torstai 7. kesäkuuta 2018

Melkein mielipuoli

Kuukausi sitten pitelin käsissäni P:n tulostettua käsikirjoitusta ja se tuntui melkein taikuudelta. Korjasin pillkkuja ja pisteitä (vaikka olen niille tolkuttoman sokea), vaihtelin sanojen paikkaa ja lauserakenteita parhaani mukaan. Ilahduin siitä, miten helposti tarina otti minut valtaansa.

Kirjallisessa työskentelyssä on aina turhautumista, kirjoitti yksin tai yhdessä. Minä olen hidas, hän on nopea, mutta miten luonnonvoimainen yhdistelmä olemmekaan!

En vaihtaisi yhdessä tekemisen iloa pois, vaikka se onkin hiljentänyt blogin tunnustukselliset kirjoitukset lähes kokonaan. Luomistyö ja keskeneräinen tekstimme  mehän rakensimme kokonaisen kaupungin yhdessä!  ne kuuluvat vain meille, enkä halua sanallistaa prossessia muille. Se yhteys on hyvin arvokas, ei ole toista samanlaista.

Riemu, pelko ja määrätietoisuus ovat vuorotteleet mielessäni nyt kaksi vuotta. Olen rakentanut taloa, luonut uudelleen kärsinyttä nahkaani, miettinyt blogin kohtaloa ja omaa kirjallista ääntäni. Olen lukenut liian vähän. Ja yritykseni kirjoittaa blogia ovat usein muuttuneet runoiksi! Pelkästään kokemusten kirjaamisesta on tullutkin rytmikästä proosarunoa, jotka olen jättänyt julkaisematta, koska en puhunut niinkään kirjoittamisesta vaan, no, siihen liittymättömistä asioista.

Kahteen vuoteen on mahtunut paljon. Sivuprojekteista on tullut jälleen pääprojekteja. Olenko niin surkea viimeistelemään mitään? Niin päämäärätön, niin perfektionistinen?

No, tämän käsikirjoituksen kohdalla lopettaminen ei ollut koskaan vaihtoehto. Se täytyi saada valmiiksi ja lähettää kustantamoihin.

Ja siellä se nyt on: luettavana, ihmeteltävänä. Yksi käsikirjoitus satojen muiden joukossa. 

*

En oikein ymmärrä, miten me teimme tämän. Lähdimme vain kirjoittamaan. Olimme innokkaita ja vaativia, muokkasimme kolme erilaista versiota. Viimeisimmän version kirjoitimme suorastaan sisuuntuneina ristiriitaisista palautteista, takertuen parhaiksi pitämiimme asioihin ja hyläten kaiken muun.

Meillä oli suunnitelma, olimme armottomia. Välillä halusin raastaa sormeni luuhun asti editoinnissa, leikata irti kokonaisia juonen kappaleita. Onneksi järjen ääni tuli ruudun toiselta puolelta.

Kirjoitin silti tuntikausia, unohdin välillä syödä, saatoin valvoa yöhön ja herätä aamulla ja kirjoittaa päässäni valmiiksi. Puhuin automatkoilla hahmojeni repliikkejä, lausuin tarinan totuuksia, näin kohtauksia silmieni edessä. Olin melkein mielipuoli.

Eihän työ ole valmis, tietenkään (minusta mikään ei koskaan ole valmista, varsinkaan jos se on jo kansien välissä). Mutta käsikirjoitus on niin eheä kuin se tällä erää voi olla. Se on eheä ja se on pois käsistäni.

Kuusi vuotta sen jälkeen, kun päätin kirjoittaa kirjan ja lähettää sen kustantamolle, viisi käsikirjoitusta myöhemmin, edes yksi on valmis!

Minähän ehdin tulla salaa vanhaksi, lähestyä kummasti esikoiskirjailijoiden keski-ikää. Kestikö tätä matkaa vuosikausia, koska halusin kirjoittaa tarinoita ja kirjoitin ne toiveistani huolimatta aina vinoon? Todellisuudessahan minulla vain kaksi aihetta: kohoaminen ja vajoaminen. 

