torstai 29. lokakuuta 2015

Nanowrimo lähestyy!

Kuten tavallista Nanowrimon aika on ovella. Olen työstänyt TH:ta aika nonstop viime marraskuusta lähtien, joten palkitsen itseni uudella kässärillä. Ja mikäs hauskempaa kuin tehdä siitä puolinano marraskuussa!

Kyseessä on viime syksynä ideoitu projekti VH: kauhu- tai jännitystarina, jossa on yliluonnollisia olentoja, traagisia hahmoja ja muita vaarnamaisuuksia. Tapanani on myös ollut tehdä Nanowrimo-tarinoille feikkikannet. Siispä esittelen VH:lle tuunaamani taideteokset:

 

Tein tyttöversion ensin, kunnes pysähdyin ja tajusin miksi se näyttää niin tutulta (alitajunta on varkaista pahin!) O.O Sitten tein kiirellä kakkosversion, joka on toivottavasti hiukan omaperäisempi. Taisin viime vuonnakin tehdä epäilyttävän samankaltaisen kannen toisen nanottajan kanssa. Ugh, miksi näin käy aina???

En varsinaisesti tähtää feikkikansissa "kansimaisuuteen", vaan sellaiseen kässärin tunnelman hakuun, vähän kuin vaikkapa leffajulisteiden kanssa. Tällä kertaa varioin Hilda Doolittlen runoa Lampi, koska en halunnut laittaa kässärin kokonimeä näihin.

Elätkö sinä?
Kosketan sinua.
Sinä värähtelet niin kuin meren kala.
Peitän sinut verkolla.
Mikä olet - saalisko?

(suom. Pertti Nieminen 
& Tuulia Toivanen)

Ihanaa kun nykyään löytyy niin komeita Creative Commons Zero lisenssin kuvia! Vaikka en näilläkään rahaa tee, yritän kyllä tarkistaa, että kuvia on lupa käyttää yleiseen häröilyyn. :)

Nanowrimo on tärkeä osa kirjallista uraani. Kaikki blogissa esitellyt kässärit ovat saaneet alkuunsa siitä: I, M, KK, LP, TH ja nyt VH. Nanowrimo opetti minulle kärsivällisyyttä ja työrytmiä ja kasvatti itseluottamustani kirjoittajana. Nanowrimon foorumeilla oli minulle tärkeä kirjoittajayhteisö silloin kuin sellaista ei minulla muuten ollut.

Tapahtuman varjopuolena on kuitenkin se, että moni kirjoittaja aktivoituu vain marraskuussa. Pelkkä sanamääriin tuijottaminen ei tee hyvää kässärille ja tahti on tappava. Pahimmillaan Nanowrimo voi lamaannuttaa oman luovuuden. 50k/kuussa tahdilla minulla syntyi kieroja kässäreitä. Etukäteen suunnittelukaan ei auttanut, sillä kässäreille ei jäänyt aikaa mietiskelyyn, jolloin ongelmatilanteita tuli ratkottua klisheillä ja huonoilla ratkaisuilla. Niiden editointi oli tuskaa.

Nanoon pätee siis sama kuin muihinkin kirjoittamisjuttuihin. Tulee ottaa siitä se mikä itselle hyvää ja hylätä loput. Minulle hyvää on kannustus ja kirjoittamisen juhlistaminen. Minulle hyvää on oman tekemisen seuraaminen. Asetan kuitenkin itse tavoitteeni, enkä lannistu jos en pysy siinä. En myöskään hukkuttaudu enää nykyisin foorumeille, koska minulla on perseellepotkijoita omastakin takaa. ;)

Paras kässärini tähän asti on syntynyt kirjoittamalla sitä pikkuhiljaa vuoden ajan. Nanowrimossa tehty runko muodostui kässärin sydämeksi, mutta sitäkin on editoitu paljon. Ajattelin kokeilla josko tämä olisi minulle hyvä työskentelytapa jatkossakin.

Sain viime nanoon suurta lohtua Marko Hautalan toteamuksesta: "Joitain kirjan lukuja on kirjoitettava yksin puolipsykoosissa pimeässä mökissä." 

(Hän tosin tuskin tarkoitti kokonaista kuukautta puolipsykoosia pimeässä kirjoituskammiossa. O.o')

Onnea kaikille nanottajille! Toivottavasti pääsette tavoitteisiinne. :D :D

maanantai 26. lokakuuta 2015

Vaeltava kirjoittaja


Dario Marionelli & Jack Liebeck - Wandering Jane

Viime viikolla oli ihania hetkiä kirjoittamisen kanssa. Makasin sängylläni ja katsoin 2011 Jane Eyrea ja kirjoitin samalla runoja (oi Dario Marionellin soundtrack!). Oli lämmintä ja leppoisaa.

Runoja on alkanut taas valua, kesällä en niitä pahemmin kirjoitellut. Seitsemään kymmeneen on mahtunut noin 15 hyvää tai lupavaa runoa. En tiedä miksi lasken niitä. Ehkä siksi, että Kreikan runokurssilla runoja on varmasti jaettava muillekin ihmisille. Olen huolissani ja innoissani matkasta. Saa nähdä mitä siitä tulee.

*

Kässäri on edistynyt. Loppu siitä puuttuu edelleen. Itseasetetun kalmanrajan mukaan tässä olisi vielä viikko aikaa. Tajusin kuitenkin jo kesällä, että kässärissä on yksi sivujuoni, joka häitsee minua. Se ei jotenkin resonoi emotionaalisesti. Se on kylmä kun kosketan sitä. Jotenkin etäinen, kuin kaiku toisesta tarinasta.

Nyt ajatus on kypsynyt jo sellaiseksi, että aion poistaa tämän hyvin näkyvän ja isossa roolissa olevan sivujuonen. Se ei vaan tunnu sopivan enää tarinaan.

Yritin vältellä tämän ajattelemista monta kuukautta, laitoin tunteet jonkin hermostuneisuuden piikkiin. En pääse ajatuksia enää karkuun. Aika on tehnyt epäilyksen terästä vain vahvemman ja minä olen alkanut uskoa näihin tuntemuksiin entistä enemmän. Ehkä tiedän paremmin mitä haluan romaanilta, tekstiltäni, kirjoittamiseltani?

Päätös syntyi, kun keksin viimein miten korjaan juonen poistaminen muodostaman aukon keskelle tarinaa. On yllättävän hankalaa poistaa kokonainen henkilöhahmo (#1) tietystä roolista, kun tämä ajaa tarinaa aktiivisesti eteenpäin. En siis poistakaan häntä tyystin (#1), vaan siirrän toiseen rooliin (#1.5), jossa oli aiemmin toisenlainen hahmo (#2).

Kahdesta hahmosta tulee siis yksi uusi. Editoinnista tulee varmaan painajaista.

Minulla on kuitenkiin niin vahva fiilis, että näin tarvitsee tehdä, että olen sitoutunut tähän. Ja minähän en osaa kirjoittaa eteenpäin jos tarinassa on liian iso ryppy keskellä. Loppu se vaan karkaa silmieni edessä. No, yhden sivujuonen poistaminen tekee tilaa toiselle, joka olisi ehkä muuten jäänyt alikehittyneeksi.

Harmi kyllä #2 hahmoa, joka nyt katoaa #1.5 tieltä. Pidin tästä hahmosta hirveästi, hänelle vaan ei ole mitään funktiota tarinassa, koska #1 pitää olla tarinassa jossain roolissa.

*

Perustin myös joku aika sitten salablogin, sellaisen johon kirjaan asioita ylös prosessista ihan vain itselleni. Huomaan että tällainen sensuroimaton analyysi on ollut hyödyllistä. Tätä blogia varten seulon aiheita ja pyrin puhumaan kirjoittamisestani enemmän kollektiivisesta näkökulmasta. Salablogiin tunnustan henkilökohtaisuuksiakin.

Luulen että lyhyitä postauksia on mielenkiintoista lukea joskus vuosien päästä ja muistaa millaista romaanin kirjoittaminen oli, päiväkirjaa kun en enää varsinaisesti pidä.

Minussa vahvistuu koko ajan ajatus, että oma etsikkoaikani olisi ehkä ohi. Että tässä kässärissä on viimein aineksia oikeaan kirjaan: syvällisyyttä, tunnetta, kantava ajatus, oma kirjoittajan ääneni. Se ei ole sataprosenttista varmuutta, vaan sellaista mystistä ja lämmintä utua, haaveilua.

Tähän verrattuna minulla on ollut suorastaan kylmä olo viime vuodet.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Helsingin kirjamessut 2015

Helsingin messut ovat taas omalta osaltani takana päin. Tätä vuotta väritti ehdottomasti oma väsymiseni tähän sirkukseen. Aiempina vuosina olen jaksanut juosta paneelista toiseen intoni voimalla ja raportointikin on sujunut muistiinpanojen avulla yksityiskohtaisesti. Tänä vuonna messut tuntuivat aika koetuilta, eikä ohjelmakaan innostanut niin paljon.

Tämä lienee ihan luonnollista. Esim. julkaisuun tähtääville kirjoittajille suunnatut paneelit jätin tänä vuonna kokonaan väliin. Olen omassa tekemisessä sellaisessa vaiheessa, että vastaukset on kuultu jo monta kertaa (kirjamessut tunnisteella pääsee lukemaan edellisvuosien raportit näistä). Yritin sen sijaan keskittyä enemmän kirjoihin ja kirjailijoihin sekä runouteen.

Perjantai

11.30 - 12.00 Naisten aika
13.00 - 14.00 Historian viettelys
15.00 - 16.00 Runo-nonstop
16.00 - 17.00 Runo-nonstop
17.00 - 17.30 Menestyksekäs omakustantaminen

Lauantai

14.00 - 14.30 - Yliluonnollinen dekkari

Messuille sopiva kirjakassi. ♥  

Perjantai sujui aika väsyneissä merkeissä. En ottanut yhtään kuvaa tai tehnyt muistiinpanoja. Jaksoin kuunnella paneeleitakin heikommin kuin normaalisti. Mutta ajattelin jakaa muutaman mieleenjääneen jutun siitä huolimatta. :)

Kuuntelin aamulla ohimennen pätkän Naisten aika (valkoinen varis ja muita oppineita naisia) paneelia, jossa keskusteltiin Gaudeamuksen uudesta tietokirjasta. Kirja keskittyy Suomessa 1800-luvulla eläneisiin naisiin, jotka olivat tavalla tai toisella uraauurtavia. Aihe oli hyvin kiinnostava, mutta paneeli oli ihan täynnä, joten laitoin tämän itselleni lukuvinkiksi ja jatkoin matkaa.

