keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Uusia rivejä

Muutto on ohi. Tavarat hakevat vielä paikkaansa, mutta kirjat ovat päässeet hyllyihinsä (miten omistan näin paljon kirjoja?!). Työpaikka on vaihtunut ja tekeminen hiukan jo tasaantunut. Arki soljuu eteenpäin uusissa uomissaan.

Tärkeintä onkin se, että kirjoittaminen on jatkunut.

Pietarin verikirkon syövereissä

Olen yllättynyt siitä, miten rutiinit on joka kerta haettava uusiksi, kun pitää pidemmän tauon. En ole oikein koskaan osannut vain jatkaa kirjoittamista, vaan minun on uppoudutava takaisin tarinan maailmaan, yleensä lukemalla käsis uusiksi, jotta ikään kuin saisin taas kiinni siitä poltteesta ja pakosta, joka minua ajaa kirjoittaessani. Kummallista miten sellaisen voi unohtaa?

Uusi ympäristö vaatii kyllä totuttelua. Minulla on viimein työhuone, jossa on vain minä, kirjat ja työpiste. Etsin yhä tavaroiden paikkaa ja ahdistun sekasorrosta. Haaveilen suuremmasta työpöydästä ja mietin minne laitan runokirjat ja valokuvat ja askartelujutut ja mitkä talismaanit tarvitsen lähelleni, jotta kirjoittaminen sujuu.

Haaveilen myös verhoista. On kauheaa kirjoittaa yökohtauksia kirkkaassa kesävalossa! O.O

Olin editoinut kevättä pitkin lintunovellia, joka oli tarkoitus lähettää Novaan, mutta kesäkuu oli niin kiireistä aikaa, että jätin novellin vielä tekeytymään. Ehkä keksin uuden kilpailun joku hetki.

Goottinovellin editointikin on viimein päättynyt ja Varjojen lumo- antologia ilmestyy syyskuussa. Odotan sitä jännityksellä!

Pääasiassa olenkin nyt keskittynyt projekti P:n, sillä sen aikatauluttaminen kahdelle kirjoittajalle on sooloprojekteja hankampaa. Tarkoitus olisi saada ensimmäinen raakaversio koelukijoille kesän loppuun mennessä. Tähän liittyen lähdimme rikoskumppanini kanssa alkukuusta muutaman päivän Pietarin reissulle, eräänlaisille kirjoittajatreffeille. Vieras maa ja pieni matkaseurue toimikin todella hyvin, sillä puhuimme käsiksestä koko ajan.

Fabergé-museossa

Kävimme tyypillisissä turistipaikoissa, kuten uskomattoman kauniissa Verikirkossa, Fabergé-museossa, Anna Ahmatova-museossa ja Ermitaasin liepeillä (emme päässeet sisälle asti, sillä katsoimme aukioloajat väärin) ihastelemassa rakennuksia ja kulttuuriaarteita. Pietarissa oli myös paljon kirjakauppoja, joita kiertelimme etsimässä lapsille suunnattuja aakkosten kirjoitusoppaita, venäläisiä satukirjoja, muistivihkoja ja minun tapauksessani bullet journal-tarvikkeita, joita ei Suomesta vielä saa (kuten Faber Castell-kyniä ja laajempaa värivalikoimaa Leuchtturm1917 kirjoihin). 

On yllättävän hedelmällistä lähteä paikkaan, jossa on täysin irti arjesta ja sen ihmisistä. Erilainen kulttuuri aiheutti meissä jatkuvia mikroinspiraatioita, kuten kadulla vastaankävellyt mies, jonka kantamuksesta syntyi anekdootti kirjaan. Meillä oli myös harvinainen tilaisuus viettää aikaa kaksin, sillä asumme eri puolella Suomea ja kommunikoimme pääasiassa Whatsappissa. 

Ja olipa reissu tärkeä irtiotto talokuvioistanikin. Olin juuri viikkoa aikaisemmin saanut muutettua ja hukumme edelleen muuttolaatikoihin, joten ulkomaanmatka irrotti mukavasti siitä. Joimme makeaa viiniä hotellilla ja skumppaa junassa, söimme hyvin ja nauroimme koko ajan. 

