maanantai 27. maaliskuuta 2017

Briitta Hepo-oja - Hylättyjen lasten kaupunki

Tämä kirja on minulle tuttu jo vuosien takaa, kun se oli vielä käsikirjoitus, joka haki lopullista muotoaan. Entisenä koelukijana minun onkin aika mahdotonta suhtautua kirjaan täysin objektiivisesti. Halusin kuitenkin kirjoittaa tästä lukukokemuksesta muutaman sanan.

Briitta Hepo-oja, 2017, Myllylahti, oma ostos

Mikon ailahtelevainen äiti on löytänyt uuden miehen ja nyt tarvitsisi päästä painolastista eroon mahdollisimman pian, onhan timanttisormus ja kaunis talo hyvä vaihtokauppa kaksitoistavuotiaasta pojasta, joka ei äidin tempauksista innostu. Onneksi naapuri osaa kertoa paikasta, jonne ei-halutut lapset voi jättää. Sinne Mikkokin päätyy - siis Hylättyjen kaupunkiin, pysähtyneeseen paikkaan jossa ei asu aikuisia, vain lapsia ja karmiva Jättilokku, jonka nimeä ei saa sanoa ääneen. 

Hylätyssä koulussa asusteleva jengi ottaa Mikon huomiinsa ja opettaa hänelle mitä kaupungissa saa ja ei saa tehdä. Nimeään ei kannata kirjoittaa kirjaston kirottuun vieraskirjaan, koulusta saa ottaa itselleen niin monta huonetta kuin haluaa, muita jengeja ei kannata häiritä ja saarelle ei saa mennä. Kun Mikko törmää kaupungin laidalla Olaan, meriotuksiin ihastuneeseen patologiseen valehtelijaan, tulee Olasta Mikon pikkuveli. Lapset kuitenkin tietävät, että joku on heidän perässään, eikä kaupunki voi olla rauhassa loputtomiin.

Jättilokku heräsi.
Se oli suunnattoman suuri, jättimäinen, ruma ja koukkunokkainen — lokki.
Paitsi ettei se oikeastaan ollut lokki. Se oli aivan liian suuri ollakseen lokki. Itse asiassa se oli aivan liian suuri ollakseen lintu laisinkaan, ainakaan sellainen joka nykyisin tunnetaan. Se oli vähän pieleen mennyt suurennos valkoisesta meren rannalla kaartelevasta linnusta. Se oli syntynyt kauan sitten tavallisen näköisestä pilkullisesta munasta, mutta tavallisen lokin sijaan siitä oli kasvanut lokku.
Jättilokku oli sukunsa viimeinen ja se oli ikivanha ja nälkäinen. Nyt se tunsi tuulen mantereelta, nosti nokkansa ylös ja haisteli.
Se tunsi, että kaupunkiin oli tulossa uusi lapsi.

Hylättyjen lasten kaupunki on nopealukuinen fantasiakirja yli 8-vuotiaille lapsille. Luvut ovat lyhyitä ja hahmot sympaattisia. Hepo-oja ei selitä tarinan elementtejä puhki, vaan pitää niistä suurimman osan maagisina ja ennustamattomina. Siksi kirjaa on luonnehdittu takakannessa myös maagiseksi realismiksi.

Pidän tarinan hahmokaartista. Mikon lisäksi mielenkiintoisia persoonia ovat koulujengin dramaattinen haaveilija ja suosikkihahmoni Karpalo, joka pukeutuu huntuu ja uskoo olevansa Drottingholmin prinsessa, johtajaksi haluava Siiri, jolla on eriparisukat ja nopea äly, ilkeä Pekka, joka lämpenee vain Tappajakoiralle ja tietenkin Ola, jonka traaginen menneisyys saa puhumaan villeistä meriseikkailuista.

Niin ja Jättilokku! Voi mikä ihanan karmiva sulkasatoinen lintuotus! ♥

Mystinen Jättilokku asuu saarella

Kirjan kuvitus on kirjailijan itsensä käsialaa. Sekä kansi että kirjan sivuilta löytyvät mustavalkopiirrustukset. Ne sopivat hyvin tarinan vinksahtaneeseen maailmaan. Mietin ainoastaan kuvien sijoittelua suhteessa sisältöön. Sijoittelu tuntui välillä liian satunnaiselta ja pysäytti lukemisen, kun jäin miettimään miksi vaikkapa Mikon äidistä kertovan luvun lopussa on kuva (erittäin söpöstä) sudenkorennosta, joka vilahtaa sivulauseessa.

