tiistai 14. elokuuta 2018

Kirjoitusbujo

Minut imaistiin viime keväänä mukaan bujobuumiin, eli itsetehtyjen kalentereiden tuunaukseen. Kesti aikansa, että innostus alkoi todenteolla huomioimaan myös kirjoittamisen, mutta nyt olen siinä tilanteessa, että minulla alkaa olla bujoja joka sormelle. Hups.

En varsinaisesti käytä bujoa kirjoittamisen seuraamiseen. Toki siellä on editointilistoja ja hahmoprofiileja, mutta sellaisia raksi ruutuun träkkereitä en ole kirjoittamisen kanssa harrastanut. Kalenteribujossani asetan kuukaudelle usein tavoitteita ja kirjaan päivän aikana tehtyjä asioita ja menoja, mutta huomasin aika nopeasti, että kirjoittamisen mittaaminen sivu- tai sanamäärillä ei oikein inspiroi minua.

En tiedä onko bujokuvista lukijoille sensuurin vuoksi kauheasti iloa, mutta jaan silti muutaman kuvan.

Käytän kirjoitusbujoinani L-koon Nuunaa, vaikka olin sen suhteen aluksin HYVIN skeptinen. Kaverit sitten aivopesivät.

 Kalenteribujossani on myös kirjoittamisajatuksille suunnattuja aukeamia, jonne voi purkaa tuntojaan.

Sensuurin vuoksi näytän vain otsikon. Koukutuin etsystä tilaamiini tyttötarroihin Kiinasta. 

Välillä aukeamat ovat... no, "luovempia" (pro tip: ei kannata puuhastella humalassa). Käsialani on myös parantunut huimasti!

Tällä sivulla on käsiksen introsta lainaus ja sitten...öööö... "tunnelmakuvitusta"? O.o

Ote hahmoprofiilistä projekti P:n bujossa. Harakanvarpaat kuuluvat rikostoverille. ;)

Esimerkkiprofiili projekti P:n bujosta. Nämä ovat hyvin taiteellisia. XD XD

Otava lähetti väliaikatietona, että käsis vaikuttaa lupaavalta ja ehtivät lukea sen vasta elokuussa. Optimistiset kaverini saivat myös samansuuntaisia viestejä ja pitävät tätä hyvänä merkkinä. Pessimisti ei harkkarin kohteliaasta "älkää pommittako meitä kananmunilla, olemme lomalla" viestistä kauheasti liikuttunut. XD

Suosikkihahmollani oli asiaa - koska ei tätä touhua voi liian vakavasti ottaa. ¯\_(ツ)_/¯

Välillä lähden ihan tietoisesti tekemään tunnelmointia käsiksestä (printtaan Pinterest-albumit tyhjäksi).

Olen myös tunnelmoinut logoja, vaikka piirrustustaidot eivät siihen riitä. XD

Avaruudessa kaikki on dramaattisempaa!!! 

Tässä oli kyllä vieraileva taiteilija. Minä liimasin vain tarrat. ^.^

Jos ei voi tulla vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, voi aina tulla wakavasti ostettavaksi kirjailijaksi!

Sarjasuunnitelmia ja synopsiksia hedelmäkarkkiväreissä. 

Sensuuri on taas iskenyt, mutta ehkä tämänkin ääressä voi tunnelmoida. Kuvaan liittyy suora lainaus käsiksestä.♥  

Ja viimeisenä editointilista, joka ei ole hetkeen pietenemässä, koska käsis on rundilla. 


Kuten huomaatte, teen kirjoitusbujoa aika rennolla otteella.  ¯\_(ツ)_/¯

Perinteisiä muistiinpanoja teen yhä blankkoon ruutuvihkoon lyijytäytekynällä. Olen myös alkanut nauhoittaa muistiinpanoja autossa, yleensä siis parkissa, kun minulla ei ole paperia saatavilla. Saan nimittäin usein voimakkaita inspiraatiohetkiä juuri ajaessani. Saatan keksiä tuosta vain monta lausetta suoraa runoa tai tekstiä, jota ei edes tarvitse kauheasti editoida.