Anna Ahmatova-museossa

Laadimme myös paluumatkalla junassa tarkemman editointisuunnitelman, jonka mukaisesti olisi tarkoitus edetä. Saimme nimettyä hahmon, jolta on puuttunut nimi kohta vuoden päivät, ja hommasimme molemmat projektille pyhitetyt muistikirjat reissulta (sain siis tekosyyn ostaa uuden Leuchtturmin XD). 

Luulen että postaan kirjoittamisbujosta joku kerta, kunhan pääsen siihen enemmän sisällle ja keksin jaettavaksi tavaraa, jota voi näyttää bloginkin puolella. Toistaiseksi olen kirjannut sinne vain spoilereita. O.O Bujossa olisi tarkoitus seurailla kirjoittamista, tehdä suunnitelmia, listata kirjasoittolistat eli käsistä inspiroineet leffat, kirjat ja pelit, raapustella lyhyitä tekstejä, runoja ja anekdootteja, listata lähdekirjat tms., kirjoittaa ylös ideoita, laittaa ylös aikataulut koeluvulle ja loppuvaiheessa kustantamot, joille käsis lähtee. 

Tarkoitus oli myös saada instagramiin kuva Starbucks-kupeista, joissa on hahmojemme nimet, mutta tämä ei onnistunut, kun sanoimme vahingossa molemmat saman nimen kassalla. :) 

Reissulta tarttui tietenkin mukaan jos jonkinmoista tuliaista ja talismaania, koska rakastan asioiden hypistelyä. Näistä kuitenkin lisää jokin toinen kerta. ;)

Olen muuten rantautunut instagramiin @salainenelama, jota päivittelen varmaan blogia usemmin. Instagramini ei ole pelkästään kirjoittamiseen liittyvä, mutta jos kuvalliset kuulumiset sekalaisista harrastuksista kiinnostavat... Pääasissa siellä taitaa olla bujoa ja taloa tällä hetkellä. 

Mutta onpa mukava olla täällä taas! 

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Lapsuus loppuu

Kaksi kuukautta on vierähtänyt todella nopeasti. Blogitauon takana oli ihan tietoinen päätös, vaikka en sitä dramaattisesti etukäteen ilmoittanutkaan. Arjessa oli yksinkertaisesti liikaa liikkuvia osia, taloprojekti ehkä näistä tärkeimpänä. Ja onhan kirjoitusblogia hankala pitää, kun ei oikeastaan kirjoita.

Huvittavaa sinänsä, että minulla oli viime vuonnakin kirjoitustauko toukokuussa, silloin tosin pölyä rattaissa ja ahdistusta mielen päällä. Tällä kertaa taukoa on vietetty iloisemmissa merkeissä.

Koska yksi elämänmuutos ei riitä, hain vielä huhtikuussa uutta työpaikkaa. Pääsin videohaastatteluun ja haastatteluun ja sitten vielä uudelleen haastatteluun. Lopulta sain hakemani työpaikan.

Elämä muuttuukin nyt kerralla. Muutto on muutaman viikon sisään, ja minulla on enää yksi viikko töitä jäljellä vanhassa työpaikassani (ensimmäinen vakiduunini, minkä takia siitä siirtyminen eteenpäin onkin ollut niin vaikeaa). Uusi työpaikka on ihan eri suunnalla kuin vanha, joten moni rutiini menee uusiksi.

Olen uudesta alusta innoissani ja peloissani. Elämän virta ikään kuin kääntyy.
En oikein tiedä mitä odottaa.

Chromatics - Shadow

Viita-akatamia on loppunut. Sekin tuntuu eräänlaiselta aikakauden lopulta. Meillä on ollut valtavan hieno ja moniääninen ryhmä. Yhteydenpito varmasti jatkuu mm. Whatsapp-ryhmässä, mutta eihän se ole ihan sama asia. Rahatilanteeni ei myöskään salli kirjoittamisen jatko-opiskelua ihan lähiaikoina, joten olen potenut jonkinasteista luopumissurua. Jatkan tietenkin kirjoittamista, mutta kirjalliset tukiryhmät ovat tärkeitä.

