maanantai 23. maaliskuuta 2015

Pitäisi

Olen ollut laiska. Kässäri ei ole edistynyt ihan odotuksien mukaan tässä kuussa. 

Printtasin sen kyllä paperille ja olen editoinut sitä ihan uusin silmin paperiversioon (kumma miten erilaiselta se näyttää!). Nyt kässärin alku on täynnä yliviivausta, korvaavia sanoja, hylättyjä lauseita, lauseiden järjestyksen vaihtavia nuolia ja nasevia kommentteja marginaalissa, tyyliin "mä en tajunnut tästä yhtään mitään..." XD

Kaktuksia Helsingin Talvipuutarhassa :D :D

En vaan ole päässyt kässärin äärelle tarpeeksi usein. Pitäisi saada seedes johonkin kuntoon ennen kesää jos aion luetuttaa sitä silloin ensimmäisen kerran. Tällä menolla se ei onnistu.

Ja tahtoisin jo kovasti kuulla muidenkin mielipiteitä tästä sotkusta! Ja samalla tahtoisin sulkea TH:n ikuisesti pöytälaatikkooni. Alan epäillä taipuvaisuuttani itsesabotaasiin. Tällä menolla en koskaan ensimmäiselle kustantamorundille, vaan jumitan ikuisesti.

Aikaa on ollut tietenkin treffata kirjoittajakavereita (kävimme mm. tutustumassa Steam Hellsinkiin), katsoa Netflixista jokainen puolikelvollinen romanttinen komedia (Peggy Sue Got Married!!), koomata sohvalla, käydä lenkillä ja kirjoittaa angstisia runoja.

Jep, runoilen aina silloin tällöin, mutta se on pikemminkin aivojen valutusta kuin mitään julkaisuun tähtäävää toimintaa. Aina välillä pääni on niin täynnä kirjoittamista haittavaa sälää, että se on pakko purkaa ulos. Angstirunoilu pöytälaatikkoon on tähän oiva keino!

Runoilusta saa myös hyviä kielikuvia ihan oikeaan tekstiin. Istutan ne sinne myöhemmin jos kohdalle osuu joku oikea helmi... (prosessini on kyllä välillä tosi outo. O.o )

Lisää kaktuksia! Koska ne kuvaavat kirjoittamistani juuri nyt. 

Pitäisi taas tehdä eikä pohtia. Pitäisi vetää TV:n töpseli seinästä ja hukata kännykkä laukun pohjalle. Pitäisi asettaa konkreettisia tavoitteita viikoille, kun ne nyt kasaantuvat liian usein viikonlopuille. Pitäisi hengata vähemmän blogeissa ja uutissivustoilla. 

Ennen kaikkea pitäisi maksaa laskut, eikä jaaritella täällä. 

Mutta nautiskelkaa kaktusten kesätunnelmista nyt kun on taas kylmää ja sateista! Minäkin yritän motivoida itseni työhön laiskottelun sijasta. ;)

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Viisastun salaa

Viikko hujahti taas hirveällä vauhdilla ohi! Viime viikolla editoin Nova-novellin. Piti ensin fiilistellä tarinaa ja muistella kerran kokemaani "mystistä alkurakkautta" sen ideaan. Siitä kun sai kiinni, onnistui editointikin ihan eri lailla. :)

Tunnelmia kässärin kanssa ♥  

Viikonlopun vietin Viita-akatemiassa ja mökkeillessä. Tai no, mökillä lähinnä koomasin ja nukuin. Pari tuntia taisin uhrata kässärille. Viidassa aika kuluu kuin siivillä. Seura on erinomaista, ja joka kerrasta jää jotain pohdiskeltavaa mieleen.

Huomaan jo nyt, miten tunneilla olo on kehittänyt omaa ajattelua ja vaatimuksia tekstin suhteen. En ole mikään pro esimerkiksi runouden arvioinnissa, mutta opin yllättävän paljon siitä, kun muut ruotivat tekstejä ja antavat ehdotuksia. En ole ollut palautteenannossa kauheasti äänessä, koska muilla on yksinkertaisesti niin hyviä puheenvuoroja, että niistä saa eväitä omaankin kirjoittamiseen. Havahdun usein siihen, että palautehetki meni kuunnellessa muita.