Lapsihahmot ovat todella sympaattisia, aikuiset eivät niinkään. Siinä suhteessa kirja muistuttaa minua koomisen ankealla tyylillään Lemony Snicketin Surkeiden Sattumusten Sarjasta (taisin verrata kirjailijan edellistäkin kirjaa kyseiseen sarjaan). Pidän hahmojen lakonisista, sisällöltään absurdeista huomautuksista ja siitä miten tarinan maailmasta tulee olo, että kaikessa on järkeä, vaikka lukija ei tiedäkään lopun perin miten maailma toimii.

Vihjailusta tulee kieltämättä tiedonnälkä. Kuka pudottaa kaupunkiin ruokaa? Mistä Jättilokku on tullut? Entä kirottu vieraskirja? Minne kaupungista kadonneet lapset joutuvat? Miten hyvinvointivaltion maineessa olevalla Suomella voi olla näin synkkä salaisuus? ;D

"Minä olen sinun isoveljesi ja sinä olet minun pikkuveljeni, eikö niin?" sanoin.

Pojan käsi oli kylmä ja karhea. Sitten hän hymyili pienesti.

"Niin! Se on totta. Ja kun me oltiin lapsia, me leikittiin omenapuussa, eikö leikittykin?"

"Varmasti", nyökkäsin. "Hyvä, että löysin sinut. Olet ollut hukassa aika kauan."

"Niin, minä olen ollut metsästämässä leijonia", poika sanoi.

Voi hyvänen aika, ajattelin. Hän oli todella erikoinen lapsi. Ja silti olin varma, että pitäisin hänestä. Minä ikään kuin tunsin, että leikit omenapuussa ja metsissä ja kaarnalaivojen uittaminen, että ne kaikki olisivat yhtä hyvin voineet olla totta. Minä tunsin suojeluntarvetta tätä tyhjästä ilmestynyttä lasta kohtaan — vaikka olin itsekin hylätty.

Niin me lähdimme kulkemaan kohti koulua.

"Minun nimeni on siis Mikko. Mikä sinun nimesi on?" kysyin.

"Ola", poika vastasi.

Vaikka kirja käsitteleekin lasten pahoinvointia, tulee tätä lukiessa hyvä olo. Hylätyt ja karanneet lapset muodostuvat oman yhteiskunnan omine sääntöineen ja ovat onnellisia yhdessä. Mikko saa Olasta todellisen veljen ja koululaisista perheen, jota hänellä ei koskaan ollut.

Tarinaa kerrotaan pääasiassa Mikon näkökulmasta, mutta välillä kerronta karkaa myös kaupungin ulkopuolelle varjohallituksen salakokouksiin ja Jättilokun luo tai Mikon äidin kuulumisiin. Tämä piristää kerrontaa ja lisää jännitettä. Pidin myös valtavasti Hepo-ojan käyttämistä alaviitteistä, joissa oli kieltämättä tarinaan kuulumattomia sivuhuomautuksia esimerkiksi pihapuun elämästä, mutta jotka toivat tarinaan oman makunsa. Harmi vain, että alaviitteitä oli ainoastaan kirjan alkupuolella.

Kirjassa kerrotaan myös Mikon pihapuun kohtalo :D

Aika kuuluu kirjan parissa nopeasti ja olisin oikeastaan toivonut tarinaan lisää mittaa. Nykyisellään tapahtuvat vilahtavat ohi todella nopeasti ja loppu tulee liian pian. Olisin halunnut lukea lisää muista jengeistä ja Hylättyjen kaupungin salaisuuksista ja etenkin salaperäisistä hahmoista, jotka haluavat pitää kaupungin salaisuutena hinnalla millä hyvänsä. Tässä suhteessa kirja muistutti minua LOST-sarjasta, joka ei sekään halunnut vastata herättämiinsä kysymyksiin.

Myös kirjan kliimaksi tuntui menevän ohi jotenkin helposti, kun tietylle kohtaamiselle oli rakennettu paljon odotuksia, jotka eivät aivan toteutuneet. Kirjalla on kuitenkin avoin ja optimistinen loppu. Olisin kaivannut tähän ehkä epilogia tai jotain lisää, nyt tarina loppui kesken. Riippuu tietenkin lukijasta jääkö loppu vaivaamaan. Minusta tässä maailmassa olisi ainesta useampaankin tarinaan.

