lauantai 31. joulukuuta 2016

Unelmien työhuone ja oksennuspallonovelli

Edellisen postauksen tummista tunnelmista on hyvä palata tämänhetkisiin fiiliksiin, jotka ovat onnelliset mutta väsyneet. Remontti ja pitkät työpäivät sekä pakkomielteinen konmarisiivous (kirjojen lukeminen on vaarallista!) ovat imeneet minusta mehut aika tehokkaasti.

Vapaina hetkinäni olenkin keskittynyt aikalailla kahteen asiaan:

Ensinnäkin tulevaan työhuoneeseeni, sillä olen sen suhteen aivan innosta räjähtämäisilläni.

Asustelen nykyisin pääasiassa makuuhuoneemme nurkassa ja työtila on yksinkertaisesti riittämätön. Innokkaasti kirjoittavat tietävät, että työpöydälle on tapana kertyä kaikenlaista kirjoittamisen kannalta tärkeää tavaraa: toteemeja, kirjoja, taustatutkimukseen liittyviä esineitä ja lähdekirjoja, muistiinpanovihkoja ja välineitä, irrallisia paperilappusia ja muita virikkeitä. Omani ovat levittäneet elintilaansa jatkuvasti.

Täällä saattaa toki olla yksinkertaisesti liikaa roinaa (ei ajatella sitä)...

Kun lähden miettimään unelmien työhuoneeni ominaisuuksia, onkin ensimmäinen vaatimus se, että siellä on runsaasti kirjoja. Rakastan kirjojani, haluan olla niiden lähellä, lukea ja hypistellä niitä, kun teksti ei kulje ja katsoa niitä, kun teen töitä. Eli siis useampi kirjahylly, mielellään vitriini.

Minun työpisteelleni ominaista on myös se, että magneettitauluja täyttävät taidepostikortit ja muistilaput. Tällä hetkellä esillä on Ellen Thesslefin omakuva, Gustav Klimt-kalenteri, Yayoi Kusaman In Infinity näyttelyn Infinity Mirrored room: Hymn of Life postikortti, Anna Tuorin Silvershoes II ja Blow out your candles, Laura , Marjatta Tapiolan Kesäyö. Kortteja olisi hurjasti lisääkin, mutta esille mahtuu vain muutama. Eli siis niille lisää tilaa, kenties magneettimaalilla tehty kaistele seinää työpisteen lähellä.

magneettitauluni on kovassa käytössä ♥

Luen myös mielelläni, kun oma teksti takkuaa, mutta työtuolini ei ole siihen puuhaan mukavin. Isommassa huoneessa voisikin olla lukunurkkaus nojatuolin ja jalkalampun sekä "kirjatelineen" kera. Kirjateline olisi minun tapauksessani vanha kukkapöytä, jonka sisään olen joskus lapsena itseni tunkenut (enää ei mahtuisi). 

Viimeinen haaveeni ei koske varsinaisesti työhuonetta, vaan koko taloa. Pinterest-pakkomielteeni on vain kasvanut vuosi vuodelta ja kun talokauppa varmistui, sain idean joka on pitänyt minut otteessaan: Haluan taloon oikeita tauluja kotimaisilta taiteilijoilta.

Olenkin tutkinut väsyneenä (kun ei voi kirjoittaa) suomalaisten taidelainaamojen valikoimia ja haaveillut. Tahtoisin molempiin takkahuoneisiin taulut ja luulen jo päättäneeni toisen (mikäli se on yhä vapaana, kun muutamme). Valinta jääköön vielä salaisuudeksi. :) 

Inspiraatiolukemista: elävien ja kuolleiden kirjailijoiden työhuoneita.

Olen lueskellut enemmän ja vähemmän myös yllä kuvattuja kirjoja: Mieli ja maisema - kirjailijoiden työhuoneita & Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja (Anne Helttunen & Annamari Saure). Kirjoissa on paljon kuvia kirjailijoiden kodeista ja myös henkilöhistoriaa, runolainauksia ja haastatteluiden pohjalta kerättyä tietoa kirjailijoiden työtavoista. 

Ihania, inspiroivia kirjoja! Hain omani kirjastosta ja ne pitäisi jo kohta palauttaa...

  Taustatutkimusta ja lintuja, hmmm...