Kiertelin paljon ja tein oikeastaan päivän ostokset jo heti. Messuilla oli hyvin levoton tunnelma ja väentungosta, etenkin koululaisten toimesta. Kävin ostamassa J.S. Meresmaan Mifongin kätkemän, Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Johanna Sinisalolta Kädettömät kuninkaat ja Sankarit, D.H. Lawrencen Kun ihmiset ovat olevinaan jumalia ja kirpparilta Eeva-Liisa Mannerin Kuolleet Vedet.


Tuntemattoman tekijän jääkaappimagneettiruno Louhi-lavalla

Tästä jatkoin Historian Viettelys paneeliin, jossa esiintyivät Kirsti Ellilä, Kristiina Vuori, Mikaela Strömberg, Martti Linna, ja Taavi Vartia, sekä Taija Tuominen haastattelemassa. Kirjailijat esittelevät uutuuskirjojaan jonkin verran, mutta kertoivat myös työskentelytavoistaan.

Erityisesti mieleen jäi Ellilän kertomus siitä kuinka hänen oman sukunsa vaiettu historia synnytti Tuntemattomat romaanin. Hän löysi vahingossa isoisänsä kirjoittaman kirjeen Tammisaaren vankileiriltä, joka toimi alkusysäyksenä kirjalle. Tämän lisäksi Ellillälle selvisi, että isoisä oli ottanut kasvattilapsekseen punaorvon, vaikka olikin valkoisten puolella sisällissodassa. Kasvattilapsi oli koulutettu jopa yliopistossa, mutta hän kaatui talvisodassa ja hänet tavallaan pyyhittiin pois suvun kollektiivisesta muistista. Ellillä leikittelee romaanissa ajatuksella, että kasvattilapsi olisikin jäänyt henkiin.

Martti Linnan Kaksi hautaa saarella  kirjan juoni sai puolestaan inspiraationsa Haminan Majasaaresta löytyneistä ruumiista. Heidät tunnistettiin punakomentaja Aleksei Osopoviksi ja Maija Rasilaiseksi, joka oli Aleksein rakastettu. Ilmeisesti kaksikko piilotteli saarella valkoisten etsintäpartioilta. Ei tiedetä riistivätkö he itse oman henkensä vai saavuttivatko etsijät heidät. Linnaa tarinaa vainosi, kunnes hän pääsi kertomaan oman versionsa.

Taavi Vartia kertoi hiukan erikoisesta tavastaan tehdä taustatutkimusta. Kirjoittaessaan Viikinkipoika Kaspar kirjaa, hän hahmotteli ensin viikinkipojan matkan Euroopan halki ja tutki sitten mitä matkakohteissa oli kussakin tapahtunut tarinan tapahtuma-aikaan. Näin hänen ei tarvinnut tutkia koko Euroopan historiaa, mikä vähensi taustatyön määrää. Hän myös sijoitti tarkoituksella uusimman kirjansa Varastetun vaimon tapahtumat samaan aikaan viikinkipojan seikkailut, jotta voisi hyödyntää jo aiemmin tekemänsä taustatutkimuksen.

Taustatutkimusta kirjailijat tekivät ekstensiivisesti. He lukivat artikkeleita, väitöskirjoja, katsoivat dokumentteja, olivat yhteydessä asiantuntijoihin, kävivät tapahtumapaikoilla (Kristiina Vuori usein oppaan kanssa, jonka puheet hän nauhoitti myöhempää kuuntelua varten) ja ottivat kuvia.

Takaumalla oli Anna Ahmatova-näyttely

Tämän jälkeen vietin pari ihanan meditatiivista tuntia kuunnellen Nuoren Voiman järjestämää Runo-nonstoppia, jossa kuultiin runoilijoiden runonlausuntaa. 15.00 - 16.00 esiintyivät Vesa Etelämäki, Kaija Rantakari, Asko Künnap, Kätlin Kaldmaa, sekä Miki Liukkonen ja 16.00 - 17.00 esiintyivät Silja Järventausta, Olli Heikkonen, Outi-Illuusia Lilja, Henri Hirvenoja ja Ville Hytönen.

Etenkin Asko Künnapilla ja Kätlin Kaldmaalla oli hyvin eläväistä runonlausuntaa - verrattuna ainakin  kotimaisten lausujien hillittyyn esiintymiseen (poikkeuksena tietenkin Miki Liukkonen, joka vetää ilmesti ihan omanlaistaan show:ta). Jälkimmäisestä setistä jäi erityisesti mieleen Outi-Illuusia Lilja, joka luki kiehtovia otteita kirjastaan Värillisiä ihmisiä. Runoissa oli jotenkin maaginen tunnelma.

Pitää mennä toistekin kuuntelemaan runonlausuntaa livenä. Suljettu sali tarjosi myös tilana ihanan levähdyksen messuhulinasta.

Divaripöytien seasta löytyi oikea Doctor Who aarrearkku!

Lopuksi kävin Wine Cornerilla kuuntelemässä Menestyksekäs omakustantaminen ohjelmaa. Ajattelin ettei markkinointivinkeistä ole koskaan haittaa, vaikka en olekaan tällä hetkellä kiinnostunut omakustantamisesta. Paneelissa esiintyi Books on Demandin kautta kirjojaan julkaissut Eeva-Maria Lisko. Pitää sanoa, että paneeli oli kyllä yllättävän konkreettinen ja varmasti hyödyllinen kuulijoilleen.

Lisko tarjosi esikoiskokoelmansa Kahvilan novelleja ilmaiseksi luettavaksi Tampereen kahviloille. Yhteistyö toi hänelle lukijoita ja auttoi indiekirjailijaa markkinoinnissa, sillä hänestä tehtiin tämän perusteella lehtijuttu. Hän onnistui myymään esikoisensa nimeltämainitsemattomalle firmalle, joka osti kirjoja yrityslahjoiksi asiakkailleen. Lisko suositteli perustamaan kirjailijalle omat kotisivut, koska niiden avulla kirjailija hallinnoi julkista kuvaansa parhaiten. Kirjailijalle pitäisi myös olla edustava kuva itsestään esillä, koska lukijat ovat kiinnostuneita kirjoittajasta. Sen ei tarvitse olla poseerauskuva, mutta sellainen siisti.

Hän kertoi myös ostaneensa mainostilaa eräällä sivustolla. Kyseessä oli banneriin liitetty linkki. Mainostila oli personoitu kirjan kohderyhmälle (25-44 vuotiaille naisille) ja linkki vei suoraan kirjailijan omaan verkkokauppaan. Oman verkkokaupan perustaminen on kuulemman helppoa. Kohderyhmästä vielä sen verran, että sen määrittely on olennainen osa mainostamista. Se määrittelee parhaat kanavat markkinoinnille (eri ikäryhmät käyttävät nettiä eri tavoin) ja vaikuttaa viestinnän sävyynkin.

Lisko kertoi pommittaneensa eri medioita sähköpostilla. Hän laittoi esikoiskirjasta lähemmäs 300 sähköpostia. Tässä yhteydessä Lisko korostaakin sen merkitystä, että kirjailija osaa tiivistää kirjansa idean yhteen lauseeseen. Kirjailijalla ei usein ole mahdollisuutta myydä kirjaa pidemmällä puheella, vaan sähköposteista luetaan vain alku. Jos se ei nappaa, ei sähköpostien lähettely hyödytä mitään. 

Hän myös kannatti ammattimaisen graafikon palkkaamista kirjan kantta varten. Se mikä näyttää meidän silmiimme kivalta, ei ole sitä välttämättä muille. Lisko teki esikoiseensa itse kannen, mutta käytti toiseen kirjaansa graafikkoa. Omakustanteiden kannet kilpailevat kuitenkin kustantamoiden ammattigraafikoiden kansien kanssa ja kirja jää usein myymättä jos kansi ei tue sisältöä.

Lisko oli hinnoitellut esikoiskokoelmansa 13 €, koska se oli hinta, jonka hän olisi itse valmis maksamaan tuntemattoman kirjailijan teoksesta. Kyseessä on pehmeäkantinen kirja, toisin kuin hänen seuraava teoksensa, joka on kovakantisena hieman hintavampi. Lisko mainitsi, että suuria myyntivoittoja kirjoittamisesta ei näin heti synny, mutta kirjailijuutta voi ajatella pitkällä tähtäimellä ja pyrkiä rakentamaan näin tiettyä lukijakuntaa.

Sanoisin, että kirjailijalla oli poikkeuksellisen hyvä ja ennakkoluuloton ote kirjojensa markkinointiin.

(vas) Katariina Souri, Jenna Kostet, Jussi Katajala

Lauantai kului suurimmilta osin hengaillen. Minua kiinnostavia paneeleja oli hyvin vähän ja nekin joita menin kuuntelemaan sivukorvalla, eivät herättäneet kauheasti ajatuksia. Ainoana esille nousikin Yliluonnollisen dekkarin paneeli, johon osallistuivat Jussi Katajala, Jenna Kostet ja Katariina Souri. 

Jussi Katajala on julkaissut vastikään novellikokoelman Korpin silmät kaiken näkevät, joka kokoaa yhteen kauhunovelleja. Kostetilta ilmestyi syyskuussa toinen kirja Marrasyöt, jossa tapahtuu murha Nauvon jatulintarhalla. Sourin Musta mandala sarjassa mosaiikkitaitelija lukee ihmisten sielujen syvimpiä salaisuuksia heidän piirtämistään mandaloista ja joutuu keskelle murhatutkimuksia. 