Kaikenkaikkiaan Hylättyjen lasten kaupunki on lumoava seikkailu, joka vilahtaa ohitse aivan liian nopeasti.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Viisi vaikuttavaa novellia

Pidän novellista tekstimuotona, mutta löydän aika harvoin todella hyvän novellin. Koeluen novelleja enemmän kuin luen julkaistuja novelleja. Tästä minulle on varmaan syntynytkin harha, että luen novelleja vähän. Kun eteeni kuitenkin osuu helmi, luen sen mielelläni uudelleen ja uudelleen.

Ajattelin jakaa muutaman suosikkinovellin ja katsoa joskus tulevaisuudessa olenko löytänyt uusia suosikkeja. Novellit kun ovat edelleen minulle se harvinaisin tekstimuoto (runot ja romaanit vievät voiton). Oheessa siis viisi vaikuttavaa novellia, jotka ovat jääneet kuluneilta vuosilta mieleen.


Edgar Allan Poe - Usherin talon häviö 
(suom. Korppi ja Kultakuoriainen, 1990)

"Sydän jäätyi, painui, sairastui  mieli musteni niin synkäksi, ettei mikään mielikuvituksen ruoskiminen voinut sitä vähääkään nostaa. Mikä — pysähdyin miettimään — mikä minut niin lamaannutti  ajatellessani Usherin taloa?"

Olen lukenut varmasti eniten novelleja juuri Poelta, vaikka ihan kaikkia en olekaan saanut käsiini. Usherin talon häviö on hänen novelleistaan kiehtovin ja tunnelmallisin. Siinä nimetön kertoja matkustaa tapaamaan ystäväänsä Roderick Usheria, joka on sairastunut erikoiseen tautiin. Kertoja huomaakin pian, että Usherin talossa tapahtuu outoja asioita. Talo itsessään tuntuu elävältä.

Tässä on ihanaa: symbolisesti ja tunnelmallisesti elävä miljöö, jännite, luihin ja ytimiin menevä tarina (vaikka sitä ei täysin ymmärtäisi).


Marisha Rasi-Koskinen - Satu äidistä 
(Vaaleanpunainen Meri, 2014)

"Järvi ei päästä sitä minkä se on kerran ottanut. Oksat pitävät kiinni niin kuin pitivät isän parhaasta vieheestä, jossa oli kala kiinni. Kala puun latvassa. Kuollut kala kuolleessa puussa. Puuvesikala. Vesikalapuu." 

Satu äidistä on tenhoavalla kielellä kerrottu tarina kahdeksanvuotiaasta Sallasta, järvestä, pikkuveljestä Lennistä ja aikuisista, jotka ovat oudon surullisia ja vihaisia järvelle. Tämä oli minulle kielellisesti todella järisyttävä lukukokemus ja minua harmittaakin, että en ole saanut kokoelmaa luettua vieläkään loppuun. Ensimmäinen novelli oli liian hyvä, enkä ole päässyt siitä yli tai ympäri.

Tässä on ihanaa: lapsen maailman autenttinen kuvaus, rikkinäisyys, järven maailma ja kieli.


Pasi-Ilmari Jääskeläinen - Missä junat kääntyvät 
(Taivaalta pudonnut eläintarha, 2008)

"Se juna oli aikataulun ulkopuolisia. Se ei kulkenut kiskoilla. Se teeskenteli, että se kulki, mutta oikeasti se kulki vähän kiskojen vieressä. Minä näin. Minä yritin saada isän tajuamaan, että meidän pitää juosta, mutta se ei meinannut ymmärtää mitään, mitä minä sille sanoin. Ja kun me oltiin ihan justiinsa puhuttu sellaisista junista."

Missä junat kääntyvät on varmaan pisin novelli tällä listalla. Se kulkee monessa aikatasossa ja sekoittaa huolestuneen äidin minäkerrontaa, unipäiväkirjaa ja pojan päiväkirjaa. Novelli kertoo raiteiltaan poikkeavista junista, joiden huuto kuulostaa nälkäiseltä ja joiden alle ihmiset eksyvät. Tätä on jotenkin absurdia kuvailla, sillä novellin koko perusidea on ihan pähkähullu. Jotenkin Jääskeläinen vain onnistuu luomaan uskottavan ja kiehtovan tarinan.

Tässä on ihanaa: murhanhimoiset junat, kertojaratkaisut, eeppinen pituus, loppuratkaisu.


