keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Purkautuminen

Muistan Viika-akatemia vuosista erityisesti runoilijoiden kokemat synnytyskivut. Eräs heistä kuvaili runokokoelman kirjoittamista ahdistavaksi, että runot vain alkoivat yksi päivä purkautua hänestä ulos. Valua ulos sormista, korvista, kainaloista, jalkapohjista ja polvitaipeista. Purkautuminen ei ollut hallittua, se vain tapahtui. Oli aika.

Elän parhaillaan omaa purkautumistani. Se alkoi kesällä, P oli juuri laitettu kustannuskierrokselle ja halusin kirjoittaa pitkästä aikaa omia juttujani. Halusin tehdä uuden romaanin, olin haaveillut siitä useamman vuoden.

Kesälomani ajoittui kesäkuuhun. Tein lomalla aamusta iltaan etupihaa (salaojia, kivetystä, vuosia pihassa nököttäneiden pihakivien siirtelyä, roskien raivaamista, nurmikon kylvämistä) ja karkasin taoilla lukemaan kirjastosta kotiin rahaamani runokirjapinoa.

Kuuntelin hiljaisessa talossa spotifysta ja youtubesta Sylvia Plathin runonlausuntaa ja luin suomennettua Arielia. Luin uudelleen Kristiina Wallinin runokirjat, joita en itse omista, erityisesti Jalankantaman. Luin Wisława Szymborskaa ja Rainer Maria Rilkea kuin vanhojen ystävien kertomuksia. Ostin Marina Tsvetaevan runokokoelman Ylistys, hiljaa! ja luin Anna Ahmatovaa sen rinnalla. Emily Dickensonin Golgatan kuningatar houkutteli minua myös synkkämieliseen tunnelmaansa, mutta vaikuttavin kirjoista lienee Margaret Atwoodin Myös sinun nimesi, joka luin hykerrellen. Sukeltamiseni täydensi Johanna Venhon Saaren runot. 

Tein töitä, luin runoja, tein töitä, luin runoja. Ja jokin minussa lähti purkautumaan. Kirjoitin käsin varmaan 40-50 runoaihiota. Olin syvällä tekstissä, uskoin kirjoittavani romaania, mutta todellisuudessa kirjoitin proosarunoja.

Heinäkuussa sairastelin ja runot purkautuivat yhä, mutta maltillisemmin, ja aloin myös editoida niitä.
Pudotin huonompia runoja pois, vaihtelin runojen paikkaa, ja aloin hahmottaa kokoelman sisällä teemaa, joka yhdistää runoja. Katsoin sitä silmiin ja annoin sille nimen, sillä eläinhahmon se oli ottanut jo aiemmin. Eläinystäväni ei ole silitettävää sorttia, mutta tuomme toisillemme suurta lohtua.

Ja minä
lisäsin runoja,
pudotin pois runoja,
vaihdoin runojen järjestystä.

Vaihdoin fonttia,
vaihdoin typografiaa,
korvasin sanoja,
yhtenäistin kielikuvia
ja symboleita ja vertauksia,
rytmitin, rytmitin, rytmitin!
ja hioin typografiaa.

Muokasin sivuasetuksia Wordissa,
muokkasin rivivälejä, rivitystä, fontteja,
pudotin säkeistöjä,
lisäsin säkeistöjä,
löysin wordista uusia ominaisuuksia,
joilla sain typografiaa entistäkin paremmaksi.

Jaoin runoja osioihin,
nimesin osiot,
lisäsin niille alaotsikot,
siirsin taas runoja,
vaihdoin osioiden paikkaa,
lisäsin runoja,
vähensin runoja,
vaihdoin runojen paikkaa,
editoin runoja.

Luin runot ääneen itselleni,
kuuntelin runonlausuntaani,
tein runoihin muokkauksia,
tulostin runot pdf:ksi,
luin runot ääneen itselleni,
tein runoihin muokkauksia. 


Ja niin on kulunut melkein viisi kuukautta. Saatan viettää runojen parissa tuntikausia huomaamatta ajan kulua. Proosan kanssa tiedän aina edenneeni. Runojen kanssa pyörittely, editointi ja silottelu tapahtuu niin huomaamatta, etten tiedä etenenkö oikeasti vai pyöritänkö samoja aineksia uudelleen ja uudelleen. Kesällä olin hyvin epävarma siitä osaanko oikeasti kirjoittaa runoja ja editoida niitä, enhän ole varsinaisesti opiskellut runoutta. Lopulta lopetin pohdiskelun osaamisestani.

