maanantai 27. kesäkuuta 2016

Vinokuvien suoristamista

Kirjoittaminen on lähtenyt taas sujumaan tämän kuun aikana. Goottinovelli venähti muutamassa viikossa 18-sivuiseksi ja laitoin sen tauolle, jotta saisin perspektiiviä editointiin. Novelli muistutti minua kirjoittamisen ilosta ja nautinnosta, siitä miten ihanalta tuntuu kun sanat soljahtavat paikoilleen ja teksti etenee sujuvana virtana.

Novellin kirjoittamisella oli kuitenkin myös kääntöpuolensa. Siitä tuli nopeasti eräänlainen peilikuva, jota vasten saatoin tarkastella TH:ta. Olen miettinyt palautteita ja editointisuunnitelmaa aika kauan ja yrittänyt pukea ajatuksiksi sitä outoa tunnetta, joka minulla käsiksessä on. Käsis on ikäänkuin... vinossa?

Ryhdyin seuraavaksi editoimaan rivitason kommentteja, koska halusin saada tuntumaa tekstiin. Tuntuma tuli, mutta ei ehkä sellainen kuin halusin. Lepoaika on selkeästi antanut perspektiiviä, sillä tajusin tekstin kertovan kyllä haluamaani tarinaa, mutta jotenkin sen vierestä, sen varjosta. Tunne vain voimistui mitä enemmän luin ja lopulta tunsin vain ahdistusta.

TH vastaa tasoltaan aika pitkälti sitä missä minä olin ehkä vuosi sitten, ei niinkään sitä minne olen sen jälkeen kehittynyt. Olen kirjoittanut etupäässä kirjaa, kehitellyt tapahtumia "koska tässä nyt on tää luku ja jotain sit niinku tapahtuis". Tämä ajattelumalli tuntuu kierouttaneen käsistä. En pääse eroon ajatuksesta, että keskityn siinä epäolennaiseen.

Käsiksessä on pätkiä, joita en jaksa edes lukea. Eikä kyseessä ole nyt mikään pieni siivu käsiksestä. Oikeastaan käsiksessä on aika vähän sellaisia lukuja, joista pidän jos ollaan rehellisiä.

On kammottavaa herätä näihin tunnelmiin, kun pitäisi työstää käsis kustantamokierrokselle...

Kokkoon vaan, tuli puhdistaa.

Kävikin niin, että päätin tehdä uuden version. Aloittaa alusta.

Pidätte minua varmaan hulluna itse-sabotoijana, joka keksii joka vuosi uuden tavan välttyä kustantamokierrokselta. En voi kieltää, etteikö tuo ajatus pyörisi minunkin päässäni. Olen kovin vaativa, enkä halua päästää käsistäni tekstiä, josta en itsekään pidä.

Mutta kirjoittamisessa minua ei motivoikaan pääasiassa julkaisu. Minua motivoi ajatus tekstistä, jossa on täydellinen virtaus. Se on tavoitteeni ennen julkaisua, jolloin  on turha stressata aikarajoista tai menetetyistä tilaisuuksista. Hiomaton teksti ahdistaa minua huomattavasti enemmän.

Aloittelin jo uutta TH:ta. Se on erituntuinen: uusi näkökulma, uusi tapahtuma-aika, uusi rytmi. Monet tapahtumat säilyvät ennallaan, mutta supistan edellisen version keskiosuutta ja laajennan sen takaumaosuudet reaaliaikaiseksi kerronnaksi, josta tulee käsiksen uusi selkäranka.

Liekö pelkäsin aikanaan kirjoittaa "reaaliosuuksia" ja kirjoitin mielummin fantasiasisältöä. Nyt se pelko on hälventynyt. Olen oikeastaan innostunut tästä radikaalista nahanluonnista. En pelkää vanhasta tekstistä luopumista, sillä pääsen näin konfliktin ytimeen paremmin, eikä minun tarvitse miettiä millä saan lukijan ymmärtämään päähenkilöäni ajavan kauhun. Kerroin aiemmin vain sen jälkeensä jättämästä varjosta, nyt näytän sen synnyn.

