torstai 19. helmikuuta 2015

Kuilun ylitys

Minun piti kirjoittaa pitkä ja rönsyilevä postaus ties mistä, mutta en voi viipyä kauaa. Olen saavuttanut flow:n ja näen tähtiä ja tarina vaatii tulla kirjoitetuksi nythetisamantien. Sanottavani kutistuu siis yhteen oivallukseen.

Olen keksinyt mikä kaikissa aiemmissa kässäreissä oli vialla, miksi ne piti hylätä ennen kuin ne kunnolla alkoivatkaan. Kirjoittaakseen jotain, joka todella puhuttelee, täytyy kohdata se mistä kirjoittaa.

Minä kyllä kirjoitin paljon, mutta en koskaan kohdannut, en pysähtynyt miettimään, en antanut tilaisuutta. Oli tekstiä vailla sielua, se niissä oli vialla.

Kuinka oudosti tämän kässärin kanssa palat tuntuvat vain loksahtelevan paikoilleen, kuin ne olisivat aina olleet siinä, hieman näkymättömissä, mutta olemassa kumminkin, odottamassa löytäjäänsä. Tunnen niin suurta riemua kirjoittaessani, se on minulle täysin epätyypillistä. Olen tottunut ruoskimaan itseäni kuin kunnon perfektionistin kuuluukin, joten on outoa, kun ruoskan iskuista ei koidu kipua vaan riemua.

Anteeksi lukijat, kehun tätä tunnetta maasta taivaisiin ja se tulee varmasti jo korvista ulos, mutta mielessäni minä synnytän galakseja ihoni läpi, teen kivistä kultaa ja syöksen tulta!

On mahdotonta kuvailla sitä suunnatonta riemua, kun oma teksti tuntuu järkyttävän upealta kuukausi toisensa jälkeen. En ole kokenut yhtä intensiivistä rakkautta sitten teini-iän. Koska aina muulloin teksti tuntuu kyllä mielenkiintoiselta, mutta tunnistan sen tylpät reunat ja tylsät lauseet ja kalutut ideat. Petyn itseeni niin valtavasti ja myöhemmin en halua enää edes katsoa tekstiä uudelleen.

Löysin yksi päivä Goodreadisista aivan loistavan kirjoittamista koskevan lainauksen, joka tiivistää varmaan tunteeni aika hyvin:

“Nobody tells this to people who are beginners, I wish someone told me. All of us who do creative work, we get into it because we have good taste. But there is this gap. For the first couple years you make stuff, it’s just not that good. It’s trying to be good, it has potential, but it’s not. But your taste, the thing that got you into the game, is still killer. And your taste is why your work disappoints you. A lot of people never get past this phase, they quit. Most people I know who do interesting, creative work went through years of this. We know our work doesn’t have this special thing that we want it to have. We all go through this. And if you are just starting out or you are still in this phase, you gotta know its normal and the most important thing you can do is do a lot of work. Put yourself on a deadline so that every week you will finish one story. It is only by going through a volume of work that you will close that gap, and your work will be as good as your ambitions. And I took longer to figure out how to do this than anyone I’ve ever met. It’s gonna take awhile. It’s normal to take awhile. You’ve just gotta fight your way through.” ~~Ira Glass

Tuntuu kuin olisin ensimmäistä kertaa päässyt tuon kuilun yli, kuin voisin oikeasti sanoa tekstistäni jollekin: "Tämä on hyvä. Lukisitko sen?"

Ehkä puolen vuoden päästä poden jo henkistä krapulaa, mutta juuri nyt kaikki on oikein ja väärin ja täydellistä silti. ♥

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Valas sanameressä

Olen piirrellyt juonikaavioita viime päivinä. Siitä on ilmeisesti tullut tapa siinä vaiheessa, kun kässäri uhkaa hajota käsiin. Kirjoitan selvästi liian monimutkaisesti. O.o

Juonikaaviot ovat oiva keino hahmottaa rakennetta hieman paremmin tai selventää mitä juoni voisi olla. Kirjoitusblogeissa juteltiin 2012 juonen "valaskalamallista", joka lähti liikkelle Marken maailma blogista. Siksi kaaviossani on valas - en enää osaa ajatella mitään muuta eläintä samassa funktiossa. XD

Katsokaa: Yksisarvisjuonivalas!

