torstai 26. marraskuuta 2015

Huomenna meille lauletaan

Hyydyin sitten ihan totaalisesti nanon kanssa. Loppusaldoksi jäi se 24 000 sanaa. Mutta se on aikalailla sama kuin viime vuonnakin, joten en ole hätääntynyt. Tämä on hyvä pohjatyö, jonka päälle voi sitten jossain vaiheessa rakentaa enemmän.

Sen sijaan hyppäsin taas TH:n editoinnin kelkkaan. Pari viikkoa eri kässärin kanssa tosiaan toi heti uuden näkökulman tekstiin. Tallensin uuden tiedoston (tämä lienee jo versio 5.0!!!) ja lähdin tekemään hieman isompia linjamuutoksia.

Pääasiassa karsin tekstiä alkupäästä ja aloitin minua vaivanneen sivujuonen poiston, jonka myötä kaksi sivuhahmoa yhdistyvät. Nythän teen karkealla siveltimellä ja muokkaan lähinnä puhujia ja kuvauksia oikein, jotta pääsen vauhdilla eteenpäin. Voin tehdä mikroeditointia lukuihin myöhemmin. Olen selvästi niitä "isosta pieneen" editoijia ja kirjoittajia. Kirjoittaminen ilman tarinan kehikkoa ajaa minut hulluksi! 

Islantia, Thingavellirin kansallispuisto

Pääsin jo alun ohi ja keskivaiheeseen. Siinä 30 sivun jälkeen on kohta, jossa tekstin luonne muuttuu ja mukaan tulee toinen kertoja. Toisen kertojan teksti muuttui tässä vaiheessa kirjakielisestä puhekieliseksi, mikä teki tekstistä selvästi energisempää.

Mitenhän en ole tajunnut tätä aikaisemmin? Se vaan tuli luonnostaan, lukeminen tökkäsi kirjakieleen ja aloin puhekielistämään lauserakenteita. Toisaalta puhekielisyys sopii paremmin minä-kertojalle, jolla on tosi lyhyitä lukuja (en jaksaisi lukea tätä pitkiä pätkiä). Minulla siis on henkilökohtainen ongelma minä-kertojien kirjoittamisessa, ne eivät oikein sovi maalailevaan tyyliini. O.o'

Keskivaiheen teksti on muuten kamalaa luettavaa. On siis se siis sujuvaa, kieli ihan jees, mutta se tuntuu tyystin erilaiselta kuin loppu ja alku, jotka olen viilannut hyvin nopealiikkeiseksi. Alussa ja lopussa on enemmän sellaista välähdyksenomaisuutta, kun taas tämä keskivaihe eletään tuskallisen paljon tässä hetkessä. Luvut tuntuvat pitkiltä, niissä ei ole samanlaista jännitettä.

Eilen yhdistin kaksi lukua, heivasin yhden kokonaan. Tuntuu että olennaista informaatiota saattoi pudota matkasta, mutta oikeastaan tiedon puutekin luo jännitystä. Päätin pantata sitä vielä hetken, laittaa lukijan arvailemaan yhden hahmon roolia.

*

Näin kokonaisvaltainen editointi on kyllä todella raskasta. Tuntuu ettei tämä valmistu ikinä. Tällaisina päivinä on kiva kuvitella hetkeä, jolloin haaveet ovat toteutuneet.

Hassua kyllä en unelmoi skumpan juomisesta saatuani kustannussopparin. Minun haavekuvani on omistuskirjoituksen kirjoittaminen uunituoreeseen kirjaan ja sen postittaminen eräälle henkilölle, jolle olen oikeastaan jo päättänyt omistaa kirjan. Ajatuksesta tulee lämmin olo.

Kirjoitin tämän tekstin meille.
Ehkä joku päivä hän saa lukea kirjamme kansien välistä.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Kaamoksen kengänpohjassa

Kässärin täyteläisen tummia tunnelmia Meg Meyersin tahdissa.

Tuntuu kuin olisi miljoona asiaa, joista puhua. Juuri nyt en jaksa.

Jossain vaiheessa pimeä saa minut aina kiinni ja litistää kengänpohjaansa. Se tulee iholle, kun ajan valottomalla tiellä ikkunat huurussa, nauraa kun valoksi kelpaa katuvalojen kelmeän oranssi heijaste märällä asfaltilla. Nukun tismalleen saman verran kuin muulloinkin ja herään aamulla kuin haudasta.

Näen yhtä toistuvaa painajaista. Että olen yhä toinen jalka AMK:ssa. Olen jotenkin valmistunut käymättä kaikkia kurssejani, käyn töissä normaalisti ja yritän siinä sitten suorittaa rästiin jääneitä kursseja. Lintsailen niiltä, koska minua ei kiinnosta, tulen paikalle kerran kuussa enkä ymmärrä mistään mitään. Iso osa kursseista on pitkää matikkaa, jotain niin edistynyttä, että en edes tunne termejä. En osaa laskun laskua.

Unesta herääminen on niin ihanaa, vaikka en yleensä hetkeen muista edes, etteivät ne ole totta.

Osa tästä on varmasti työstressiäkin. Hommani vaihtuivat ja olen joutunut opettelemaan parissa kuukaudessa kaksi kokonaan uutta hommaa. Kolmas alkaa joulukuussa ja sitten teen niistä yhtä aina kuukausi kerrallaan, kunnes vaihdetaan. En tykkää tällaisesta, kaikki on excelöity ja kaikki hommat kiertävät. Tuntuu kuin asiat valuisivat päästäni, kunnes en muista enää yhtään mitä minun piti milloinkin tehdä. Helvetin työelämä.