Panelisteja pyydettiin kertomaan miksi realististista dekkareista kiinnostuneiden lukijoiden kannattaisi lukea myös yliluonnollisia dekkareita. Katajala myönsi, että hänen tarinansa ovat aika suoraviivaisesti spefiä, mutta hän ei rajoita itseään lukijana ja että kaikki lukeminen avartaa. Kostet ja Souri kertoivat, että heidän tarinoissaan on enemmän tulkinnanvaraa ja yliluonnollisuus on mahdollista lukea myös realismina, jolloin oudot elementit menevät psykologian piikkiin. 

Millaista taustatutkimusta kirjailijat tekivät teksteihinsä? Souri kertoi tutustuneensa etenkin Jungilaiseen psykologiaan ja jopa käyneensä psykoterapiassa. Hän oli myös itse piirrellyt ja tulkinnut mandaloita, eli universumia esittäviä ympyränmuotoisia kuvia. Kostet oli lukenut paljon lähdekirjallisuutta jatulintarhoista, eli kivistä ladotuista labyrinttikuvioista. Hän oli myös haastatellut asiantuntijoita ja käynyt itse katsomassa jatulintarhoja, etenkin Nauvossa sijaitsevaa. 

Tässä vaiheessa kovalevyni alkoi olla aika täysi ja koska en tehnyt muistiinpanoja, en muista kauheasti enempää keskustelusta. Tykkäsin kyllä paneelista valtavasti ja kiinnostuin kolmesta esillä olleesta kirjasta.

Siinä olikin tällä erää kirjamessujeni anti minulta. :)

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Taiteilijatreffeillä Helsingissä

Tälle viikolle tuli taas liian monta postausta, mutta aivoni ovat käyneet ihan ylikierroksilla, selvästi. Lauantai erityisesti oli aktiivipäivä, jolloin lähdin pois kammiostani, vaikka mieli olisi tehnyt editoida ja kirjoittaa. Olimme liikenteessä äitini ja siskoni kanssa. Söimme hyvin, kävimme Kiasmassa ja lopuksi Oopperatalolla katsomassa Oopperan Kummituksen.

Suttuinen kuva Rinteen triptyykistä.

Olin lukenut edellispäivänä Ylen sivuilta mielenkiintoisen artikkelin Nora Rinteen Biofobia-teoksesta ja onnistuin innostamaan myös seuralaiseni siitä. Biophobia kertoo nimensämukaisesti ihmisten luontoon liittyvistä peloista. 

Teokseen kuului neljä lyhytttä tarinaa ja hieman pidempi triptyykki. Jokaisessa tarinassa esitetään lyhyt ja toistuva videonpätkä, jonka taustalla Rinne lukee tarinaa pelon takaa, ja triptyykissä on esillä kolme videota ja yhteinen kerronta, jossa peloista kerrotaan lomittain. Tarinoissa pelon kohteena ovat tuuli, perhoset, pilvet, hyönteiset, vesi ja puut. 

Lyhyet videopätkät ovat usein kauniita, mutta niiden toistuvuus luo uhan tuntua. Rinteen rauhallinen ääni ja esimerkiksi tuulen humina luovat mielenkiintoisen pahanenteisen rytmin. Videoita kuunnellaan kuulokkeiden avulla, joten muu maailma katoaa tyystin ja jokaiseen tarinaan ja sen tunnelmaan pääsee sisään rauhassa. 

Pidin teoksesta valtavasti. Aihe kiinnosti minua jo ennestään, sillä kirjoitin (tai yritin) kirjoittaa pari vuotta sitten hydrophobiasta lyhyttä novellia. Tarinat olivat sopivan lyhyitä ja mukaan valitut yksityiskohdat saivat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää. Taitelija oli itse myös paikalla ja saimme keskustella hänen kanssaan teoksesta. :)

Mieleen jäi erityisesti perhospelostaan kertova nainen, jolle perhosen siipien kevyt kosketus oli muuttunut elinikäiseksi arveksi, ja äiti jonka lapsi pelkää luontoa niin paljon, että he joutuvat kävelemään käsi kädessä puiden ohi toistaen mantraa "kukat eivät voi vahingoittaa minua". 

Ikävä kyllä näyttely oli Suomessa vain tämän viikonlopun ja jatkaa matkaansa ulkomaille seuraavaksi. Taiteilija kuitenkin kartuttaa yhä luontopelkoon liittyviä kokemuksia ja niitä voi käydä jakamassa hänen nettisivuillaan.

Markus Heikkerön surrealistinen triptyykki.

Samalla tsekkasimme pari muutakin Kiasman näyttelyä. Markus Heikkerön surrealistista taidetta oli esillä Elämä on turhaa baby... näyttelyssä, joka jatkuu aina tammikuulle asti. Olen suuri surrealismin ystävä ja näyttely oli hyvin vaikuttava. 

Kieltämättä oli huvittavaa astua heti ensimmäisenä huoneeseen, jossa erotiikan surrealistiset ulottuvuudet huipentuvat mm. maalaukseen jossa Mikki Hiiri panee Jeesusta (jep, olin äitini kanssa liikenteessä XD). Ymmärrän hyvin miksi Heikkerö aiheutti teoksillaan pahennusta 70-luvulla (häntä ilmeisesti vaadittiin sensuroitavaksi). 

Heikkerön värinkäyttö on todella upeaa. Maalaukset kannattaa ehdottomasti nähdä livenä, sillä ne ovat valatavia ja täynnä yksityiskohtia. Minulle tuli joistain maalauksista eittämättä mieleen H.R. Giger, vaikka Heikkerön tyyli on kieltämättä pehmeämpää ja värikylläisempää. Kuvissa on painajaismaisuudesta huolimatta jonkinlaista tyyneyttä. Näyttelyyn kuului myös paljon unenomaisia ja kauniita maalauksia. 

En muista enää teoksen nimeä, mutta se näyttää
jonkinlaiselta painajaismaiselta Cthulhu-kaupungilta. 

Kävimme myös Eri mieltä - nykytaiteen toisinajattelijoita näyttelyssä. Se on ehkä enemmän linjassa sen kuvan kanssa, joka minulla on nykytaiteesta. Huomasin että minun oli hankala käsittää monta teosta taustoituksenkin kanssa. Välillä olin ärtynyt siitäkin, että esittelyissä tarjottiin valmis tulkinta. Tunnelma näyttelyssä oli levoton ja poistuin pääasiassa ahdistuneena ja väsyneenä. 

Poliittinen taide vaatii ehkä erilaista mielentilaa, luulen. Se vaatii taustoitusta ja kärsivällisyyttä. Lisäksi minun on hyvin hankala keskittyä yhteen taideteokseen, kun kahdessa viereisessä huoneessa pauhaa jokin videoinstallaatio. Melun sietokykyni tuntuu laskevan vuosi vuodelta (olen töissä avokonttorissa), jolloin mieli teki usein vaan jatkaa eteenpäin rauhallisempaan osaan näyttelyä. 

Tämä ei siis kolahtanut kauheasti minuun. Poikkeuksena mainitsen Suopanhterrorin internetmeemeistä ja tunnetuista taideteoksista muunnellut propagandajulisteet. Ne olivat ajatuksia herättäviä, eivätkä tarvinneet taustoitusta. Ehkä vaan pidän mahdollisimman vähäliikkeisestä taiteesta, tai ainakin sellaisesta, josta voin nauttia rauhassa?

Kolmiodraama Kuva: Stefan Bremer  / Kansallisooppera

Ennen kuinvoin sanoa mitään Kansallisoopperan esityksestä, on minun pakko valottaa omaa historiaani kyseisen musikaalin kanssa. En noin yleisestiottaen välitä musikaaleista, mutta tämä on poikkeus. Äitini toi Amerikasta 90-luvun lopulla CD:n 1987 esityksestä. Kuuntelimme sen puhki. Päässäni Sarah Brightman ja Michael Crawford ovat siis näiden hahmojen äänet. Muistan jokaisen äänenpainon ja sävyn vieläkin ulkoa, vaikka en ole edes kuunnellut levyä vuosikausiin. 

Lapsena käsityksemme juonesta muodostui puhtaasti biisien perusteella (tämä oli aikaa ennen internetiä). Sisareni piirsi jopa vihkosen, jossa on kuvina juonen pääkohdat. Hänelle oli jäänyt virheellinen käsitys, että lopussa oopperatalo romahtaa ja Christine valitsee kuoleman Kummituksen rinnalla. Totuus selvisi minulle joskus ala-asteen loppupuolelle, kun tein musikaalista esitelmän ja luin ensikerran juonitiivistelmän. Olen sittemmin nähnyt myös elokuvan, josta en niin paljon välittänyt (koska tavallisesti semikarismaattinen Gerald Butler ei ollut lainkaan karismaattinen Kummitus). 

Eli sellainen parinkymmenen vuoden odotus saattaa luoda hiukan ennakko-odotuksia. Varasimme liput heti viime syksynä, joten itse esitystäkin on odotettu vuoden päivät. Meidän esityksessämme Hanna-Liina Võsa esitti Christine Daaéta, Ilkka Hämäläinen Kummitusta ja Olli Tuovinen Raoulia. 

Pariisin Oopperaa terrorisoi Kummitus, joka on päättänyt tehdä suojatistaan Christine Daaésta tähden. Christine ei tiedä salaperäisen laulunopettajansa murhanhimosta ja hulluudesta, ennen kuin oudot onnettomuudet muuttuvat murhiksi ja pelko valtaa oopperatalon. Kummituksen tekojen taustalla on tietenkin rakkaus kauniiseen Christineen, mutta kuvioissa on myös Christinen lapsuudenystävä Raoul, joka haluaa suojella tätä. 

 Masquerade, Kuva: Stefan Bremer / Kansallisooppera

Olin aivan kikseissä jo ensimmäisessä kohtauksessa, kun kattokruunu alkaa nousta ja Overture soi (ajattelin tosin aina, että kruunu nousisi kohtisuoraan ylös). Biisien teho ei selvästikään ole kadonnut mihinkään. Laulu sujui komeasti, vaikka kuulinkin useassa kohtaa päässäni alkuperäisen ääniraidan. Joidenkin esiintyjien kohdalla mietin englannin lausumista, mutta onhan vieraalla kielellä esiintyminen aina haasteellista.

