sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Äärettömän äärellä

Ostimme keskeneräisen talon, enkä ole kirjoittanut viikkoon.

Inhoan ja rakastan suuria elämänmuutoksia. Toisaalta uudessa kodissa on tilaa, saan jopa oman työhuoneen. Toisaalta luurankotalon rakentaminen valmiiksi tulee olemaan valtava projekti.

Ei liene ihme, että vakuutusten, pankkiasioiden ja rakentamisasioiden hoitaminen on väsyttävää. Olen lukenut pienen kirjan verran sopimustekstejä tällä viikolla. Aloitimme myös rakennustarpeiden ostamisen. Eilen maalasin 540m lautoja. Viikon päästä saamme jo talon avaimet. Olen tyhjentänyt kalenterini ja pääni. Sanat karkaavat.

Täytän ensi vuonna kolmekymmentä. Lupasin itselleni joitain vuosia sitten, että julkaisisin kirjan ennen kuin täytän kolmekymmentäkolme. Kun muutin tähän taloon, toin mukanani varmaan 40 vanhaa muistivihkoa vuosien varrelta. Tänään otin niistä sivuun noin 30. Ajattelin polttaa ne.

Vielä pari vuotta sitten moinen olisi ollut mahdoton ajatus. Nyt muistot ovat alkaneet irrota sivuista. En ole lukenut vanhoja muistiinpanoja vuosiin ja tajusin etten haluakaan lukea niitä. Voin lukea hylättyjä tarinoita jos haluan, mitä minä niiden muistiinpanoilla teen? Vanhimpien tarinoiden kanssa on toista, itse tarinat kun ovat kadonneet bittiavaruuteen vuosia sitten. Vain muistiinpanot ovat jäljellä.

Valmistaudun uuteen lukuun elämässäni, teen tilaa uusille kirjoille ja ajatuksille. Vanhasta luopuminen on raskasta ja palkitsevaa. Ehkä minä vihdoin aikuistun?


Kävin viikko sitten Yayoi Kusaman In Infinity näyttelyssä. Kusaman minimalistinen ja surrealistinen taide keskittyy toistuviin muotoihin kuten pisteisiin. Erityisen hienoja ovat Kusaman ikuisuushuoneet, joissa luodaan peilien ja veden avulla illuusio loputtomiin jatkuvista maisemista. 

En ole nykytaiteen suurin ystävä, mutta Kusaman taide on jollain maagisella tavalla hyvin vetoavaa minimalismistaan huolimatta. Kusama onnistuu tavoittamaan äärettömyyden tunteen ja liikuttamaan, oli sitten kyse hänen veistoksistaan tai maalauksistaan. 

Näyttelystä jäi inspiroitunut ja levollinen olo. Näyttely on Tennispalatsissa 22.1.2017 saakka. Kannattaa käydä katsomassa!

torstai 3. marraskuuta 2016

Kuulumisia

Loma tuli, loma meni.

Minulla oli paljon suunnitelmia loman ajalle, mutta loppujen lopuksi kirjoittaminen, lukeminen, opiskelu ja kaikki muukin jäi. Aurinkorannikolla oli kuumaa ja kirkasta ja vaikka kieltämättä nautinkin lomailusta, oli minulla aivan hirveä koti-ikävä koko kolmen viikon ajan. Se onkin kummallinen tunne, kun tietää, että pitäisi olla onnensa kukkuloilla, vaikka olo on pikemminkin kuin juuriltaan kiskotulla puulla.

Silmäni kostuivat ilosta, kun pääsin viimein hämärään, märkään ja viileään koti-Suomeeni. Vasta palattuani on ollut sellainen olo, että oikeasti nukun ja herään.

Nyt matka-laukku on kuitenkin purettu ja arki jatkuu. Goottinovelli lähti Vaskikirjoille, vaikka en olekaan ihan tyytyväinen tekemäni editoinnin tasoon. En ole opiskellut venäjää liki kuukauteen tai käynyt salilla. Olen ollut täysin irti tavallisista rutiineistani, mikä kai selittää pienoista loma-ahdistustani.

Näkymiä asuntomme läheltä.

