tiistai 29. syyskuuta 2015

Tähtiä puutarhassa

Kirjoitin eilen runon. En kauhean hyvää, tai millään tapaa julkaisukelpoista. Mutta siitä tuli niin hyvä olo, leijailin aamulla töihin ja illalla takaisin.

Leijailua on monenlaista, jonain kauniina aamuna tällaista.

Laskin tänään, että kirjoitin keväällä parissa kuukaudessa n. 50 runoa. Ne vain tupsahtivat maailmaan, tulivat kutsumatta. En tiedä miksi. Niiden kirjoittaminen oli alunperinkin suuri riemu, kuin olisin löytänyt jotain tärkeää ja päästänyt sen valloilleen. 

En kirjoita runoja yleisölle. Niissä on jotain intiimiä, ne tuntuvat paljastuksilta, jotka on puettu kömpelösti hapuileviin sanoihin. Joskus editoin niitä, joskus en. Lähinnä vaan kerään ja lueskelen. 

Viiteenkymmeneen mahtuu vain noin muutama oikeasti hyvä runo. Se ei haittaa. Tuntuu että moni hankala ajatus on löytänyt ilmaisumuotonsa runoista. On ihanaa kirjoittaa vapaasti, pelkän vimman ajamana. Proosani on miekan takomista, runoilu piirtämistä rantahiekkaan juuri ennen aaltoa. 

Kirjoittamisen riemu on niin erilaista kahden muodon välillä. Molemmat opettavat ja palkitsevat. Välillä katson tekstejä ja mietin miten ne voivat tulla saman ihmisen kynästä. Välillä niiden muurit tuntuvat heikkenevän. Proosani tiivistyy, tulee kovaksi ja joustavaksi kuin bambun latva wuxia-soturin askelten alla. Runoni pitenee, välimerkit katoavat, ajatukset jatkuvat riviltä toiselle, runoista tulee kokonaisuuksia. Ehkä ne ovat joskus yksi ja sama. 

Olen lueskellut taas Södergrania. Hän on minulle se tärkein. Tiedättekö kun välillä lukiessa tuntuu, että ymmärtää vihdoin kaiken ja kohtaa sivuilla kaiun itsestään? - Minä ja Södergran. 

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

(Edith Södergran, Tähdet,
suom. Uuno Kailas)

Nautin siitä, että säilytän jotain vain itselläni. Kaikki muu kirjoittamani kohtaa maailman ennen pitkää. Runojen ei koskaan tarvitse. Voi niitä onnekkaita. 

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Tänään

Tänään en tehnyt mitään kirjoittamisen kannalta merkittävää. Oikeastaan en ole tehnyt mitään kirjoittamisjuttuja oikein koko viikkona. Työviikkoon mahtui tavallista enemmän pitkiä päiviä, ylitöitä. Tällaista se on uusien vastuiden kanssa kunnes ajankäyttöön saa enemmän perspektiiviä. Käsivaivojen loputtua olin mökkeilemässä, luin Sylvia Plathin Sanantuojat, join liikaa kultahippuskumppaa, pelasin hohtokrokettia, rentouduin poreammeessa ja tänään olen toipunut.

Aina välillä on tällaisia seisahtaneita päiviä, on vaikea keksiä niistä mitään sanottavaa. Proosaa olen lukenut niin vähän, ettei eteen ole tullut blogattavia kirjoja ja runoista en edes osaa blogata. Myönnän miettineeni myös blogin kohtaloa, että pitäisinkö hetken taukoa. Toistaiseksi päätin vielä jatkaa, vaikka kaipasinkin hiukan muutosta.

Siksi blogilla on nyt uusi ilme. Kolme vuotta oli varmasti riittävästi vanhalle lookille. :)

Syön suklaata ja juon teetä. Välilehdellä on auki fikki, huomenna lupasin aloittaa jonkun suomalaisen kirjan hyllystä, vaikka onkin hankala lähteä uuteen tarinaan, kun edellinen lukujuttu oli niin hyvä. Hyvät kirjat jotenkin vaativat sellaisen jäähdyttelyajan ennen seuraavaa. Tai näin minulla.

