maanantai 27. huhtikuuta 2015

valo huhtikuun puissa

Ahmun hienon runopostauksen inspiroimana. Kuvat ovat Nyköpingistä. 




Puut kantavat valoa



Puut kantavat valoa,

mutta hiljaisuus kevyt lintu
liitää vesiä pitkin.
Puut kantavat valoa,
mutta harmaa siipi jo viistää vettä ja taivasta
hiljaisuus, kevyt lintu, 
asettuu puihin ja sytyttää pesänsä,
tulena valo nousee taivasta kohti
eikä kukaan voi kantaa sydäntään kevyesti
koska kauneus on rakastamista


koska kauneus on tuskallista

niin kuin linnun ainoa laulu



Kirsi Kunnas (Vaeltanut 1956)





perjantai 24. huhtikuuta 2015

Välähdyksiä

Blogi on ollut vähän pidemmällä tauolla. Ensin olin kipeäni, sitten kiepahdin viikoksi Ruotsiin työkomennukselle. Minulla oli romanttinen ajatus siitä, kuinka kirjoittaisin Ruotsissa illat. Eihän se tietenkään toteutunut, pää surisi vierasta kieltä, silmät paloivat kesälämmöstä ja kukkivasta luonnosta.

No, joskus käy näin. Kuukausi vain katoaa johonkin.

Runstener i Nyköping - tällaisia tuli metsästettyä

Ruotsissa kesä tuntuu olevan hieman lähempänä. Lämmöt olivat mukavasti 15-18 tienoilla ja luonto oli vihreää. Kenties siis fiksumpaakin hieman kierrellä kaupungilla ja nollata hotellihuoneessa kirjan kera (Luin Maailmakaikkeuden huonoimman elokuvan, se oli hauska!).

En voi sanoa, että huhtikuu olisi mennyt editoidessa, vaikka aluksi kovasti uhosin. On nimittäin käynyt niin, että viattomasti alkanut runostelu on vienyt ihan kaiken kirjoittamisajan. En oikein ymmärrä mitä on tapahtunut!

Tänä keväänä aloin kirjata ylös välähdyksiä. Sitä se ensin oli. Saatoin olla auton ratissa ja nähdä jotain kuin ensimmäistä kertaa. Sanat järjestyivät mieleeni, kotona kirjoitin ne paperille. Huomioita kertyi, niiden perään ketjuuntui muitakin ajatuksia. Tuntui olevan paljon sanottavaa, asioita joita saatoin kertoa vain runomuodossa.

Niitä on tullut viimeisen kuukauden aikana koko ajan. Olen kirjannut niitä ensin muistilapuille, sitten paperille, sitten runokirjaan ja sitten koneelle. Jonkin verran on aina muuttunut matkan varrella, mutta sen enempää en ole niitä editoinut.

Hällristningar eli kalliokaiverrukset löytyivät 
epäilyttävästi päiväkodin takapihalta ;)

Eivät nämä ole oikeita runoja. Ne vain vuotavat paperille ja jälkikäteen en tiedä mitä tekisin niille. Mikä niissä on väärin ja oikein? Kunhan kirjoitan, kunhan vuodan.

Kuin olisin ollut tätä ennen supussa koko elämäni. Silmäni tuntuvat avautuneen, niin dramaattiselta kuin se kuulostaakin.

Tarkemmin ajatellen näiden edeltäjiä on ollut kyllä proosani seassa. Sellaisia hieman sekavia vuodatuksia, jotka eivät istu muuhun tekstiin, eikä niistä voi varmaksi sanoa mitä ne ovat.

Olen kuitenkin alkanut kirjoittaa runoja. Hyviä ja huonoja. Mitä niille pitäisi tehdä? Julkaisu tuntuu ajatuksena ahdistavalta - kenties kirjoitan niitä juuri siksi, että proosan kanssa pitää olla julkaisu koko ajan mielessä. En tunne runoutta kauhean syvällisesti, en osaa sanoa onko niissä oikeasti mitään vai jäävätkö sanahelinäksi.

Tämä on sen ensimmäisen riimukiven kaveri. Aika surullisen näköinen?

Olen yleensä hyvin järkevä ihminen, joten ajattelin oppivani runokurssilla. Silloin törmäsin Hämeen kirjoittajakoulun runokurssiin Kreikassa: Antiikin mytologia ja filosofia runouden inspiraation lähteenä. Jokin napsahti. Varmastin töistä ja kotoa ja ilmoittauduin. Noin vain. Kreikkaan asti, minä, aloittelija. O.o

Ihan kuin olisin lukenut cinemaattista elämänopasta oikeasti ja unohtanut, etten pidä matkustamisesta. Mutta näin kävi, lähden matkalle joulukuussa (olettaen että kurssi saadaan järjestettyä).