Hyperupea Paint-juonivalaani! :D

Yksisarvisjuonivalas yhdistelee nousevan jännitteen kaavaa ja kolmen näytöksen rakennetta. Kolmen näytöksen rakenne onkin uponnut kallooni aika lähtemättömästi. Toki varioin sitä jonkin verran erilaisilla kertojaratkaisuilla ja epälineaarisuudella, mutta pääasiassa kässärit seuraavat tuota.

Kässärit alkavat usein sellaisesta kohdasta, jossa päähenkilön maailmankuva joutuu ulkoisen uhan kohteeksi ja päähenkilölle syntyy tämän seurauksena tavoite. Aloitetaan siis tarinan käynnistävällä tapahtumalla. Samaan aikaan esitellään päähenkilöitä, maailmaa ja viritellään lukijaa tunnelmaan. Alku päättyy ensimmäiseen käännekohtaan, hetkeen jossa päähenkilö joutuu juonen imuun, eikä voi enää palata tavalliseen arkeen (hän esimerkiksi päättää lähteä mukaan seikkailuun). 

Keskikohtaa ei voi kauheasti yleistää. Pointtina olisi kuitenkin rakentaa tarinan jännitettä ja koukuttaa lukija entistä syvemmin tarinaan. Jännite rakentuu päähenkilöiden tavoitteiden ympärille. Jos lukija välittää päähenkilön tavoitteista, kokee hän kasvavaa jännitystä, kun päähenkilöt yritykset saavuttaa tavoitteensa vaikeutuvat. Kliimaksissa juoni kulminoituu ja päähenkilö saavuttaa tavoitteensa (tai lakkaa tavoittelemasta niitä jne). 

Lopun saapuessa jännite alkaa laskea ja viimeiset sivut sitovat tarinan langat yhteen. Päähenkilö hengähtää, kokoaa ajatuksensa ja antaa lukijalle pohdittavaa.

Luin eräs syksy Christopher Voglerin kirjan Writer's journey, jossa puhuttiin monomyytistä. Sen syksyn jälkeen olenkin löytänyt kaavan jokaisesta kässäristäni. Projekti M:ssä niitä oli muistaakseni kolme. Jaiks. O.o'

Rakennekokeilijan suosikkityökalu: Scrivener

Kuten syksyllä totesin, on projekti TH:sta tullut mitä omituisin tilkkutäkkitarina. Se sopii valaskalamalliin loistavasti, vaikka tarina pomppii jonkin verran ajassa ja kertojien välillä. Ikävä kyllä monimutkainen rakenne alkoi olla jo rasite itse kirjoittamiselle. Olen pääasiassa ollut perinteinen Wordin käyttäjä, mutta nyt mentiin sietorajani yli.

Scrivener on kirjoittajille tehty ohjelma, joka auttaa organisoimaan kässärin, muistiinpanot ja kaiken niihin liittyvän. Hommasin ohjelman aikoinaan Nanowrimon alennuksella, mutta käytto on jäänyt. Sekä projekti M että KK päätyivät ekan luonnoksen jälkeen Scriveneriin rakennemuutoksia varten. Kun niiden editointi sitten jäi, palasin Wordiin. 

Eilen siirsin TH:n Word-tiedostot Scriveneriin ja aloin taas pyöritellä sitä ohjelmassa. Kokonaisuuden hahmottuminen helpottui heti! 