Muutama viikko sitten lähetimme P:n matkaan ja seuraavana aamuna nukuin paremmin kuin olin nukkunut kolmeen vuoteen. Pudistelin viimeisetkin pölyt rattaistani.

Ja silti minulla on P:tä ikävä, silti lähettelemme toisillemme viestejä, joissa itkemme lapsen perään, vaikka tarkoitus olisi työstää edes joku tovi omia proggiksiamme. Mutta siitä lisää joskus toiste.

torstai 9. marraskuuta 2017

Aakkosia ja rakastajia

Projekti P:n ensimmäinen koelukuversio valmistui kuun vaihteessa.

Tapaukseen liittyi paljon viime hetken panikointia, sillä huomasimme, että käsis oli paisunut 100 000 sanan mittaan ja leikkasimme siitä viikossa 20 000 sanaa (editointisuunnitelmat kunniaan!).

Ja sitten P lähti ensimmäiselle koelukijasatsille!

Nyt saa taas pitää hiukan taukoa kirjoittamisesta, kun kaksi aiempaa kuukautta on työstänyt melkein joka päivä jotain lukua tai pyöritellyt ongelmakohtia.

Olemme hirveän innoissamme P:stä ja vaikka olenkin päivitellyt siitä vähemmän kuin yhdestäkään aikaisemmasta käsiksestäni, tahtoisin kovastaa jotain pientä käsiksen maailmasta. Blogissa vain on aina hankala puhua käsiksestä puhumatta käsiksestä.

Käsiksiäni inspiroi kuitenkin aina jokin teksti, ei niinkään suorien yhtäläisyyksien kautta, vaan pikemminkin niin, että tekstin lukeminen avaa jonkin solmun tai saa sanat virtaamaan ulos. Esimerkiksi Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelsfors-trilogia oli minulle tärkeä lukukokemus siten, että se vakuutti minut proggiksemme toteuttamiskelpoisuudesta, vaikka P on pitkä ja siinä on tuhottomasti hahmoja.

P:n kirjasoittolistalle päätyi myös tunnelmallisia runoja Kätlin Kaldmaan runokokoelmasta Rakkauden aakkoset (2015, suom. Anniina Ljokkoi).

Bosnialainen rakastajani (osa 1)
Bosnialainen rakastajani (osa 2)
Afganistanilainen rakastajani
Kanadalainen rakastajani
Rakkauden pimeys

Nyt olisi kuitenkin tarkoitus palata P:n omalaatuisesta maailmasta takaisin TH:n pariin. Vaihtaminen on yllättävän vaikeaa. P:ssä on erilainen kirjoitustyyli kuin TH:ssa, joten P tarvitsisi jotenkin "ravistella" ulos itsestä. Pensselissä on yhä P:n ajatusmaailma.

Mietinkin kirjoittaisinko uutta TH:ta käsin. Olen saanut hyvää materiaalia käsikseen käsin kirjoitettujen fragmenttien avulla ennenkin, mutta en ole aiemmin edes harkinnut käsin kirjoittamista pääasiallisena kirjoitustapana. Ehkä se olisi hyödyllistä ainakin alkuun?

Voisi olla muutenkin hyvä siirtyä pois kirjoitusnurkasni johonkin ihan uuteen huoneeseen kirjoittamaan. Minulla on edessä vapaa viikonloppu yksin talossa, joten aion hyödyntää sen.

Se vähä mitä olen saanut aikaan tuntuu hyvältä. Deletoin reilusti vanhaa materiaalia viime viikolla, kun palauttelin tarinaa mieleeni. Ensimmäinen persoona toimii uudessa tekstissä paljon paremmin kuin kolmas vanhassa. Filleriä ei tarvita, voin kirjoittaa pelkästään mielenkiintoisia kohtauksia, sillä niistä jokaisessa on jokin juttu, jonka vuoksi haluan sanat paperille.