Kelly Link - Taikuutta vasta-alkajille 
(suom. Uuskummaa? 2006)

"Fox on nainen eräästä tv-sarjasta, eikä hän ole vielä kuollut. Mutta pian on. Hän esiintyy sarjassa nimeltä Kirjasto. Sinä et ole koskaan nähnyt Kirjastoa televisiosta, mutta toivoisit takuulla näkeväsi."

Taikuutta vasta-alkajille kertoo teini-ikäisestä Jeremystä ja hänen ystävistään ja heidän pakkomielteestään Kirjasto-nimistä tv-sarjaa kohtaan. Kirjasto ei tule tiettynä aikana tai tietyltä kanavalta, se on kuin luonnonvoima, joka ilmestyy kun haluaa. Ystävät odottavat sarjaa ja soittavat toisilleen, kun se viimein esitetään ja puhuvat sen juonen läpi uuden jakson jälkeen. Mutta entä nyt kun Fox on kuollut? Tätä on mahdotonta kuvailla. Tämä on vain jotain aivan muuta. 

Tässä on ihanaa: absurdius, lapsuuden haaveilu, fanitus ja taikuus.


Kari Välimäki - Flyygeli 
(Todensanat, 2014)

"Nousin ja pyyhkäisin kosteuden pois nenäliinallani. Samalla etusormeni päästä irtosi jotain ja putosi lattialle. Katsoin tarkemmin, ja sormesta irtosi taas neljännesnuotti. Se helähti osuessaan jakkaran reunaan. Pim."

Välimäen novelli on jäänyt minulle todella elävästi mieleen. Tämä on absurdi tarina kertojasta ja hänen erikoisesta suhteestaan omistamaansa flyygeliin. Novelli lyhyt, mutta sen tarina jotenkin vain imaisee sisäänsä kauhean voimakkaasti. Tässä on upea metamorfoosi. Novelli on niin hiottu, että se tuntuu melkein runolta.

Tässä on ihanaa: elollisen ja elottoman symbioosi, kauhutunnelma, katarsis, yksinkertainen kieli.

*

Siinäpä nuo tällä kertaa. Minulla on hirveä kasa lukemattomia novellikokoelmia ja antologioita odottamassa, mutta toisaalta olisi hauska lukea lukijoiltakin kommentteja (tai lukea vastaavia listoja).

Onko teillä sellaisia novelleja, jotka ovat pysäyttäneet? 

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Yhdessä


Ghost - Cirice

Yllä tunnelmia soittolistaltani. Juuri nyt työstetään projekti P:ta, yhteiskäsistä. On kulunut melkein vuosi siitä, kun tämä käsis syntyi krapula-aamuna täysin hypoteettisesta ajatuksesta, että millaista olisi kirjoittaa yhdessä kaverin kanssa (neljästä keskustelijasta kaksi muuta olivat skeptisiä yhteistyön onnistumisesta).

Kesällä P vain tulvahti maailmaan, syksyllä sitä oli kasassa jo 75 000 sanaa, josta on sittemmin editoitu ja uudelleenkirjoitettu ja deletoitu suuri osa. En tiedä nykyisiä sanamääriä, koska tekstiä on useammassa tiedostossa. Eipä sillä niin väliäkään, koska editoitavaa vielä riittää. Tulevaisuus vain näyttää aika valoisalta juuri nyt.

Minulla on ollut vuosien aikana jos jonkinmoisia yhteisprojekteja. On ollut tarinavihkoja, joissa jatkotarinoita. On ollut netissä kirjoitettuja yhteiseepoksia. On ollut kirjoittajaporukoiden yhteisiä maailmoja, joihin on tehty samaa mytologiaa ja historiaa hyödyntäviä tarinoita. On ollut yhteisiä käsiksiä. On ollut fiktiivinen maailma, jossa kaksi kirjoittaa ja kolmas kääntää sarjakuvaksi. On ollut yhteisiä antologiahaaveita sun muita.

Olen huomannut useaan otteeseen, että yhteistyö ei ole ihan yksinkertaista. Pitää olla samat päämäärät, sama sitoutuminen, sama usko projektiin. Pitää tulla toimeen, pitää olla samoja kiinnostuksenkohteita. Pitää pystyä kompromisseihin, pitää osata laittaa hanttiin. Pitää nauraa ja itkeä ja olla vittuuntunut yhdessä. Pitää olla tietyltä osin yhtenäinen maailmankuva tai ainakin arvostaa samoja asioita (koska muuten editoit sisältöä, joka on toiselle tärkeää).