On todella vaikea kuvailla, miten paljon olen loppujen lopuksi saanut tästä koulutuksesta irti. Ihan valtavasti, I tell you. En olisi näin vahvasti oman äänen jäljillä ilman näitä ihmisiä. ♥

Goottinovelli on käynyt läpi taas yhden editointikierroksen. Nautin näistä editointirundeista jollain kierolla tavalla. Nahankuoriminen tekee tarinasta paremman. Toivottavasti novelli kuitenkin alkaisi olla jo valmis.

En ole pahemmin lukenut viime kuukausina. Työpäivät + urakointi talolla ovat vieneet minusta mehut, joten olen keskittynyt sellaisiin juttuihin, jotka eivät vaadi minulta ihmeellisiä. Toisin sanoen olen tuijottanut Netflixia (mm. Chewing Gum & Sense8). Tällä viikolla otin myös kokeiluun HBO Nordicin, sillä palvelussa voi katsoa Twin Peaks: Return-sarjaa. Onpa ihanaa palata Twin Peaksin unenomaiseen, painajaismaiseen maailmaan. Vanhan sarjan saippuaosiot on pudotettu minimiin ja sen sijaan keskitytään Fire Walk With Me-tyylisesti sarjan ahdistavampiin kauhuaspekteihin. A damn fine show!

Sekavan muutosvaiheen vuoksi olen myös aloittanut bujo (bullet journal) harrastuksen, jonka voin todeta motivoivan kyllä hienosti tekemään ihan pikkujuttujakin, vaikka jaksaminen on kortilla. Vielä en tiedä, miten bujoa voisi hyödyntää parhaiten kirjoittamisessa, mutta enköhän pääse siihenkin sisälle, kun päiviin tulee taas lisää tunteja. Skräppääjänä pidän kirjan koristelusta ja olen pyörinyt Pinterestissä ja Instagramissa aina tauoilla etsimässä ideoita.

Kesäkuu todennäköisesti sujuu muuton merkeissä ja uuden duunipaikan haltuunotossa. Olen suosiolla luopunut haaveista osallistua Novaan tms. kilpailuihin. Yhteisprojekti P:n aikataulua on lykätty loppukesään, sillä rikoskumppanillanikin on ollut odottamattomia kiireitä.

Haavekuvia elämänalueiden parantamisesta bujossa.

Massiivisen kuulumispostauksen lopuksi tietenkin se isoin muutos. Täytän 30 tässä kuussa. Tuntuu, että lapsuus alkaa viimein karista minusta pois. Olen kypsynyt aika paljon viime vuosina, mutta nyt  muutos on jotenkin konkretisoitunut.

On jotenkin silmiä avaavaa elää kerrankin niin, että jokin muu elämässä on se tärkein juttu. Kirjoittaminen on ollut niin pitkään asia, joka tulee ensin. Se joka määrittelee valinnat ja ajankäytön. Onhan se yhä isossa roolissa. Haave on ehkä vain arkistunut, sen kulmat ovat hioutuneet.

Minulla on vahva fiilis seuraavasta luovasta kaudestani. Kunhan pääsen nyt tämän matkan loppuun, saan aloittaa alusta ja luoda jotain hienoa. Projekti P elää aivan omaa elämäänsä ja olen siitä ylpeä, mutta mielen päällä ovat usein nekin kässärit, joita teen yksin.

Luovuudella on ollut pitkään pullonkaula, joten nyt tuntuu, että se purskahtaa ulos, kunhan saa taas luvan.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Briitta Hepo-oja - Hylättyjen lasten kaupunki

Tämä kirja on minulle tuttu jo vuosien takaa, kun se oli vielä käsikirjoitus, joka haki lopullista muotoaan. Entisenä koelukijana minun onkin aika mahdotonta suhtautua kirjaan täysin objektiivisesti. Halusin kuitenkin kirjoittaa tästä lukukokemuksesta muutaman sanan.