Tässä olisi pari kuukautta aikaa ennen P:n editointia. Ehtisinkö saada käsiksen mitenkään edes vauhtiin?

lauantai 21. lokakuuta 2017

Varjojen lumoissa

Viime vuoden toukokuussa lähdin kirjoittamaan tarinaa, joka suorastaan purkautui minusta ulos. Koelukukierrosten ja editoinnin jälkeen tarjosin novellia Vaskikirjojen goottilaisten novellien antologiaan. Ilokseni novelli hyväksyttiin ja pääsin työstämään sitä antologian toimittajan, Katri Alatalon, kanssa. Kesällä editointi tuli viimein päätökseensä.

Antologia ilmestyi syyskuussa nimellä Varjojen lumo - suomalaisia goottinovelleja.


Antologia sisältää 12 goottinovellia kotimaisilta kirjoittajilta, sekä Markku Soikkelin esipuheen, joka valottaa gotiikan tyyliä ja perinteitä. Kuvan hurmaava kansi on Julia Savtchenkon käsialaa.

Kauhuromantiikka tutkii ihmismielen pimeitä syövereitä, mielipuolisuutta ja yliluonnollisuutta. Pahaenteinen tunnelma kielii salaisuuksista, jotka ovat pesiytyneet jylhiin ja rappeutuneisiin maisemiin. Tukahdutetut tunteet ja ajatukset kuitenkin pyrkivät päivänvaloon, eivätkä suostu pysymään haudattuina.

Ohessa pieni maistiainen novellistani:

Tuuli kiskoo koivun oksalla roikkuvaa pukupussia ja lävistää minut. On kesäkuun kylmin päivä, ja minun on katsottava pois pihatieltä, koivujen väliin, jonne kannoimme pihakeinun joka vuosi. Se ei ole siinä nyt. Hämmennyn —

(ja sieraimissani on heinänhaju, pihakeinu kitisee
enkä mahdu ääriviivojeni sisään,
nojaan lähemmäs ja suutelen häntä
olen vasta neljäntoista)

Katseeni singahtaa tontinrajan yli talolle, jossa olen juossut poikaa karkuun kuin saaliseläin. Vaikka naapurin pellot on myyty vuosia sitten eikä Tapiolassa asu kuin vieraita, muistan yhä höyhenenkevyen äänen ja sormenpäidemme liikkeen suunnitelmallisuuden.

Pihakeinu-Oona uskoi, että ratamonlehti parantaa kaikki haavat. Aikuinen tietää paremmin. 


Kirjan voi tilata suoraan Vaskikirjoilta tai sitä voi käydä kurkistamassa lähimmässä kirjastossa. Helsingin Kirjamessuille suunnistavat lukijat puolestaan löytävät Vaskirjojen ständin osastolta 7g 124 (levymessuosaston vieressä).

Iso kiitos Vaskikirjoille, Katri Alatalolle ja Pekka Haloselle antologian julkaisemisesta!

maanantai 16. lokakuuta 2017

Unelmien työhuoneessa

Lupailin postausta työhuoneesta jo aikoja sitten, mutta aika on juossut sitkeästi karkuun ja sitten alkoivat sateiset ja synkät päivät, enkä halunnut ottaa kuvia (ja työtilani saattoi olla myös hiukan sotkuinen O.o').

Viikonloppuna kuitenkin onnisti ja tuli ihana auringonpaiste, joten innostuin siivoamaan myös huoneen kunnolla. Tässä siis unelmien työhuone:

Huone on takapihaan päin, joten ikkunasta näkee lähinnä tekemättömät pihatyöt.

Yksi vaatimuksistani työhuoneelle olivat kirjavitriinit, jotta voin lopettaa pölyjen pyyhkimisen.