Pidin kovasti tuotannon lavastuksesta ja puvustuksesta. Ihastelin Christinen ja tanssijoiden pukuja moneen otteeseen. Kummituksellekin oli päivitetty rokkaripojan nahkakynsikkäät. Ja liekö en vain ole tottunut silmieni edessä muuttuvaan lavastukseen, mutta haukoin kyllä useaan otteeseen henkeäni, kun yksi lavaste katosi toisen tieltä ja kohtaus vaihtui - etenkin Christinen ensimmäisen matkan aikana oopperatalon syövereihin Phantom of the Operan tahdissa. Myös Wishing you were somehow here again Christinen isän haudalla ja All I ask of you oopperatalon katolla olivat ehdottomia kohokohtia. Tunnelmallinen valaistus teki suurille lavasteille oikeutta.

Võsan oli Christine juuri sellaisena kuin olin kuvitellutkin. Upea ääni, upea heittäytyminen rooliin. Hän oli sopivan ristiriitainen ja omapäinen. Hämäläisen Kummitus lauloi komeasti, mutta hän oli ehkä hiukan jäykkä joissain näyttelemistä vaativissa kohtauksissa. En tiedä, olin kuvitellut hahmon jotenkin fyysisemmäksi. Toisaalta sisareni mielessä Kummitus on traaginen ja väärinymmärretty romanttinen antisankari, joten tulkintoja on monia. ;)

Olin iloisesti yllättynyt kuinka sivuhahmot toivat goottisen tragedian keskelle myös komiikkaa. Oopperan uudet omistajat, Firmin & Andre (Juha Eskelinen ja Juha Riihimäki) ilahduttivat sanailullaan. Myös syrjäytetty primadonna Charlotta (Hanna-Leena Haapamäki) nauratti moneen otteeseen. 

Sympatiani Kummitusta kohtaan on kuitenkin laantunut vuosien varrella aika paljon. Olin paljon innostuneempi Raoulin ja Christinen rakkaustarinasta kuin olisin uskonut. Lisäksi huomasin vasta nyt kuinka paljon Christine pelkää Kummitusta (esimerkiksi Point of no returnin aikana). Ehkä elämänkokemuskin vaikuttaa siihen, miten suhtautuu murhanhimoisiin ja intohimoisiin vainoajiin. Siskoni tosin uskoo yhä, että Christine ja Kummitus ovat jotain hyvin erityistä toisilleen (samoin puolet fan fiction.netin kirjoittajista). 

Gotiikka on aina viehättänyt minua, joten ei liene ihme, että tämä musikaali uppoaa kuin häkä. Esityksen loppuessa käteni olivat kipeät aplodeista.

Syksyn ja kevään näytökset on loppuunmyyty, mutta Kansallisooppera tarjoaa vielä kolme lisäesitystä, joiden lipunmyynti alkaa 20.10. klo 10:00. Nopeat voivat siis vielä saada lippuja usiin näytöksiin tai napata peruutuspaikkoja. :)

lauantai 17. lokakuuta 2015

3 x 365

Egotripin "Vuosi Nolla" pamahti tajuntaani joku aika sitten eikä ole poistunut.

Lokakuu yllätti taas ja sen mukana blogin vuosipäivä, nyt jo kolmannen kerran. Osaankohan sanoa tästä mitään järkevää? Yay? ;)

Tämä blogivuosi oli raskas. Lähdin liikkeelle puolinanottamalla TH:n, editoin sitä kunnes olin tammikuun lomalla psykoosissa ja istuin kaksi viikkoa sohvalla katsomassa Frendejä. Samaan aikaan pyöri tietenkin Viita-akatemian ykkösvuosi, joka söi jaksamista, vaikka antoikin minulle aivan valtavasti. Siinä sivussa jatkoin TH:n työstämistä ja kuvittelin saavani sen kuosiin kesäkuuhun mennessä. En tietenkään saanut, kamoon. Mutta vietin huippukesän ja nyt kässäri on jo ihan loppumetreillä, tai ainakin sen raakaversio.


kuluneeseen vuoteen on mahtunut mm.

  • 9 Koeluettua kässäriä
  • 1 novelli (urbaani novelli)
  • 0 hylättyä kässäriä
  • 2014 Kirjamessut Helsingissä (PE | LA | SU)
  • 2015 Kirjamessut Turussa (täällä)
  • 2015 Annikin runofestarit (täällä)
  • Iso kasa lukukokemuksia (täällä)
  • yllättävän paljon runostelua
  • esikoisromaaniksi mielivä kässäri (TH
  • blogi sai (viimeinkin) uuden ilmeen

Ehkä selkein kuluneen vuoden teema oli runous. Luin sitä paljon, kirjoitin sitä jonkin verran, mietin sitä, tutustuin runoilijoiden ja runofestareihin. Tuntuu että tämä oli hyvin tärkeää kirjoittajaäänelleni. Alan olla siihen tyytyväinen, se tuntuu riittävän omalta ja luonnolliselta.

Minulla on juuri nyt aika selvät sävelet tulevaisuuden kanssa. Huomasin hahmotelleeni itselleni jokunen viikko sitten aikataulunkin: Kirjoita loppuun, Tee supereditointi, Anna N:lle luettavaksi hyvissä ajoin ennen palauteaikaa, Luetuta esilukijoilla, Taustatutkimusta, Editointia palautteiden perusteella, Lähetä kustantamoon, Kerää hylsyt, Lukittaudu saunaan, Kuole epätoivoon.

Sitä ennen on vielä kirjamessuja, NANOWRIMO, sekoilua, bloggaamista ja muuta. :D :D

Blogipuuhat jatkuvat varmasti aika samaan malliin. Välillä on asiaa, välillä ei. Toivon todella, että tänä vuonna saisin kässärin rundille. Tuntuu typerältä jauhaa täällä vuodesta toiseen samaa ilman edistymistä. Tai no, totta kai edistymistä on ollut, mutta tuo olisi ehkä itselleni iso juttu ja edistymisen merkki.

Seuraava vuosi edessä, olen valmis. :)

torstai 15. lokakuuta 2015

10 000

Päässäni on pyörinyt ajatus, ettei kirjoittaminen ole mukamas edennyt yhtään mihinkään viime kuukausina. Sitten tajusin, että kässäri on kyllä venähtänyt jo 190 sivuun (n. 49 000 sanaa).

Missä välissä? Minähän olen vain näpertänyt jotain pientä sinne sun tänne, säätänyt Wordin asetuksia tuntikausia, editoinut tavaraa pois...

Mutta aloitettuani TH:n lopun kirjoittamisen kesäkuun lopulla olen kirjoittanut n. 10 000 sanaa. Miten en ole hahmottanut tätä lainkaan?

Ehkä on helpompi keskittyä ongelmiin ja jäljellä oleviin lukuihin sen sijaan, että katsoisi välillä myös taakseen. Ja kirjoitinhan siinä sivussa kesän korvilla myös n. 4000 sanan novellin (joka levisi käsiin, kuten aina, ja odottaa nyt vuoroaan ikuisesti paisuvassa romaaniksi-joskus pinossa) ja 21 000 sanaa fikkiä, joka makoilee keskeneräisenä kovalevyllä (älkää kysykö mistä tai miksi, se vain tuli ulos loman aikana ja unohtui heti sen jälkeen O.O').

Minähän olen ollut ahkera!

Kaikki kirjoittaminen ei ole ehkä ollut hyödyllistä (*cough*fikkaus*cough*), mutta ei kirjoittaminen mene koskaan täysin hukkaankaan. Minulle on välillä todella tärkeää irtautua tekstistä, jotta saan siihen uutta näkökulmaa. Siksi kirjoitan aina jonkin verran projekteja sekaisin.

 Näiden hyödyllisyydestä en mene takuuseen O,o'
(kalliomaalauksia Nyköpingissä)

Olen kyllä huomannut, että samanlaiseen intensiivisyyteen en pääse ns. kakkosprojektien kanssa. Ne ikään kuin ovat siinä sivussa, eräänlaisia sormiharjoituksia, joiden kohdalla en mieti lukijaa lainkaan (eli toteutan synkimmätkin impulssini epäröimättä). Vasta kun projektista tulee ykkösprojekti, mietin sitä julkaistavana tekstinä.

Mutta joo, TH on edistynyt aiemman blokinpurun jälkeen huimasti. Tekstiä on tullut pyytämättä nyt, kun se ryppy (väärin kirjoitettu kohtaus) on silottunut jonkin verran. Pidän uusista kohtauksista, viime kesän angstit tuntuvat hälventyneen. Jotenkin vaan tiedän miten kirjoitan aiemmin vaikeilta tuntuneet asiat.

Ja muistin miksi bloggaaminen on niin tärkeää kirjoittamiselleni. Minun on helppo palata muutaman kuukauden takaisiin tunnelmiin, lukea epäilyistä ja ongelmista ja katsoa sitten miten ne on ratkottu, miten olen edennyt, missä ajassa jne.

Ilman blogia kirjoittamiseni sumentuisi muistin kätköissä pelkäksi kuumeiseksi uneksi, jossa juoksen labyrintissa pakoon jättiankeriaita.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Jenna Kostet - Marrasyöt

On kai liki mahdotonta suhtautua täysin objektiivisesti kirjaan, jota on esilukenut ja jonka kirjoittajan tuntee. Mutta eipä se ole ennenkään estänyt minua kirjaamasta lukukokemuksiani. :)

Jenna Kostet, 2015, Robustos, oma ostos

Turun saaristosta löydetään nuoren naisen ruumis. Erikoiseksi rikoksen tekee se, että ruumis on löytynyt alastomana keskeltä Finbyn jatulintarhaa, muinaista kivimuodostelmaa. Vaikka Turun poliisi ottaa vetovastuun rikoksen tutkinnasta, ei paikallispoliisi Nils Larsson osaa jättää rikosta huomiotta. Onpahan ainakin mielekästä puuhaa virkaintoisen ja suomenkielisen Mäkelän paimentamisen sijaan. 