Toinen vapaa-aikaa kuluttanut asia on tietenkin kirjoittaminen. Voisin kirjoittaa projekti P:tä tai aloittaa TH:n uuden version (tämän ajatustyö on todella hyvällä mallilla), mutta olen huomaamattani tullut osaksi eräänlaista puhdistautumisrituaalia. Tähän liittyy oksennuspallonovelli. 

Taustatyön aikana tulee imettyä vaikutteita, ajatuksia, ideoita ja tiedonmurusia niin paljon, ettei kaikki voi mitenkään päätyä lopulliseen tekstiin. Koska työstin kesällä goottinovellia ja projekti P:tä, kertyi minulle hurjasti tällaista materiaalia, jonka sitten oksensin eräs kaunis marraskuuilta novelliksi. Syntyi oksennuspallonovelli, kauniimmalta nimeltään lintunovelli. 

Tässä novellissa on paljon hylättyjä ideoita goottitarinasta ja P:n taustatutkimuksen aikan nousseita juttuja, jotka eivät sovi P:n tyyliin. Kirjoitan novellia aika fragmenttisesti ajanpuutteen vuoksi, mutta jo muutamakin rivi on tärkeä. Haaveilen siitä, että saisin novellin luetettua vielä Viidassa muutaman kuukauden sisällä ja ehkä lähetettyä tänä vuonna johonkin kisaan. En ole sen suhteen kuitenkaan fanaattinen. Kunhan ensimmäinen versio valmistuu, keskityn taas johonkin muuhun. 

Enempää en ehdi tällä erää kirjoittaa, kun pitää jo rientää uudenvuodenviettoon. Sanon vain virallisesti, että goottinovellini hyväksyttiin Vaskikirjojen antologiaan. 

Jotain hyvää siis tällekin vuodelle (2016, pääty jo!) :)

Hei, esitelkää te muutkin taas työhuoneitanne! Kaipaan ajatuksia ja inspiraatiota, jota sisustuslehtien valkoiset huoneet ja tyhjät pöytäpinnat eivät anna! Ja hyvää Uutta Vuotta kaikille lukijoilleni. 

tiistai 20. joulukuuta 2016

4 x 365

En kirjoittanut tänä syksynä yhteenvetopostausta kuluneesta vuodesta. En lukenut Goodreads-haasteessani luvattua kirjamäärää. En editoinut käsikirjoitusta kustantamorundia varten. En julkaissut mitään.

Tämä vuosi ei mennyt lainkaan kuten kuvittelin.

Haaveilun sijaan elämäni oli suuren osan vuodesta näköalatonta ja vaimeaa. Minulla oli ensimmäinen pidempi kirjoitustauko vuosiin. Se taas johtui ensimmäisestä pidemmästä masennuskaudestani vuosiin. Masennustani ei ole koskaan diagnosoitu. Se on vain aina ollut läsnä, kuin kaapin perälle piilotettu vieras, joka tulee ulos vain sille otollisina aikoina ja rutistaa painollaan lattiaa vasten, kunnes painovoima tuntuu kiskovan maan mustaan ytimeen.

Sille ei oikein ole sanoja, se ei tunnu todelliselta kun se on piilossa, eivätkä sanat tule ulos kun se ottaa syleilyynsä. Se ei tunnu merkittävältä, vaan jotenkin häpeälliseltä salaisuudelta, joka täytyy pitää piilossa (koska kuuntelijoilla on liian usein tyhjä, kummastunut katse, kun yritän puhua siitä). Sillä on ruoskiva ääni, joka kertoo vain omista epäonnistumisesta ja korottaa ne vakaviksi synneiksi.

Nuorempana masennuskaudet olivat lamaannuttavia. En oikein ymmärtänyt niitä, sitä tunnetta, että itsessä on jotain selittämätöntä vikaa. En kyennyt nauttimaan asioista ja ymmärsin vasta jälkikäteen miten syvälle ahdistukseen vaivuin. Kirjoittaminen oli ainoa tapa purkaa minuun patoutuvat tunteet.

(Luin joskus jostain että masennus on yllättävän yleistä kirjoittavilla ihmisillä. Pois se luulo, että jotenkin ammentaisimme tästä olotilasta luomisvoimaa. Masennus on luomistyön vihollinen, joka pysäyttää sen ja tuhoaa tieltään kaiken uskon omiin kykyihin.)