Olen mietiskellyt tällä viikolla paljon sitä, miten paljon oikeastaan vihaan monen asian työstämistä yhtä aikaa. Ei ihme, että väsyttää, kun yrittää keskittyä töissä ja vapaa-ajalla aivan liian moneen asiaan. Tsemppaus ei riitä, kun ylimitottaa omat voimavaransa. Ja ihmiset ovat niin erilaisia; se mikä on toiselle normaalitila, on toiselle reilusti epämukavuusalueen ulkopuolella.

En saa mitään aikaiseksi, kun yritän tehdä liian monta asiaa kerralla, joten nyt kun novelli on pois käsistä, aion keskittyä vain ja ainoastaan projekti P:n editointiin.

Pois saavat mennä ajatukset TH:sta ja vielä kirjoittamattomista käsiksistä. Pois ajatukset novelleista ja kirjoittamattomista kirjabloggauksista (luin tosin lomalla todella ihanan kirjan, josta on pakko kirjoittaa muutama sana). Pois ajatukset siitä mikä on vielä tekemättä.

En aio nanota tänä vuonna, mutta marraskuu menee nopeasti editoidessa. Miksi sitten valitsin juuri projekti P:n? Kieltämättä osasyy on se, että se on yhteisprojekti, joka elää ja kasvaa minusta riippumatta. Siinä on myös eräänlaista potentiaalia, joka täytyy hyödyntää nyt. Jokainen kirjoittaja tietää sen kamalan tunteen, kun lukee kevään katalogista kirjaesittelyn, joka kuulostaa tismalleen samalta kuin oma käsis (päähenkilön nimeä myöten)? No, se tuskin tapahtuu ikinä P:lle. P on sellainen sekoitus, että kukaan muu tuskin keksii sitä.

Kirjoittaminen on kummallista. Olen puhunut pari vuotta hereillä ja unissani TH:sta ja sen potentiaalista ja aikatauluista ja lopun perin mitään ei vaan tapahdu. Tarvitsen tietynlaisen tyhjyyden, jotta voin kirjoittaa sitä, eikä sellaista ole juuri nyt tarjolla. Blokki on lähtenyt purkautumaan, mutta tarina etsii yhä muotoaan. Sen pakottaminen tuntuu hajottavalta, eikä nyt ole kyseessä tyypillinen kirjoitusblokki tai laiskuus tai mikään vastaava.

Erityisesti tämä tähdentyi, kun istuin parvekkeella 30 asteen helteessä ja yritin kirjoittaa siitä miltä tuhkan ja rikinkatkuinen maa tuoksuu ja miten vajoaminen alkaa niin hitaasti, ettei sitä hahmota. En päässyt tarinan maailmaan, se oli jokin kaukainen todellisuus.

Varjoja vuorella

Minun on tyhjennettävä itseni vanhasta versiosta ennen kuin voin kirjoittaa uutta ja tyhjeneminen on hidasta. Se on niin hidasta ja turhauttavaa ja tietyllä tavalla nöyryyttävääkin. Etenkin sen selittely miksei tee jotakin. Kirjoittaminenhan on vain tekemistä, manuaalista ja yksinkertaista. Mutta se ei ole sitä minulle. Minä mystifoin kirjoittamisprosessiani, vaikka en varsinaisesti odota inspiraatiota. En tiedä mikä se puuttuva asia on, koska uskon tarinaani ja kykyyni kirjoittaa. Tyhjeneminen on ainoa tapa kuvata sitä tunnetta, joka minut valtaa, kun ajattelen käsistäni.

Ehkä en tyhjene ikinä. Ehkä tämä käsisten pyörittely ja hylkääminen jatkuu ikuisesti.

Ja mitä lähemmäs pääsen tekstiä, joka on juuri sellaista kuin pitäisi, sitä kauemmaksi valmiiksi tuleminen tuntuu karkaavan. TH:ssa oli hyviä osioita, sitä en sano (siinä oli myös paljon poistettavia lukuja, jotka tylsistyttivät minut kyyneliin, joista olisin jättänyt ehkä muutaman hyvän lauseen paikalleen). Mutta väärää fokusta ei noin vain korjata ja on turha kirjoittaa asian ohi vain siksi, että tekstiä on jo olemassa.