Selja tekee jatulintarhoista väitöskirjaa. Häntä eivä niihin liittyvät rituaalit ja uskomukset kiinnosta, ennen kuin opiskelutoveri Anni houkuttelee Seljan kurssille, joka mullistaa Seljan faktoihin nojaavan tutkimustavan. Jatulintarhojen salaisuus voi paljastua vain pimeinä marrasöinä, kekrin jakoajalla. 

Marrasyöt on kylmänviileä ja tunnelmallinen dekkari. Genre ei ole itselleni kauhean tuttu tai mieluisa, joten hahmotan lukukokemustani enemmän jännitys-ja kauhukirjallisuuteen peilaten. Marrasöissä on samanlainen painostava fiilis kuin vaikkapa Marko Hautalan tai John Ajvide-Lindqvistin tuotannossa. Kirjassa leikitellään maagisuudella, mutta samalla tarjotaan tapahtumille myös järkevä selitys. En sen vuoksi ehkä luokittelisi tätä ihan suoralta spefiksi. 

Kuolema ei ollut kaunis.

Jossain tapauksissa, kuten nyt, kuolemaa saattoi luonnehtia siistiksi. Kaunis se ei millään tapaa ollut. Paraisten poliisin vanhemman konstaapelin Nils Larssonin mielestä sellainen oli turhanpäiväistä puhetta.

Hän seisoi kylmissään ja hengästyneenä kalliolla, kun mereltä puhaltava tuuli silitti hiukset pitkin päälakea. Ilmassa oli jo pakkasta, vaikka talvi ei ollut vielä valmis tulemaan. Lätäköt olivat pienen riitteen peitossa, puun oksilla valkoinen kerros, joka haalistuisi pois siinä vaiheessa kun päivä ehtisi puoleen. Mereltä oli noussut sumu. Lossi seisoi rannassa.

Oli pyhäinpäivän aamu.

Kostet kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa (ennen ja jälkeen murhan), joka tuo kirjan alkuun mielenkiintoisen jännitteen. Nils on sympaattinen päähenkilö, saaristoa rakastava ja ruotsia puhuva keski-ikäinen mies, jonka nahkoihin lukija solahtaa vaivattomasti. Selja puolestaan on epävarma nuori nainen, jolle muodostuu jatulintarhoista pakkomielle. Hänen näkökulmansa on intensiivisyydessään mukavaa vaihtelua Nilsin leppoisuudelle. Kohtaukset ovat lyhyitä ja näkökulmat vaihtuvat melkein joka luvussa. 

Proosan sekaan on ripoteltu muutama lainaus jatulintarhoja käsittelevästä kirjallisuudesta, joka ruokkii lukijankin kiinnostusta. Itse en tiennyt jatulintarhoista mitään ennen kirjan lukemista. Tarina kertoo niistä tarvittavan ja antaa mielikuvituksen täyttää loput. En varmasti olisi lukenut tätä yhtä innoissani, ellei jatulintarhojen salaperäisyys olisi muodostunut niin koukuttavaksi.  

Jännitystarinana Marrasyöt on onnistunut. Mahdolliset yliluonnollisuudet ja dekkariainekset kulkevat käsikädessä ja huipentuvat kliimaksissa. Kirjan murhamysteeri on loppupeleissä hiukan yksinkertainen, mutta murhaajan arvaaminen ei kiinnostanut minua läheskään niin paljon kuin se, miten hahmot selviäisivät kirjan kliimaksin tapahtumista.

Kun Selja jatkoi kulkemista, maisema hänen ympärillään muuttui. Sumu nousi puiden takaa, puut muuttuivat pitkäkätisiksi olennoiksi, jotka kurkottelivat häntä kohti. Hän veti henkeä, kun yksi puu avasi suuren kitansa ja silmänsä ja katsoi häneen. Selja värisi. Hänen jalkansa kulkivat eteenpäin ilman, että hän itse tahtoi. Hän olisi halunnut pysähtyä, mutta ei kyennyt. Tuntui siltä, kuin jokin voima olisi vetänyt häntä kohti jatulintarhan keskustaa, kohti kuolemaa. Maisema ympärillä oli niin vieras, ettei hän enää tiennyt missä oli. Puut olivat eläviä, kallio oli sileä kuin jää, taivas musta, eikä hän nähnyt missään valoa. Mikään ei ollut tuttua.

Pidän kirjan kannen yksinkertaisuudesta. Jatulintarhamuodostelma etukannessa ja takakannen märät rantakivet sopivat tähän kirjaan. Johanna Lummeen yksinkertainen kuvitus pukee Marrasöitä.

Kieli on sujuvaa, kuvailevaa ja luo vahvan tunnelman. Kolmannen persoonan kertojia on kolme, Seljan ja Nilsin lisäksi kuullaan myös Anneli Raittoa, joka löytää ruumiin, mutta ei kerro poliisille ihan kaikkea. Heistä jokainen on selkeästi oma persoonansa, jokaisesta huokuu omanlaisensa yksinäisyys ja melankolia, joka sopii Suomen tummaan syksyyn erinomaisesti. Toisaalta kirjan lukemisesta tuli synkkä ja nihkeä olo, joten kirja ei kyllä auta pakenemaan kaamosta.

Pidin Marrasöissä sen miljööstä. Turun saariston meren läheisyys, kaksikielisyys ja eristäytyneisyys sopivat loistavasti murhan maisemiksi. Tapahtumia ja hahmoja taustoitettiin sopivasti, joskaan varsinaisia sivujuonia kirjassa ei ollut. Kostetin kieli elävöittää ja tekee tutusta vierasta ja uhkaavaa.

Kostetin esikoinen, Lautturi, käytti myös suomalaista kuoleman kuvastoa hyväkseen. Marrasöissä mennään vielä askel pidemmälle ja kauneudesta on tullut kauheaa. En osaa olla vertaamatta kirjoja toisiinsa, vaikka ne ovat kohderyhmää myöten tyystin erilaisia. Lautturi oli selkeästi tunteikkaampi ja toiveikkaampi kirja, Marrasöissä sankarit ovat väsyneitä ja pimeys sankkaa. 

Kiinnyin kirjan hahmoihin, mutta en ehkä ihan samalla tavalla kuin Lautturissa. Tämän takia tarinan uudelleenlukeminen oli hieman takkuilevampaa. Vahva kieli ja tunnelma kuitenkin pitivät otteessaan ja kirjaa oli ihana lukea hämärässä viltin sisässä ja teetä juoden.

Suosittelenkin lukemaan Marrasöitä nimenomaan syyspimeillä. 

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Edistymistä

Olen huomannut, että en pääse eteenpäin tekstissä jos tunnen, että jo kirjoitettu kohtaus on väärin. Olen tanssinut ongelman ympärillä monta viikkoa, kunnes kirjoitin kohtauksen uudelleen. Ja kappas, tulvaportti aukesi. Uutta tekstiä valui kässäriin monta kohtausta. :)

Kässärin loppu on edelleen vaiheessa, lähinnä kai siksi, että yritän pitää sen tiiviinä, mutta samalla aistin, että se ei nyt ihan onnistu. Sivulla 160 tarinaan tulee uusi hahmo, jonka roolin olen yrittänyt pitää minimissä. Joudun kuitenkin integroimaan hänet tarinaan kunnolla, en voi oikeuttaa hänen läsnäoloaan muuten. Eikä tarina toimi ilman häntä (tai siltä juuri nyt tuntuu).

Miksi näin käy aina? Ensin T otti itselleen näkökulman ja nyt N valaisee taskulampulla kaikki hämärät nurkat. Tottelemattomien hahmojen kerho kokoontuu. ;)

Kässärin rakenne mietityttää minua edelleen. Tämä on omituinen. 

Keskikohtaa on varmaan järjesteltävä jotenkin uudelleen, jos loppu pitenee. Ehkä se on hyvä? Pidän tämän loppuosan kirjoittamisesta, se on jotenkin erilaista kuin ensimmäiset 150 sivua. Lähinnä kai siksi, että kaiken synkistelyn jälkeen tarinassa on enemmän huumoria ja toivoa.

Minulla on itsellänikin toiveikas olo. Alan päästä yli ahdistuksesta tämän suhteen. Koelukijoiden ajatukset varmasti selkiyttävät omia epäluuloja. Loppukaan ei tunnu enää niin kaukaiselta, tuntuu että tiedän minne tarina on menossa ja puuttuvien kohtausten määrän.

Lokakuu on tarkoitus käyttää uuden raakatekstin parissa.

Marraskuussa nanoan projekti VH:n (josta olen yli-innoissani, tein sille Wordin, ratkaisin juonen ongelmia ja olen täyttänyt Pinterestiä!).

Joulukuussa teen uuden läpiluvun TH:sta ja editoin sen kielellisesti järkevämmäksi (eräs päivä hakkasin jo Korvaa-toiminnolla sitten-sanoja ja muita maneereja pois kässäristä).

Kun vuosi vaihtuu, pitäisi kässärin olla valmis koelukuun.

Juttelimme avopuolison kanssa leikkimielisesti kirjailijaskenaariosta tänään, eli siitä että saisin joku päivä apurahaa ja jäisin kotiin kirjoittamaan. Meillä on kolmiossa yksi työhuone, jota avopuolisoni käyttää ahkerasti. Oli siis iloinen yllätys kuulla, että jos apuraha saapuisi, veisimme keittiön pöydän säilytykseen ja tekisimme ruokailutilasta työhuoneeni apurahan ajaksi!

On niin järjettömän hienoa, kun toinen kannustaa omalla hiljaisella tavallaan. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys. :)

maanantai 5. lokakuuta 2015

Maria Peura - Antaumuksella keskeneräinen

Siitä on liian pitkä aika, kun olen kirjoittanut lukukokemuksesta. En ole jotenkin jaksanut antautua kirjojen pohtimiselle sen syvällisemmin, vaikka olenkin lukenut täysin blogattavia kirjoja. Runoista en edes uskalla kirjoittaa. Ne villitsevät ajatuksiani liikaa.