Pari salaisuutta ja neuroosia lisää ja olen kauhuromaanin päähenkilö. Ehkä Raevaaran Nukkumatti kaivaa minunkin silmäni päästä.

*

Nanowrimo auttaa kaamoksen hillinnässä, onpahan jokin tavoite johon keskittyä ahdistuksesta ja väsymyksestä huolimatta. VH:n kanssa nano on sujunut kuin unelma. Olin viime viikolla vielä yhden päivän tavoitetta edellä, vaikka pidin pari nollapäivää viikossa. Idea oli kypsä kirjoitettavaksi, kehitin sopivan rytmin. Mietin aina työpäivän aikana jonkun täkyn uutta lukua varten, jota en malttanut olla kirjoittamatta. Laitoin kasaan täydellisen soittolistan, katsoin ettei ole pahemmin menoja.

Minulla oli mitä ihanin flow. Luomani maailma kiinnosti, hahmot aukesivat pikku hiljaa, kirjoitin jopa siedettävää tekstiä. Nano alkoi tökkiä vasta, kun minun piti alkaa lopetella tarinaa. Luulin tietäväni oikean tavan lopettaa, mutta juoni kuljetti hahmoja, eivätkä hahmot juonta. Päätin antaa itselleni luvan jättää lopun vielä kirjoittamatta, ihan kuin tein TH:n kanssa viime nanossa.

Viime viikonlopun Viita imi jaksamiseni niin totaalisesti, että jymähdin 24 000 sanaan. Tarkoitus oli kuitenkin tehdä "vain" puolinano, joten ei sillä niin väliä. Lupasin itselleni vielä 6 000 sanaa. Se on varmaan riittävä runko tarinalle tällä erää.

TH on taas kolkutellut mieleni ovella, enkä malta päästä editoimaan sitä. Se mikä ahdisti pari viikkoa sitten, tuntuu nyt kypsyneen päätökseksi. Tiedän miten korjaan kaiken. Minulla on suunnitelma.

Etsin tänään kaupasta kirkasvalolamppua, mutta ne oli loppuunmyyty. Harmi. Vuosien kärvistelyn jälkeen päätin, että ostan sellaisen työpisteelle. En jaksa tänä vuonna sitä henkistä uupumusta, joka tulee joulun tienoilla.

Onneksi kohta on loma. Lähden viikoksi Kreikkaan joulukuussa, kirjoittamaan runoja. Hassua miten olen soimannut itseäni matkasta kesästä lähtien (koska Kreikassa runoilu on kuin jostain huonosta romskusta) ja nyt olen valtavan huojentunut, kun pääsen valoon.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Kauhuromantiikkaa

Marraskuu on saapunut. Aloitin Nanowrimoni lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, vaikka väsymys oli Viitapäivän jälkeen kova. Sain naputeltua jopa viitisensataa sanaa ennen kuin sängyn kutsu kävi vastustamattomaksi. Sen jälkeen sanoja on tullut kevyesti jo 5000. Nano on siis alkanut hyvin.

Luulen kässärin "helppouden" tulevan siitä, että sen idea on peräisin viime vuoden syksyltä. Kirjoitin sitä silloin joitain tuhansia sanoja, turhauduin ja jätin hautumaan. TH:llahan oli myös pitkä, yli vuoden itämisaika, jonka jälkeen se oli helpompi valuttaa nanowrimossa paperille.


Toismaailmallinen Dettifoss Islannissa, 
tuntuu että kuulen yhä sen kohinan kuvissa

Minulla on sellainen utuinen ajatus juonesta, jota seuraan. Luvut ovat lyhyitä tunnelmapaloja, joita saan syventää myöhemmin ja muokata. On outoa kirjoittaa taas raakatekstiä, kun olen lähinnä hinkannut vanhaa kuluneen vuoden. Pientä silmämääräistä editointia olen tehnyt nytkin, ennen kuin aloitan aina päivän sanojen keruun. Poistettavat jutut vedän yli, jotta sanat säilyvät. En jumita toimimattomiin lauseisiin.

Kässärin genre on kai eräänlaista kauhuromantiikkaa. Gotiikka on sydäntäni lähellä, siitä näkyy viitteitä monessa tekstissäni, aina ensimmäisistä lähtien. Kuuntelen synkästä viulumusiikista koottua soittolistaa ja fiilistelen hämäriä öitä, usvaa, kuolleita puita ja ihmisiä, jotka tuntevat syvästi sovinnaisen kuorensa alla. Lokaatio on tarinalle tärkeä ja tunnistan monta muutakin elementtiä, jotka sopivat gotiikan määritelmään.

Muistan että hahmottelin viime vuonna vaarnamaisen kässärin reseptiä. Minusta tuntuu, että se on terävöitynyt kuluneen vuoden aikana entisestään. Olen kirjoittanut lisää ja hahmotan ne langat, jotka kulkevat tekstistä toiseen (sulkeutuneita ihmisiä, puita, ankeriaita, muodonmuutoksia, runoutta, mykkä värimaailma, intohimo ja sen kieltäminen, kyynisyys ja idealismi).

On ihana kirjoittaa jotain uutta, löytää ne kohdat joissa on jo lupaus käsikirjoituksen tarinasta ja hahmoista. Sanat eivät vielä asetu sijoilleen, mutta ne pitävät paikkaa oikeille sanoille. Päivän päätteksi minulla on kylläinen olo.

Ostin kirjamessuilta Naapurini Totoro julisteen ja laitoin sen työpöytäni päälle. Metsänjumala katselee minua sieltä ja käskee sanataimien kasvaa.