Nautin tästä. Se on täydellistä vastapainoa romaanin työstämiselle. Runot ovat pieniä fragmentteja, tunnelmallisia, ne ovat repliikkejä ja hahmoja ja pieniä tarinoita. Tämä on kahdestoista versio. Siinä on 57 runoa.

Enkä minä kirjoita runoja, kirjoitan mytologiaa. Siltä tämä tuntuu, niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin. Olen päätynyt hyvällä tavalla tuntemattoman armoille.

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Aikaa kirjoittaa

Kävin viikonloppuna kääntymässä Tampereella ja moikkaamassa kirjoittavia tuttavia pitkästä aikaa. Tavallisesti tapaan kirjoituskavereita kyllä säännöllisesti, mutta tänä kesänä olen ollut huomaamattani hiukan pidemmällä sosiaalipaastolla ja kaipasin jo kovasti takaisin ihmisten pariin.

Kävimme Sara Hildénin taidemuseossa kahvilla ja katsomassa Anj Smithin näyttelyä Sea Lily, Feather star (22.9.2018–20.1.2019), joka oli kerrassaan vaikuttava. En ole käynyt museossa pitkään aikaan, vaikka rakastan taidenäyttelyitä! Etäisyyksien valloittaminen ja seuran haaliminen on aina prosessi ja, no, se aikahan on aina pois kirjoittamisesta.

Anj Smith (en muista nimeä kertakaikkiaan)

Minusta tuntuu, että olen törmännyt viime aikoina useasti ajatukseen riittämättömästä ajasta kirjoittamisen suhteen. Tutut ja tuntemattomat kirjottajat ja kirjailijat valittavat usein ajanpuutetta, sitä kuinka arjessa on niin monta liikkuvaa osaa, että kirjoittamista on vaikea mahduttaa osaksi omaa rutiinia.

Pohdin kotimatkalla omaa ajankäyttöni kirjoittamisen suhteen ja tulin siihen lopputulokseen, että olen oikeastaan organisoinut elämäni pitkälti kirjoittamisen ehdoilla.

Minulla on päivätyö, jolla rahoitan kirjoittamisen, ja jossa on kuitenkin liukuva työaika ja siten mahdollisuus saldovapaisiin. Toki päivätyö syö mehuja, mutta se myös antaa päiville rutiinin ja levon kirjoittamisesta. Nautin päivätyöstäni ja olen iloinen, että se mahdollistaa jouston kakkosuran kanssa.

Olen parisuhteessa ekstrovertin kanssa, joka harrastaa paljon ja ajelee sijaintimme vuoksi töihin ja harrastuksiinsa paljon iltaisin. Hän ymmärtää kirjoittamisen merkityksen minulle ja tukee sitä antamalla minulle kirjoitusrauhan. Meidän ei onneksi tarvitse olla aina yhdessä, vaan molemmat viihtyvät erinomaisesti omissa puuhissaan. ♥

Minulla ei ole lapsia eikä lemmikkejä. Ystäväni asuvat etäisyyksien päässä, joten kun käyn kylässä, järjestän sille oikeasti aikaa. En soittele viikottain perheelleni tai tuttavilleni. Käytän whatsappia aktiivisesti, mutta jos whatsapp-ryhmä käy liian äänekkääksi, pystyn hiljentämään sen ilman mitään omantunnontuskia.

En hengaa facebookissa tai twitterissä, niitä ei ole edes puhelimessani. Instagramissa käyn hiukan useammin, mutta seuraan aika vähän ihmisiä, joten feedini on nopeasti koluttu läpi. En jaksa tutkia instagramin tägejä kauheasti, ellen oikeasti etsi jotain tiettyä asiaa. Oman instatilini päivitystahti on myös verkkainen.

Anj Smith - Landscape With Lagerstätte (2017)

Bujoilen jonkin verran, mutta en joka viikko. Kalenterini ei ole tehtäväpainotteinen vaan aika päiväkirjamainen, joka keventää sen ylläpitoa.