Mietin alustavasti marraskuuta. Harkitsen puolinanoa, kuten viime vuonna TH:n kanssa. Se oli minulle sopiva tahti ja siitä syntyi erinomainen pohja kässärille. 50 000 on muutenkin suomen kieliselle kirjalle aika tuhti pituus. Toki pitempiä kirjoitetaan, mutta olen huomannut etten ole itse sellainen kirjoittaja. Minusta on kuoriutunut vuosien varrella minimalisti.

Ensi lauantaina käyn Turun kirjamessuilla pyörähtämässä. Minulla ei oikeastaan ole mitään tiettyä ohjelmaa suunniteltuna, ajattelin hieman harhailla ja tehdä vähemmän muistiinpanoja. Kirjamessuilla on kiva käydä ilman ankkuroivaa johtoajatustakin. Välillä harhailu on tarpeen.

torstai 24. syyskuuta 2015

arghhhhh

Sen kai piti tapahtua ennemmin tai myöhemmin:

Hiirikäsi on totaalisen jumissa. Viime yönä en saanut unta, kun käden lihakset olivat niin jännittyneet. Nyt yritän koko ajan varoa oikeaa kättä, ihan kuin joku olisi lykännyt henkarin sen tilalle. Lihaksia kolottaa, tunnen ne joka painauksella. Kyynerpäät lojuvat kiltisti pöydällä. Henkari kolisee. Revin sen kohta irti. 

Näpytin keskiviikkona pikkutarkkaa, totaalin raivostuttavaa, itseeääntoistavaa korjaushommaa hiirellä ja näppiksellä tunnin töissä. Tämä lienee sen tulos.

Yritä siinä sitten kirjoittaa. Ihmishenkarina. 

Aaaaaarrrrrrgggghhhhhhh

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Sileä

Tämä viikko valui hukkaan. Flunssa pakotti saikulle, melkein hitsauduin kiinni sohvaan, kun en jaksanut nousta tai ajatella. Piti jättää Viita-akatemian lähiviikonloppukin väliin, vaikka seuraava on vasta marraskuussa.

Turha sitä kai on murehtia. Näitä sattuu. Olipa sängyn pohjalla aikaa ajatella. Kun lauantaina pystyin jo istumaan, luin taas TH:ta pitkästä aikaa. Se oli muuttunut parin viikon sisällä taas kurjasta kauniiksi.

Poistin sieltä toistoa ja käänsin lauseita "oikein päin". Eräs maneerini on kertoa asioita sen kautta "mitä ne eivät ole" (hän ei katsonut, hän ei tiennyt). Teen tätä niin paljon, että lauseita on käännettävä taas oikein päin, jotta kässäri ei ole pelkkää ei:tä.

Kirjoitin lisää sidostekstiä, käänsin kässärin muotoilua fiksummaksi. Luvuilla ei ole juuri nyt nimiä, eikä siten siis sisällysluetteloakaan. Se tekee 170-sivuisen kässärin selaamisesta kauhean vaikeaa. Ajattelin lisätä otsikoiksi kunkin luvun ensimmäiset lauseet, mutta sitä varten tarvitsisi taas muokata tyylien automaattiasetuksia. Ja entä sitten kun ensimmäiset lauseet hioutuvat? Taidan odottaa vielä...

Juuri nyt teksti alkaa tuntua laineiden hiomalta kiveltä, paikoitellen on hyvinkin sileää. Se on hyvä.

Ympäröin itseni aina kirjoilla kun kirjoitan. Etenkin Keatsilla. ♥  

Välillä pohdin voiko kässäri mitenkään aueta? Siinä on useampi kohta, jossa tietoa pantataan ennen kuin se kerrotaan lopulta. Intertekstuaalisia viitteitä pelkään eniten. Ne tulivat tarinaan luvatta, ilman selkeää aikomusta. Nyt ne tuntuvat niin kiinteiltä, että en halua irrottaa niitä. Toisaalta tarinan ymmärtäminen ei ole niistä kiinni.