Tarina on tullut minulle fragmentteina, uusi suuntaus tuntuu ehdottoman oikealta. Olen taas innostunut käsiksestäni. Eikä minun tarvitse heittää kaikkea pois - vain se mikä tekee epämukavan olon. Kuulen hahmojeni äänet selvemmin kuin aiemmin.

Alusta aloittaminen vie kuitenkin aikaa. Edellinen TH vei 1,5 vuotta. En tiedä yhtään miten nopeasti saan uuden version tehtyä. Suunnitelma kustantamorundista 2016 alkaa siis vaikuttaa jälleen epärealistiselta, mikä toki harmittaa, mutta ei saa minua muuttamaan mieltäni.

Jos edellinen versio oli siniharmaata, on tämä varovaisen punaista. Aion ainakin yrittää tätä suunnanvaihdosta. Kyllä tarina paljastaa itsensä minulle luku luvulta.

Välillä puhutaan kirjoittajan vaistosta. Vaistoni sanoo, että tämä on oikea ratkaisu. :)

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Puhdas pöytä

Kävin eilen shoppailemassa avomiehen kanssa. Tarkoitus oli hiukan uudistaa työpistettäni, koska vietän siellä edelleen tolkuttoman paljon aikaa. Lopputuloksen mukaisesti näin yöllä kauheita muuttopainajaisia ja heräsin aamulla siivoamaan työpistettä, jotta saisimme uudet varusteet paikoilleen.

Kävimme siis ostamassa minulle isomman kakkosnäytön, siihen näppiksen ja ulkoisen kovalevyn. Tilauksessa on myös tablettiläppikselle telakka, jonka jälkeen elämäni pitäisi helpottua, kun usb-paikat lisääntyvät ja johtojen kanssa säätäminen vähenee.


Ohessa lopputulos. Uusi näyttö syö nyt magneettitauluni, mutta olen asian kanssa sinut. Yläkulmaan jäi vielä tilaa tyypilliselle muistilappumerelleni ja jotain papereita saan edelleen säilytettyä näytön vieressä.

Näytön takaa kuultavat neon-valot ovat aiemmalta IKEA-reissultani, en vain ole saanut niitä aiemmin kiinni mihinkään (sarjassamme "täydellisen turhat yksityiskohdat"). Iso ruutu on erityisen ihana Pinterestin selailuun ja niskat eivät mene enää jumiin, kun näyttö on inhimillisellä korkeudella. Se vaara tässä tosin on, että toisella ruudulla alkaa jossain vaiheessa pyöriä Netflix, kun yritän kirjoittaa... O.O'


Yksi magneettitaulu minulle vielä jäi! Taidepostikortit jne. saavat siis asustaa siellä toistaiseksi. Aiemmin myös kirjoittelin tauluille, mutta nyt ei taida olla enää tilaa sille, huokaus. Kuvavirikkeiden tärkeys on noussut minulla huimasti vuosien varrella (ja sen vuoksi asunkin Pinterestissä). Hyvä kuva jotenkin herättää heti valtavan assosiaatiovyöryn ja alan kuulla hahmojen puhetta ja kerrontaa päässäni valmiina. Sitten vain poimin niitä tekstiin ja sijoittelen. 


Ja kokonaiskuva. Kerrankin on siistiä, yleensä pöytä pursuaa kirjoja ja muistilappuja ja vanhoja teekuppeja ja kaikkea epäolennaista. 

Katselin juuri vanhoja blogikuvia samasta paikasta, enkä voi kuin nauraa sille, miten kirjamäärä on räjähtänyt vuosien varrella käsiin! Voitteko kuvitella, hyllyssäni oli joskus tyhjää tilaa, hah!