Monet kirjoittajat ovat ylistäneet Scriveneriä juuri siksi, että se tekee rakenteen tutkailun ja muuttamisen äärimmäisen helpoksi. Copypaste saa painua unholaan, kun Scrivenerissä kohtaukset, luvut ja kokonaisuudet saa raahata uuteen paikkaan ilman ongelmia. Uutta sisältöä on helppo lisätä keskelle ja vanhaa poistaa (tai laittaa talteen). 

Oikolukuahan ohjelmassa ei ole, mutta se ei onneksi ole vielä ekan version ongelma. Kässärin voi katsoa suurinpiirtein kuntoon ja koota sitten tekstitiedostoksi mihin muotoon haluaa. 

Katsotaan mitä tästä vielä tulee. ;)

perjantai 6. helmikuuta 2015

Synkronisiteettia sisäpinnalla

Minut on vallanut mitä kummallisin olo: 
kuin kässäri olisi yhtäkkiä kääntynyt nurinkurin.

TH on vuoropuhelua kahden maailman välillä, sanotaan niitä vaikka sisäpinnaksi ja ulkopinnaksi. Koko projektin olemassaolon aikana sisäpinta on ollut se oleellisempi, tarinan liha ja luut. Ulkopinta on ollut lähinnä iho-ja rasvakudoksena tukemassa tarinaa ja ankkuroinut sen lukijalle ymmärrettävään muotoon.

Kirjoitettuani Nanowrimossa projektin selkärangan olen siirtynyt tarinan lihoittamiseen. Kuvittelin alunperin, että pääpaino olisi sisäpinnalla, mutta ulkopinta tuntuukin olevan se tarinan osio, joka laajenee pyytämättä.

Sinisenä hetkenä kaikki näyttää oudolta.

Ajattelin pitkään, että tarinassa on kaksi keskeistä henkilöä. Sitten mukaan tuli kolmas, suorastaan raivasi itselleen tilaa sisäpinnalta, vaikka ei ole edes fyysisesti läsnä! Minusta oli ihan OK, ettei tarinassa voi esittää jokaisen hahmon näkökulmaa, mutta ehei, nämä hahmot eivät halua olla vaiti.

Ulkopinnalle on suorastaan tunkua, etenkin hahmoilta, jotka eivät edelleenkään ole fyysisesti läsnä. Sallittakoon läsnäolo heille, se syventää muitakin hahmoja, vaikka olisikin taustatarinaa. Siinä on muuten yksi toistuva elementti tarinoissani: taustatarina on aina ladattu täyteen ja käsikirjoitus alkaa vasta lähellä päähenkilön murtumispistettä.

Ehkä viime aikojen pohdiskeluilla on ollut merkitystä? Kävin läpi tarinan olennaisia teemoja ja niitä tunteita, joita haluan herättää lukijassa. Samalla mietin vertailukohtia omasta elämästäni: koska olen tuntenut samoin? Löysin kiinnekohdat näille tunteille, ja sen jälkeen ulkopintaa on alkanut pommittaa varsinainen ideatulva. En pohdi asioita tietoisesti, mutta jokin on nyt napsahtanut kohdilleen.

Ovat raja-aidat todellisia vai vain itserakennettuja?

Samalla olen alkanut kokea synkronisiteettia, eli merkitseviä yhteensattumia.

Olen lueskellut blogeja ja niissä on tullut vastaan kässärin aihepiiriä koskevia linkkejä, uutissivuilla uutisia jne. Tavallisesti olen löytänyt lähdemateriaalia vain ankaran googlettamisen kautta, joten ilmiö hämmentää. Ilmeisesti se on kuitenkin aika yleistä kirjoittajille, ainakin Johanna Sinisalo ja Tiina Raevaara tunnustivat kokeneensa sitä viime vuoden Finnconissa.  

Täytynee vain hyväksyä, että sisä-ja ulkopinta eivät ole yhtä eriytyneitä kuin luonnosvaiheessa, vaan ne tulevat lipumaan yhteen entistä rajummin. Itseasiassa sisäpintakin on lipunut ulkopinnalle, nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen. Ei ehkä yhtä selkeästi kuin ulkopinta sisäpinnalle, mutta sen symboliikka on kyllä läsnä, kenties vielä tunnistamattomana. 