Toimivan kirjoitusyhteistyön löytäminen on todella vaikeaa.

Siksi kai olenkin ollut peruspessimisti projekti P:n suhteen. Toki olen ollut siitä hyvin innostunut, mutta en ole hehkuttanut sitä kauheasti blogissa tai muuallakaan. Olen halunnut katsoa miten kirjoittaminen ja editointi ja tauot sujuvat. Saammeko sovittua asioista, pystymmekö jatkamaan vaikka tulee erimielisyyksiä, vaikka minä rakennan taloa ja kirjoitusaika on kokoajan kortilla.

On aika uskomatonta, että tämä on varmaan onnistuin kirjoitusyhteistyö, jossa olen ollut mukana.

P etenee huimaa vauhtia. Molemmat ovat sitoutuneita, innostuneita. Pinterestiimme on luotu kokonainen maailma. Salablogissa on hirveästi taustatyötä ja suunnitelmia. Meillä on hyvä setti hahmoja, hyvä runko käsiksessä. Lähdimme kirjoittamaan aika monimutkaista urbaania fantasiaa, mutta mopo ei ole karannut käsistä. Molemmilla on jotain, joka tekee käsiksestä merkityksellisen.

Tällä hetkellä editoimme käsiksen ensimmäistä osaa (1/3). Kirjoitusvuoroista, eli siitä kuka kirjoittaa raakatekstin ja minkä hahmon näkökulmasta, ei tarvitse tapella. Juttelimme WhatsAppissa ennen, kesken kirjoittamisen ja sen jälkeen kyseistä luvusta. Editoimme toistemme lukuja mutkattomasti. Tekstikin näyttää tällä rundilla jo enemmän jonkinlaiselta hybridiltä.

Juoni levisi alun perin hiukan käsiin, mutta korjauskierros sujuu. Hahmot ovat nyt niin tuttuja, että juoni nousee orgaanisemmin esiin. Heikot ratkaisut poistuvat. Kerronnasta tulee rikkaampaa.

En tiedä, tykkään tästä käsiksestä ihan valtavasti. Minua lähinnä harmittaa, että ei ole aikaa eikä jaksamista tehdä tätä nopeammin.

Tämä on niin erityylinen muihin teksteihini verrattuna. Tietty synkkyys on must, mutta kyllä tämä on myös toisen äitinsä lapsi. Teksti iskee kaikessa kauheudessaan myös silmää lukijalle. ;)

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kaksi johtopäätöstä

Olen miettinyt tällä viikolla kahta asiaa:

Että minulle Kirjoita mitä tiedät onkin taipunut muotoon Kirjoita mitä tunnet.

Että jokaisella käsisraakileellani on jokin tärkeä elementti, joka symboloi tarinaa ja tulee esiin tekstissä monella tasolla..

Että tekstiini on uinut runovaikutteista typografista asettelua entistä enemmän, että se miten teksti asettuu sivulle on muodostunut minulle tärkeäksi ja olennaiseksi osaksi tyyliäni.

Sanoinkin kolme asiaa. Ehkä siinäkin on johtopäätös: että en osaa pysyä asetetuissa rajoissa, vaan lähden värittämään viivojen yli entistä rohkeammin. Antaudun hallitulle kaaokselle ja sanon, tässä saat tehdä kuten haluat, saat kokeilla ja katsoa ja nauttia, saat antaa periksi hetken mielijohteille ilman pelkoa naurunalaisuudesta tai häpeästä, tässä on turvallista. 

Edellä kuvattuun ajatukseen liittyy varmasti se, että kirjoitan yhä harvemmin valmiista lähtökohdista. En lähde kirjoittamaan nuorten romaania tai novellia johonkin tiettyyn kisaan. En säikähdä jos idea riistäytyy irti ja poikkeaa sille viitoittamaltani polulta, en edes silloin, kun lopputulos muuttuu radikaalisti. Minulle on tärkeämpää tuottaa tekstiä, joka herättää minussa vahvan vastakaiun, kuin saada teksti heti nyt jonnekin julkaistavaksi.

Ulkoa asetetut vaatimukset sisällön suhteen rajaavat ajattelua ja niistä luopuminen todennäköisesti vaikeuttaa tekstien julkaisua. En oikein tiedä miten selittäisin tätä, mutta olen todennut rajaavani liikaa ja luopuessani rajoitteista en kuitenkaan tee mitään niin rajua, etteikö teksti muuttuisi tyystin julkaisukelvottomaksi. Kyse on siis ehkä enemmän siitä, miten tietoinen mieli käsittää asiat ja asettaa rajat liian liki. Kun tietoiselle ei anna rajoja, rajoittaa tiedostamaton yhä jonkinverran, mutta tämä ero mahdollistaa loikkia, joihin en uskonut pystyvänikään. Se on hieno tunne.