Hämmennyksestä huolimatta on viime aikoina ollut poikkeuksellisen vapautunut ja innostunut olo. Tuskinpa runoilusta mitään haittaa on, vaikka jäisivät pöytälaatikkoon. Pääni tuntuu kevyemmältä jo siksi, että moni siellä uinut asia on nyt paperilla.

Ehkä tauko kässäristä on ihan tarpeellinen. Lukeminen ja kaiken muun puuhastelu on antanut valtavasti ideoita kässäriin. Röpelöt hioutuvat pois ja tarina syvenee. Vieläkin ahdistaa vähän se, etten tiedä miten kirja loppuu. Ehkä jo parin kuukauden päästä?

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Sana-avaruuden vanki

Päässäni on sotkuista (milloin tosin ei olisi?).

Torstaina aloitin Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin Salakäytävät, joka lienee nitkauttanut jotain arjessani pois tolaltaan. Unohdin kirjan viikonlopuksi kotiin, kuten sen päähenkilö Olli unohtelee sateenvarjojaan joka paikkaan.

Olen muuten hyvin tuohtunut, että Jääskeläinen on jo kirjoittanut tällaisen kirjan, sillä alitajunnassani on muhinut jotain hyvin samanlaista! Suuntaan tämän turhautumisen kuitenkin runoiluun, enkä ahdistu. Näin taitaa käydä kirjoittajille hyvin usein. ;)

Siispä menin perjantaina kirjakauppaan ostamaan Pablo Nerudaa, koska sitä on aina hyllyssä, vaan tällä kertaa sitä ei ollutkaan hyllyssä, joten ostin pinon alekirjoja: Miina Supisen Säde, Paula Havasteen Tulen Vihat, Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin: Sairaus, Siiri Enorannan Nokkosvallankumous ja Torsti Lehtisen Sanojen avaruus - opas luovaan kirjoittamiseen (joka ei kyllä ollut alessa, ja jota en edes selaillut - luin vain Viitaopettajamme suosituksen takakannessa ja jokin napsahti).

Kirjoittamisopas ja runomuistikirjani sulassa sovussa.

Sanojen Avaruus on kyllä kiehtovan antineuvova. Siinä pikemminkin esitellään filosofisia ajatuksia kirjoittajalle ja kehoitetaan kyseenalaistamaan omat havainnot ja uskomukset. Saattaa kuulostaa vastenmieliseltä, mutta minusta tuo on oudon syvällinen ja virkistävä opas.

Muistan joskus miettineeni blogissakin, että sanavarastoni ei ole tarpeeksi laaja. Selvisi ettei vika ole sanavaraston suppeudesta vaan ajattelun. Vasta kun oman ajattelun perusolettamukset voi hylätä, avautuu kirjoittajalle oikeasti uusia tapoja katsoa asioita ja lähteä kauemmas omasta itsestä. Kirjoittaminen on parhaimmillaan eräänlaista henkivaellusta vieraissa maissa ja nahoissa.

Lehtinen siteraa esimerkiksi Vladimir Solovjovia: "Vain se, joka rakastaa, näkee maailman oikein."

Eikö meille usein opeteta täysin päinvastaista? Että rakastuneet ovat sokeita tai ainakin näkevät maailman vaaleanpunaisten lasien läpi (vaaleanpunaisten, kuvitelkaa, pöyristyttävää!). Kirjoitan juuri nyt hahmosta, joka uskoo täysin päinvastaista. Se on niin kaukana minusta kuin olla ja voi.

Lauantaina oli Viitapäivä, kesäinen auringonpaiste, auton stereoissa Florence + The Machine ja jokainen kuva autonikkunasta kirkui muutosta runotuokioksi. Viidassa oli rentoa keskustelua ja mielenkiintoista runoanalyysia. Alan hahmottaa runojen rakennetta paremmin, nyt jo osaan tehdä parannusehdotuksiakin, kun syksyllä en vielä mitään.

Lauantai-ilta oli uupumusta. Kirjoitin kässäriin yhden ajatuksen, se pitää viimeistellä myöhemmin.