Kirjoittajakavereillani on myös bujoja ja kirjoitusbujoja, jotka ovat usein leikekirjamaisempia kokoelmia ideoista sun muusta. Bujojen kierrättäminen koko porukan läpi onkin jo muodostunut aika tyypilliseksi tavaksi aloittaa tapaamiset. Teemme usein myös yhdessä bujoja tai teemme toisillemme aukeamia. Yksi aivan ihana tähän liittyvä tapa on kirjoittaa toisille terveisiä ja kehuja, ihan kuin slämäriaikoina koulussa. Bujoilu siis lisää sosiaalisuutta!

Instagramissa en ole oikeastaan törmännyt suomenkielisiin kirjoittajabujoihin, mikä on harmi, sillä #writingbujo ainakin antaa aika pelkistettyjä tuloksia. No, ainakin kirjoitusbujo tarjoaa mahdollisuuden näperrellä ja mietiskellä omia kirjoja uudesta näkökulmasta.

Sivuhuomautuksena: Novaan lähettämäni lintunovelli pääsi tänä vuonna Top 10:n, mikä oli tavoitteenikin. Yay! Hieman huvittavaa kyllä, että monen muunkin novelleissa oli tänä vuonna lintuteemaa. Mistähän nämä jutut uivat ihmisten aivoihin? O.O'

Sinällään tämä ei ole uusi suuntaus, sillä minulla on aina ollut värikkäitä, kuvitettuja muistivihkoja, joissa on suunnitelmia ja muuta kirjoittamiseen liittyvää sälää. Tämä on ehkä sellainen next level siitä.

Onko lukijoissani muita, jotka ovat hurahtaneet tähän järjettömään harrastukseen?

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Minimalistin paluu

Tarkoitus on ollut päivittää blogia monta kertaa kesän aikana, mutta jokin on jumittanut vastaan. Kesän pakollisilta töiltä varastetut minuutit ja tunnit ovat menneet huomaamatta joko kirjoituslehtiön, runoeditoinnin tai bujon parissa. 

Ehkä minua on pidätellyt ajatus siitä, että somessa tulisi aina ollut jotain kerrottavaa ja itsensä tulisi esittää hieman todellisuutta positiivisemmassa valossa? Tai sitten on helpompi elää tahmean kirjoitusrytmin kanssa, kun ongelmia ei tarvitse analysoida liiaksi.

Toisaalta myös blogini luonne on mietityttänyt minua. En usko jatkavani entisenlaisella kirjabloggaus- ja tapahtumareportaasilinjalla ainakaan toistaiseksi.


Mielessä viimeaikoina: onko järkeä kirjoittaa käsin, miksei Johanna Venhon Saaren runoja myydä kirjakaupoissa
ja miten käteen sattuukin välillä juuri oikea kirja? (Lisäksi: kissatarroja ♥) 


Niin mukava kuin mietteitä onkin ollut lukea jälkikäteen ja keskustella niistä, on itselleni ollut aina hyödyllisempää puida kirjoittamistani. Olen lukenut kirjoja hyvin vähän tänä vuonna ja olen muutenkin yrittänyt vähentää tapahtumien "suorittamista", koska huomasin jossain vaiheessa, etten enää nauttinut tapahtumista samalla tavoin kuin ennen.

Minusta oli tullut eräänlainen ulkopuolinen raportoija kokijan sijaan, mikä ei aina ole haitaksi, mutta pidemmän päälle luin kirjoja analysoidakseni niitä ja osallistuin tapahtumiin vain rutistaakseni niistä koko ajan lisää. Lisää tietoa ja kokemuksia ja lisää, lisää, lisää. Tämä terävöityi minulle viime vuonna Worldconissa, johon osallistuin oikeasti huonovointisena ja tein entisenlaiset valtavat muistiinpanot ja purin ne sitten postauksiksi miltei uupuneessa hengessä. Huoh, ei näin.

