lauantai 31. tammikuuta 2015

J.S Meresmaa: Mifongin Mahti

Kirja tuli ulos jo syksyllä ja lähti matkaan Helsingin Kirjamessuilta, mutta lukujonossa on yksinkertaisesti ollut niin paljon kaikenlaista, että en ole ehtinyt uusimman Mifongin pariin kuin vasta nyt. Olen itsekin hieman yllättynyt siitä, miten hyvin tämä sarja on minut koukuttanut. En lue nykyisin juuri lainkaan pitkiä sarjoja tai high fantasiaa, joten Mifonki on aikamoinen poikkeus tästä linjasta.

On kuitenkin mukava huomata, että seikkailufantasia uppoaa edelleen ja sarja on pystynyt pitämään pihdeissään tällaisen skeptikonkin. :)

J.S. Meresmaa, 2014, Myllylahti, oma ostos

Mifongin Mahdissa hypätään reilusti tulevaisuuteen, ja tarinan pääosaan siirtyvät Ardisin lapset Fewrynn ja Ciaran. Sukupolvenvaihdos ei ehkä ole kaikille lukijoille mieleen, mutta minusta se antaa tarinalle aivan uutta virtaa. Aiemmista osista tutut hahmot ovat nyt enemmän sivuhahmoja, mutta ikä ja uudet roolit paljastavat heistä uusia ulottuvuuksia. 

Aivan tarinan alussa näytetään lukijalle Linniä ja Harbenia seuranneen orpopojan Moharin tie osaksi Ardisin perhettä. Sitten esitellään Fewrynn ja Ciaran, kun lapset vielä elävät yhdessä pantterilaaksossa. Fewrynn opettelee elämään mifongilta saamiensa voimien kanssa ja kokee ensi-ihastuksensa Mohariin. Ciaran puolestaan valmistautuu muuttamaan Merontesiin tullakseen kuninkaaksi Ardisin ja tämän isän sopimuksen mukaisesti. 

Neljä vuotta myöhemmin Ciaran on nousemassa Merontesin kuninkaaksi, kun hän tapaa äitinsä vanhan tutun, Danten. Merontesia on vaivannut edellisen kirjan tapahtumista lähtien kirous, joka estää uusien lasten syntymisen kaupunkiin. Samaan aikaan tietyt tahot juonittelevat estääkseen kruununprinssin nousun valtaan. Suuri onnettomuus kutsuukin Fewrynnin monen käänteen kautta veljensä avuksi mifonkien tumman mahdin uhatessa koko Merontesia. 

Kuka sinä olet? Hän huusi naiselle, joka lipui häntä kohti viha ja tuska silmissään. Hän tunsi tuulen hiuksissaan ja poskillaan, ja haistoi kummallisen, litteän hajun. Hän tiesi, että tällä kertaa hän ei ollut unessa, hän oli erilaisessa ulottuvuudessa, eikä hän ollut avuton.

Sapeli naisen vyöllä välkähteli valoa, jonka lähdettä oli mahdotonta paikantaa. Mustat kiharat naisen kasvojen ympärillä tanssahtelivat.


Miksi piinaat minua?

Mahti on ehdottomasti tähänastisista Mifonki-kirjoista paras. Aiempi osien hapuilevuus on kadonnut, ja Meresmaa kuljettaa tarinaa osaavasti, vaikka hahmokaarti onkin paisunut jo aikamoiseksi. Siinä missä Mifongin Aika oli hieman hajanainen, tuntuu Mahti paljon orgaanisemmalta ja yhtenäisemmältä. Seikkailujuonen sekaan mahtuvat kunkin hahmon omat ongelmat ja motivaatiot käyvät hyvin järkeen.

Kuten olen aiemminkin sanonut, en ole Ardisin ja Danten suurin ystävä, mikä on varmasti vaikuttanut osaltaan siihen, että en ole aiempiin kirjoihin silmittömästi rakastunut. Uusien päähenkilöiden myötä huomasin nauttivani Mifongin maailmasta huomattavasti enemmän. Fewrynn on kiehtova hahmo ainutlaatuisuudessaan, Mohari rakastettava renttu, Ciaran aidosti velvollisuuksiensa hämmentävä nuorukainen ja Bronnhild mukavan erilainen näkökulmahahmo muihin verrattuna. Kirja ei ollut missään vaiheessa vain yhden hahmon show, vaan pikemminkin hyvin öljytty ratas, jonka eri osat työskentelivät yhdessä aina loppuun asti.