Jos puhuin pari kuukautta sitten kollaasikirjasta, tarkoittaa tämä, että palaset alkavat sulautua yhteen. Kohta rajapintaa ei enää erota. Se lienee tarkoituskin. 

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Tutkijan luonto

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa taustatutkimuksesta, mutta aihe on jäänyt. Katrin postaus aiheesta kuitenkin muistutti, että tähän voisi palata.

Minusta tuntuu, että mitä vakavammaksi kirjoittaminen menee, sitä vankemmin siihen tuntuu kuuluvan perusteellinen taustatyö (poikkeuksiakin toki on). Olen aina ihaillut tutkijaluontoisia kirjoittajia, jotka pureutuvat aiheeseensa ja tutustuvat siihen perinpohjin oli kyse sitten lehtiartikkeleista, kirjoista, haastatteluista tai matkustelusta ja asioiden kokemisesta itse.

Hiljaisena introverttina on ollut helpompi pitää taustatyö puhtaasti kirjojen ja internetin puolella. Pelkkä ajatuskin haastatteluista ja ihmisten kohtaamisesta ahdistaa. Toimittajataustaisilla kirjoittajilla on tässä selkeä etulyöntiasema, he kun ovat kouliintuneet tiedonhankintaan ruohonjuuritasolla.

Yksi tämän vuoden tavoitteistani onkin opetella taustatyön tekemistä myös oman mukavuusalueen ulkopuolella. On oltava rohkeampi, muuten tärkeistä asioista jää vain sumuinen kuva.

Hyllyyn onkin kertynyt vähän kaikenlaista kirjaa taustatutkimusta varten.

Projekti TH on taustatutkimusinnostuksen alku ja juuri. Kiinnostuin suomalaisesta kansanperinteestä kesällä 2013. Aluksi taustatutkimus oli lähinnä wikipedian selaamista ja netin tonkimista. TH jäi silloin hyllylle LP:n tieltä, mutta jatkoin taustatutkimuksen tekemistä ja annoin ideoille aikaa itää. 

Hommailin hiljalleen hyllyyn kirjoja, joiden uskoin olevan yleishyödyllisiä, vaikka en niitä kyseistä kässäriä varten hyödyntäisikään. Esim. kirjamessut ja nettikauppojen alennuskorit ovat erinomaisia tietokirjojen hommaamiseen vähillä varoilla. 

Siirtyessäni kirjoihin olisi ollut helppoa vaan poimia niistä haluamani yksityiskohdat ja unohtaa muu. Sen sijaan aloin lukemaan niitä kannesta kanteen. Mielenkiintoisimmat ideat tulivat usein asioista, jotka mainittiin yhdessä lauseessa tai kappaleessa. TH:n selkäranka alkoi muotoutua juuri tällaisen tiedonmurusen ympärille, kun huomasin, ettei siitä löytynyt yhdessäkään kirjassa sen enempää tietoa. Mielikuvitus lähti laukkaamaan. 

Jonkin verran jouduin varmasti turvautumaan myös kirjastoon, vaikka lainausajat eivät oikein toimi näin pitkäjänteisen homman kanssa. Kirjastosta lainaan usein selailtavia kirjoja, joista luen vain tietyt kappaleet. 

Kirjojen lukemiseen on mennyt aikaa tuhottomasti, tietoa kun on vaikea sisäistää. Puoli tuntia ennen nukkumaanmenoa on hyvä konsti saada kirjoja luettua. Tällaisen projektin jälkeen tosin seuraava kirja on sitten proosaa, ettei pää hajoa. ;)

 Työpöydälleni on eksynyt vähän kaikenlaista inspiraatiotavaraa,
jota silmäilen blokin iskiessä. 