Kirjoita mitä tunnet

Minun kohdallani tämä on tarkoittanut siirtymistä pois aihekohtaisesta kirjoittamisesta. Olen lähtenyt kirjoittamaan enemmän kollaasitekniikalla. Uusien ideoiden kanssa ikään kuin kerään minua puhuttelevia asioita runsaudensarveen ja hypistelen niitä. Luen artikkelin ja poimin siitä sanan, joka herättää minussa tuntemuksia. Lähden kirjaamaan niitä ylös ja linkittämään muihin ankkurisanoihini.

Ankkurisanoja tulee kerättyä paljon ennen kuin ne alkavat muodostaa yhteistä kuvaa. Alussa on siis lähinnä mielikuvia ja tuntemuksia. Haluan kirjoittaa asioista, jotka herättävät minussa vaistonvaraisesti reaktion, sillä tälläinen intuitiivinen tunneside kantaa myös tekstiin. Alitajuntani punoo avainsanat ja lauseet aina tarinaksi, kunnes kollaasi on täysi.


Tarinan elementit

Elementit ovat hiipineet luokseni pikkuhiljaa. TH oli ensimmäinen käsis, jossa tunnistin useamman keskeisen elementin ja tiesin mitä ne symboloivat. Elementit näkyvät yleensä tarinan miljöössä, hahmojen ajatuksissa (unissa, pakkomielteissä tms.), tekstin asettelussa, dialogissa (kirjoitan niille olemassaolevia myyttejä/tarinoita tai keksin omiani) ja asioiden nimissä. Elementit ovat minulle tarinan konkreettisia ja alitajuisia rakennusaineita.

TH:n keskeisiä elementtejä ovat Kuu, Puut ja Vesi.
VH:n keskeisiä elementtejä ovat Puut ja Linnut.
HT:n keskeinen elementti on Hiekka.
Goottinovellin keskeisiä elementtejä ovat on Vesi ja Muisti.
Oksennuspallonovellin keskeisiä elementtejä ovat Linnut ja Muisti.
P:n keskeinen elementti on Neonvalo.
Urbaaninovellin keskeisiä elementtejä ovat Veri ja Meri.

Tämä ei kenties kuulosta kauhean järkevältä näin kontekstistaan irrottuneena, mutta esimerkiksi juuri P:ssä mielikuvani tarinasta linkittyvät aina neonvaloon: keinotekoiseen, uhkaavaan ja jännittävään. Huomaako, että P on käsiksistä ainoa, jonka elementti ei tule luonnosta? Se on myös ainoa yhteisproggikseni.


Runomainen typografia

Tämä on varmasti näkynyt jo bloggaamisessakin, vaikkapa 4-sanan tarinatiivistelmissä ja muutenkin. Kokeilut sanojen asettelun kanssa alkoivat, kun kirjoitin runoja. Olen toki aina ollut estetiikko ja sanojen asettelu kuvien lomaan oli fikkausaikoina suuressa roolissa (pidin silloin myös grafiikkablogia). Ja ehkä nykyisenkin blogin ulkoasusta näkee, että olen käyttänyt aikaa asioiden sijoitteluun.

Kirjoittamisessa typografian korostuneisuus tulvahti tietoisuuteeni, kun huomasin että TH:sta löytyi kaksi visuaalista kuvarunoa (jotka myös ilmensivät keskeistä elementtiä). Runoushan on siis pilannut minut uskottelemalla, että on ihan hyväksyttyä rikkoa oikeinkirjoitussääntöjä käyttämällä välimerkkejä tms. väärin. Sallin visuaalisuus edellä-periaatteen aina tietyissä kohdissa novellia tai käsistä, jolloin ne jäävät kauniiksi poikkeuksiksi.

Goottinovellissa alkoi olla jo todellista yritystä runomaisuuden kanssa, sillä siinä on sulkeisiin sidottuja runomaisia syväajatuksia ja ihoon kirjoitettuja viestejä kursiivilla ja kirjain kerrallaan. Oksennuspallonovelliin tulee eläinten puhetta haastavalla rivityksellä ja eri fontilla. P:ssä on kaksikielisiä päivämerkintöjä, Urbaaninovellissa unipäiväkirjoja.