Minulla on todella korkea sekasorron sietokyky. En oikeastaan edes näe pyykki- tai astiapinoja! Harmikseni olen alkanut nähdä pölyä, mutta onneksi se ei häiritse minua vielä niin paljon, että minun olisi pakko siivota saman tien. Kuulostaa kamalalta, tiedän, mutta olen usein niin tarinan tai tekstin imussa, että ryhdyn heti hommiin, kun tulen kotiin, ja havahdun vasta joskus illalla.

Käyn salilla ja juoksen, joista kumpikaan ei ole tiettyihin päiviin sidottua tekemistä. Blogiakin pidin suosiolla tauolla, kun meillä oli projekti P:n aktiivisin editointivaihe, sillä halusin karsia häiriötekijät minimiin.

En katso lainkaan perinteisiä tv-kanavia, vaan pidän kirjoitustauoilla pidempiä sarjamaratoneja Netflixin tai HBO:n kautta. Pari-kolme kertaa vuodessa ostan jonkun pelin ja tuhoan sillä aivoni. Tämäkin kirjoitustauolla.

Kirjoja luen tällä hetkellä hävettävän vähän. Lähinnä runokirjoja, koska koeluen pääasiassa proosaa, ja saan näin edes hiukan vaihtelua. Tänä vuonna olen koelukenut 8-9 käsistä (kaikki eivät olleet pitkiä tai valmiita!) ja yhden runokokoelman. Julkaistuja teoksia olen lukenut yhden romaanin, yhden self-help kirjan ja 14 runokirjaa (kuusi lisää odottaa jo lukemista).

Ajattelen kirjoittamista työmatkoillani ja usein sanelen parkkipaikoilla puhelimeen muistiinpanoja tai runoaihioita. Siitä on muodostunut todella hyvä tapa kerätä ideoita ja tuottaa tekstiä, joka jäisi muuten hyödyntämättä.

Anj Smith - Taste (2017)

Kaiken kaikkiaan siis olen karsinut elämästäni lähes kaiken ylimääräisen ja keskityn pääasiassa kirjoittamiseen vapaa-ajallani. On kausia, kun en kirjoita yhtään ja kausia, kun teen kirjoittamista hyvin intensiivisesti. Välikausina tapaan ystäviä ja perhettä useammin, katson tv-sarjoja ja käyn taidenäyttelyissä, mutta romaanin työstövaiheessa suljen muun maailman ulos työhuoneestani.

Riippuu varmasti paljon siitä, mitä elämältään haluaa ja mistä elämässään nauttii, mutta uskon, että kirjoittamiselle on mahdollista järjestää aikaa, kunhan siitä nauttii ja sitä arvostaa. Moni kirjoittaja häpeilee kirjoittamistaan, jolloin sitä myös arvottaa vähemmän tärkeäksi omalla tärkeysasteikollaan. Tai sitten ympärillä on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tai arvosta kirjoittamista.

On tietenkin ruuhkavuosia ja on pölyisiä vuosia, jolloin kaikki maailman aika ei auta, sillä tekstiä ei synny väsyneenä tai sairaana. On siis tilanteita, joissa kirjoittaminen ei ole mahdollista. On myös kirjoittajia, jotka ahertavat sairaudesta tai ruuhkavuosista huolimatta! Uskon itse, että kunhan ulkoiset perusasiat ovat kunnossa, löytyy vapaa-ajalta jokin aikasyöppö, jota voi vähentää kirjoittamisen eduksi.

Minä en koe, että kirjoittaminen olisi pois jostain tärkeästä. Toki haluaisin siivota enemmän ja tehdä avopuolison kanssa kaikkea kivaa. Mutta pääasiassa syyllisyys ei kaiherra minua, vaan saan kirjoittamisesta valtavasti iloa ja energiaa!

Rakkaat asiat vaativat uhrauksia. Minä olen luopunut pääasiassa sellaisista asioista, joita en alun perinkään pitänyt niin tärkeinä (pelaaminen, tv, some jne.). Aina priorisointi ei onnistu ja välillä tulee olo, että on sulkenut itsensä yksin kaivoon, mutta tälläisinä iltoina olen onnellinen, että järjestän kirjoittamiselle aikaa.

Onko teillä haasteita kirjoittamisajan löytämisessä?

torstai 20. syyskuuta 2018

Kustannussopimus

"But my bones knew something wonderful about darkness." - Mary Olivier

Lähetimme projekti P:n toukokuun puolessa välissä rundille.