Minusta on tullut parempi ehkäisemään ja hoitamaan masennusta, mutta oikeat olosuhteet pystyvät yhä laukaisemaan sen. Kulunut vuosi oli hyvin raskas, joten ei siis ihme, että jossain vaiheessa kaapin ovi taas aukesi. Minulle aiemmin tärkeät asiat lakkasivat tuntumasta hyvältä. Kirjoittaminen lakkasi tuntumasta hyvältä. Joten en kirjoittanut. Tein asioita yhä mekaanisesti, mutta tunsin usein vain ikävän ja ahdistuksen.

Tunsin syyllisyyttä siitä, että en nauttinut asioista, joista olisi pitänyt. Kuten vaikkapa ulkomaan matkastamme. Tarve olla kuin muut jotenkin voimistuu siinä mielentilassa. On jotenkin absurdia tuntea tarvetta pyytää anteeksi muilta, kun ei nauti omasta lomastaan.

Muistan tarkkaan hetken, kun pahin hellitti. Palasimme Espanjasta kotiin ja kone laskeutui kiitoradalle ja äkkiä olin niin onnellinen, että halusin itkeä.

Tänä vuonna en halua listata asioita, joita olen tehnyt, kirjoja joita olen lukenut, tapahtumia joissa olen ollut. En halua ajatella mitä kaikkea on jäänyt tekemättä, kun iho ei ole tuntunut omalta ja ajatuksissa on ollut lähinnä uupumusta ja mustuutta.

Haluan vain todeta, että mustiin puettu vieras on palannut komeroonsa. Katsoa taas tulevaisuuteen, jossa näkyy muutakin kuin harmaata. Kirjoittaa.  

torstai 8. joulukuuta 2016

Talo

Tuntuu kuin minulla olisi miljoona sanottavaa asiaa. No, yritän muistaa edes muutaman.

Saimme talon avaimet alkuviikosta (pahoitteluni jo etukäteen että blogi muuttuu hieman remonttipäiväkirjamaisemmaksi). Oli ihanaa mennä sinne kirkkaassa päivänvalossa ja katsoa paikkoja uudelleen.

Nythän talosta on olemassa vasta luuranko, mahdollisuus. Se tuntuu silti jo kodilta. Ilman kalusteita, kaikkia seiniä ja valaisimia. Katselin sienillä kulkevia johtoryppäitä, ne olivat kuin hermokimppuja lihaksen päällä. Ja seinät luunvalkoista, takkojen tiilet hampaina.

Minun tehtäväni on talon lämmittäminen. Sillä on kaksi suuta ja kauhea nälkä. Ruokin taloa puilla ja vanhoilla muistivihoillani. Se syö sanat armotta, eikä luopuminen kaduta tai ahdista minua. Istun mielelläni takkojen edessä ja katselen liekkejä. Siinä on jotain rauhoittavaa.

Tänään menin taas lämmittämään taloa avaraan pimeään. Luin takan edessä Wisława Szymborskan runoja, oli hiljaista. Se oli kutakuinkin täydellinen hetki. Miksi hiljentyminen on niin vaikeaa muuten?

Talon nälkäinen suu alakerrassa

Olen lopettanut facebookin ja twitterin tuijottamisen, sillä huomasin häiriintyväni keskeytymättömästä uutisvirrasta. Minulla on usein tarve lukea kaikki eteen tuleva, mutta viestit eivät koskaan lopu. Aivot eivät käsittele, turhaannun ja ahdistun ja minun on entistä vaikeampi päästä oikeaan mielentilaan kirjoittamisen suhteen.

Juttelimme aiheesta kirjoittavien ystävien kesken ja vähän jokaisella oli samantyyppisiä ongelmia, vaikka muut käyttävätkin somea aktiivisemmin. Minun keskittymiseni on täynnä hiusmurtumia jo työpäivän aikaisista keskeytyksistä, melusta ja kiireestä. En tarvitse muita häiriötekijöitä.

Se plussa huonossa keskittymiskyvyssä tosin on, että olen sen ansiosta löytänyt runouden. Jaksan lukea runokirjoja hitaasti ja nautiskellen, romaaneja huomattavasti heikommin. Ongelma sinänsä jos haluaa itse kirjoittaa proosaromaanin. Ei siis ihme, että ilmaisuni on muuttunut suppeammaksi.