Jokaiseen erikoiseen ratkaisuun olen miettinyt tarkkaan millä tavoin typografia saa ilmentää tavallisesta kerronnasta poikkeavia ääniä. Visuaalisuus tuntuu oikealta tavalta erotella tekstityyppejä ja epätavallisia kertojaääniä. Haasteena on säilyttää tekstin luettavuus ja pitää poikkeukset poikkeuksina, sillä visuaalisuus ei saisi ylikuormittaa lukijaa.    


Sellaisia ajatuksia tällä kertaa. Ja johtopäätöksiäkin taisi tulla enemmän kuin kaksi. :)

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Johanna Venho - Syntysanat

Edellisestä kirjabloggauksestani onkin aikaa! Olen kyllä lukenut mielenkiintoisia kirjoja, mutta aika on ollut hukassa niistä bloggaamiseen. Mikä siis parempi tapa käyttää toipilaspäivä kuin laittaa ylös pari ajatusta?

Johanna Venho, 2011, WSOY, oma ostos

Leskeksi jäänyt Mesi on aina asunut Kourankorvella ja elänyt odotuksien mukaisesti: perustanut perheen, hoitanut lapset, huolehtinut sairastelevasta äidistään, tehnyt osa-aikatyötä vanhainkodissa ja pitänyt huolta vielä naapurin tyhjentyneestä pappilastakin. Mesin elämä on askaretta askareen perään, kunnes hän lukee Hanna Zuleiman Venetsiaan sijoittuvan kirjan, jossa tapahtuu omituisia asioita. Äkkiä Mesi tunteekin taas elävänsä, tai ainakin janoaa taas mahdollisuutta elää.

Mesi kutsuu ajatuksissaan Hannan naapurin pappilaan asumaan ja Hanna ilmestyy paikalle suorastaan maagisesti. Naiset tarkkailevat ensin toisiaan etäältä, kunnes alkavat ystävystyä eroavaisuuksistaan huolimatta. Lapseton ja juureton Hanna on elänyt suhteesta toiseen ja kiertänyt maailmaa, kun Mesi on juurtunut Kourankorvelle. Hanna kiinnostuu pappilan menneisyydestä ja Mesin nuoruudenrakkaudesta Aarnista, joka piirsi Mesille siivet.

Alkuun on annettava iso plussa kirjan kansitaiteesta, joka heijastaa tarinan toismaailmallista tunnelmaa. Ikävä kyllä kirjasta ei selviä kuka kannen on tehnyt.

Kun tyttöjen unista tulee totta, ne kuolevat. 
Mesi eli nuoruutensa unissa. Pumpulipalloissa. Hattaroissa. Istui kuin joku Niiskuneiti vaaleanpunaisen pilven päällä ja kiillotteli nilkkarengastaan. Sellaisia unia Mesi näki, koska oli tyttö, tyttöjen tyttö.
Hanna on aina ollut valveilla! 
Lauri olisi nauranut Hannalle, se on varmaa. Hullu se on, Lauri olisi sanonut, kiskaissut Mesin syliin. Lauri tahtoi että Mesi oli kevyt nostaa ja siirtää. Ja sitten Lauri tahtoi-tahdon-tahtoi kodin, muutti tähän taloon, rakensi äidille lisäsiiven metsän puolelle, Lauri katsoi Mesiä silmät sinisinä ja jalat maassa, täynnä luottamusta. 
Jos Mesi olisi kuin Hanna, kuka häntä rakastaisi?

Niin iso. Nauraa niin kovaa, kulkee missä kulkee. 

Johanna Venho on minulle tuttu runoistaan, joissa arkiset maisemat ja naiskuvat elävöityvät myyttien ja kansanuskon elementtien avulla. Tässä kirjassa on jotain samaa, mutta erilaisessa mittakaavassa. Venhon luomat muotokuvat Hannasta ja Mesistä ovat tarkkanäköisiä ja syviä. Hän luotaa heidän menneisyyttään, nykyisyyttään ja mahdollista tulevaisuuttaan instrospektion kautta. Mesi tarkkailee Hannaa kauan ennen kuin edes puhuu tälle, katselee, miettii näkemäänsä ja uneksii. Hanna kirjoittaa Muutoksen päiväkirjaa.