Luin tänään Johanna Hulkon Säkeitä Pietarista, joka vei mennessään täysin. Kirja kertoo lumoavalla tavalla Pietarista vuosikymmeniä sitten, salaisuuksista ja runoilija Anna Ahmatovasta, jota en tuntenut etukäteen. Aukoista huolimatta kirja toimi. Oikeastaan ryhdyin heti metsästämään Ahmatovan runoja, hän vaikuttaa hyvin kiehtovalta. Luulen että toinen lukukerta, tällä kertaa runsaamman omatoimisen taustoituksen kanssa, on vielä parempi.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kirja saa minut innostumaan muusta taiteesta viitteidensä vuoksi. Lukiessani Harjukaupungin salakäytäviä googletin Gustav Klimtin töitä, Katoamispiste  sai minut kiinnostumaan Raija Siekkisestä jne. Ehkä sama toimii joillekin lukijoille myös oman kässärini kohdalla?

Lopuksi vielä illan tunnelmamusiikkia:

Hammock - Maybe They Will Sing for Us Tomorrow

maanantai 14. syyskuuta 2015

Pihtaaja

Luetutin keskeneräistä novellia muutamalla luottolukijalla ja sain siihen hyviä kommentteja. Palaute sai kuitenkin pohtimaan omia kehityskohteita. Miksi joistain pahoista kirjoitustavoista ei opi ulos, vaikka ne miten tiedostaa?

Olen näemmä krooninen tiedon pihtaaja. Havaitsin ongelman ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten, kun sain palautetta siitä, että novellejani oli vaikea seurata. Kuvittelin tietenkin oppivani tästä ulos -  miten vaikeaa on muka kirjoittaa asioita auki selkeästi?

Ensimmäiset versioni ovat kuitenkin yhä vaikeasti seurattavia ja esoteerisia tekstejä, jotka aiheuttavat kirjoittajassaan häpeää ja lukijassa turhautumista. Ja koska ongelma on laahannut mukanani tekstistä toiseen aika kauan, aloin tietenkin pohtia mistä se mahtaa juontaa. Siitä että pidän sekavista mytologioista ja salaperäisyydestä?

Ei suinkaan, tajusin sen johtuvan fan fictionista (spoiler: syypää on aina fan fiction).

Fan ficcejä lukevat ihmiset, jotka tuntevat tarinan mytologian ennestään - useinmiten jopa pelottavan tarkasti. Siispä fan ficeissä ei tarvitse pohjustaa miljöötä, mytologiaa tai hahmojen välisiä suhteita. Niihin voi hypätä suoraan ja kaunistelematta. Tämä on kieltämättä osa genren viehätystä.

*

Ongelmaksi muodostuu se, kun osaamaton kirjoittaja yrittää samaa mytologian kanssa, joka on olemassa vain hänen oman päänsä sisällä. Tai kun kirjoittaja pohjustaa tarinansa olemassaolevaan mytologiaan, jonka yksityiskohdat eivät kuulu yleissivistykseen. Luotu maailma voi olla miten monisyinen ja yksityiskohtainen tahansa, mutta se ei vaan aukea suurimmalle osalle lukijoista (tai mahdollisesti kenellekään).

Unohdan toisinaan, että olen louhinut tiedonmuruja milloin mistäkin mytologiasta aina lapsesta lähtien. Kun kirjoitin teini-ikäisenä enkeleistä, muistin enkeleiden hierarkian nimitaulut ulkoa. Vampyyritarinoideni mytologian perustin vähemmän tunnettuihin eurooppalaisiin kansanlegendoihin Hollywoodin sijasta. Käytän välillä huvikseni päiväkausia jonkin epämääräisen ilmiön, uskonnon tai mytologian tutkimiseen (hyvänä esimerkkinä vaikkapa gnostilaisuus).

On olemassa kirjoittajia, jotka handlaavat tämän tyylin. Vaikkapa Howard Waldrop, jolta olen lukenut novellikokoelman Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille. Pyrkimys tietynlaiseen tyyliin ja lukukokemukseen ei siis ole itsessään vikatikki. En vaan yksinkertaisesti kirjoita niin hyvin, että kokonaisuus toimisi.

Waldrophan kirjoittaa aika erikoisista aiheista (vaikkapa elävien dodojen etsinnästä), rakentaa maailmansa hyvin yksityiskohtaisesti ja hänen juttunsa ovat täynnä viittauksia, jotka lentävät lukijan pään yli. Novelleissa on kuitenkin tarina, jota pystyy seuraamaan, vaikka ei olisikaan ihan kartalla kaikesta muusta.