Kesäkuussa saimme yhdestä talosta väliaikatietoa. Elokuun loppupuolella tuli samasta kustantamosta hylsy. "Kiehtova ja hyvin kirjoitettu, mutta ei sovi kustannusohjelmaamme". Viikkoa myöhemmin saimme myös toisen standardihylsyn.

Viikko sitten meille tarjottiin kolmannesta kustantamosta kustannussopimusta. Saimme sopparin luettavaksi ja kävimme sen kammalla läpi, jonka jälkeen sovimme tapaamisen. Tiistaina tapasimme kustannuspäällikön ja allekirjoitimme kustannussopimuksen.

Jos kaikki menee hyvin, kirja ilmestyy muutaman vuoden sisään.

Kauheasti en vielä saa kertoa, mutta tämän verran ainakin. Onneksi meitä on kaksi. Yksin tämä projekti ei olisi ollut mahdollinen. :)

lauantai 8. syyskuuta 2018

Doppelgänger

Tämä postaus on ollut hävettävän monta viikkoa luonnoksissa, mutta jospa viimein postaisin tämänkin. :)

Olen aina pitänyt saksankielen sanasta doppelgänger. Se on jotenkin jännittävänkuuloinen termi. Pidän myös kaksoisolennon motiivista kirjallisuudessa ja monet suosikkitarinani hyödyntävät kaksoisolentoja.

Esimerkiksi Edgar Allan Poen tarinassa William Wilson epäonninen päähenkilö kohtaa kaksoisolentonsa nuorena poikana, eikä pääse tästä enää sen jälkeen eroon. Kertojan elämän mennessä aina vain kurjempaan suuntaan, antaa kaksoisolento kunnollisilla neuvoillaan kontrastin kertojan elämään, kunnes konflikti on ratkaistava ja vain yksi heistä voi jäädä eloon.

Kaksoisolento on usein jonkinlainen heijastus henkilön todellisesta minästä tai sielusta. Joskus kaksoisolennon olemassaolo on luonnolinen asia, eräänlainen dualismin lakien mukainen tasapainottaja, joskus se taas toimii symbolina henkilöhahmon henkiselle kaaostilalle.

Pohdiskelen kaksoisolentoja tällä hetkellä kahden käsikirjoituksen kautta. Projekti TH:ssa kaksoisolento on merkittävässä roolissa ja projekti VH:ssa on samankaltainen asetelma. Olen aloittanut käsikirjoitukset aikoinaan vuoden sisään toisistaan, kahtena itsenäisenä projektina. VH:n oli tarkoitus olla aikuisille suunnattu kauhukäsis, TH:n lanua. Ajan myötä käsisten erot ovat hioutuneet pois ja jäljelle on jäänyt kaksi yllättävän samankaltaista tarinaa.

Edgar Allan Poen William Wilson

On aika tyypillistä, että kirjoittajat käsittelevät samoja teemoja uudelleen ja uudelleen hieman eri näkökulmista. Kun jokin käsis hautautuu, selviävää siitä usein jokin ydinajatus seuraavaan tekstiin. Rinnakkaiset käsikset voivat olla hyvin erilaisia, kuten vaikkapa projekti P, mutta sisältää silti samoja teemoja. Tiedän jo nyt, että P:ssä on samoja tuulia kuin kahdessa muussakin käsiksessä, koska minua kiehtovat tietyt asetelmat. P vain on tunnelmaltaan ja muodoltaan erilainen.

Olen kirjoittanut TH:tä nelisen (vai viitisen?) vuotta. Siinä on ajankohtainen aihe ja koeluettu versio oli monen koelukijan mielestä hiomisella valmis kustantamoihin. En ollut siihen itse tyytyväinen, vaan päätin kirjoittaa sen alusta uusiksi. Sitten tapahtui, no, kaikenlaista, eikä käsis ole edennyt pariin vuoteen kuin lyhyissä purskissa.