Briitta Hepo-oja, 2017, Myllylahti, oma ostos

Mikon ailahtelevainen äiti on löytänyt uuden miehen ja nyt tarvitsisi päästä painolastista eroon mahdollisimman pian, onhan timanttisormus ja kaunis talo hyvä vaihtokauppa kaksitoistavuotiaasta pojasta, joka ei äidin tempauksista innostu. Onneksi naapuri osaa kertoa paikasta, jonne ei-halutut lapset voi jättää. Sinne Mikkokin päätyy - siis Hylättyjen kaupunkiin, pysähtyneeseen paikkaan jossa ei asu aikuisia, vain lapsia ja karmiva Jättilokku, jonka nimeä ei saa sanoa ääneen. 

Hylätyssä koulussa asusteleva jengi ottaa Mikon huomiinsa ja opettaa hänelle mitä kaupungissa saa ja ei saa tehdä. Nimeään ei kannata kirjoittaa kirjaston kirottuun vieraskirjaan, koulusta saa ottaa itselleen niin monta huonetta kuin haluaa, muita jengeja ei kannata häiritä ja saarelle ei saa mennä. Kun Mikko törmää kaupungin laidalla Olaan, meriotuksiin ihastuneeseen patologiseen valehtelijaan, tulee Olasta Mikon pikkuveli. Lapset kuitenkin tietävät, että joku on heidän perässään, eikä kaupunki voi olla rauhassa loputtomiin.

Jättilokku heräsi.
Se oli suunnattoman suuri, jättimäinen, ruma ja koukkunokkainen — lokki.
Paitsi ettei se oikeastaan ollut lokki. Se oli aivan liian suuri ollakseen lokki. Itse asiassa se oli aivan liian suuri ollakseen lintu laisinkaan, ainakaan sellainen joka nykyisin tunnetaan. Se oli vähän pieleen mennyt suurennos valkoisesta meren rannalla kaartelevasta linnusta. Se oli syntynyt kauan sitten tavallisen näköisestä pilkullisesta munasta, mutta tavallisen lokin sijaan siitä oli kasvanut lokku.
Jättilokku oli sukunsa viimeinen ja se oli ikivanha ja nälkäinen. Nyt se tunsi tuulen mantereelta, nosti nokkansa ylös ja haisteli.
Se tunsi, että kaupunkiin oli tulossa uusi lapsi.

Hylättyjen lasten kaupunki on nopealukuinen fantasiakirja yli 8-vuotiaille lapsille. Luvut ovat lyhyitä ja hahmot sympaattisia. Hepo-oja ei selitä tarinan elementtejä puhki, vaan pitää niistä suurimman osan maagisina ja ennustamattomina. Siksi kirjaa on luonnehdittu takakannessa myös maagiseksi realismiksi.

Pidän tarinan hahmokaartista. Mikon lisäksi mielenkiintoisia persoonia ovat koulujengin dramaattinen haaveilija ja suosikkihahmoni Karpalo, joka pukeutuu huntuu ja uskoo olevansa Drottingholmin prinsessa, johtajaksi haluava Siiri, jolla on eriparisukat ja nopea äly, ilkeä Pekka, joka lämpenee vain Tappajakoiralle ja tietenkin Ola, jonka traaginen menneisyys saa puhumaan villeistä meriseikkailuista.

Niin ja Jättilokku! Voi mikä ihanan karmiva sulkasatoinen lintuotus! ♥

Mystinen Jättilokku asuu saarella

Kirjan kuvitus on kirjailijan itsensä käsialaa. Sekä kansi että kirjan sivuilta löytyvät mustavalkopiirrustukset. Ne sopivat hyvin tarinan vinksahtaneeseen maailmaan. Mietin ainoastaan kuvien sijoittelua suhteessa sisältöön. Sijoittelu tuntui välillä liian satunnaiselta ja pysäytti lukemisen, kun jäin miettimään miksi vaikkapa Mikon äidistä kertovan luvun lopussa on kuva (erittäin söpöstä) sudenkorennosta, joka vilahtaa sivulauseessa.