Työhuoneeseen myös ilmestyi hyvin nopeasti vaaleanpunainen askartelupöytä, jossa olen pääasiassa puuhannut bujoa ja tehnyt muistiinpanoja.

Kauhumetsähenkisen tapetin valitsin itse. Sen viereen sopii loistavasti sanasydän. Pöydällä on tilaustyöruno New Orleansin kapakasta. Toisella pöydällä "omakuva" ja Lemarchandin kuutio.

Haaveilen yhä sähköpöydästä, mutta toistaiseksi työpisteeni on sama. Kaksi reunimmaista hyllyä sentään on tyhjennetty kirkasvalolampun tieltä.

Vitriinistä löytyy mangaa, Stephen King-hylly, kauhuhylly, klassikkohylly, lanuhylly, sarjishylly, kaverikirjahylly, suomispefihylly, taustatutkimuskirjahylly, yksi tyhjä hylly ja ties mitä muuta. 

Askarteluvälineet ovat esillä ja vihot ja muistiinpanovälineet myös.  Ja kotiini tuntuu eksyvän koko ajan vain lisää muratteja ♥   


Viime vuonna luettelin haaveitani työhuoneen suhteen ja nyt on mukava huomata, mitkä haaveet toteutuivat ja mitkä eivät. 

Olen iloinen, että kirjoille on oikeasti tilaa nyt, eikä niitä tarvitsee pinota jokapuolelle. Kaikki kirjani mahtuvat vitriiniin (runokirjat työpisteelle) ja muistivihotkin ovat sopivasti käden ulottuvilla alakaappien sijasta. 

Työpöydän ja -tuolin uusin jossain vaiheessa. Olen päättänyt ostaa sähköpöydän, sillä olen todennut seisomisen todella hyväksi selälleni. Pöytää varten pitäisi kuitenkin ensin säästää. Tarvitsisin myös työtuolin, jossa ei ole käsinojia (saisikohan nykyiset ruuvattua irti?). 

Magneettitauluani en ole kiinnittänyt uudelleen, koska tarkoitus on maalata jossain vaiheessa huoneeseen magneettiseinä. En ole ehtinyt tehdä tätä vielä, mutta onneksi työpisteelle mahtuu yhä kortteja ja talismaaneja. 

Haaveilin alun perin lukunurkkauksesta, mutta olen ainakin toistaiseksi luopunut ajatuksesta. Pidän tilantunteesta yksinkertaisesti liikaa, enkä halua huoneeseen enempää kalusteita. 

Askartelupöytä on varmaan paras ostos, jonka olen huoneeseen tehnyt. Siinä mahtuu viikkaamaan vaatteet, kirjoittamaan käsin, askartelemaan, lukemaan isompia kirjoja ja jättämään lähdekirjallisuutta sopivasti käden ulottuville. 

Oikeastaan ainoa vikatikki huoneessa on kattolamppu, joka on yksinkertaisesti liian himmeä työskentelyyn. "Ankkalamppu" oli suunniteltu mielihalu, vaikka yleensä mietin kalusteissa nimenomaan käytännöllisyyttä. No nyt sitten elän kahden kohdevalon ja kirkasvalolampun turvin pimenevissä syysilloissa. Lampun voisi vaihtaa vaikka heti kirkkaampaan, mutta kun en henno siirtää sitä pois. Se on niin ihana! 

Kaiken kaikkiaan tykkään aivan valtavasti. Täällä on levollista olla. :)

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Jenna Kostet - Pikimusta, Sysipimeä

Siitä onkin reilu tovi, kun olen viimeksi kirjannut ylös lukukokemuksia. Tällä kertaa haaviin päätyi kirja, jota olen ollut koelukemassa, mutta joka on kehittynyt ensimmäisistä versioista hurjasti. Täysin objektiivisesti tästä on mahdotonta puhua, mutta sanonpa silti muutaman ajatuksen.