Juuri nyt ei ole kyllä tarjota tekstejä ryhmän arvioitavaksi, mikä on harmi. Kässäri on niin intensiivisessä työstävaiheessa, että on vaikea kirjoittaa edes välipalanovellia sen rinnalla. Samalla kässärin tekstiä ei voi antaa luettavaksikaan, vaikka palautteen perään jo haikailenkin. Pitää kirjoittaa viimeistään kesällä jotain muuta, ihan vaan jotten jää jumiin TH:n kanssa.

Viitaryhmän taso on kova, ja se pakottaa minutkin yrittämään enemmän ja kirjoittamaan paremmin. Tekemisen meininki ja ilo on valtava. Lähden tapaamisista aina kotiin täynnä energiaa ja uskoa tulevasta.

*

Anneli Kanto piipahti myös vieraanamme viikonloppuna ja kertoi urastaan kirjailijana. Esikoisensa 2007 julkaissut Kanto työskentelee nykyään täyspäiväisesti kirjailijana. Hän kirjoittaa lanua ja historiallista fiktiota, ja on julkaissut yhteensä 27 kirjaa!

Ohessa pari Kannon neuvoa ja ajatusta julkaisusta unelmoiville kirjoittajille:

YLEISESTI

  • Kirjallinen yhteisö on tärkeä. Sellainen kirjoittajaporukka, jolla on samanlaiset tavoitteet kirjoittamisen suhteen, antaa energiaa julkaisun pitkään prosessiin. 
  • Täytyy ylittää se häpeän kynnys, joka meillä kaikilla on, ja tulla ulos pöytälaatikosta. On oltava rohkea!
  • Ei se lahjakkuus, vaan sitkeys, harjoittelu ja priorisointi. Kirjoittamisen palon on kannettava, eikä kirjoittamista voi vältellä ja jättää aina paremmalle ajalle.
  • Ei saa pelätä onnistumista. Se on saavutettava itse, koska kukaan ei poimi kirjoittajaa kustantamoon. 
  • Tavoite ei saa olla minusta tulee kirjailija, vaan sen pitää olla minä kirjoitan niin hyvin, että saan kustannussopimuksen. 
  • Kanto pyrkii kirjoittamaan joka päivä vähintään 4 liuskaa. 
  • Palautetta on opittava kuuntelemaan. Täytyy myös tiedostaa, että palautteenanto on työtä ja siihen menee hirveästi aikaa. On epäkohteliasta pyytää sitä ilmaiseksi kirjailijoilta ja olettaa, että heillä riittää aina aika ja kiinnostus.
  • Kirjailijaksi tuleminen on vaikeaa mutta ei mahdotonta. 

KUSTANNUSKYNNYKSELLÄ


  • Kustannuskynnyksellä heiluvat kirjoittajat saattavat roikkua toisinaan löysässä hirressä vuositolkulla. He kirjoittavat palautteen perusteella version version perään, kustannuspäätökset venyvät ja epävarmuus on hirveä. Siksi sitkeys. 
  • Kustantamolta tulee hyvin harvoin palautetta, jossa on konkreettisia korjausehdotuksia. Se täytyy hyödyntää ja ottaa tosissaan. 
  • Kirjoittajilla on usein ainakin 1 harjoituskäsikirjoitus ennen julkaisua. Siitä opitaan paljon, ennen kuin kohdalle osuu se oikea kässäri oikeaan aikaan. 
  • Ihan kiva ei riitä. Kässäreiden aiheiden uutuus korostuu kustantamoissa, sillä uudet ja ajankohtaiset ideat on helpompi myydä. 
  • Kustantamoista voi hyvinkin tulla tylyä palautetta. Heidän ei tarvitse käyttää aikaansa kirjoittajan kannustamiseen. 
  • Kun kirjoittamiseen oikeasti sitoutuu, ojentaa maailmankaikkeus kätensä. Yhteensattumat kasaantuvat: kirjoittajan kohdalle osuu hänen tarvitsemiaan ihmisiä, taustatietoa jne. 