Siivoaminen ja uudelleen järjestely teki kuitenkin hyvää. Nyt on mukavan tuore olo. Tästä on hyvä lähteä taas TH:n kimppuun. Olen vältellyt editoinnin aloittamista, tiedän että se imaisee minut taas totaalisesti pauloihinsa, kunhan aloitan. Tänään voin aloittaa editoimisen puhtaalla pöydällä. :)

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Annikin runofestivaalit 2016

Kävin tänäkin vuonna kääntymässä Tampereella Annikin puutalokorttelissa runofestivaaleilla. Tänä vuonna reissu jäi valitettavan lyhyeksi monestakin syystä, mutta reissusta jäi  hyvä mieli joka tapauksessa. Edes orastava flunssa, sateen ja auringonpaisteen vuorottelu, akkunsa hetkessä tyhjentänyt kamera tai väsymys eivät onnistuneet latistaneet tunnelmaa.

Outi Jokinen esiintyy Sampolan kirjastossa

Reissuni alkoi jo torstaina, kun kävin katsomassa Annikki OFF:ssa esikoisrunoilija Outi Jokista. Ihana "tuijotteluystäväni" Viita-akatemiasta on juuri julkaissut runoteoksensa Poltettu Manner, jota hän luki ammattilaisen ottein kuulijoille. 

Kirjan punaisena lankana kulkee Jokisen kotiin muuttanut Eeva-Liisa Manner, joka tulee runoilijan kotiin "tekemään ihmeitä". Ohessa ote kirjan viimeisestä Manner-runosta:

Manner ei kuule, ei kuuntele
hän on kirjoittanut minulle kirjeen, kuun valolla:
tänään on se huomen
yhtään sanaa ei enää tarvita
minun on kuunneltava sadetta, katsottava aamun uurtoihin
yritettävä paikantaa olematon tähti taivaalta

Manner on mennyt sinisenturkoosiin soodalasipulloon,
lukee hopeajuovaisia kirjojaan,
ne hän on vaivihkaa kuskannut asuntooni
yhteisten vuosiemme aikana

avainta etsin kauan,
löydän sen kädestäni

Raisa Jäntin vedenläheinen runous aiheutti kylmiä väreitä

Lauantaina kävin piipahtamassa varsinaisilla festareilla, vaikka olin aika uupunut kauhean työviikon jäljiltä. Ei mennyt aikaakaan, kun olin jo aivan runofiiliksissä. 

Erityisesti minuun iski Tanssi kolmella kielellä, eli Kári Tuliniuksen, Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Tuittilan yhteisperformanssi, joka koostui runoimprovisoinnista ja tanssista. Kuvia minulla ei tästä ikävä kyllä ole, mutta meininki oli aika hurja ja esiintymisessä oli valtava läsnäolo ja tunteen palo. Improvisaatiossa oltiin erityisesti loma-angstin tunnelmissa, jota levoton liikehdintä, äänenpainot, toistot, rytmi ja kiihtyvä epätoivo ruokkivat. 

Siis vau. Onnistunut improvisaatio vaatii hirveästi heittäytymistä ja rohkeutta, joten nostan totisesti tälle hattua. Ja mikä porukka! Tuliniuksen äidinkieli on islanti, mutta jotenkin hänenkin esiintymisensä sopi kahden muun tekemiseen täydellisesti. Jälkihaastattelussa taisi vielä tulla ilmi, että vaikka Huotarinen ja Tuittila ovat tehneet yhteistyötä pitkään, on Tulinius uudempi tuttavuus.   

Seuraavana oli esikoisrunoilijoista Raisa Jäntti, joka vei kuulijat vesimaisemiin. Jäntti voitti 2015 Runo-Kaarina kilpailun teoksellaan Läpilyöntikipu. Runoteos ammentaa Atlantin valtamerelle kadonneesta performanssitaiteilijasta, Bas Jan Aderista. Kirjan nimi tuntui osuvalta, kuunnellessa ainakin minulle välittyi voimakkaasti kipu ja kylmyys. Esitys oli sen verran mielenkiintoinen, että ajattelin varata tämän runokirjan lähikirjastooni jossain vaiheessa. 