Jenna Kostet, Robustos, 2017, oma ostos

Äiti kertoi Auralle lapsena satua sudesta ja Punahilkasta. Satua jonka lopetus ei mennytkään kuten koulussa tai kirjaston kirjoissa. Silti Aura halusi aina kuulla sadun uudelleen. Aikuisena Aura lähtee Ketolanperälle katsomaan sukunsa taloa, jossa ei ole koskaan ennen käynyt. Auran äiti on perinyt talon veljeltään, mutta ei halua nähdäkään sitä tai puhua perheestään. Ketolanperä tuntuu kuitenkin Aurasta tutulta, kuin hänellä olisi taloon syvempi, käsittämätön yhteys.

Rinnakkain kulkee Esterin tarina 1940-luvulla. Ester menee naimisiin Tapion kanssa, mutta mies lähtee sotaan ja nainen jää yksin metsän keskellä sijaitsevaan tupaan. Eristyneisyys ja luonnon läheisyys saavat aikaan Esterissä odottamattoman muutoksen, etenkin kun hänen pihapiiriinsä eksyy kovia kärsinyt susi.

Kostetin kolmas kirja on jälleen uusi aluevaltaus kirjailijalle. Nyt kerrotaan sodan arvista ja etsitään omaa sukutarinaa, kun aikaisemmassa tuotannossa on ollut romanttista spefiä ja dekkari. Pikimusta, sysipimeä on tukevasti realismia, vaikka sen symbolismi leikittelee myös spekulatiivisilla elementeillä ja sen tunnelmassa on voimakas maaginen lataus.

Kaksi kertojaa ja aikalinjaa ovat pääasiassa tasapainossa, joskin aina välillä näytetään hiukan Auran lapsuutta lyhyissä muistelmissa, jotka muodostuivat suosikkiluvuikseni. Viimeinen kerrontatekniikka ovat Auran avomiehen Ossin Instagram-päivitykset, joihin mahtuu rivien väliin myös tulkittavaa.

Aura on pieni. Aura on neljä vuotta. Tukka takussa, sukat sykkyrässä sängynpäädyssä, kun äiti tulee huoneeseen kertomaan iltasatua. 
Aura on jo iso tyttö. Aura ei välitä iltasaduista, mutta äiti kertoo joka ilta saman sadun ja Aura haluaa kuulla sen vaikka teeskenteleekin muuta, piiloutuu peitonmykkyrään, paljastaa hampaat, murisee. 
Sängyn alta kiemurtelee pimeä. Verhon takaa, keittiöstä, valojuova tulee äidin mukana huoneeseen niin kuin käärme. Tänään Auraa ei nukuta. Peiton sisältä kuuluu murinaa. Siellä on iso paha susi. Eikun hyvä susi. Sillä on kiiluvat sudensilmät ja pikipikimusta mieli. Äiti tulee huoneeseen, ja äkkiä alkaa nukuttaa ja pimeä pakenee taas sängyn alle.

Vaikka kirjan kehyskertomus on Auran tarina perheen ja historian selvittämisestä, vie valokeilan selvästi aistivoimakas Ester, jonka luvut pitävät pihdeissään pitkään. Ester on tumma ja kaunis ja omaan yhteisöönsä sopimaton, yhtä aikaa vapaudenkaipuinen ja katkera sekä iloinen metsästään ja sen elämästä. Esterin tarinaa kerrotaan voimakkaalla kielellä ja minä-kertojalla, joskin Esterin maailma alkaa pian kaventua ja paljon jää rivien väliin. Millaisen naisen tärkein side on talon kupeilla käyskentelevään suteen?

Esterin vetovoima on niin voimakas, että hän-kertojaan turvautuva Aura jää auttamatta hänen varjoonsa, vaikka Auran etsintä selittää Esterin salaisuuksia ja toimii hyvänä kehyksenä tarinalle. Aura on solubiologi, jolla on vaikea äitisuhde ja kaupungissa viihtyvä avomies, joka ei innostu Auran kiinnostuksesta ränsistyneeseen sukutilaan. Toisaalta kertojien kontrasti auttaa erottamaan heidät toisistaan, toisaalta se saa takertumaan Esteriin paljon voimakkaammin kuin Auraan.