Enhän jaksanut kahlata läpi TH:takaan, joten se muuttaa muotoaan toisenlaiseksi. Toivottavasti paremmaksi. Ei siis kuitenkaan runokirjaksi, mutta runollisemmaksi (en ole kirjoittanut runoja puoleen vuoteen koska burnoutahdistusjamasennus).

Keskikerroksen takkahuone

Olen myös huomannut, että prosessini on muuttunut. Tiedättekö kun vakuuttaa itselleen tekevänsä asioita tietyllä tavalla ja jossain vaiheessa vain havahtuu, ettei teekään niin vaan näin? Minun kirjoittamistapani elävät yhä. En ole valmis, minulla ei ole yhtä oikeaa tapaa, jolla kirjoitan.

Kahden viimeisimmän novellin kohdalla (joista toista tarjosin antologiaan ja josta olen harvinaisen ylpeä), minulle on kehittynyt erikoinen tapa työstää tekstiä. Pääsen kirjoitusvireeseen lukemalla muita kirjoja, mutta erityisesti poimin muualta sanoja. Luen ja kirjoitan ylös minua kiinnostavia sanoja. Niiden ei tarvitse olla erikoisia, vaan pikemminkin "sointua" tarinan maailmaan.

Kerään sointuvia sanoja ankkurisanoiksi ensin vihkoon ja sitten novellin tiedostoon. Kirjoitan sanojen pohjalta fragmentteja, jotka istutan tarinaan. Saattaa kuulostaa erikoiselta työskentelytavalta, mutta minua tämä inspiroi valtavasti. Lainatut sanat tuovat tekstiin tuoreutta ja antavat uudenlaista ääntä. Useinhan kirjoittajilla on tiettyjä suosikkisanoja ja fraaseja, joihin nojaudutaan ehkä liikaakin.

Kirjoitan ylös myös inspiroivia aforistisia lauseita tai runon pätkiä. Niitä en tietenkään käytä sellaisenaan. Ne ovat esillä, saattavat sytyttää minussa jonkin lauseen tai fragmentin. Kun editoin lopullista novellia, putoaa siitä muutenkin kaikki sellainen sisältö, joka ei enää kuulu tarinaan. Rakennuspuut. Ne ovat usein juuri muualta saatua ainesta, joka ei tunnu omalta, mutta on ollut tärkeää rakennusainetta.

Fragmentti: Johanna Venho "Siemen (2)" 

Ankkurisanoja alkaa vilistä tuotannossani. TH:n fragmentit ja ankkurisanat on kirjoitettu milloin minnekin ja ne eivät ole lainasanoja, vaan mieleeni juolahtaneita. Sama on VH:lla, sen ankkurisanojen lukeminen saa minut aina hartaaksi ja inspiroituneeksi. Käsis HT:n (jota en ole päässyt oikein aloittamaan) ankkurisanat ovat lainasanoja ja omiani.

Mikä sitten tekee sanasta tai lauseesta ankkurin? Siinä on jonkinlainen lataus, se koskettaa tunteisiin. Sen tuntee oikeaksi, vaikka ei ymmärtäisikään sitä täysin. Kuvassa (yllä) uuden novellin ankkuriruno.

Aloin kirjoittaa uutta novellia muutama viikko sitten. Se on syntynyt projekti P:n sivutuotteena, vaikka onkin enemmän sukua goottinovellilleni. Olen novellista kauhean innostunut, mutta olen ollut aika väsynyt kotiinpäästyäni, joten kirjoittaminen on edennyt hitaasti.

Talokin on hahmo novellissa. En tehnyt sitä tietoisesti, jotenkin minun talostani vain tuli novellin keskeinen tapahtumapaikka. Samanlainen kolmekerroksinen tornitalo, samanlainen nälkäinen takka, huokailevat portaat ja kirkas kevätaurinko joka tulee ikkunoista sisään kutsumatta. Talo on melkeinpä kolmas päähenkilö.

Talossa on kolme kerrosta ja linnunpesä.

Huomenna otan talolle luettavan kirjan, luonnoslehden ja pahvia. Ruokin taloa, kuuntelen hiljaisuutta, luen ja olen täysi.