Puhuin keväällä pölyisyydestä, siitä miltä tuntuu kun ei kirjoita lainkaan. Tämä ei ole sitä - onneksi. Tämä on ikuista nahanluontia ja tyytymättömyyttä. Kasvukipuja ja sitä sietämätöntä vaativuutta, jota vasten mittaan kaikkea kirjoittamaani. Olen niin kärsimätön. Haluan että tarina kypsyy rauhassa ja tiedän että se valmistuu, kun se valmistuu, mutta olen silti kärsimätön (vaikka pitäisi kypsyä kuin puu, joka ei kiirehdi mahlansa virtaamista, Rainer Maria Rilken sanoin).

Lähtökohtani projekti P:n suhteen on niin erilainen. Välitän siitäkin, tietenkin. Mutta se on erilaista välittämistä, onhan P:llä kaksi äitiä yhden sijasta. Olen luottavaisempi, kärsivällisempi, lempeämpi. TH:n tekeminen on savenvalantaa, jossa rikon tekemäni astiat ja teen uudet tilalle kerta toisensa jälkeen. Turhauttavaa ja palkitsevaa. Sen etenemistä on hankala mitata ajassa tai sanoissa.

Kaukaisia maita

Olen ollut viime vuodet hyvin suunnitelmallinen, laittanut itselleni aikarajat ja työstänyt tekstit. Lukenut kirjoittajaoppaat ja opiskellut. Kuunnellut kirjailijoita, laatinut muistiinpanoja.

Tämä viimeisen puolen vuoden ajelehtiminen tuntuu aiemman suunnitelmallisuuteni ja järkevyyteni vastaiselta. Samalla tiedostan, että olen ehkä saapunut järkevien neuvojen ja rakenteiden tuolle puolen kirjoittamisessani. Se mikä puuttuu tai on vaillinainen ei korjaudu järjellä, vaan se on jotakin vaistomaista.

Pari vuotta sitten tekstini olivat hyvin teknisiä ja niissä oli tietynlaista tunnekylmyyttä. Nyt olen päässyt tunnekylmyyden yli ja yritän tasapainotella tunteellisemman kerronnan kanssa. Olen saanut otteen yökielestä. Torsti Lehtisen kirjassa "Eksistentialismi - vapauden filosofia" on kerrotaan yö-ja päiväkielestä:

"Elämästä selviytymiseen tarvitaan kahta eri kieltä: päiväkieltä, joka on todellisuuden hallinnan kieltä, ja yökieltä, joka polvistuu mysteerin edessä. Ainoa mahdollinen kieli, jolla henkilökohtaisia kokemuksia elämästä ja kuolemasta voidaan kuvata, on runouden, kaunokirjallisuuden ja taiteen kieli."

Löysin TH:ssa paikoittain yökielen, sain sen taipumaan tahtooni ja välittämään jotakin tärkeää. Liian usein kuitenkin selitin faktoja. Kasasin merkityksettömien faktojen torneja sivuiksi. Haaste onkin nyt siinä, että en yritä kirjoittaa pelkkää yökieltä (viiltämistä, palamista, jäätymistä), kuten viime kesänä kävi, kun aloitin TH:n uudelleen. Pelkkä yökieli on painajaista. Mestaruus kulkee tekstissä, joka löytää tasapainon kahden kielen välillä.

Jäähyväistunnelmia

Goottinovellini oli ehkä ensimmäinen tekstini, jossa koen tasapainon olevan jo aika lähellä. Se kallistui hieman liikaa yökielen puolelle ja olisi tarvinnut vielä tasapainotusta päiväkielellä. En ole kauhean optimistinen menestykseni suhteen, mutta jos novelli hylätään, voi sen tarjota muualle ja katsoa tasapainon kuntoon.

Projekti P:ssä kirjoitamme vasta juonta. Minun ei tarvitse vielä miettiä kahden kielen tasapainoa, koska kokonaiset luvut lohkeavat tekstistä pois kuin jäävuoren kyljet. Siksi haluan kirjoittaa sitä juuri nyt. Voin olla sille armollisempi vielä hetken ja levähtää. Yökielisyys on raskaampaa.