Jatkossa blogi pyöriikin minimaalisemmalla linjalla.

Etsiskelen bloggaajaääntäni uudelleen ja pohdin, mikä on minulle tärkeää. Olen ylpeä siitä, miten perehtyneesti ja intohimoisesti pidin blogia sen huippuvuosina, mutta tällä hetkellä minun ei yksinkertaisesti ole mahdollista jatkaa yhtä säännöllisellä postausvälillä tai monipuolisella aihekattauksella. Eikä se oikeastaan haittaa minua. Blogimaailmassa on valtavasti hurjan hyviä bloggaajia, jotka nostavat esille mielenkiintoisia kirjoja ja esittelevät spefi- ja kirjamaailman tapahtumia.

Sillä välin minä aion keskittyä enemmän taas kirjoittamiseen. Vaikka se ei sujuisikaan niin kuin piti tässä armottomassa helteessä. :)

torstai 7. kesäkuuta 2018

Melkein mielipuoli

Kuukausi sitten pitelin käsissäni P:n tulostettua käsikirjoitusta ja se tuntui melkein taikuudelta. Korjasin pillkkuja ja pisteitä (vaikka olen niille tolkuttoman sokea), vaihtelin sanojen paikkaa ja lauserakenteita parhaani mukaan. Ilahduin siitä, miten helposti tarina otti minut valtaansa.

Kirjallisessa työskentelyssä on aina turhautumista, kirjoitti yksin tai yhdessä. Minä olen hidas, hän on nopea, mutta miten luonnonvoimainen yhdistelmä olemmekaan!

En vaihtaisi yhdessä tekemisen iloa pois, vaikka se onkin hiljentänyt blogin tunnustukselliset kirjoitukset lähes kokonaan. Luomistyö ja keskeneräinen tekstimme  mehän rakensimme kokonaisen kaupungin yhdessä!  ne kuuluvat vain meille, enkä halua sanallistaa prossessia muille. Se yhteys on hyvin arvokas, ei ole toista samanlaista.

Riemu, pelko ja määrätietoisuus ovat vuorotteleet mielessäni nyt kaksi vuotta. Olen rakentanut taloa, luonut uudelleen kärsinyttä nahkaani, miettinyt blogin kohtaloa ja omaa kirjallista ääntäni. Olen lukenut liian vähän. Ja yritykseni kirjoittaa blogia ovat usein muuttuneet runoiksi! Pelkästään kokemusten kirjaamisesta on tullutkin rytmikästä proosarunoa, jotka olen jättänyt julkaisematta, koska en puhunut niinkään kirjoittamisesta vaan, no, siihen liittymättömistä asioista.

Kahteen vuoteen on mahtunut paljon. Sivuprojekteista on tullut jälleen pääprojekteja. Olenko niin surkea viimeistelemään mitään? Niin päämäärätön, niin perfektionistinen?

No, tämän käsikirjoituksen kohdalla lopettaminen ei ollut koskaan vaihtoehto. Se täytyi saada valmiiksi ja lähettää kustantamoihin.

Ja siellä se nyt on: luettavana, ihmeteltävänä. Yksi käsikirjoitus satojen muiden joukossa. 

*

En oikein ymmärrä, miten me teimme tämän. Lähdimme vain kirjoittamaan. Olimme innokkaita ja vaativia, muokkasimme kolme erilaista versiota. Viimeisimmän version kirjoitimme suorastaan sisuuntuneina ristiriitaisista palautteista, takertuen parhaiksi pitämiimme asioihin ja hyläten kaiken muun.

Meillä oli suunnitelma, olimme armottomia. Välillä halusin raastaa sormeni luuhun asti editoinnissa, leikata irti kokonaisia juonen kappaleita. Onneksi järjen ääni tuli ruudun toiselta puolelta.