Nyt kun olen yrittänyt kirjoittaa sitä, olen törmännyt vanhoihin ja uusiin ongelmiin. En esimerkiksi osaa muuttaa tiivistelmämuodossa kerrottua taustatarinaa dynaamisiksi kohtauksiksi. Minun on vaikea työstää tekstiä, koska jossain vaiheessa pitkä historia alkaa myös muuttua kirjoittamisen esteeksi. On toki kirjoittajia, jotka pieksevät samaa tekstiaihiota vuosikausia, kunnes se taipuu kirjaksi. On tekstejä, jotka vaativat aikaa ja panostusta, mutta ne palkitsevat kirjoittajansa.

Rakastan tätä käsikirjoitusta, mutta luoja sen kanssa on vaikeaa! Se on anteeksiantamaton. Se on vaativa. Sen maailma on julma ja luotaantyöntävä. Siinä on hyvä aihe ja tarina-aihio ja minä oikeasti välitän näistä hahmoista. Olen kuitenkin työstänyt tätä nyt viisi vuotta tavalla tai toisella. Se on pitkä aika omistaa huonostikäyttäytyvälle käsikselle.

Tällä hetkellä olisi helpompaa kirjoittaa VH, sillä saisin kirjoittaa edelleen samasta asetelmasta, mutta ilman samanlaista painolastia. TH:n hyvät ominaisuudet voisi vain siirtää johonkin toiseen käsikirjoitukseen, etsiä jokin kokonaan uusi tulokulma ja unohtaa vanha. Suhtautumiseni aihepiiriinkin on muuttunut viidessä vuodessa niin paljon, että en edes muista mitä kaikkea tarinan piti olla 2013.

Ote Pauli Tapion runokirjasta Varpuset ja aika. Erityisesti (10) tuntuu kirjoittajalle hyvin läheiseltä. 

En enää oikein tiedä mikä on alkuperäinen ja mikä doppelgänger. Käsisten välillä on hurjasti ristipölytystä. Niiden vastaavat hahmoparit ovat imeneet toisistaan paljon vaikutteita ja lähentyneet, vaikka heidän ulkoiset eronsa ovat edelleen olemassa ja hahmot ovat ihan selvästi eri hahmoja.

William Wilson ei ehkä tiedä kaksoisolentonsa todellista luonnetta, mutta he seisovat silti samassa huoneessa kuiskuttelemassa toisilleen. Onko molemmille tilaa vai tulisiko toisen kadota?

Ristiriitaisinta epävarmuudessa on se, että TH:n uusin versio on minusta helvetin hyvä. Kunhan saan raakatekstin fragmentit purettua paremmin kohtauksiksi ja pääsen oikeasti sisään uusiin hahmoihin, juonen rytmitykseen tms., se on paljon parempi kuin aiempi versio. Ongelmani tuntuukin olevan lähinnä sen raakatekstin tuottamisessa. Että onko siihen mitään järkeä käyttää aikaa ja energiaa, kun tuo toinen kirja kirjoittaa itse itsensä? Onko minulla enää samanlaista sisäistä paloa tähän kuin vaikka kolme vuotta sitten?

Käsis on hyvin henkilökohtainen, se tulee iholle, vaikka se on hyvin kaukana minusta hahmojensa ja tapahtumiensa suhteen. Fantasian ja liioittelun kautta paisutettu tarina kuitenkin sisältää totuuden torajyvän ja se hiertää, kun kirjoitan sitä. Jaksan vielä uskoa, että tämä näkyy lukijallekin, vaikka välillä haluaisinkin päästää totuuden ääniä päästelevän kaksoisolennon päiviltään.

Lopputulemani tälle pohdiskelulle on, että jatkan molempien käsikirjoitusten työstämistä ja teen aina sitä, joka tuntuu sillä hetkellä paremmalta. Pohdiskelutauot ovat olleet minulle aina tarpeellisia, jotta teksti alkaa kerrostua ja nautin siitä myös lukijana.

En usko, että käsiksistä voi tulla liian samanlaisia, sillä niiden keskeinen teesi on aivan eri: toisessa hukutaan ja toisessa noustaan.

Kumpa vain viimein tarttuisin niistä toiseen ja kirjoittaisin valmiiksi. :)

tiistai 14. elokuuta 2018

Kirjoitusbujo

Minut imaistiin viime keväänä mukaan bujobuumiin, eli itsetehtyjen kalentereiden tuunaukseen. Kesti aikansa, että innostus alkoi todenteolla huomioimaan myös kirjoittamisen, mutta nyt olen siinä tilanteessa, että minulla alkaa olla bujoja joka sormelle. Hups.