Antaumuksella keskeneräinen oli sopiva kirja tähän väliin, sillä se herätti kaikinpuolin herkullisia  ajatuksia, jotka haluan tallentaa myöhempää tarkastelua varten.

Maria Peura, 2012, Kustannusosakeyhtiö TEOS, kirjastosta

Antaumuksella keskeneräinen perustuu Peuran dramaturgian opintojen lopputyöhön, jota varten hän kirjoitti työpäiväkirjaa kolmannen romaaninsa työvaiheista ja tunnelmista. Työpäiväkirjan merkinnät avaavat Peuran yksityiselämää, käsikirjoitusta ja tunteita hyvin avoimesti. Materiaalia on tietenkin sensuroitu julkaisua ajatellen, mutta lopulliseen on päätynyt silti yllättävän rehellistä pohdintaa kirjailijan historiasta, terapiasta, perheestä ja ystävistä.

Tämä ei ole amerikkalaiseen tyyliin kirjoitettu neuvova kirjoitusopas, vaan kurkistus kirjoittajan psyykeen: epävarmuuksiin, iloihin, suruihin, kateuteen ja synkkiin, järjenvastaisiin ajatuksiin. En kyennyt lukemaan tätä yhdeltä istumalta, niin rehellisesti Peura vyöryttää elämänsä tapahtumia lukijoille. Pieninä palasina kirjan lukeminen oli kuitenkin ristiriitaisen nautinnollista. 

Välillä tuli tirkistelevä olo, välillä ärsytti, välillä olin täysin mukana siinä mitä Peura sanoi luomistyöstään. Tämä on nimenomaan päiväkirja, todellisuuden säröt ovat kirjoitustyössä mukana, eikä niitä voisi jättää poiskaan. Lopputulema on hämmentävä ja puristava kirja, jota on mahdotonta tiivistää. Siksi alla onkin lähinnä Peuran huomioiden herättämiä ajatuksia. 

Kaikkien romaanieni päähenkilöt ovat siivilöitäni. Ensimmäisessä romaanissa siivilän nimi on Saara, toisessa Ristiina, tässä kolmannessa Mirja. On nautinnollista käyttää omaa nimeä, leikitellä uhitella oman persoonan kustannuksella, antaa alitajunnan mellastaa miten itse haluaa. (s.93)

Peuran rehellisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta minusta on kiehtovaa, miten suorasanaisesti hän pui romaaniensa ja kirjoittamisensa omakohtaisuutta. Minusta tuntuu usein, että omakohtaisuus on kirjoittajille pelottava ja ahdistava asia. Aika usein kuulen, että tekstiä vain tehdään, eikä se varsinaisesti kumpua omasta elämästä. Hahmot eivät perustu olemassaoleviin, konfliktit eivät heijastele omia kokemuksia, eikä teema nouse alitajunnan solmuista.

Omakohtaisuuteen liittyy kai eräänlainen häpeä. Totuuden siemenen kokoa halutaan vähätellä, verhota se fiktioon. Nuorelle kirjoittajalle on kauhistuttava ajatus, että "kirjoittaa siitä mistä tietää" tai "pitää elää sellainen elämä josta voi kirjoittaa". Luulen pikku hiljaa huomaavani milloin tekstissä on kantava voima ja milloin ei. Se on totuus. Totuus ei aina ole itse elettyä, mutta se on asia, joka on koskettanut kirjoittajaa syvästi. Siksi se on tekstin sielu.

On jotenkin lohduttava ajatus, että päähenkilö saa olla kirjoittajan siivilä. Paljon myöhemmin Peura vertaa kirjojaan lapsiin, jotka on synnyttänyt, mutta joita ei enää jälkikäteen tunne läpikotaisin. Lapsi jatkaa elämäänsä ilman äitiään, eikä sitä ehkä edes tunnista omakseen. Mutta alussa hahmot siivilöityvät kirjailijan läpi.

Aina uudestaan saan muistuttaa itselleni: anna tämän edetä omaa tahtiaan. Tämä versio on kuin pitkä runo. Tätä on hiottava huolella, käsiteltävä kuin timattia. Määrä ei ratkaise. Sormien ei tarvitse hullun lailla takoa näppäimiä. Tämä on hidasta, pysähtelevää, mietiskelevää kirjoittamista, eikä se silti tapahdu otsa kurtussa, aivoja raastaen. Lauseet vain tuntuvat viimein ottavan muotonsa. Paljon pohjatyötä on tehty, paljon rönsyävää matskua tuotettu, sellaisenaan maailman tuuliin hajoavaa. Nyt annetaan lopullisen rakenteen ilmestyä esiin vähitellen. Pikku hiljaa puurtamista, vaikka yksi tiili päivässä. (s.105-106)

Tekstin laadusta näkee, minkä verran tilaa kirjailija taiteelliselle työlleen antaa. Keskeneräisyys paljastuu helposti. Jos ei ole maltettu muokata ja on ollut kiire julkaista, sekin näkyy armottomasti. Ei pidä olla liian tehokas ja tehdä liian paljon. On oltava rohkeutta ottaa niin paljon tilaa, että yhden työn tekeminen saa kestää vaikka viisi vuotta. (s.110) 

Tämä ajatus tuntuu erittäin tärkeältä nykymaailman hektisyyden keskellä. Peura tuskailee kolmannen romaaninsa kanssa kuukaudesta toiseen, vaikka luomistyön pitäisi olla jo vakiintunut rutiini. Internet harhauttaa pois työn ääreltä, lapset ja mies vaativat aikaa, ja jo tehtyjä ratkaisuja epäillään. Hän on tässä vaiheessa kirjoittanut kässäristä jo kolme versiota, aloittanut aina alusta. Jokin sinnikkyys pitää kiinni työssä, vaikka valmiina pitäisi olla enemmän ja parempaa.

Onhan se järjetöntä, että työstää samaa tarinan siementä läpi neljän erilaisen käsikirjoituksen, yrittää tavoitella jotain todellista ja vaihtaa vain lähestymiskulmaa, kertojaa, juonen kulkua. Mutta välillä niin on tehtävä.

Ja lopussa Peura löytää romaanilleen muodon käytettyään sen etsimiseen luvattoman pitkän ajan. Tuo uutteruus etsiä kunnes tekstin sielu on muotoutunut erottaa harrastelijat ammattilaisista. Välillä mietin osaanko pitää kiinni tarpeeksi kauan vai livahtaako tarina käsistäni, kiellänkö sen ja jatkan kirjoittamista pyörien loputonta ympärää julkaisemisen toivossa mutta hyläten parhaan materiaalini.

Tarina syntyy tietyssä hetkessä. Toisessa hetkessä syntyy eri tarina. Jos jätän työhetken väliin, menetän ehkä jotain kallisarvoista. Luotan alitajuntaan, nojaan alitajuntaan. Jos en tekisi niin, tulisin hulluksi. (s.179)

Mikä kauhistuttava, lamaannuttava ajatus! Perfektionistina olen usein puristanut hampaita yhteen menetettyjen kirjoitushetkien vuoksi. 

Kun ajan öisin, saavutan flow:n ja heti jo sanat karkaavat pois, joudun taistelemaan pitääkseni niistä kiinni. Kotiintullessani odotan hiljaisuutta, jotta saan purettua edes viimeiset häiveet siitä aavistuksesta jonka koin. Mutta mies onkin kotona, valot päällä. En vajoa pimeään ja löydä sanoja. Ne ovat ikuisesti poissa. 

Millaisia käsikirjoituksemme ja kirjamme olisivatkaan jos jonkin kohdan olisi kirjoittanut tyystin toisella hetkellä? Toisessa elämänvaiheessa? Ihminen muuttuu niin nopeasti, maailma muuuttuu niin nopeasti. Jotenkin sen aalloissa on vain suunnistettava ennen kuin vesi sulattaa kiven kokonaan. 

Kun Fredrika Runeberg yhä uudelleen marisee, että tuskin kukaan haluaa hänen surkeita sepustuksiaan lukea myöhemminkään, huudan hänen sielulleen: Kiitos, kun kirjoitit. Kiitos, kun saan jakaa kanssasi tämän kaiken. Tänä aikana, kun yhden kaunokirjallisen teoksen elinikä on todella lyhyt, ellei teos saavuta huikeaa myyntimenestystä, huomaan kaipaavani tuollaista vahvistusta. On tärkeää, että minä kirjoitan. On tärkeää, että julkaisen. Kaikki tarinani jäävät elämään, enkä ikinä voi tietää, tiedä missä yhteydessä ne nousevat esiin. (s. 205-206)

Peura kertoo kirjassa paljon kirjoittamisensa esikuvista, kuten Kauko Röyhkästä, Frederika Runebergistä ja Heiner Müllerista, sekä Teatterikorkeakoulun opettajistaan. Minusta ajatus kirjallisista esikuvista on tärkeä. Eivät niinkään esikuvat ihmisinä, vaan se mitä ovat jättäneet jälkeensä, miten se puhuu myöhemmille sukupolville. 

Esikuvat eivät voi koskaan olla yhtä kietovia ihmisinä kuin he ovat tekstiensä kautta. He kaikuvat jokaisen kirjoittajan teksteissä, enkä nyt tarkoita sitä, että opimme kirjoittamaan jäljittelemällä, vaan sitä kuinka hyvin tärkeät esikuvat voivat antaa epävarmalle kirjoittajalle luvan kirjoittaa tietyllä tapaa, etsiä sitä omaa ääntä, vaikka se poikkeaisi tyystin valtavirrasta. Esikuvien sanaton läsnäolo eräänlaisina varjelevina ikoneina antaa voimia silloinkin, kun kirjoittamisen kanssa on muuten tyystin yksin. 

Minähän kirjoitan nykyisin kirjojen keskellä. Saatan olla missä päin tahansa ja silti läppärini viereen etsiytyvät kirjat - kuin virtaavien purojen pieninä noroina kannan ne yksitellen läheisyyteeni, kunnes niistä tulee torneja. Pysähdyn välillä ja kosketan niitä, luen hiirenkorville käännettyjä sivuja uudelleen ja uudelleen. 