Minun ongelmani liittyi aiemmin siihen, ettei kieleni ollut tarpeeksi eksaktia kuvatakseni hahmojeni sisäisiä maailmoja. Nyt kieli on kohdillaan, mutta koen vaikeaksi tarinan "itsestäänselvyyksien" purkamisen paperille kiinnostavassa muodossa. En tiedä mikä ajatuksessa tökkii niin paljon.

Juoni kärsii tiedonpihtauksesta. Pitäisi saada asetettua aivot eri asetukselle ja annosteltua tieto niin, että se sopii tarinan rytmiin. Tuntuu kuin tietopaketit hyppäisivät tekstistä aina silmille hyvin irrallisena kokonaisuudesta. Sekin on harjoittelukysymys.

Juuri nyt kirjoittaminen ei suju. Juon litran kuumaa teetä ja yritän torjua päälle puskevaa flunssaa. Samalla pohdiskelen miksi novellin kirjoittaminen parissa kuukaudessa on kerta toisensa jälkeen mukamas hyvä idea. No, ainakin sen voi ottaa harjoituksena.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Lukemattomia ajatuksia

Kirjoittaminen on lähtenyt heti nihkeämmin sujumaan sen jälkeen, kun palasin töihin. Olen ollut selvästi väsyneempi ja työskentelyrytmiä on pitänyt etsiä. En ole huolissani. Taukoja pitääkin olla.

Huolestuttavampi on tunne, että kässäri on totaalisen paska. Tämä ilmeisesti nousee pinnalle aika ajoin, sellainen pistävä epäluulo että on taas tuhlannut vuoden elämästään? Muistan jonkun kirjailijan kuvanneen kirjoittamisfiiliksiä jatkuvaksi vuoristoradaksi. Se pätee ainakin minulla.

Yritän karsia tämän tilkkutäkin kokoon ja fiksailla sitten koelukijoiden opastuksella. Roskikseen en suostu heittämään enää yhtään kässäriä tällä erää, vaikka juuri nyt kiinnostaakin enemmän runojen lukeminen. ;)

Juuri nyt työn alla Aila Meriluoto. Ote Kahlaajatyttö-runosta.

Olen lukenut tänä vuonna 36 kirjaa, joista 17 on runoja, 14 proosaa (pienoisromaaneja, romaaneja, novellikokoelmia, kirjekokoelmia jne.), 2 sarjakuvaa, 2 kirjoitusopasta ja 2 tietokirjaa. Tämän lisäksi olen lukenut tietenkin Viitatekstejä ja ainakin kesällä 3 kaverin käsikirjoitukset. 

Runot ovat ottaneet vallan! Liekö hektinen elämä innostaa tarttumaan niihin, onhan sisältö äärimmäisen tiivistä. Runojen kohdalla tosin luen niitä paljon uudelleen ja uudelleen, esim. Södergranin pokkari, jossa on kaikki hänen runonsa on ollut laukkuni pohjalla monella matkalla. 

Sanoisin että runojen lukeminen myös näkyy teksteissäni. Luin joku päivä sitten vanhoja kässäreitäni (se oli tuskaa). Niissä on ihan jees juonia ja tapahtumia, mutta kieli on kummallista pötköä, joka ei säväytä mihinkään suuntaan. Lauseet ovat tasapitkiä, sanat peruskauraa, metaforat hirveitä. 

Lukeminen on saanut pohtimaan paljon enemmän sanojen rytmiä. Karsiminen puolestaan on saanut keskittymään sanavalintoihin huolellisemmin. Heivaan tekstistä helpommin kohtia, jotka eivät toimi, vaikka olisin hionut niiden kieltä. Tämä kehitys ei ole ollut kauhean tietoista, tai siltä ainakin tuntuu nyt. Se on vain tapahtunut.  

Työpisteen hämärässä on hyvä keskittyä.