Kirja virittelee rinnakkaisuutta Auran ja Esterin välille, mutta minun oli vaikea ostaa tätä ajatusta omakseni. Kirjan loppuvaiheilla eräs hahmo jopa kommentoi Auran ja Esterin samankaltaisuutta. En tiedä, jäin kaipaamaan jotain vielä Auran hahmoon, sillä nyt hänen motivaationsa tuntuu hieman juonen sanelemalta. Pidin Aurasta eniten hänen lapsuusmuistoissaan, jotka ovat tunnelatautuneita ja koskettavia. Lapsen maailmaan sujahdetaan kovin vaivattomasti. 

Sinä yönä minä näen unta. Minun unessani susi muuttuu mieheksi, tulee sisälle tupani ovesta ja rakastelee kanssani. Ulkona on hämärää. Niin tummaa, että en näe muuta kuin pimeyttä ja yön hahmoja. Hän tulee tupaani, avaa oven niin että se narahtaa hiljaa. Tunnen oven narahduksen, kuistin lattialankkujen tärinän, ja askeleet joita olen kaivannut.

Ovella hän pysähtyy katsomaan minua, kun istun tuvan pöydän ääressä ja lopulta käännän katseeni häntä kohden. Hänellä on mustat silmät ja päällään suden nahka. Hän katsoo minua ja minusta tuntuu, että pelkästään katsomalla hän voi hyväillä, koskettaa minua ja tuntea minut sellaisella tavalla, jolla kukaan ei ole koskaan minua tuntenut.  

Tarinan kaksijakoisuus tuntuu myös sivuhahmoissa. Menneisyyden sivuhahmot tuntuvat auttamatta todellisemmilta kuin nykyhetken. Sivuhahmoilla ei ole omia tarinoitaan, enkä oikeastaan sellaisia heille kaivannutkaan. Ainoastaan kartanon Elisa nousee muistettavaksi sivuhahmoksi, johon puhalletaan pienillä eleillä paljon elämää ja persoonaa. Hänen ystävyytensä Esterin kanssa oli koskettava sivujuoni. 

Pidän kirjan rytmityksestä. Auran luvuissa tehdään kaikenlaista, kun taas Ester nimenomaan kokee ympäristönsä. Kieli on napakkaa ja rytmitettyä ja luvut lyhyitä. Kertojat ja tapahtumien ajankohdat on eritelty lukujen alussa, joten tarinassa pysyy hyvin sisällä. Tässä suhteessa kirja oli nopealukuinen.

Parasta kirjassa on sen lopetus, kun Esterin salaisuudet selviävät ja palaamme hetkeksi Auran äidin lapsuuteen herkässä kohtauksessa, josta tuli todella lämmin olo. Myös Esterin elävät luontokuvaukset, joissa hän elää miltei symbioottisessa suhteessa puihin, avantoon, eläimiin ja elävään maahan olivat mieluisaa luettavaa. Totuuden merkitys Auralle tuntui tässä suhteessa vähemmän merkittävältä kuin olisin kuvitellut, mutta tulkintani hänestä eräänlaisena tunteiden tukahduttajana on myös kontrasti Esterille, joka on kuin ylitsevuotava astia.

Kaiken kaikkiaan Pikimusta, sysipimeä on sopiva nautiskelukirja elävästä kielestä innostuville lukijoille. En luokittelisi tätä varsinaisesti historialliseksi romaaniksi, sillä Ester on kovin eristyksissä ja sotaa suuremman roolin saavat hänen tunteensa ja halunsa. Tarina toimii ja suosittelenkin lukemaan kirjan vapaapäivänä luonnon helmessa.