JULKAISUN JÄLKEEN


  • Julkaisusta ei välttämättä seuraa oikein mitään. Vastaanotto voi olla hiljainen ja myynti vähäistä. Tilanne itseasiassa usein vain pahenee esikoisen jälkeen...
  • Kestää noin 10 vuotta luoda kirjailijanimi. Esikoinen ei suinkaan ole omien kykyjen huipentuma. Tarvitaan pitkäjänteisyyttä. 
  • Ei yksi kirja vaan tuotanto. Kirjoittajan on ajateltava aina eteenpäin. 
  • Jotta voi kirjoittaa kamalista aiheista ja asioista, on oman elämän oltava tyyntä. Vaikeina aikoina kirjoittaja kaipaa kevyempiä juttuja. 
  • Lanun kirjoittaminen ei enää nykyisin estä luomasta uraa myös aikuisille suunnatuilla kirjoilla. 
  • Kustantamoita saa olla useampi vaikka yhtä aikaa. Kanto itse julkaisee lanua ja historiallista fiktiota eri kustantamoille.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Lahjakkuudesta

Olen miettinyt viime aikoina lahjakuutta ja sen roolia kirjoittamisessa.

Aina toisinaan kirjoittajia määritellään lahjakkaiksi, nostetaan jonnekin tavallisen kuolevaisen yläpuolelle. He ovat hyviä, koska he ovat lahjakkaita. Heidän kuuluukin kirjoittaa, eikä samaan lopputulokseen voi päätyä lahjaton kirjoittaja.

Lahjakkuus on joko synnynnäistä tai opittua erityisosaamista. Jokainen meistä tuntee varmasti lahjakkaiksi kutsuttuja henkilöitä, ainakin kouluajoilta. He herättivät kyvyillään huomiota, ja onnistumiset tuntuivat tulevan heille kuin itsestään. Monet keskittyivät vaalimaan kykyjään, osa unohti ne. Lahjakkuus ei siis aina ole oikotie onneen.

Vaarnan arkistojen  kätköistä: (ei tunnetuista logoista kopioituja)
fantasiamaailman kilpiä ja fillistelykuvitusta.

Minuakin pidettiin lahjakkaana kouluikäisenä. Minulla oli vahva taipumus ja innostus tarinoiden kirjoittamiseen, ja opettajat ja vanhempani halusivat vaalia tätä. Sain hyviä arvosanoja, luin paljon ja suunnittelin uraa kirjailijana. Kirjoitin jopa näytelmiä ala-asteella. Muistan ikuisesti, kun yksi niistä noteerattiin paikallislehdessä. Alleviivasin lehtileikkeestä kohdan, jossa minut mainittiin nimeltä lahjakkaana nuorena kirjoittajana. XD

Sittemmin olen kuitenkin alkanut kyseenalaistaa lahjakkuutta. Millä perusteella minut määriteltiin lahjakkaaksi?

Luin luokastamme eniten, joten ei liene ihme, että sanavarastoni oli muita laajempi. Tarinointi kiinnosti minua, joten harrastin sitä muutenkin kuin pakollisten kouluaineiden osalta. Minulla oli siis muita enemmän kokemusta. Minulle luettiin lapsena, minua vietiin kirjastoon, lukemistani rohkaistiin, ja minulle ostettiin kirjoja. Tarinoitani luettiin kotona, minua vietiin kursseille ja kannustettiin. Tätä blogia tai harrastustani tuskin olisi, ellei perheeni suhtautuisi kirjallisuuteen intohimoisesti.

Kaverini lukivat koulussa tarinoitani, joidenkin kanssa myös kirjoitin yhdessä (ja siskoni kanssa kirjoitin todella paljon yhdessä). Opettajat kehittivät minulle ylimääräistä kirjoittamiseen liittyvää puuhaa, kuten näytelmiä ja lehtiartikkeleita, ja olivat yleisestikin hyvin kannustavia.