Minun pitäisi kuitenkin kai palata myös proosan pariin, ellei muuten niin hyllyihin kerääntyneiden kirjojen vuoksi. Syksy on oivaa lukuaikaa. Kehokin käpertyy iltaisin niin mielellään lämpimän peiton alle. Harmi vain, että kirjasyksy vaikuttaa ainakin toistaiseksi jotenkin... noh, hiljaiselta? 

Mietin jo lähdenkö tänä vuonna ollenkaan kirjamessuille, mutta taidan lähteä. Olen käynyt kolmena vuotena putkeen ja nyt alkaa tuntua siltä, että kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyvät paneelit ovat vuodesta toiseen aivan samat. Se mikä messuilla muuttuu lienevät uutuuskirjat. Vielä en ole bonganut kauhean monta kirjaa, jotka olisi pakko hankkia. 

En siis varmaan tee kolmen päivän ekskursioita ja laajoja raportteja messuista tänä vuonna. Katson hiukan mikä on järkevää noin rahallisesti ja ajallisesti. Onneksi messuihin on vielä aikaa. :)

lauantai 5. syyskuuta 2015

Varjojen kirja

Viita-akatemian kakkosvuosi on polkaistu käyntiin! Olo on viime vuoteen verrattuna yllättävän rauhallinen (vaikka kirjoittava yhteisö usein lietsookin jäseniään jonkinasteiseen maniaan). Ensimmäisestä lähikerrastamme riehaantuneena haluankin esitellä lukijoille kirjoittajan Varjojen kirjan.


Etukansi: zenvärityskirjan kuva + Lumooja-lehden otsikoita ja artikkeleita
Takakansi: Lumoojaa edelleen ja siitä Jere Vartiaisen "Oletko polku?" runon otteita

"Varjojen kirja" on muistikirjani, johon olen piirrellyt, kirjoittanut ja kerännyt viisauksia Viita-ajastani. Se on täynnä ajatuksia, lainauksia, muistiinpanoja, referaatteja, kirjasuosituksia, runoja, tehtäviä ja tietenkin kirjoittajien salatiedettä - loitsuja - joilla varmistetaan menestys kirjailijana (olen varmaan uhrannut liian vähän lampaita, kun ei ihan vielä tullut läpimurtoa). 

Erityisen hienon muistikirjasta tekee sen, että siellä on aika tarkat muistiinpanot kirjailijavieraidemme jakamasta viisaudesta. Jotain erikoista kuvitustakin sieltä löytyy, vähintään joka toiselta aukeamalta. 

Aina välillä kirjassa törmää erikoisiin kuviin, jotka eivät liity mitenkään
käsiteltäviin asioihin, kirjoittamiseen tai tarinoihini. #sekoamassa?

Kakkosvuotemme jatkuu samaan malliin kuin ykkösvuosikin, tosin tapaamiskertoja on vähemmän. Niin ja saamme tänä vuonna henkilökohtaisen palauteajan ohjaajaltamme. Pohdin jo alustavasti, että taidan ottaa omani vasta keväällä, niin saisin luetettua TH:n raakaversion ohjaajallamme. Se olisi varmaan etenemisen kannalta järkevämpää kuin luetuttaa random novelleja tai pyytää ihan vaan yleispalautetta. 

Tämä tarkoittaisi ihan oikeasti sitä, että "jouluksi" on deadline. Katsotaan. 

Tällaisenkin löysin tullessani illalla mökille.

Ensimmäisestä työviikosta ei jäänyt kauheasti käteen kirjoittamisen suhteen. Tahti tasaantuu varmasti jossain vaiheessa, vaikka juuri nyt hiukan hirvittää. Otin tavoitteeksi viimeistellä urbaaninovellin syyskuun aikana, jotta se ehtisi 30.10. aikatauluun. Loppu kylläkin jumittaa. 

Teinkin aika epätyypillisen ratkaisun ja lähetin keskeneräisen novellin yhdelle "cheerleader-lukijalleni", jonka toivon potkivan minut hommiin. Kritiikin tarvetta kirjoittajalle korostetaan aika usein, mutta uskon myös positiivisen palautteen voimaan. Tarvitaan myös kannustajia, jotta jaksaa yrittää ja kirjoittaa silloinkin kun on epävarma. 

Näillä eteenpäin tällä kertaa! :)