Kirjoitin silti tuntikausia, unohdin välillä syödä, saatoin valvoa yöhön ja herätä aamulla ja kirjoittaa päässäni valmiiksi. Puhuin automatkoilla hahmojeni repliikkejä, lausuin tarinan totuuksia, näin kohtauksia silmieni edessä. Olin melkein mielipuoli.

Eihän työ ole valmis, tietenkään (minusta mikään ei koskaan ole valmista, varsinkaan jos se on jo kansien välissä). Mutta käsikirjoitus on niin eheä kuin se tällä erää voi olla. Se on eheä ja se on pois käsistäni.

Kuusi vuotta sen jälkeen, kun päätin kirjoittaa kirjan ja lähettää sen kustantamolle, viisi käsikirjoitusta myöhemmin, edes yksi on valmis!

Minähän ehdin tulla salaa vanhaksi, lähestyä kummasti esikoiskirjailijoiden keski-ikää. Kestikö tätä matkaa vuosikausia, koska halusin kirjoittaa tarinoita ja kirjoitin ne toiveistani huolimatta aina vinoon? Todellisuudessahan minulla vain kaksi aihetta: kohoaminen ja vajoaminen. 

Muutama viikko sitten lähetimme P:n matkaan ja seuraavana aamuna nukuin paremmin kuin olin nukkunut kolmeen vuoteen. Pudistelin viimeisetkin pölyt rattaistani.

Ja silti minulla on P:tä ikävä, silti lähettelemme toisillemme viestejä, joissa itkemme lapsen perään, vaikka tarkoitus olisi työstää edes joku tovi omia proggiksiamme. Mutta siitä lisää joskus toiste.

torstai 9. marraskuuta 2017

Aakkosia ja rakastajia

Projekti P:n ensimmäinen koelukuversio valmistui kuun vaihteessa.

Tapaukseen liittyi paljon viime hetken panikointia, sillä huomasimme, että käsis oli paisunut 100 000 sanan mittaan ja leikkasimme siitä viikossa 20 000 sanaa (editointisuunnitelmat kunniaan!).

Ja sitten P lähti ensimmäiselle koelukijasatsille!

Nyt saa taas pitää hiukan taukoa kirjoittamisesta, kun kaksi aiempaa kuukautta on työstänyt melkein joka päivä jotain lukua tai pyöritellyt ongelmakohtia.

Olemme hirveän innoissamme P:stä ja vaikka olenkin päivitellyt siitä vähemmän kuin yhdestäkään aikaisemmasta käsiksestäni, tahtoisin kovastaa jotain pientä käsiksen maailmasta. Blogissa vain on aina hankala puhua käsiksestä puhumatta käsiksestä.

Käsiksiäni inspiroi kuitenkin aina jokin teksti, ei niinkään suorien yhtäläisyyksien kautta, vaan pikemminkin niin, että tekstin lukeminen avaa jonkin solmun tai saa sanat virtaamaan ulos. Esimerkiksi Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelsfors-trilogia oli minulle tärkeä lukukokemus siten, että se vakuutti minut proggiksemme toteuttamiskelpoisuudesta, vaikka P on pitkä ja siinä on tuhottomasti hahmoja.

P:n kirjasoittolistalle päätyi myös tunnelmallisia runoja Kätlin Kaldmaan runokokoelmasta Rakkauden aakkoset (2015, suom. Anniina Ljokkoi).

Bosnialainen rakastajani (osa 1)
Bosnialainen rakastajani (osa 2)
Afganistanilainen rakastajani
Kanadalainen rakastajani
Rakkauden pimeys

Nyt olisi kuitenkin tarkoitus palata P:n omalaatuisesta maailmasta takaisin TH:n pariin. Vaihtaminen on yllättävän vaikeaa. P:ssä on erilainen kirjoitustyyli kuin TH:ssa, joten P tarvitsisi jotenkin "ravistella" ulos itsestä. Pensselissä on yhä P:n ajatusmaailma.