Minulla oli aikalailla parhaat mahdolliset olosuhteet ja lähtökohdat lähteä kehittämään kirjoittamiskykyäni. Olenkin kirjoittanut aika lailla koko ajan opittuani kirjoittamaan. Päiväkirjoja, tarinoita, roolipelaamista, jatkotarinoita, ficcejä, blogeja, foorumeille, kouluaineita...

Piirsin myös *upeita* karttoja kuvittellisiin fantasiamaailmoihin,
joissa puolijumala nousee pimeyttä vastaan ja pelastaa kaikki!

Olen huomannut, että kirjailijoiden läpimurtoa edeltää aika pitkä harjoitteluvaihe. Kukaan ei epäile, etteikö lahjakas konserttipianisti harjoittelisi säännöllisesti, mutta ei-kirjoittavilla tuntuu olevan kirjailijoista sellainen käsitys, että kirjat vain kirjoitetaan tietokoneelle ja that's it - lahjakkuus hoiti homman kotiin! ;)

Onko kirjoittamiseen olemassa synnynnäistä lahjakkuutta? Jotain sellaista ominaisuutta, joka on pakko olla ja jota ei voi oppia? Onko minulla tuo ominaisuus vai vain onnea ja halua oppia?

Olen keskustellut lahjakkuudesta ennenkin kirjoittajakavereiden kanssa ja huomannut, että arvostan lahjakkuutta selvästi vähemmän kuin moni muu. En pidä lahjakkuutta kauhean olennaisena osana kirjoittamista, vaan uskon, että suurin osa, ellei jopa kaikki, kirjoittamiseen tarvittavista kyvyistä on mahdollista oppia.

Tämä siis olettaen, että kirjoittaja haluaa oppia. Jos kirjoittaminen ei kiinnosta, ei siihen halua panostaa aikaa, vaivaa ja rahaa. Ihmiset kumminkin tekevät mielellään asioita, joista pitävät. Kirjoittamisen kipinä tulee yksinkertaisesti siitä, että kirjoittajat nauttivat kirjoittamisesta.

Ja se lahjakkuus? Kuka sen määrittelee? Jos kirjoitan arvostelijalle epämieluisaa genreä, epämukavasta aihepiiristä tai liian kokeellisella tyylillä, luokitellaanko minut yhä lahjakkaaksi? Entä jos vertailuryhmäni on kovatasoinen, jos kaikki siinä ovat kirjoittajia?

Vau, olen oikeasti käyttänyt aikaa nimistöön ja maantieteellisesti
loogisiin ympäristöihin... tai siis en ole. XD

Miten ihmeessä kirjoittamisen lahjakkuutta voi mitata? Laajasti lukenut tuntee genren klisheet ja osaa välttää niitä tarpeen mukaan, joten hän on toista omaperäisempi. Pitempään kirjoittaneella on enemmän kokemusta, selkeämpi ääni, tai ehkä parempi tekniikka kuin aloittelijalla. Toisaalta jokaisen kirjoittajan tapa katsoa maailmaa on täysin uniikki, joten samanikäiset ja yhtä hartaasti kirjoittaneet kirjoittajat ovat silti erilaisia. Ja edelläkävijät saatetaan nauraa ulos yhdessä rinnakkaistodellisuudessa ja palkita toisessa.

Mitä kirjoittajan sitten on tehtävä onnistuakseen jos lahjakkuus on pelkkä myytti? Työtä. Pitää sietää epäonnistumisia, kirjoittaa mahdollisimman paljon, olla avoin palautteelle ja vaikutteille, ja pitää olla yksinkertaisesti onnea.

Kuulostaa hieman masentavalta, tiedän. Mystinen lahjakkuus, joka takaa onnistumisen jossain vaiheessa, on paljon miellyttävämpi ajatus. En kyllä tiedä osaanko kuopata lahjakkuutta täysin.

Ehkä olenkin todellisuudessa lahjaton ja hoen siksi päättäväisesti, ettei lahjakkuutta ole? Onneksi aina voi kaivaa sen lehtileikkeen esille ja uskoa painettua sanaa. XD

Entä lukijat, uskotteko te lahjakkuuteen?