Sunnuntaiaamuna heräsin unesta liian aikaisin ja nukkumisen sijaan kirjoitin post-it lapuille runoja sängyssä tunnin. Unilogiikka sopii runoihin. Joitain asioita ei voi pukea selkeämmin sanoiksi. Unissa aivot kertovat meille runoilla asioita, joita emme halua kuulla tai joita tahtoisimme kiihkeästi kuulla. Uneni eivät ole koskaan intohimottomia.

Jatkuisipa tämä aamu pitempään. Huomenna on taas työpäivä ja työvastuut. Pitää käydä äänestämässä, etten unohda. Pitää siivota ja stressata kuun lopun työmatkaa. Aikaa kirjoittamiselle olisi, mutta tuo kaikki on sille myrkkyä.

Jospa edes post-it lapuille?

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Tähdet kiskovat hiuksistani

Pääsiäinen on sujunut pitkälti kirjoittamisen merkeissä. Olen ottanut muutaman illan ihan vain kirjoittamiselle ja lähtenyt purkamaan editointisuunnitelmassa esitettyjä muutoksia.

Viikonlopun editointisaldo:

1. Kirjoita uusi ensimmäinen luku
2. Korjaa printtieditoinnin korjaukset kässäriin
4. Lisää A:han kohtaus ennen kliimaksia


"I’m restless. Things are calling me away. My hair is being pulled by the stars again." — Anaïs Nin


Eilen kävin kässärin läpi luku luvulta ja korjasin printtiversioon tekemäni muutokset kässäriin. Alkuun puuha ei ollut erityisen miellyttävää, mutta loppua kohden korjauksia oli koko ajan vähemmän, joten sain urakan hyvissä ajoin valmiiksi. Kumma kyllä en huomannut korjattavia kohtia edelleenkään lukiessani ruudulta, kun taas paperilla ne hyökkäsivät heti silmiin.

Lauantaina paneuduin kässärin uuteen ykköslukuun. Päätin aloittaa tarinan hieman aikaisemmin kuin olin alun perin ajatellut, sillä liian moni asia jäi pohjustamatta ensimmäisessä ykkösluvussa. Uusi ykkösluku tuntuu vielä hiukan hassulta, mutta sain ujutettua sen juuria paremmin muihin alun lukuihin. Tekstin täydentämisestä tuli yllättävän hauskaa ja helppoa, kunhan keksin mitä sinne lisätään. En katsonut missään vaiheessa sanamääriä, mutta joitain tuhansia sinne tuli uutta (sis. myös muihin lukuihin tehdyt lisäykset).

Pitää katsoa seuraavan lukukerran yhteydessä, miten silottelen muutkin Alun luvuista yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Alku on kirjoitettu niin monessa erässä, että kerrostumat näkyvät vielä - ainakin minulle. En ole tyylistäkään satavarma, pelkään että kahden kertojan äänet ovat liian samanlaisia, vaikka toinen on minä-kertoja ja toinen hän-kertoja.

Uuden Alun tunnelma on erilainen, positiivisempi. Onko se ristiriidassa muun tarinan sävyn kanssa?


And the day came when the risk to remain tight in a bud was more painful than the risk it took to blossom.” — Anaïs Nin


Aivan viimeisenä kirjoitin viime yönä uuden kohtauksen ennen Kliimaksia. Tämä on vasta ihan raakaluonnos, se tarvitsee lisää siveltimenvetoja, jotta siihen tulee syvyyttä. Siinäkin mietin onko sävy väärä vai pitäisikö mennä positiivisempaan. Menin kohtausta kirjoittaessa aika synkkiin tunnelmiin. Onneksi myöhemmin voi tasoittaa tunteenpurkauksia ja totuuksia ja piilottaa ne subtekstiin sen sijaan, että sanoisi suoraan.

Kässäri tuntuu yllättäen taas ihan erilaiselta kuin viime viikolla. Miten muutama pieni muutos voi vaikuttaa koko tarinaan niin dramaattisesti?

Siinä missä oli ennen tasaista tyhjyyttä rinnassa onkin nyt auringosta säkenöiviä aaltoja. Siinä missä oli epäilyksen siemen onkin nyt valtava konflikti.  Myös tarinan maailma levisi uuteen suuntaan, hahmot ottivat harha-askeleen ja melkein jäivät sille tielle.

On niin outoa, miten nämä muutokset sopivat tarinaan, kuin olisivat aina olleet siinä.



"The role of a writer is not to say what we all can say, but what we are unable to say." — Anaïs Nin


Olin jo unohtanut kuinka kauas itsestään on matkustettava, jotta tarina alkaa tosissaan elää. Aina kun unohdan ennakkokäsitykseni jostain tarinan aspektista, löydän niiden sijaan sivuilta totuuden. Oma käsitykseni murenee ja tarina muuttuu todemmaksi, hahmoni tulevat todemmiksi.