Lapsihahmot ovat todella sympaattisia, aikuiset eivät niinkään. Siinä suhteessa kirja muistuttaa minua koomisen ankealla tyylillään Lemony Snicketin Surkeiden Sattumusten Sarjasta (taisin verrata kirjailijan edellistäkin kirjaa kyseiseen sarjaan). Pidän hahmojen lakonisista, sisällöltään absurdeista huomautuksista ja siitä miten tarinan maailmasta tulee olo, että kaikessa on järkeä, vaikka lukija ei tiedäkään lopun perin miten maailma toimii.

Vihjailusta tulee kieltämättä tiedonnälkä. Kuka pudottaa kaupunkiin ruokaa? Mistä Jättilokku on tullut? Entä kirottu vieraskirja? Minne kaupungista kadonneet lapset joutuvat? Miten hyvinvointivaltion maineessa olevalla Suomella voi olla näin synkkä salaisuus? ;D

"Minä olen sinun isoveljesi ja sinä olet minun pikkuveljeni, eikö niin?" sanoin.

Pojan käsi oli kylmä ja karhea. Sitten hän hymyili pienesti.

"Niin! Se on totta. Ja kun me oltiin lapsia, me leikittiin omenapuussa, eikö leikittykin?"

"Varmasti", nyökkäsin. "Hyvä, että löysin sinut. Olet ollut hukassa aika kauan."

"Niin, minä olen ollut metsästämässä leijonia", poika sanoi.

Voi hyvänen aika, ajattelin. Hän oli todella erikoinen lapsi. Ja silti olin varma, että pitäisin hänestä. Minä ikään kuin tunsin, että leikit omenapuussa ja metsissä ja kaarnalaivojen uittaminen, että ne kaikki olisivat yhtä hyvin voineet olla totta. Minä tunsin suojeluntarvetta tätä tyhjästä ilmestynyttä lasta kohtaan — vaikka olin itsekin hylätty.

Niin me lähdimme kulkemaan kohti koulua.

"Minun nimeni on siis Mikko. Mikä sinun nimesi on?" kysyin.

"Ola", poika vastasi.

Vaikka kirja käsitteleekin lasten pahoinvointia, tulee tätä lukiessa hyvä olo. Hylätyt ja karanneet lapset muodostuvat oman yhteiskunnan omine sääntöineen ja ovat onnellisia yhdessä. Mikko saa Olasta todellisen veljen ja koululaisista perheen, jota hänellä ei koskaan ollut.

Tarinaa kerrotaan pääasiassa Mikon näkökulmasta, mutta välillä kerronta karkaa myös kaupungin ulkopuolelle varjohallituksen salakokouksiin ja Jättilokun luo tai Mikon äidin kuulumisiin. Tämä piristää kerrontaa ja lisää jännitettä. Pidin myös valtavasti Hepo-ojan käyttämistä alaviitteistä, joissa oli kieltämättä tarinaan kuulumattomia sivuhuomautuksia esimerkiksi pihapuun elämästä, mutta jotka toivat tarinaan oman makunsa. Harmi vain, että alaviitteitä oli ainoastaan kirjan alkupuolella.

Kirjassa kerrotaan myös Mikon pihapuun kohtalo :D

Aika kuuluu kirjan parissa nopeasti ja olisin oikeastaan toivonut tarinaan lisää mittaa. Nykyisellään tapahtuvat vilahtavat ohi todella nopeasti ja loppu tulee liian pian. Olisin halunnut lukea lisää muista jengeistä ja Hylättyjen kaupungin salaisuuksista ja etenkin salaperäisistä hahmoista, jotka haluavat pitää kaupungin salaisuutena hinnalla millä hyvänsä. Tässä suhteessa kirja muistutti minua LOST-sarjasta, joka ei sekään halunnut vastata herättämiinsä kysymyksiin.