Em. taustatutkimus on oikeastaan mytologian luomista. Rakentelen palapeliä valikoimalla minulle mieleiset palat. Jonkin verran lainaan makrotasolla myös muiden maiden mytologiasta, mutta yksityiskohdat olen pyrkinyt pitämään mahdollisimman uskollisena esikuville. Rima on korkealla, sillä kässäri menee todennäköisesti luettavaksi aiheeseen hyvin perehtyneille ihmisille.

Mytologian luominen on varmaan se tyypillisin taustatutkimuksen muoto spefikirjoittajien parissa. Muistan ainakin notkuneeni jo lapsena kirjastossa etsimässä kirjoja Antiikin jumalista tai vampyyreistä. Teini-iässä minulla oli pitkä vaihe, jossa olin innostunut enkeleihin liittyvästä mytologiasta. Paneuduin siihen niin innokkaasti, että muistin pitkään ulkoa eri lähteiden enkeli-ja demonihierarkioita nimineen päivineen. O.O 

Omalla kohdallani muiden kulttuurien mytologioista on kuitenkin nähty jo niin monta versioita, etten oikein innostu niiden varioimisesta. Suomalainen kansanperinne sopii paremmin tekstieni luonteeseenkin. Olemme aika melankolista kansaa. Myös uskomusten vahva side luontoon miellyttää. 

Olisin varmaan innostunut folkloristiikan opiskelusta jos olisin lähtenyt yliopistolinjalle. Onneksi asioihin voi perehtyä myös omin päin ja ihan rauhassa. :)

Ei teillä olisi suosituksia uusien kirjojen suhteen? Monipuolisempi luettava on aina tervetullutta. 

 Yllättäen runohyllystä on tullut erittäin tärkeä TH:lle.
'
Oudoin piirre TH:n taustatutkimuksessa on ehdottomasti runous. Tarinassa on hahmo, joka elää ja hengittää runoutta, joten minun on ollut pakko tutustua siihen lähemmin ja saavuttaa sen henki, jotta pääsen sisälle hahmon sielunelämään. 

Jos faktan tankkaaminen on ollut hidasta, on runouden lukeminen vielä hitaampaa. Pidän usein taukoja kirjoittamisesta, joissa pysähdyn lukemaan runoja. Selaan kirjat usein läpi nopeasti ja käännän mielenkiintoiset sivut hiirenkorville. Niihin on sitten helppo palata, kun fiilis iskee. Minulle runojen lukemisessa tärkeää on toisto. Runot avautuvat niin hitaasti, jäävät uimaan jonnekin aivokuoreen ja putkahtavat sitten joku hetki ilmoille...

Viimeinen TH:n taustatutkimuksista on faktapuoli. Kuten LP:ssäkin, on TH:ssa teini-ikäinen päähenkilö. Maailma on muuttunut aikalailla omista teinivuosista, joten eteen tulee jatkuvasti selvitettäviä pikkujuttuja, sellaisia yksityiskohtia, jotka voivat kaataa koko jutun ellen katso niitä kuntoon. 

Yksi TH:n käsittelemistä aiheista on myös sellainen, että en saa siitä tietoa tarpeeksi internetistä ja kirjoista. Tämä on se juttu, johon haastatteluangstini liittyy. En halua puhua siitä vielä tämän enempää. Minulle on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että en sivuuta työlästä taustatutkimusta. 

Faktojen on oltava totta. Se on minun vastuuni kirjoittajana. 

Olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa ensimmäisen version kässäristä valmiiksi, ennen kuin lähden tutkimaan tätä nettiä ja kirjoja pidemmälle. Tätä koskevat kohtaukset ovat vielä pitkälti kirjoittamatta, joten syvempi taustatutkimus nyt olisi aikamoista hakuammuntaa. Konkreettisempi versio käsikirjoituksesta antaa minulle varmuutta uusissa haasteissa - tai niin toivon! 

Aivan varmasti joudun editoimaan kohtauksia myöhemmin, mutta se on loppujen lopuksi pieni vaiva.