En varsinaisesti käytä bujoa kirjoittamisen seuraamiseen. Toki siellä on editointilistoja ja hahmoprofiileja, mutta sellaisia raksi ruutuun träkkereitä en ole kirjoittamisen kanssa harrastanut. Kalenteribujossani asetan kuukaudelle usein tavoitteita ja kirjaan päivän aikana tehtyjä asioita ja menoja, mutta huomasin aika nopeasti, että kirjoittamisen mittaaminen sivu- tai sanamäärillä ei oikein inspiroi minua.

En tiedä onko bujokuvista lukijoille sensuurin vuoksi kauheasti iloa, mutta jaan silti muutaman kuvan.

Käytän kirjoitusbujoinani L-koon Nuunaa, vaikka olin sen suhteen aluksin HYVIN skeptinen. Kaverit sitten aivopesivät.

 Kalenteribujossani on myös kirjoittamisajatuksille suunnattuja aukeamia, jonne voi purkaa tuntojaan.

Sensuurin vuoksi näytän vain otsikon. Koukutuin etsystä tilaamiini tyttötarroihin Kiinasta. 

Välillä aukeamat ovat... no, "luovempia" (pro tip: ei kannata puuhastella humalassa). Käsialani on myös parantunut huimasti!

Tällä sivulla on käsiksen introsta lainaus ja sitten...öööö... "tunnelmakuvitusta"? O.o

Ote hahmoprofiilistä projekti P:n bujossa. Harakanvarpaat kuuluvat rikostoverille. ;)

Esimerkkiprofiili projekti P:n bujosta. Nämä ovat hyvin taiteellisia. XD XD

Otava lähetti väliaikatietona, että käsis vaikuttaa lupaavalta ja ehtivät lukea sen vasta elokuussa. Optimistiset kaverini saivat myös samansuuntaisia viestejä ja pitävät tätä hyvänä merkkinä. Pessimisti ei harkkarin kohteliaasta "älkää pommittako meitä kananmunilla, olemme lomalla" viestistä kauheasti liikuttunut. XD

Suosikkihahmollani oli asiaa - koska ei tätä touhua voi liian vakavasti ottaa. ¯\_(ツ)_/¯

Välillä lähden ihan tietoisesti tekemään tunnelmointia käsiksestä (printtaan Pinterest-albumit tyhjäksi).

Olen myös tunnelmoinut logoja, vaikka piirrustustaidot eivät siihen riitä. XD

Avaruudessa kaikki on dramaattisempaa!!! 

Tässä oli kyllä vieraileva taiteilija. Minä liimasin vain tarrat. ^.^

Jos ei voi tulla vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, voi aina tulla wakavasti ostettavaksi kirjailijaksi!

Sarjasuunnitelmia ja synopsiksia hedelmäkarkkiväreissä. 

Ja viimeisenä editointilista, joka ei ole hetkeen pietenemässä, koska käsis on rundilla. 


Kuten huomaatte, teen kirjoitusbujoa aika rennolla otteella.  ¯\_(ツ)_/¯

Perinteisiä muistiinpanoja teen yhä blankkoon ruutuvihkoon lyijytäytekynällä. Olen myös alkanut nauhoittaa muistiinpanoja autossa, yleensä siis parkissa, kun minulla ei ole paperia saatavilla. Saan nimittäin usein voimakkaita inspiraatiohetkiä juuri ajaessani. Saatan keksiä tuosta vain monta lausetta suoraa runoa tai tekstiä, jota ei edes tarvitse kauheasti editoida.

Kirjoittajakavereillani on myös bujoja ja kirjoitusbujoja, jotka ovat usein leikekirjamaisempia kokoelmia ideoista sun muusta. Bujojen kierrättäminen koko porukan läpi onkin jo muodostunut aika tyypilliseksi tavaksi aloittaa tapaamiset. Teemme usein myös yhdessä bujoja tai teemme toisillemme aukeamia. Yksi aivan ihana tähän liittyvä tapa on kirjoittaa toisille terveisiä ja kehuja, ihan kuin slämäriaikoina koulussa. Bujoilu siis lisää sosiaalisuutta!