Suunnittelemattomuus on selvästi Meresmaan etu, sillä juoni taipuu usein sellaiseen suuntaan, että en osannut ennustaa sitä etukäteen. Kokonaisuus pysyi raikkaana, vaikka juoni ammentaakin keskiaikafantasialle tyypillisistä aineksista. Pidin etenkin siitä, miten Meresmaa on laajentanut mifonkien kuvausta tässä osassa.

Ihmissuhdekuviot on esitetty mukavan maanläheisesti: kaikki ei aina mene kuin haluaisi ja rakkaus voi kääntyä kohtalokkaaksi. Romanttiset viritelmät eivät myöskään tunnu irrallisilta, vaan ovat olennainen osa kirjaa. Onneksi ne on kirjoitettu taidolla ja tunnelma on kaukana siirappisesta.

Fewrynnin kirkaisu tukahtui nopeasti, sillä paksun nahkarukkasen peittämä käsi painui hänen suulleen.

Hän tunnisti Moharin kasvot, mutta sydämen pillastunut tykytys ei siitä laantunut. Hän tyrkki kauhuissan pojan kättä kauemmas itsestään, mutta Mohari virnisti.

"Nyt kun mulla on nämä pajakintaat, niin etpähän varmasti polta."

"Hullu!" Fewrynn henkäisi, kun Moharin käsi väistyi hänen naamaltaan. Hän perääntyi vuoteella ja potki peittoa heidän väliinsä. "Mitä teet täällä? Kuinka pääsit sisään?" Fewrynn vilkaisi ovea, joka oli edelleen lukittu.

"Sun ikkunas on raollaan", Mohari vinkkasi ja asettui istumaan Fewrynnin sängyn reunalle.

Kirjassa on paljon herkullisia sivuhahmoja, kuten kaksosten lupsakka pikkusisar Pyon, Rondestanien nuorin veli Roan, Fewrynniä kaitseva Memhri sekä eläkepäivilläänkin tarkkasilmäinen Elingmar. Tarinassa riittää käänteitä ja yllätyksiä aina loppumetreille asti, ja ei-niin-yllättäen tarina päättyy jälleen koukuttavaan cliffhangeriin. Meresmaa taitaa tehdä tämän tahallaan? ;)

Kirja oli nopealukuinen, mietinpä jopa puolessavälissä, miten jälkipuolisko voi mitenkään riittää tarinalle, kun olisin mielellään lukenut paljon enemmänkin. Hahmoista on muodostunut kirjojen kuluessa yksi laajalle levittäytynyt perhe, jonka pariin palaan mielelläni taas seuraavan kirjan myötä. 

maanantai 26. tammikuuta 2015

Mielen maisemia

TH:ssä on paikka, johon minun tarvitsee päästä. Jostain syystä en hahmota sitä päässäni, kun kirjoitan. En todella tunne sitä, vaan haparoin ympäriinsä. Miljöö jää epämääräiseksi, ehkä ahdistavaksikin. Tämä tuntuu toistuvan useissa teksteissäni.

Luulen että ongelma johtuu osittain persoonastani. En ole ihmistyyppiä, joka huomaa kolleegan uuden kampauksen tai paidan. En huomaa sotkuisuutta kotona tai tunnista ihmisten kasvoja, ellen keskity niihin erikseen. Siksi kai minun on niin vaikeaa kuvitella hahmojeni ulkonäköä tai miljöötä.

Kirjoittamani jutut ovat tietyllä tapaa hyvin sisäänpäin kääntyneitä. Kirjoitan mieluiten tunteista ja tunnelmista. Oikeastaan ympäristön ainoa funktio tuntuu olevan hahmojen sisäisen maailman kuvaaminen. Siksi meri kuohuaa, myrskypilvet nousevat ja helle puristaa sisäänsä, kunnes voimia ei ole enää jäljellä.

Pidemmän päälle luonnon elävöittäminen ja valjastaminen vain tuohon tehtävään käy varmasti lukijan hermoille. Pitäisi opetella kuvaamaan myös niin, että miljööstä tulee oma hahmonsa, ei näkökulmahahmon jatke.

Kuvailu tulee minulla aina myöhemmissä editoinneissa. Toiminta ja ajatukset ovat kiinnostavampia ainesosia ja niiden pyörittely on minulle kohtauksen suola.

Epäilen että kuvaamisen vaikeus on toisaalta myös sanaston ongelma. Vanha "näytä älä kerro" ohje asettuu kuvaukseen muodossa "mahdollisimman konkreettista, ei abstraktia".