En voi sanoa heille "ei", vain koska minusta tuntuu siltä. Liian usein peilaan valintaa johonkin omissa kokemuksissani. Ei heillä ole sellaisia kokemuksia. Eivät he pelkää kuten minä. Ja siksi viihdynkin heidän ensirakkauksissaan, unissaan ja toiveissaan.

Mitä pidemmälle pääsen, sitä epävarmemmaksi tulen. Olenko oikea ihminen kirjoittamaan tästä? Kuinka paljon syvemmälle minun on mentävä? Kuinka perustelen ratkaisuni kertoa tästä tällä tavoin? Olen niin kaukana oman kokemukseni ulkopuolella, tarina on ottanut vallan ja se tukee kirjoittamistani.

Tuntuu että löydän uutta taustamateriaalia niin vaivattomasti juuri nyt. Ne ovat säikeitä toisten tarinoiden kudoksissa ja neulon niistä uuden tarinan, näin ristiriitaisista väreistä. Kummasti ne tuntuvat sopivan yhteen.

Luomani kosmos on yksi taipuneen logiikan linna kiemuraisine käytävineen. Välillä on ravistettava itseäni, jotta muistan symboliikan keskellä konkretian.

Päässäni on tämä surrealistinen kuva, aukeaako se kenellekään muulle?

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Editointikuukausi

Kellojen kääntäminen näyttää laittaneen sisäisen kelloni ihan sekaisin. Pari viime iltaa olen kivunnut sänkyyn jo kymmenen aikoihin, vaikka tavallisesti valvon yhteentoista. Pidemmät yöunet ovat kyllä tulleet tarpeen, aamuista kun ei voi joustaa mahdottoman työviikon keskellä. Onneksi on edes lyhyempi viikko.

Viime viikon lusmuilun jälkeen kävin taas Viidassa ja sain editoitua printatun TH:n raakaluonnoksen läpi. Ei siis ihme, että väsyttää kun huilipäiviä ei ole pahemmin ollut. Oli kuitenkin hyvä juttu, että pidin kässäristä etukäteen taukoa, sillä editointi sujui nyt paljon sutjakammin.

Olen sekoittanut kohtausten järjestystä ja luin ne nyt ensimmäistä kertaa uusilla paikoillaan. Lukiessa sai hyvän kuvan jatkotoimenpiteiden tarpeellisuudesta. Alkupuolella on enemmän epäloogisia lauseita, poistettavaa, toistoa ja huonoja sanavalintoja, kun taas loppupuolella näkyy selvemmin kohtausten siirtely ja tarvittava sidosteksti.

Tabletti + kynä ja muistiinpanotkin pysyvät tallessa ♥  

Kirjoittajakavereiden innostamana julistankin huhtikuun editointikuukaudeksi. Olin elätellyt haaveita Camp Nanowrimosta, mutta uuden kässärin kirjoittamisesta ei tule juuri nyt yhtään mitään. Miksen siis haastaisi itseäni editoimaan?

10 kohdan editointisuunnitelma:
  1. Kirjoita uusi ensimmäinen luku
  2. Korjaa printtieditoinnin korjaukset kässäriin
  3. Kirjoita T:lle muutama kohtaus lisää (Näytä J lukijalle ja anna enemmän tilaa tulkinnalle)
  4. Lisää A:han kohtaus ennen kliimaksia
  5. Korjaa A:n kökkötrilogia (kolmen kohtauksen suma, joka on unettavaa paskaa)
  6. Tee IT:stä enemmän läsnä kliimaksissa (koska nyt on puhtaasti statisti)
  7. Laita R näyttämään enemmän tunteitaan
  8. Laajenna P:n ja Ä:n kohtaamista eeppisempiin mittoihin
  9. Tsekkaa jokaisen kohtauksen hahmojen/ympäristön jne. kuvailu. 
  10. Kirjoita lopusta uusi raakaversio

En toki oleta, että kaikki on tehty kuun lopussa (tuossa on nimittäin aivan hirveästi duunia), mutta jos edes alkuun pääsisi. Ja onhan blogissa kiva tuulettaa, kun saa jotain tehtyä. :)

On aika todennäköistä, ettei kässäri ole näidenkään muutosten jälkeen valmis, mutta onpahan valmiimpi. Paikkailen vuotokohtia, kun niitä näen. Paras testi on koelukija, joten toivottavasti heidänkin aikansa koittaa pian.