Mietinkin kirjoittaisinko uutta TH:ta käsin. Olen saanut hyvää materiaalia käsikseen käsin kirjoitettujen fragmenttien avulla ennenkin, mutta en ole aiemmin edes harkinnut käsin kirjoittamista pääasiallisena kirjoitustapana. Ehkä se olisi hyödyllistä ainakin alkuun?

Voisi olla muutenkin hyvä siirtyä pois kirjoitusnurkasni johonkin ihan uuteen huoneeseen kirjoittamaan. Minulla on edessä vapaa viikonloppu yksin talossa, joten aion hyödyntää sen.

Se vähä mitä olen saanut aikaan tuntuu hyvältä. Deletoin reilusti vanhaa materiaalia viime viikolla, kun palauttelin tarinaa mieleeni. Ensimmäinen persoona toimii uudessa tekstissä paljon paremmin kuin kolmas vanhassa. Filleriä ei tarvita, voin kirjoittaa pelkästään mielenkiintoisia kohtauksia, sillä niistä jokaisessa on jokin juttu, jonka vuoksi haluan sanat paperille.

Tässä olisi pari kuukautta aikaa ennen P:n editointia. Ehtisinkö saada käsiksen mitenkään edes vauhtiin?

lauantai 21. lokakuuta 2017

Varjojen lumoissa

Viime vuoden toukokuussa lähdin kirjoittamaan tarinaa, joka suorastaan purkautui minusta ulos. Koelukukierrosten ja editoinnin jälkeen tarjosin novellia Vaskikirjojen goottilaisten novellien antologiaan. Ilokseni novelli hyväksyttiin ja pääsin työstämään sitä antologian toimittajan, Katri Alatalon, kanssa. Kesällä editointi tuli viimein päätökseensä.

Antologia ilmestyi syyskuussa nimellä Varjojen lumo - suomalaisia goottinovelleja.


Antologia sisältää 12 goottinovellia kotimaisilta kirjoittajilta, sekä Markku Soikkelin esipuheen, joka valottaa gotiikan tyyliä ja perinteitä. Kuvan hurmaava kansi on Julia Savtchenkon käsialaa.

Kauhuromantiikka tutkii ihmismielen pimeitä syövereitä, mielipuolisuutta ja yliluonnollisuutta. Pahaenteinen tunnelma kielii salaisuuksista, jotka ovat pesiytyneet jylhiin ja rappeutuneisiin maisemiin. Tukahdutetut tunteet ja ajatukset kuitenkin pyrkivät päivänvaloon, eivätkä suostu pysymään haudattuina.

Ohessa pieni maistiainen novellistani:

Tuuli kiskoo koivun oksalla roikkuvaa pukupussia ja lävistää minut. On kesäkuun kylmin päivä, ja minun on katsottava pois pihatieltä, koivujen väliin, jonne kannoimme pihakeinun joka vuosi. Se ei ole siinä nyt. Hämmennyn —

(ja sieraimissani on heinänhaju, pihakeinu kitisee
enkä mahdu ääriviivojeni sisään,
nojaan lähemmäs ja suutelen häntä
olen vasta neljäntoista)

Katseeni singahtaa tontinrajan yli talolle, jossa olen juossut poikaa karkuun kuin saaliseläin. Vaikka naapurin pellot on myyty vuosia sitten eikä Tapiolassa asu kuin vieraita, muistan yhä höyhenenkevyen äänen ja sormenpäidemme liikkeen suunnitelmallisuuden.

Pihakeinu-Oona uskoi, että ratamonlehti parantaa kaikki haavat. Aikuinen tietää paremmin. 


Kirjan voi tilata suoraan Vaskikirjoilta tai sitä voi käydä kurkistamassa lähimmässä kirjastossa. Helsingin Kirjamessuille suunnistavat lukijat puolestaan löytävät Vaskirjojen ständin osastolta 7g 124 (levymessuosaston vieressä).

Iso kiitos Vaskikirjoille, Katri Alatalolle ja Pekka Haloselle antologian julkaisemisesta!