Myös kirjan kliimaksi tuntui menevän ohi jotenkin helposti, kun tietylle kohtaamiselle oli rakennettu paljon odotuksia, jotka eivät aivan toteutuneet. Kirjalla on kuitenkin avoin ja optimistinen loppu. Olisin kaivannut tähän ehkä epilogia tai jotain lisää, nyt tarina loppui kesken. Riippuu tietenkin lukijasta jääkö loppu vaivaamaan. Minusta tässä maailmassa olisi ainesta useampaankin tarinaan.

Kaikenkaikkiaan Hylättyjen lasten kaupunki on lumoava seikkailu, joka vilahtaa ohitse aivan liian nopeasti.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Viisi vaikuttavaa novellia

Pidän novellista tekstimuotona, mutta löydän aika harvoin todella hyvän novellin. Koeluen novelleja enemmän kuin luen julkaistuja novelleja. Tästä minulle on varmaan syntynytkin harha, että luen novelleja vähän. Kun eteeni kuitenkin osuu helmi, luen sen mielelläni uudelleen ja uudelleen.

Ajattelin jakaa muutaman suosikkinovellin ja katsoa joskus tulevaisuudessa olenko löytänyt uusia suosikkeja. Novellit kun ovat edelleen minulle se harvinaisin tekstimuoto (runot ja romaanit vievät voiton). Oheessa siis viisi vaikuttavaa novellia, jotka ovat jääneet kuluneilta vuosilta mieleen.


Edgar Allan Poe - Usherin talon häviö 
(suom. Korppi ja Kultakuoriainen, 1990)

"Sydän jäätyi, painui, sairastui  mieli musteni niin synkäksi, ettei mikään mielikuvituksen ruoskiminen voinut sitä vähääkään nostaa. Mikä — pysähdyin miettimään — mikä minut niin lamaannutti  ajatellessani Usherin taloa?"

Olen lukenut varmasti eniten novelleja juuri Poelta, vaikka ihan kaikkia en olekaan saanut käsiini. Usherin talon häviö on hänen novelleistaan kiehtovin ja tunnelmallisin. Siinä nimetön kertoja matkustaa tapaamaan ystäväänsä Roderick Usheria, joka on sairastunut erikoiseen tautiin. Kertoja huomaakin pian, että Usherin talossa tapahtuu outoja asioita. Talo itsessään tuntuu elävältä.

Tässä on ihanaa: symbolisesti ja tunnelmallisesti elävä miljöö, jännite, luihin ja ytimiin menevä tarina (vaikka sitä ei täysin ymmärtäisi).


Marisha Rasi-Koskinen - Satu äidistä 
(Vaaleanpunainen Meri, 2014)

"Järvi ei päästä sitä minkä se on kerran ottanut. Oksat pitävät kiinni niin kuin pitivät isän parhaasta vieheestä, jossa oli kala kiinni. Kala puun latvassa. Kuollut kala kuolleessa puussa. Puuvesikala. Vesikalapuu." 

Satu äidistä on tenhoavalla kielellä kerrottu tarina kahdeksanvuotiaasta Sallasta, järvestä, pikkuveljestä Lennistä ja aikuisista, jotka ovat oudon surullisia ja vihaisia järvelle. Tämä oli minulle kielellisesti todella järisyttävä lukukokemus ja minua harmittaakin, että en ole saanut kokoelmaa luettua vieläkään loppuun. Ensimmäinen novelli oli liian hyvä, enkä ole päässyt siitä yli tai ympäri.

Tässä on ihanaa: lapsen maailman autenttinen kuvaus, rikkinäisyys, järven maailma ja kieli.