Instagramissa en ole oikeastaan törmännyt suomenkielisiin kirjoittajabujoihin, mikä on harmi, sillä #writingbujo ainakin antaa aika pelkistettyjä tuloksia. No, ainakin kirjoitusbujo tarjoaa mahdollisuuden näperrellä ja mietiskellä omia kirjoja uudesta näkökulmasta.

Sivuhuomautuksena: Novaan lähettämäni lintunovelli pääsi tänä vuonna Top 10:n, mikä oli tavoitteenikin. Yay! Hieman huvittavaa kyllä, että monen muunkin novelleissa oli tänä vuonna lintuteemaa. Mistähän nämä jutut uivat ihmisten aivoihin? O.O'

Sinällään tämä ei ole uusi suuntaus, sillä minulla on aina ollut värikkäitä, kuvitettuja muistivihkoja, joissa on suunnitelmia ja muuta kirjoittamiseen liittyvää sälää. Tämä on ehkä sellainen next level siitä.

Onko lukijoissani muita, jotka ovat hurahtaneet tähän järjettömään harrastukseen?

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Minimalistin paluu

Tarkoitus on ollut päivittää blogia monta kertaa kesän aikana, mutta jokin on jumittanut vastaan. Kesän pakollisilta töiltä varastetut minuutit ja tunnit ovat menneet huomaamatta joko kirjoituslehtiön, runoeditoinnin tai bujon parissa. 

Ehkä minua on pidätellyt ajatus siitä, että somessa tulisi aina ollut jotain kerrottavaa ja itsensä tulisi esittää hieman todellisuutta positiivisemmassa valossa? Tai sitten on helpompi elää tahmean kirjoitusrytmin kanssa, kun ongelmia ei tarvitse analysoida liiaksi.

Toisaalta myös blogini luonne on mietityttänyt minua. En usko jatkavani entisenlaisella kirjabloggaus- ja tapahtumareportaasilinjalla ainakaan toistaiseksi.


Mielessä viimeaikoina: onko järkeä kirjoittaa käsin, miksei Johanna Venhon Saaren runoja myydä kirjakaupoissa
ja miten käteen sattuukin välillä juuri oikea kirja? (Lisäksi: kissatarroja ♥) 


Niin mukava kuin mietteitä onkin ollut lukea jälkikäteen ja keskustella niistä, on itselleni ollut aina hyödyllisempää puida kirjoittamistani. Olen lukenut kirjoja hyvin vähän tänä vuonna ja olen muutenkin yrittänyt vähentää tapahtumien "suorittamista", koska huomasin jossain vaiheessa, etten enää nauttinut tapahtumista samalla tavoin kuin ennen.

Minusta oli tullut eräänlainen ulkopuolinen raportoija kokijan sijaan, mikä ei aina ole haitaksi, mutta pidemmän päälle luin kirjoja analysoidakseni niitä ja osallistuin tapahtumiin vain rutistaakseni niistä koko ajan lisää. Lisää tietoa ja kokemuksia ja lisää, lisää, lisää. Tämä terävöityi minulle viime vuonna Worldconissa, johon osallistuin oikeasti huonovointisena ja tein entisenlaiset valtavat muistiinpanot ja purin ne sitten postauksiksi miltei uupuneessa hengessä. Huoh, ei näin.

Jatkossa blogi pyöriikin minimaalisemmalla linjalla.

Etsiskelen bloggaajaääntäni uudelleen ja pohdin, mikä on minulle tärkeää. Olen ylpeä siitä, miten perehtyneesti ja intohimoisesti pidin blogia sen huippuvuosina, mutta tällä hetkellä minun ei yksinkertaisesti ole mahdollista jatkaa yhtä säännöllisellä postausvälillä tai monipuolisella aihekattauksella. Eikä se oikeastaan haittaa minua. Blogimaailmassa on valtavasti hurjan hyviä bloggaajia, jotka nostavat esille mielenkiintoisia kirjoja ja esittelevät spefi- ja kirjamaailman tapahtumia.

Sillä välin minä aion keskittyä enemmän taas kirjoittamiseen. Vaikka se ei sujuisikaan niin kuin piti tässä armottomassa helteessä. :)

torstai 7. kesäkuuta 2018

Melkein mielipuoli

Kuukausi sitten pitelin käsissäni P:n tulostettua käsikirjoitusta ja se tuntui melkein taikuudelta. Korjasin pillkkuja ja pisteitä (vaikka olen niille tolkuttoman sokea), vaihtelin sanojen paikkaa ja lauserakenteita parhaani mukaan. Ilahduin siitä, miten helposti tarina otti minut valtaansa.

