torstai 7. kesäkuuta 2018

Melkein mielipuoli

Kuukausi sitten pitelin käsissäni P:n tulostettua käsikirjoitusta ja se tuntui melkein taikuudelta. Korjasin pillkkuja ja pisteitä (vaikka olen niille tolkuttoman sokea), vaihtelin sanojen paikkaa ja lauserakenteita parhaani mukaan. Ilahduin siitä, miten helposti tarina otti minut valtaansa.

Kirjallisessa työskentelyssä on aina turhautumista, kirjoitti yksin tai yhdessä. Minä olen hidas, hän on nopea, mutta miten luonnonvoimainen yhdistelmä olemmekaan!

En vaihtaisi yhdessä tekemisen iloa pois, vaikka se onkin hiljentänyt blogin tunnustukselliset kirjoitukset lähes kokonaan. Luomistyö ja keskeneräinen tekstimme  mehän rakensimme kokonaisen kaupungin yhdessä!  ne kuuluvat vain meille, enkä halua sanallistaa prossessia muille. Se yhteys on hyvin arvokas, ei ole toista samanlaista.

Riemu, pelko ja määrätietoisuus ovat vuorotteleet mielessäni nyt kaksi vuotta. Olen rakentanut taloa, luonut uudelleen kärsinyttä nahkaani, miettinyt blogin kohtaloa ja omaa kirjallista ääntäni. Olen lukenut liian vähän. Ja yritykseni kirjoittaa blogia ovat usein muuttuneet runoiksi! Pelkästään kokemusten kirjaamisesta on tullutkin rytmikästä proosarunoa, jotka olen jättänyt julkaisematta, koska en puhunut niinkään kirjoittamisesta vaan, no, siihen liittymättömistä asioista.

Kahteen vuoteen on mahtunut paljon. Sivuprojekteista on tullut jälleen pääprojekteja. Olenko niin surkea viimeistelemään mitään? Niin päämäärätön, niin perfektionistinen?

No, tämän käsikirjoituksen kohdalla lopettaminen ei ollut koskaan vaihtoehto. Se täytyi saada valmiiksi ja lähettää kustantamoihin.

Ja siellä se nyt on: luettavana, ihmeteltävänä. Yksi käsikirjoitus satojen muiden joukossa. 

*

En oikein ymmärrä, miten me teimme tämän. Lähdimme vain kirjoittamaan. Olimme innokkaita ja vaativia, muokkasimme kolme erilaista versiota. Viimeisimmän version kirjoitimme suorastaan sisuuntuneina ristiriitaisista palautteista, takertuen parhaiksi pitämiimme asioihin ja hyläten kaiken muun.

Meillä oli suunnitelma, olimme armottomia. Välillä halusin raastaa sormeni luuhun asti editoinnissa, leikata irti kokonaisia juonen kappaleita. Onneksi järjen ääni tuli ruudun toiselta puolelta.

Kirjoitin silti tuntikausia, unohdin välillä syödä, saatoin valvoa yöhön ja herätä aamulla ja kirjoittaa päässäni valmiiksi. Puhuin automatkoilla hahmojeni repliikkejä, lausuin tarinan totuuksia, näin kohtauksia silmieni edessä. Olin melkein mielipuoli.

Eihän työ ole valmis, tietenkään (minusta mikään ei koskaan ole valmista, varsinkaan jos se on jo kansien välissä). Mutta käsikirjoitus on niin eheä kuin se tällä erää voi olla. Se on eheä ja se on pois käsistäni.

Kuusi vuotta sen jälkeen, kun päätin kirjoittaa kirjan ja lähettää sen kustantamolle, viisi käsikirjoitusta myöhemmin, edes yksi on valmis!

Minähän ehdin tulla salaa vanhaksi, lähestyä kummasti esikoiskirjailijoiden keski-ikää. Kestikö tätä matkaa vuosikausia, koska halusin kirjoittaa tarinoita ja kirjoitin ne toiveistani huolimatta aina vinoon? Todellisuudessahan minulla vain kaksi aihetta: kohoaminen ja vajoaminen. 

Muutama viikko sitten lähetimme P:n matkaan ja seuraavana aamuna nukuin paremmin kuin olin nukkunut kolmeen vuoteen. Pudistelin viimeisetkin pölyt rattaistani.

Ja silti minulla on P:tä ikävä, silti lähettelemme toisillemme viestejä, joissa itkemme lapsen perään, vaikka tarkoitus olisi työstää edes joku tovi omia proggiksiamme. Mutta siitä lisää joskus toiste.