Pasi-Ilmari Jääskeläinen - Missä junat kääntyvät 
(Taivaalta pudonnut eläintarha, 2008)

"Se juna oli aikataulun ulkopuolisia. Se ei kulkenut kiskoilla. Se teeskenteli, että se kulki, mutta oikeasti se kulki vähän kiskojen vieressä. Minä näin. Minä yritin saada isän tajuamaan, että meidän pitää juosta, mutta se ei meinannut ymmärtää mitään, mitä minä sille sanoin. Ja kun me oltiin ihan justiinsa puhuttu sellaisista junista."

Missä junat kääntyvät on varmaan pisin novelli tällä listalla. Se kulkee monessa aikatasossa ja sekoittaa huolestuneen äidin minäkerrontaa, unipäiväkirjaa ja pojan päiväkirjaa. Novelli kertoo raiteiltaan poikkeavista junista, joiden huuto kuulostaa nälkäiseltä ja joiden alle ihmiset eksyvät. Tätä on jotenkin absurdia kuvailla, sillä novellin koko perusidea on ihan pähkähullu. Jotenkin Jääskeläinen vain onnistuu luomaan uskottavan ja kiehtovan tarinan.

Tässä on ihanaa: murhanhimoiset junat, kertojaratkaisut, eeppinen pituus, loppuratkaisu.


Kelly Link - Taikuutta vasta-alkajille 
(suom. Uuskummaa? 2006)

"Fox on nainen eräästä tv-sarjasta, eikä hän ole vielä kuollut. Mutta pian on. Hän esiintyy sarjassa nimeltä Kirjasto. Sinä et ole koskaan nähnyt Kirjastoa televisiosta, mutta toivoisit takuulla näkeväsi."

Taikuutta vasta-alkajille kertoo teini-ikäisestä Jeremystä ja hänen ystävistään ja heidän pakkomielteestään Kirjasto-nimistä tv-sarjaa kohtaan. Kirjasto ei tule tiettynä aikana tai tietyltä kanavalta, se on kuin luonnonvoima, joka ilmestyy kun haluaa. Ystävät odottavat sarjaa ja soittavat toisilleen, kun se viimein esitetään ja puhuvat sen juonen läpi uuden jakson jälkeen. Mutta entä nyt kun Fox on kuollut? Tätä on mahdotonta kuvailla. Tämä on vain jotain aivan muuta. 

Tässä on ihanaa: absurdius, lapsuuden haaveilu, fanitus ja taikuus.


Kari Välimäki - Flyygeli 
(Todensanat, 2014)

"Nousin ja pyyhkäisin kosteuden pois nenäliinallani. Samalla etusormeni päästä irtosi jotain ja putosi lattialle. Katsoin tarkemmin, ja sormesta irtosi taas neljännesnuotti. Se helähti osuessaan jakkaran reunaan. Pim."

Välimäen novelli on jäänyt minulle todella elävästi mieleen. Tämä on absurdi tarina kertojasta ja hänen erikoisesta suhteestaan omistamaansa flyygeliin. Novelli lyhyt, mutta sen tarina jotenkin vain imaisee sisäänsä kauhean voimakkaasti. Tässä on upea metamorfoosi. Novelli on niin hiottu, että se tuntuu melkein runolta.

Tässä on ihanaa: elollisen ja elottoman symbioosi, kauhutunnelma, katarsis, yksinkertainen kieli.

*

Siinäpä nuo tällä kertaa. Minulla on hirveä kasa lukemattomia novellikokoelmia ja antologioita odottamassa, mutta toisaalta olisi hauska lukea lukijoiltakin kommentteja (tai lukea vastaavia listoja).

Onko teillä sellaisia novelleja, jotka ovat pysäyttäneet? 

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Yhdessä


Ghost - Cirice

Yllä tunnelmia soittolistaltani. Juuri nyt työstetään projekti P:ta, yhteiskäsistä. On kulunut melkein vuosi siitä, kun tämä käsis syntyi krapula-aamuna täysin hypoteettisesta ajatuksesta, että millaista olisi kirjoittaa yhdessä kaverin kanssa (neljästä keskustelijasta kaksi muuta olivat skeptisiä yhteistyön onnistumisesta).