Jokaiselle käsikirjoitukselle on omat kirjalliset esikuvansa: kirjat tai kirjailijat, jotka kytkevät minut johonkin tärkeään ajatukseen käsikirjoituksen taustalla. En tiedä näkyvätkö ne lukijoille. Ehkä, ehkä eivät. Minua esikuvien valvova läsnäolo lohduttaa. He ymmärtävät mitä ajan takaa. 

Kirjoittamisen tila on minun pommisuojani. Kirjoittaessani määrittelen kaiken itse. Voin halutessani muokata yksityiskohtia. Kirjoittaessa tosi muuntuu fiktioksi. Paljastaminen aiheuttaa häpeää. Piilottaminenkin aiheuttaa häpeää. Häpeää ei pääse pakoon niin kuin ei muitakaan tunteita. (s. 211)

Häpeä on kamalan voimakas tunne. Siihen liittyvät piilotetut tunteet ja kokemukset. Niille ei ole paikkaa missään, minkä vuoksi kirjoittajat kai usein tuovat ne tekstiinsä. Siellä ne saavat uuden elämän, jättävät isäntäeliönsä ja kulkevat muihin mieliin. Lukijaparat. 

Samasta syystä kirjoittaminen on minulle kauhean voimallista. Anaïs Nin on sanonut, että kirjoittajan rooli on sanoa ne asiat, joita emme voi sanoa. Häpeän verhoamat asiat kuuluvat tähän kategoriaan. Voimallisin fiktio taltuttaa juuri tällaisia tunteita, pukee ne sanoiksi ja saa elämään uudelleen. Kirja on turvallinen paikka käsitellä tunteita ja saavuttaa katarsis - niin lukijalle kuin kirjoittajallekin.

Totuuden määrä fiktiossa ei ole oleellista. Se on vain polttoainetta, josta syntyy voimakas rovio. 

Romaanin kirjoittamisen prosessi on kuin mandala. Sillä on omat eheytymisen lakinsa. Jos kirjoittamisella ei olisi parantavaa vaikutusta, se ei olisi niin mielekästä. Ohimeneväkin tunne eheytymisestä motivoi kohtaamaan kirjoittamiseen liittyvät hankaluudet. Eheytymisen tunne on palkinto. Hurmio on erityispalkinto, joka ei ehkä ole syytä tavoitella, koska siitä seuraa vääjäämättä henkinen laskuhumala ja krapula. (s.163)

Mandala on ympyränmuotoinen piirros, joka kuvaa kosmosta. Pidän vertausta varsin osuvana. Tiedän että kaikki kirjoittajat eivät pidä siitä ajatuksesta, että kirjoittaminen olisi terapiaa. En koekaan sitä kauhean tietoisena asiana, että kirjoittaa alitajunnan solmuista ja tuntee itsensä pelastetuksi, kun ne ovat viimein paperilla. Ehkä se ei ole kaikkien kirjoittajien prosessi. 

En ole itse lukenut Peuran kirjoja, mutta niitä on kuvailtu rankoiksi aiheiltaan ja teemoiltaan. Työpäiväkirjan väliin ripotellut otteet Vedenalaiset -kirjasta olivat aika sykähdyttäviä. Niiden kirjoittaminenkin lienee ollut intensiivistä. 

Toisaalta työpäiväkirjan maalaama kuva Peurasta ihmisenä on ristiriitainen, epävarma ja oikukas. Hän kertoo avoimesti kirjan tapahtumien yhteydestä todellisuuteen, vaikka fiktion ja faktan rajat jäävätkin epämääräisiksi. Tyypillisesti fiktiossa voi liioitella ja tehdä todellisuudesta värikkäämpää ja raskaampaa. Välillä fiktion pinta liitetään tunteeseen, joka ei liity aiheeseen, mutta luo oikean tunnereaktion. Pohjalle jäävä solmu on todellinen ja sen aukeaminen tuo huojennuksen. 

 Syvällä minussa on virta, joka yhdistää minut muihin ihmisiin.  Siihen virtaan astun, kun alan kirjoittaa pyrkimyksenäni hyväksyä se, että elämä on jatkuvaa aaltoliikettä. Ei täydellistä oivallusta tule. Sallin siis itseni nauttia jokaisesta, suuresta tai pienestä. Sallin itseni nauttia keskeneräisyydestä, siitä, että on jatkuvaa synnyttämistä, johon kuuluvat paitsi onni myös veri, kipu ja alkulima. Pelkkä ajatus siististä steriilistä tarinan syntymästä tukehduttaa. Henkeä haukkoen putoan pimeyteeni ja palaan keuhkorakkulat täynnä happea. Yhtä hyvin onnellisena tai ahdistuneena suuntaudun sietämään keskeneräisyyttä, rakastamaan sitä, itseäni ja rosoista taiteellista työtäni. (s.237)

On aina mielenkiintoista lukea erilaisten kirjoittajien prosesseista. Olemme Peuran kanssa henkilöinä aika erilaisia, vaikka meissä on kai molemmissa tuo syvä, tumma virta. Elämäni tuntuu pehmeältä ja utuiselta Peuran kokemuksiin nähden ja silti löydän ajatusmaailmoistamme yhteneväisyyksiä. 

Hän on hyvin erilainen kirjoitusoppaiden turvallisen opettaviin kirjailijahahmoihin verrattuna. Rosoisuus ja epätäydellisyys on minusta lähestyttävämpää. Pidän aina siitä, että joku uskaltaa puhua virheistään. Pidän siitä, että tunnen oloni vuoroin vapautuneeksi ja vuoroin epämukavaksi. 

Tähän hetkeen oli tärkeä lukea tämä kirja. Elän omaa synnytysvaihettani, pitkää ja tuskallista. Joku muu on kulkenut samaa polkua ennen minua. Polkuni päässä on koski, kuulen jo sen äänen. 

lauantai 3. lokakuuta 2015

Turun kirjamessut 2015

Kävin sitten piipahtamassa Turun kirjamessuilla ensimmäistä kertaa. Tapahtuma on Helsingin messuja pienempi, mutta se on oikeastaan ihan kiva, jotenkin intiimimpi. Messualueen käy läpi järkevässä ajassa, hälinää on hieman vähemmän ja sen seurauksena uupumus ei ole yhtä totaalinen. ;)

Yritin ottaa nämä messut hieman iisimmin, joten osallistuin vain muutamaan paneeliin. Niistä ensimmäisessä vajosin kuitenkin nopeasti vanhoihin tapoihin ja tein (liian) ekstensiiviset muistiinpanot. No, kenties ne kiinnostavat lukijoita. Kaksi muuta paneelia onnistuin vain kuuntelemaan.

Nuorisokirjailijoiden järjestämä kirjankansiäänestys :)

Tohtorikin oli päässyt paikalle!

Menin Auta minua luomaan! kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteesta paneeliin. Siellä olivat puhumassa Tommi Kinnunen (kirjailija), Mikko Rouhiainen (WSOY, kustannustoimittaja), Niina Miettinen (kirjailija, kustannustoimittaja Otava) ja Veera Antsala (runoilija). Kuvia ei tullut otettua takarivistä.

Useinmiten kirjailijan ja kustannustoimittajan työpari syntyy, kun kustannustoimittaja löytää kirjailijan kässärin. Kustis on tällöin ensimmäinen henkilö, joka innostuu tekstistä. Toisinaan työkiireet pakottavat etsimään kässärille toisen kustiksen, tai kustannuspäällikkö ehdottaa työparia kustannustoimittajan kirjallisen maun tai kaksikon välisen kemian perusteella. 

Rouhianen kuvailee kustannustoimittamista ihmissuhdeammatiksi. On hyvin tapauskohtaista miten läheisiä kustiksesta ja kirjailijasta tulee. Osalla on puhdas työsuhde, joillain elinikäinen ystävyys. Onkin aika sattumankauppaa miten kirjailijan kirjallinen ura kehittyy: pysytäänkö samalla kustantajalla, vaihtuuko kustannustoimittaja. Jotkut kirjailijat eivät koskaan tapaa kustannustoimittajaansa kasvotusten. 

Miettinen korostaa nimenomaan etäisyyden merkitystä työsuhteen kehittymiselle. Kustannustoimittajan on hyvä tavata kirjailijaa kasvotusten, sillä tulkinta on helpompaa, painotukset selvempiä eikä tule väärinkäsityksiä. Paneelin kirjailijat ja kustannustoimittajat keskustelivat mielellään isoista muutoksista kasvotusten ja pienemmistä sähköpostitse. 

Nuorisokirjailijoiden lauantain esiintymisaikataulu.

Kinnunen piti sähköpostipalautteesta ennen tapaamista, sillä hänelle " jää aikaa käydä läpi surun vaiheet" ehdotettujen muutosten kanssa. Ensin tulee viha: "Miksei se tajua tätä?!". Sitten suru: "Eikö se oikeesti tajua mitään?". Sitten ehdottomuus: "Mitään en muuta!". Seuraavaksi vaihtokauppojen yrittäminen: "Jos muutan tän, voin unohtaa ton." Ja lopulta hyväksyminen, jonka myötä muutokset tehdään.

Kannustamista pidettiin kustannustoimittajan tehtävänä. Rouhiainen ei kuuleman osaa hehkuttaa, mutta sanoo kyllä ääneen, kun kirja on hyvä. Kuten Neljäntienristeyksen kanssa: "Vittu sä oot kirjottanu hyvän kirjan!" Samalla hän pitää kirjailijan ja kustannustoimittajan suhdetta luottamuksellisena. Kirjailijan on voitava kertoa hänelle sellaisiakin asioita, jotka eivät liity suoraan työhön, ja kustiksen on pysyttävä vaiti. 

Miettinen huomasi, että käsikirjoitukseen liittyy aivan loppumetreille asti paljon epävarmuutta. Kirjailija voi miettiä onko korjannut kässäriä oikein vai tuhonnut sen. Tämän vuoksi kustannustoimittajan vankkumaton usko on tärkeä. Varsinkin esikoiskirjailijalle. Kustiksen on myötäelettävä kirjailijan kanssa kirjan ilmestyttyäkin läpi arvosteluiden tai hiljaisuuden. 