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Novellin tarina

Keväällä 2013 järjestimme kirjoittavien kavereiden kanssa eräänlaisen "novellipajan". Meillä oli yhteinen teema ja aikataulu, jonka mukaan puimme tekstejä joukolla ja seuraavassa vaiheessa yksittäisen koelukijan kanssa. Kirjoitin pajaa varten tarinan, joka oli ensimmäinen suomenkielinen novellini vuosiin. 

Se oli aluksi aika kamala. Editoin sitä palautteen avulla 3-5 rundia kesän aikana. Se muuttui hitaasti hiukan paremmaksi. Siinä oli epätavallinen idea, joka kantoi itse tekstiä paremmin. Tässä vaiheessa olin vasta irtautunut englanniksi kirjoittamisesta, joten jouduin hinkkaamaan paljon perusasioita kuntoon: sanajärjestyksiä, epäselvyyksiä, lauserakenteita, täytesanoja jne.  Minulla riitti innostusta työstämiseen, ja sain itsekin kokemusta muiden tekstien esiluvusta. 

Kesällä 2013 huomasin Novelli palaa! hankkeen järjestämien novelliklinikoiden mainokset. Pääsin Helsingissä järjestettävään novelliklinikkaan. Siellä eräs kirjailija luki novellin ja antoi siitä palautetta. Näin jälkikäteen tajuan, että hän ei keskittynyt varsinaiseen editointiin, vaan pyrki pikemminkin tsemppaamaan minua jatkoa ajatellen. Joitain hyviä pointteja sain kuitenkin sieltä. 

Syksyllä 2013 jatkoimme kaveriporukan novellipajaa, ja työstimme novellia vielä jonkin verran. Tässä vaiheessa olin jo 5-7 editointirundilla. Loppuvaiheessa lukijat olivat sitä mieltä, että novelli on sillä erää valmis. Jätin sen pöytälaatikkoon. 

*

Talvella 2014 kaivoin novellin pöytälaatikosta ja hain pari uutta palautetta. Kirjoitin siihen yhden kohtauksen lisää ja yritin keskittyä oikeinkirjoittamisen korjaamiseen. Tavoitteenani oli laittaa novelli 2014 Novaan maaliskuussa. Tein töitä novellin parissa kuin riivattu, vaikka se oli tuntunut aiempana syksynä valmiilta. Nyt ongelmakohdat näkyivät selvästi. Maaliskuussa novelli oli pakko päästää käsistä. 

Kesällä 2014 novelli sijoittui Novan TOP 10:n. Säteilin palkintojenjaossa, sain palautetta ja päätin unohtaa novellin toistaiseksi. Sain myöhemmin myös eräältä tuomareista tarkemman henkilökohtaisen palautteen. En lähtenyt muokkaamaan sen perusteella novellia, vaikka kyseessä olikin hyvin innostava ja perusteellinen palaute. 

Loppukesästä 2014 valikoin novellista muutaman sivun tekstinäytteeksi hakemukseeni Viita-akatemiaan. Reilu kuukausi myöhemmin pääsin sisään. Heti aluksi käsittelimme ryhmän kanssa pääsykoetekstit läpi. Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, olisin varmasti valinnut toisen tekstin, sillä aloin olla tämän novellin kanssa jo ihan uupunut

Sain jälleen hyviä pointteja ja parannusehdotuksia, joiden annoin olla, koska minun puolestani teksti ei ollut menossa enää mihinkään. Osaltaan vaikutti myös se, että ryhmässä käsiteltiin vain katkelma kokonaisesta novellista. 

*

2015 keväällä sain viestiä novellin julkaisusta ja kommentit sen muokkaamiseen. Ne tulivat hiukan puun takaa, sillä muistin julkaisun vielä viime syksynä, mutta kun mitään ei kuulunut, ehdin jo hengähtää riemuissani, ihanaa, saan haudata tämän. 

Fiilikset ovat siis kieltämättä hieman erikoiset. Tiedän mitä pitää korjata ja mihin mennessä, mutta en saa itsestäni irti minkäänlaista draivia siihen. 