Mikko Mankisen intensiivinen esiintyminen

Esikoisrunoilijoista oli seuraavana vuorossa Mikko Mankinen, jonka esikoisrunoteos Katoa oli intensiivistä kuunneltavaa. Katoa tuntui tietyllä tapaa edellistä esitystä hajanaisemmalta, en ollut ihan niin vahvasti kiinni runojen sisällössä. Toisaalta luulen tämän johtuvan siitä, että runot tuntuivat aiheidensakin puolesta hakevan enemmän vauhtia ja vimmaa nopeista leikkauksista ja assosiaatioryöpyistä. Tähän kun yhdistetään tunteikas lausunta, oli esitys aika maagista kuunneltavaa. 

Sen verran sain kiinni, että Katoa liikkui teknisessä maailmassa, jossa koneet ja ihmiset elävät toistensa kanssa, ympärillä, sisässä ja ulkopuolella. Mankinen heitti ilmaan hurjia visioita, jotenkin groteskeja ja kauhunomaisia. Ravistelevaa runoutta, aika erityyppistä kuin luen yleensä. Jostain syystä kuunnellessa kuitenkin myös hymyilytti ja teksti tuntui oivaltavalta. 

Laura Lindstedt proosatauko Oneironin parissa

Laura Lindstedt nousi parvekkeelle pitämään proosataukoa sateen keskellä. Hän luki otteen kirjastaan Oneironista, joka on 2015 Finlandia-voittaja. Oneiron ei ole minulle tuttu kirja, mutta Lindstedt on hyvä lukemaan ja tarina tempaisi mukaansa, vaikka sitä voikin pitää hiukan spoilaavana.

Toisaalta katkelma oli sen verran herkullinen, että se herätti nälän tunteen ja uteliaisuuden. Oneironhan on tarina tuonpuoleiseen joutuneista naisista, jotka keskustelevat keskenään ja yrittävät tehdä selkoa elämästään ja kuolemistaan. Viime vuonnahan minulle kävi samoin Marisha Rasi-Koskisen esiintymisen kanssa, eli ostin luetun kirjan muutama kuukausi myöhemmin.

Lindstedtin jälkeen olin jotenkin niin uuvuksissa, että lähdin jo kotiin päin. Ratkaisu oli ihan oikea, sillä loppuilta meni aika sumussa. Sitäpaitsi olin niin hyvän kirjan pauloissa, että tarvitsin hiljaista lukuaikaa sille. Kyseinen hyvä kirja oli Kotiopettajattaren romaani, josta varmaan bloggaankin joku hetki.

Mutta siinä oli Annikin runofestivaali minun osaltani. Jospa ensi vuonna pääsisin taas paikalle!

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Hiljaista kasvua

"Älä luule, että voit ohittaa sen, mikä sinuun kasvaa kun on hiljaista." ~ Kristiina Wallin
Minuun on taas alkanut kasvaa tarinoita. Eihän se koskaan kunnolla loppunut, vaikka kirjoittaminen jäikin pitkälle tauolle. Olen löytänyt taas sen levollisuuden tilan, jonka tarvitsen kirjoittaakseni. Vaikutan asioihin, joihin voin vaikuttaa ja se yksinään antaa mielenrauhaa.

En editoi tällä hetkellä, sillä tarvitsen nimenomaan uutta tekstiä. Sainkin loistavan tilaisuuden kirjoittaa uutta Vaskikirjojen kirjoituskutsusta goottilaisten novellien antologiaan. Päätin että kirjoitan novellin jos saan siihen hyvän idean. Idea otti minut valtaansa aika nopeasti.

Tiedä sitten tuleeko tästä sellaista novellia kuin tarkoitus. Pääasia, että ylipäätään kirjoitan.

Olen kaivannut sitä levollisuutta, jonka kirjoittaminen tuo. Ideointivaiheen ja raakatekstin tuottaminen on parhaimmillaan rentouttavaa puuhaa, mielekäs paikka, johon ajautua kiireenkin keskellä.

Goottinovelliin kertynyt nopeasti 10 sivua tekstiä. Siinä on minulle harvinainen minä-kertoja ja ihania sanallisia darlingseja, joita minun ei tarvitse vielä poistaa. On kuin hoivaisin salaista puutarhaa kesän lämmössä.

Juuri nyt kaikki on kuten pitääkin.