Syntysanat etenee hitaasti, sitä ei oikein voi pitää perinteisenä juonikirjana. Kohtaukset ovat lyhyitä ja niissä on harvemmin dialogia. Suurin osa ajatusta ollaan jomman kumman päähenkilön näkökulmassa, syvissä mietteissä tai arkiaskareiden keskellä. Venhon kaunis ja rytmikäs kieli pitää pauloissaan ja luo jännitteitä.

Myönnän että kirjan lukeminen oli turhauttavaa ja palkitsevaa. Välillä toivoin että juoni olisi liikkunut johonkin suuntaan nopeammin, että hahmot olisivat puhuneet enemmän toisilleen tai kenelle vain, varsinkin kirjan alkupuolella. Sitten jo olinkin koukussa ja minun oli pakko lukea kirjaa eteenpäin, vaikka perusasetelma ei ollut muuttunut. Kirjan viimeiset sivut vilahtivat ohitseni nopeasti ja lukukokemus jäi kummittelemaan mieleeni.

Mesi ei kertonut edes Laurille Aarnista. Kaikesta siitä, mitä Aarni oli hänestä sanonut. Miten Aarni piirsi hänen kuvaansa. Mitä he olivat tehneet yhdessä. Ehkä salaisuus piti Mesiä hengissä. Salaisuus, hän ajatteli sitä raakana päärynänä, viileänä pappilan kamarina kesähelteellä, siinä oli vaaleanvihreiksi maalatut lautalattiat. Aarnin kädet hänen valkoisilla rinnoillaan, kapea poika ja sileä tyttö. 
Talviöinä Mesi heräsi usein Laurin kuorsaukseen. Pihalamppu heitti hangelle valorenkaan, kuusimetsän yllä taivaassa oli vaaleanpunainen raita. Lauri kuorsasi tasaisesti, talon seinät naksuivat pakkasessa, talo suojasi perhettä, vaikka lehti kannettiin postilaatikkoon joka aamu ja Lauri avasi aamuisin television katsoakseen aamu-uutiset maailmalta. He olivat syrjässä, turvassa.
Mihin hän salaisuutta tarvitsi. Ilman sitä olisi ollut liian ahdasta. Mesi, Laurin pikku vaimo. Valkoinen iho, punaiset posket, tumma tukka, mitä ne sanat edes sanoivat, niin yleiset sanat. 
Salaisuus: Aarnin katse. Rosoa ja liikettä. Viileää jokivettä. Pitkin poikin Mesiä ja sisään ja ulos. Aarni on nähnyt Mesin ja Mesi Antin, ja Aarni oli halunnut maalata hänestä kuvan.

Syntysanat on kahden naisen tarina, pieni meille muille, mutta suuri heille itselleen. Hanna on katalyytti Mesin hitaalle muutokselle. Ensin on puhdistauduttava menneestä ja ymmärrettävä sitä. Miten Mesi asettui polulle, josta ei enää uskalla poiketa, ja miten Hanna on aina vältellyt polkuja. Lopulta Hanna saa Mesin puhumaan ja antaa tälle luvan poiketa polulta.

Kirjan tarina on aika yksinkertainen ja ennustettava. Syntysanojen voima on sen intensiivisessä tunnelmassa, jossa on ripaus maagisuutta, vaikka kyseessä onkin realistinen tarina. Olen proosaa lukiessani tottunut nopeasti etenevään juoniformaattiin, jota ei Syntysanoista löydy. Samalla tavalla kuin runo on muotokuva, jossa on vain vähän liikettä, tuntuu kirja sarjalta muotokuvia, jossa kuvan kohde liikahtaa hieman kuvasta toiseen, kunnes on lopuksi eri asennossa kuin aloitettaessa. Kerronnassa on pinnallista pysähtyneisyyttä, vaikka pinnan alla tapahtuu koko ajan.

Siksi onkin hankalaa sanoa toimiiko ratkaisu lopun perin. Joillekin lukijoille varmasti, toisille ei. Vaikka nautinkin kirjan lukemisesta ja olen selaillut sitä paljon jälkikäteenkin, en voi sanoa että se olisi vienyt minut täysin mukanaan. Minusta näiden naisten voimakas sisäinen elämä olisi kaivannut enemmän ulkoista toimintaa rytmittämään tarinaa. Venhon kieli ja henkilökuvat saivat minut pauloihinsa, mutta kaipaan proosaltani enemmän liikettä.

Syntysanat ei voittanut minua täysin puolelleen, mutta odotan mielenkiinnolla Venhon seuraavaa romaania.