Kinnunen kertoo, että kirjailija on kässärin äärellä hirveän yksin. Sen jatkuva työstäminen käy nopeasti monotoniseksi. Hänelle on tärkeää, että kustannustoimittaja antaa palautetta ripeästi, jolloin hän voi työstää tekstiä samantien eteenpäin. 

Yleistunnelmia ihmismassasta

Kirjailijalla on lopullinen päätösvalta tekstiin tehtävien muutosten suhteen. Rouhiainen kertoo huomauttavansa tekstin kirjoitusvirheistä ja darlingseista muutamaan otteeseen, mutta jos kirjailija ei tee muutoksia, jäävät rypyt tekstiin. Välillä kustannustoimittajakin on väärässä. Tällöin kolmannen osapuolen mielipide voi rikkoa pattitilanteen. "PS: Sekin sanoi näin."

Kinnunen on yrittänyt jättää joitain huomautuksia korjaamatta. Hän tekee pääasiassa aina pyydetyt korjaukset, mutta ei ihan kaikkia. Hän huomasi Neljäntienristeyksen jälkeen kirjabloggareiden huomauttavan samoista asioista kuin kustis, eli korjaukset olisi ehkä kannattanut tehdä. 

Kustannustoimittajat harvemmin lukevat toimittamiaan teoksia. He jakavat kyllä kirjailijoiden onnistumiset ja harmin tunteen, kun kirja ei menestykään. Harva teos kuitenkin ravistelee niin voimakkaasti, että siihen palaa myöhemminkin. Sekin vaikuttaa, että kustannustoimittajat toimittavat useita eri genrejä ja kirjallisuuden lajeja. Jokin niistä puhuttelee aina toista enemmän. 

Kustannustoimittajat eivät kaipaa nimeään enemmän esille, esim. kirjailijan viereen kanteen tai sisälehdille. Nykyään on yleistynyt tapa kiittää kirjan tekoon osallistuneita ihmisiä, kustannustoimittaja mukaanluettuna, mutta mitään pakkoa he eivät tälle näe. Kustannustoimittajat kun kiinnostavat lähinnä toisia kustannustoimittajia. 

Tässä vaiheessa en kyennyt enää nälän vuoksi keskittymään, joten paneelin loppu jäi osaltani kuulematta. 

Anneli Kannon järjestelmä näyttely Nuorisokirjailijoiden pisteellä.

(vas) Merja Mäki & Mervi Heikkilä

Kävin myös kuuntelemassa Havinaa - fantasian todelliset ja kuvitteelliset metsät - paneelia. Mervi Heikkilä on kirjoittanut mm. suomalaiseen kansanperinteeseen nojaavan Louhen Liiton (2015), kun taas Merja Mäki on kirjoittanut Venesataman Tillinka -sarjaa (2012 - 2014). Molempien kirjailijoiden tuotannossa esiintyvät metsämaisemat olivat pohdinnan kohteena paneelissa. 

Heikkilälle metsä nousee teksteihin orgaanisesti, sillä se on paikka jossa on viettänyt paljon aikaa lapsesta lähtien. Sanasto, metsän tunnelma ja olemus ovat hänelle hyvin selkeitä. Mäki puolestaan ei ole yhtä läheinen metsän suhteen, vaan tarkkailee sitä hieman etäämmältä. Hänen metsänsä ovat voimakkaasti kuvitteellisia ja niissä esiintyy vieraita kasvilajeja. Toisaalta hänen metsällään on tietoisen olennon kaltainen olemus: metsä reagoi ulkomaailmaan ja heijastelee sen tunteita. 

Molemmat lukivat otteita kirjoistaan, joissa oli ihanan yksinkertaista ja tunnistettavaa kuvailua metsässä liikkumisesta. Kirjailijat pohtivat myös yhdessä metsän ristiriitaista symboliikkaa: kuinka se toisaalta edustaa suomalaisille turvapaikkaa, mutta voi olla myös uhkaava ja salaperäinen. Metsää on tulkittu perinteisesti myös tiedostamattoman symboliksi. 

Värityskirjabuumi näkyi myös kirjamessuilla.

Merirosvo tutkii kirjankansia (Yar Har!)

(vas) Anu Holopainen, Tuija Lehtinen, Magdalena Hai & Jukka-Pekka Palviainen

Rakastutaan! - tunteita tuutin täydeltä - paneelissa mietittiin rakastumista nuortenkirjoissa. Anu Holopainen kertoi, että hänen esikoiskirjansa Kristallien Valtakunta saa edelleen arvioita Goodreadissa ja lukijat kiittelevät erityisesti pääpari Sonjan ja Zadarin romanssi miellyttää lukijoita. Ilmeisesti hän on onnistunut vangitsemaan jotain nuoresta rakkaudesta. Holopainen ei tunnustaudu romantiikan faniksi, vaan pitää siitä lähinnä sivumausteena muulle juonelle.

Magdalena Hai ei miellä itseään romanttiseksi kirjoittajaksi. Hän myönsi lisänneensä Gigi-trilogian toiseen osaan ensirakastumisen vain jotta päähenkilölle tapahtuisi jotain hyvää kaiken kamalan keskellä. Myös hänen novelliensa romanttiset viritykset ovat pääasiassa kieroutuneita, esimerkiksi Vaskimorsian-novellissa rakkaus on vallankäyttöä.

Jukka-Pekka Palviainen on kirjoittanut herkkien poikien - taiteilijoiden, näyttelijöiden - romansseista, joissa tytöt ovat usein poikia päättäväisempiä ja itsevarmempia. Hänen kirjoissaan rakkaus kehittyy usein ystävyyssuhteesta. Hänen on helppo kirjoittaa nuorten rakkaudenkaipuusta "teini-iästä kun on vasta muutama vuosi aikaa". Palviainen tunnustautuu ainoana panelistina pesunkestäväksi romantikoksi. ;)

Holopainen kertoo kokevansa yhä rakastumisia säännöllisesti, vaikka lähestyy viittäkymmentä. Rakastumisen kokemus ei muutu iän myötä, perhoset tuntuvat yhä vatsassa ja mieli on kepeä. Hän ei kuitenkaan lämpene romanttisen viihteen rakkauskuvalle, jossa täydelliset vastakohdat löytävät onnen ilman ristiriitoja. 

Kirjailijoita liikkuttaneet romanssit tai kirjalliset ihastumiset ovat Holopaiselle L.M. Montgomeryn Sininen Linna, Haille Vampyyri Lestat ja Palviaiselle Häräntappoase.  

Anu Holopainen tarinoi

Kirjailijat saivat tehtävän kertoa ex-temporee romanttinen tarina. 

Holopainen oli ensimmäisenä ja hänellä oli vaikeuksia keksiä tarinaa. Yleisöstä annettiin hänelle avuksia pääskyset ja kirjoituskone. Seuraavaksi Holopainen jo maalailikin tarinan rumasti rääkkyvästä pääskysestä, joka ei saanut äänellään muiden lintujen suosiota. Pääsky kuitenkin kuuli avoimesta ikkunasta oman äänensä kaltaista krääk krääk-ääntä. Se kuului Anu Holopaisen kirjoituskoneesta, jota hän naputteli päästäkseen blokista eroon. Rakkaudesta hurmioitunut pääsky lensi ikkunasta sisään ja kirjoituskone söi sen! Traagista rakkautta. 

Hai tarinoi tytöstä, joka löysi metsästä torniin lukitun pojan. Poika heitti tytölle alas komean hipster-partansa, jota pitkin kiivetä ylös. Parta oli kuitenkin niin pehmeä ja ihana, että tyttö keskeytti kiipeämisensä ja muutti asumaan partaan. Ja he elivät onnellisena: poika tornissa ja tyttö parrassa.

Palviaisen tarinassa sairaalassa asuu eristyksissä paiseisiin peittynyt tyttö, joka tapaa vain sairaalassa TET-harjoitteluun tullutta poikaa. Nuoret lukevat yhdessä kirjoja ja rakastuvat. Eräs päivä tyttö paranee, paiseet katoavat ja alta paljastuu mitä kaunein tyttö. He lähtevät yhdessä pois sairaalasta. ♥

Sammakon myyntipöytä

Siinä Turun messut minun osaltani. Kirjasaaliiksi sain Torni ja kierreportaat - William Butler Yeatsin valitut runot ja Marisha Rasi-Koskisen Vaaleanpunainen meri - novellikokoelman. Onnistuin tukahduttamaan impulssit tyhjentää koko messukeskus. ;)

torstai 1. lokakuuta 2015

Rakas romaanihenkilöni,

Vihaan tyynenä lipuvia suvaintokohtia. Miksi ne ovat vallaneet sivuni? Etkö osaa tehdä muuta kuin lamaantua? Sinä olet minun luomukseni, ole siis myös kuvani. Haluan myrskyjä! Haluan ukkospilven, jonka hukuttaa kaiken toivon. Haluan että korotat ääntäsi ja sanot ei.

Kukaan ei liu'u eteenpäin sivuillani. Te vajoatte väkivaltaisesti, räjähdätte kappaleiksi. Vasta sitten saatte balsamia. Vasta sitten saatte lepoa.

Minun tahtoni tapahtukoon!

Kirjoitan kauniit hyvästisi uudelleen, revin kaiken rikki. Luen kohtaamisestasi ruhjeilla. Minä muutan kyyhkysi kyynpoikasiksi. Kaiverran sinusta jokaisen tunteen kovilla kynsilläni. Elän kyyneleistäsi! Ne ravitsevat minua!

Luulitko että saisit olla onnellinen? Loin sinut kärsimään ja kärsiä saat. Luulitko että säälisin sinua? En tunne sääliä, olen sadisti. Sivuillani kuljet onnettomana kohtauksesta toiseen, kunnes alasin halkeaa, enkä voi enää lyödä sinua.

Vasta sitten saat liukua pois: kun kirjassa on jäljellä enää tyhjiä sivuja. Siihen asti saat kärsiä.

Älä valehtele, tiedän että nautit siitä yhtä paljon kuin minäkin. Olet vahvempi kuin miltä näytät.
En enää unohda sitä.

Terveisin,
Jumalasi, kirjoittaja