Kirjallisessa työskentelyssä on aina turhautumista, kirjoitti yksin tai yhdessä. Minä olen hidas, hän on nopea, mutta miten luonnonvoimainen yhdistelmä olemmekaan!

En vaihtaisi yhdessä tekemisen iloa pois, vaikka se onkin hiljentänyt blogin tunnustukselliset kirjoitukset lähes kokonaan. Luomistyö ja keskeneräinen tekstimme  mehän rakensimme kokonaisen kaupungin yhdessä!  ne kuuluvat vain meille, enkä halua sanallistaa prossessia muille. Se yhteys on hyvin arvokas, ei ole toista samanlaista.

Riemu, pelko ja määrätietoisuus ovat vuorotteleet mielessäni nyt kaksi vuotta. Olen rakentanut taloa, luonut uudelleen kärsinyttä nahkaani, miettinyt blogin kohtaloa ja omaa kirjallista ääntäni. Olen lukenut liian vähän. Ja yritykseni kirjoittaa blogia ovat usein muuttuneet runoiksi! Pelkästään kokemusten kirjaamisesta on tullutkin rytmikästä proosarunoa, jotka olen jättänyt julkaisematta, koska en puhunut niinkään kirjoittamisesta vaan, no, siihen liittymättömistä asioista.

Kahteen vuoteen on mahtunut paljon. Sivuprojekteista on tullut jälleen pääprojekteja. Olenko niin surkea viimeistelemään mitään? Niin päämäärätön, niin perfektionistinen?

No, tämän käsikirjoituksen kohdalla lopettaminen ei ollut koskaan vaihtoehto. Se täytyi saada valmiiksi ja lähettää kustantamoihin.

Ja siellä se nyt on: luettavana, ihmeteltävänä. Yksi käsikirjoitus satojen muiden joukossa. 

*

En oikein ymmärrä, miten me teimme tämän. Lähdimme vain kirjoittamaan. Olimme innokkaita ja vaativia, muokkasimme kolme erilaista versiota. Viimeisimmän version kirjoitimme suorastaan sisuuntuneina ristiriitaisista palautteista, takertuen parhaiksi pitämiimme asioihin ja hyläten kaiken muun.

Meillä oli suunnitelma, olimme armottomia. Välillä halusin raastaa sormeni luuhun asti editoinnissa, leikata irti kokonaisia juonen kappaleita. Onneksi järjen ääni tuli ruudun toiselta puolelta.

Kirjoitin silti tuntikausia, unohdin välillä syödä, saatoin valvoa yöhön ja herätä aamulla ja kirjoittaa päässäni valmiiksi. Puhuin automatkoilla hahmojeni repliikkejä, lausuin tarinan totuuksia, näin kohtauksia silmieni edessä. Olin melkein mielipuoli.

Eihän työ ole valmis, tietenkään (minusta mikään ei koskaan ole valmista, varsinkaan jos se on jo kansien välissä). Mutta käsikirjoitus on niin eheä kuin se tällä erää voi olla. Se on eheä ja se on pois käsistäni.

Kuusi vuotta sen jälkeen, kun päätin kirjoittaa kirjan ja lähettää sen kustantamolle, viisi käsikirjoitusta myöhemmin, edes yksi on valmis!

Minähän ehdin tulla salaa vanhaksi, lähestyä kummasti esikoiskirjailijoiden keski-ikää. Kestikö tätä matkaa vuosikausia, koska halusin kirjoittaa tarinoita ja kirjoitin ne toiveistani huolimatta aina vinoon? Todellisuudessahan minulla vain kaksi aihetta: kohoaminen ja vajoaminen. 

Muutama viikko sitten lähetimme P:n matkaan ja seuraavana aamuna nukuin paremmin kuin olin nukkunut kolmeen vuoteen. Pudistelin viimeisetkin pölyt rattaistani.

Ja silti minulla on P:tä ikävä, silti lähettelemme toisillemme viestejä, joissa itkemme lapsen perään, vaikka tarkoitus olisi työstää edes joku tovi omia proggiksiamme. Mutta siitä lisää joskus toiste.