Minun on hankala visualisoida yksityiskohtia. En näe puita metsältä. Ja jos näen, en tiedä alkuunkaan mitä katson. Yllättäen suurimmat ongelmat ovat fantasiamaisemien kanssa. Minulla on ote todellisuudesta, mutta kaikki oman kokemuksen ulkopuolinen on hankalaa.

TH:n tärkein miljöö on minulle äärimmäisen hankala. Luulen että sitä on luonnosteltava esiin kirjoittamalla pelkkää kuvausta kässärin ulkopuolella. Kartan piirtäminen voisi olla myös avuksi. Kenties minun on piirrettävä ympäristöä ensin paperille, jotta se piirtyy aivoihinikin.

Salaperäinen miljöö kuulostaa muuten tältä:

maanantai 19. tammikuuta 2015

Pilkahdus

Blogitauko hieman venähti. Viimeksi jo listailinkin joulunjälkeisiä tunnelmia, joten loman alkaessa olin aivan seis

Minulla oli suuria suunnitelmia lomalle, mutta huomasin jumittavani sohvalle jo heti ensimmäisenä päivänä... ja sitä seuraavana... ja senkin jälkeen. 

Loppujen lopuksi loma kului sohvalla Frendit-maratonin merkeissä. Taisin tarvita löhöilylomaa enemmän kuin olin edes tajunnut. Loman alkaessa minua ahdistivat kalmanrajat ja puoliksi suunnitellut kirjoitushaaveet. Eniten minua kuitenkin ahdisti se, että istuisin tietokoneella lomallanikin. 

Oli oudon vapauttavaa luopua suunnitelmista ja päättää tehdä vain minimi. Parin päivän jälkeen aloin kaivata tekemistä, joten aloitin kotona järjestelyprojektin ja huomasin, että nurkissamme on aivan liikaa tavaraa. Hävitin 60 CD-levyn kannet (levyt otin säilytykseen), erottelin leffoistani muutaman kassin myyntiin, vein UFFille monta säkkiä vanhoja vaatteita jne. Olo keveni kummasti, sain jopa siivottua. Jo pelkkä kirjahyllyn uudelleenjärjestäminen tuntui käsittämättömän hyvältä.

 Joulukuisia tunnelmia ♥

Minulla oli yksi valveyö, jonka aikana kirjoitin TH:tä, mutta pääasiassa annoin sen olla. Kun yritin vuodenvaihteessa miettiä millaisen koontipostauksen tekisin edellisvuodesta, tajusin menneeni eteenpäin jatkuvalla höyryllä ja mahdottomilla aikatauluilla. Siispä lupasin, että tämä kässäri saa enemmän aikaa. 

Asetin TH:n raakaversion aikarajan kesäkuulle. Näin minun ei tarvitse stressata siitä ja opiskelusta, liikkumisesta ja sosiaalisesta elämästä, vaan saan tehdä mitä haluan ihan rauhassa. Lisäksi kässäri vaatii taustatutkimusta, enkä ole aiemmin tehnyt sitä tässä mittakaavassa. Sen opettelulle täytyy antaa aikaa.

Tuntuu että sain loman aikana usean ajatuksen ja neronleimauksen liittyen kirjoittamiseen. Sain palautetta ja kirjoittelin seuraavaa kehityskohdepostaustani, mutta en varsinaisesti kaivannut blogia tai halunnut jakaa kuulumisia. Tässä siis syy miksen ole kommentoinut kauheasti viime aikoina, vaikka olen satunnaisia postauksia lukenutkin.  

En vielä tiedä mitä 2015 tuo tullessaan. Toivottavasti olen itselleni armollisempi tänä vuonna ja opin seuraamaan tarkemmin vaistoani. Viime vuosi tuntuu näin jälkikäteen (hyvin tarpeelliselta) välivuodelta. 

Tänä vuonna pääsen toivottavasti tulevan romaanin imuun. Olen kirjoittanut itsestäni muutaman vuoden kuonat ulos ja löytänyt oikean ilmaisutavan ja tarinan. Ehkä parin vuoden päästä tämä tarina voisi tulla jopa julkaisukelpoiseksi. Julkaisu ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo. 

Tärkeämpää on rehellisyys, uskallus ja herkkyys. Kuvittelin itseni pitkään aivan toisenlaiseksi kirjoittajaksi, mutta nyt alan saada kiinni jostain todenperäisemmästä. Kirjoittaminen on lisännyt itsetuntemustani. 

Jännittävää ajatella, että ensi vuonna näen tarinani kokonaisena, kun se on nyt vasta hahmotelma.