Tiedättekö sen tunteen, kun tahtoo vain repiä oman tekstinsä palasiksi? Kun jokainen lause on pielessä ja kuulostaa typerältä? Pariin vuoteen mahtuu pakostakin kehitystä jos kirjoittaa, lukee, editoi ja saa paljon palautetta. Kirjoittaisin novellin tyystin erilailla jos lähtisin muokkaamaan sitä vapain käsin. 

No, ehkä on ihan OK, ettei tämä kiinnosta. Täytyy vain totutella ajatukseen, tsempata itsensä vielä kerran ja tehdä vaaditut korjaukset. Sen jälkeen tekstistä saa päästää irti. Vihdoin ja viimein. 

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Editointia hulluille

Ellei muuta, niin ainakin olen deletoinut!

Olen toipunut viime viikkoisesta retkahduksesta. Loppuviikosta palasin jo kässärin äärelle, ja viikonlopun illat menivät kirjoittaessa. Kuukausi vaihtui, taas ollaan lähempänä kesää. Jäin miettimään mitä olen edes saanut aikaiseksi? Editointi tuntuu polkeneen paikallaan, vaikka tiedän edenneeni sen kanssa.

Se on tämä työskentelytapa, kässärin työstäminen milloin missäkin järjestyksessä tai näkökulmassa. Viime aikoina olen siirrellyt kohtauksia uuteen järjestykseen, yrittänyt tehdä jännitteitä ja tekstin logiikkaa paremmiksi. .

Ei tämäkään ole selväjärkisen hommaa! Niin moni asia muuttuu, kun kohtauksia siirtelee. Aika valuu siihen, että yritän muuttaa kässärin siirtojen myötä taas loogiseksi. Hahmolla ei olisi tätä tietoa tai ajatusta ilman tuota tapahtumaa jne. Se on loputon suo.

Paperilla kässärin rakenne on ihan yksinkertainen:

A | A | B | C | B | C | B | C | D | D

Ongelma onkin se, että Kirjoitin B:n ja C:n alunperin irrallisiksi kohtauksiksi, B:t kertoen yhden tarinan ja C:t toisen. Nyt kun pitäisi löytää niille yhteinen rytmi, olen ärsyyntynyt. Kohtauksien siirtely, leikkaus, yhdistely ja laajennus vaikeutuvat heti, kun pitää ottaa huomioon tuo toinen näkökulma.  B:n ja C:n dialogi on olennainen syy sille, miksi ylipäätään lisäsin uuden näkökulman. Se valuu hukkaan jos järjestelen kohtaukset väärin.

Vide cor meum. Mutta sydämen paljastaminen on rankkaa puuhaa!

Samalla itse teksti alkaa kyllästyttää. Huvittavaa, etenkin kun hehkutin tunnelmiani vasta hetki sitten, mutta tällaista vuoristorataa kirjoittaminen on. En enää ihmettele yhtään sitä, etteivät kirjailijat lue valmiita teoksiaan. Olen hinkannut tätä vasta puolisen vuotta ja jo nyt siinä on kohtia, joita rakastin aluksi, mutta joihin olen nyt ihan kypsä.

Huvittavinta on se, kuinka erotan päivänselvästi editoidessa kirjoitut kohdat ja Nanowrimon aikana kirjoitetut kohdat. Miksikö? Koska Nanowrimon aikana kirjoitetut ovat auttamatta parempia. Kässärillä oli jo silloin hyviä selkeä rakenne, joka tuntuu vesittyneen jonkin verran, kun lähdin laajentamaan.

Marraskuun lopussa TH:ssa oli 24 000 sanaa, nyt 34 000 sanaa. Olen varmasti kirjoittanut enemmänkin, mutta olen myös poistanut paljon sanoja. Poistin yhden sivujuonen, lisäsin toisen.

Scrivenerissa on kyllä se etu, että jokaisen kohtauksen sanamäärä on helppo tsekata erikseen. Siitä saa hyvän käsityksen ongelmakohdista ja vajaista luvuista.

Pitäisi kyllä lukea taas joku sellainen kirja, jossa on hieman normaalia haastavampi rakenne. Suosituksia?