Kesällä P vain tulvahti maailmaan, syksyllä sitä oli kasassa jo 75 000 sanaa, josta on sittemmin editoitu ja uudelleenkirjoitettu ja deletoitu suuri osa. En tiedä nykyisiä sanamääriä, koska tekstiä on useammassa tiedostossa. Eipä sillä niin väliäkään, koska editoitavaa vielä riittää. Tulevaisuus vain näyttää aika valoisalta juuri nyt.

Minulla on ollut vuosien aikana jos jonkinmoisia yhteisprojekteja. On ollut tarinavihkoja, joissa jatkotarinoita. On ollut netissä kirjoitettuja yhteiseepoksia. On ollut kirjoittajaporukoiden yhteisiä maailmoja, joihin on tehty samaa mytologiaa ja historiaa hyödyntäviä tarinoita. On ollut yhteisiä käsiksiä. On ollut fiktiivinen maailma, jossa kaksi kirjoittaa ja kolmas kääntää sarjakuvaksi. On ollut yhteisiä antologiahaaveita sun muita.

Olen huomannut useaan otteeseen, että yhteistyö ei ole ihan yksinkertaista. Pitää olla samat päämäärät, sama sitoutuminen, sama usko projektiin. Pitää tulla toimeen, pitää olla samoja kiinnostuksenkohteita. Pitää pystyä kompromisseihin, pitää osata laittaa hanttiin. Pitää nauraa ja itkeä ja olla vittuuntunut yhdessä. Pitää olla tietyltä osin yhtenäinen maailmankuva tai ainakin arvostaa samoja asioita (koska muuten editoit sisältöä, joka on toiselle tärkeää).

Toimivan kirjoitusyhteistyön löytäminen on todella vaikeaa.

Siksi kai olenkin ollut peruspessimisti projekti P:n suhteen. Toki olen ollut siitä hyvin innostunut, mutta en ole hehkuttanut sitä kauheasti blogissa tai muuallakaan. Olen halunnut katsoa miten kirjoittaminen ja editointi ja tauot sujuvat. Saammeko sovittua asioista, pystymmekö jatkamaan vaikka tulee erimielisyyksiä, vaikka minä rakennan taloa ja kirjoitusaika on kokoajan kortilla.

On aika uskomatonta, että tämä on varmaan onnistuin kirjoitusyhteistyö, jossa olen ollut mukana.

P etenee huimaa vauhtia. Molemmat ovat sitoutuneita, innostuneita. Pinterestiimme on luotu kokonainen maailma. Salablogissa on hirveästi taustatyötä ja suunnitelmia. Meillä on hyvä setti hahmoja, hyvä runko käsiksessä. Lähdimme kirjoittamaan aika monimutkaista urbaania fantasiaa, mutta mopo ei ole karannut käsistä. Molemmilla on jotain, joka tekee käsiksestä merkityksellisen.

Tällä hetkellä editoimme käsiksen ensimmäistä osaa (1/3). Kirjoitusvuoroista, eli siitä kuka kirjoittaa raakatekstin ja minkä hahmon näkökulmasta, ei tarvitse tapella. Juttelimme WhatsAppissa ennen, kesken kirjoittamisen ja sen jälkeen kyseistä luvusta. Editoimme toistemme lukuja mutkattomasti. Tekstikin näyttää tällä rundilla jo enemmän jonkinlaiselta hybridiltä.

Juoni levisi alun perin hiukan käsiin, mutta korjauskierros sujuu. Hahmot ovat nyt niin tuttuja, että juoni nousee orgaanisemmin esiin. Heikot ratkaisut poistuvat. Kerronnasta tulee rikkaampaa.

En tiedä, tykkään tästä käsiksestä ihan valtavasti. Minua lähinnä harmittaa, että ei ole aikaa eikä jaksamista tehdä tätä nopeammin.

Tämä on niin erityylinen muihin teksteihini verrattuna. Tietty synkkyys on must, mutta kyllä tämä on myös toisen äitinsä lapsi. Teksti iskee kaikessa kauheudessaan myös silmää lukijalle. ;)