tiistai 29. joulukuuta 2015

Editointisekoamispostaus #375

Onpas nyt jotenkin hankala valaa itseensä positiivisuutta. Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet aikamoista ylitöiden, stressin ja unettomuuden huumaa. Olen takonut samalla uskollisesti kässäriä, nanoa ja runoja, käynyt Viidassa ja matkallakin.

En vaan ole aikataulussa (kukaan ei yllättynyt). *O*

Jumitan TH:n editoinnissa sivuilla 80-100 (/185). Olen saanut alun ihan hyvään kuosiin ja edistynyt keskivaiheenkin kanssa. Sivut 80-100 vaan ovat yksi tarinallinen musta aukko, johon kärsivällisyyteni ja mielenterveyteni vajoaa! En pääse niistä eteenpäin. :(

Editoinnin ohella olen fiilistellyt sarjismuotoisia Helkavirsiä ♥ 

Vikana on varmaankin se, että tarinassa on iso käänne 80 kohdalla, jonka jälkeen olen kirjoittanut pari lukua filleriä ja nyt nuo filleriluvut tuntuvat kertakaikkisen huonoilta ja typeriltä. Isosta käänteestä ei voi (mielestäni) hypätä suoraan eteenpäin, vaan lukijalle pitäisi antaa suvaintokohta, mutta tarina tuntuu auttamatta venytetyltä. 

Olen miettinyt näiden lukujen leikkaamista. Ongelmana vaan on se, että fillerillä on domino-efekti, joka edistää juonta. Sillä on siis pointti!

Luulen että turhautuminen johtuu osittain siitä, että kässärissä on liian vähän hahmoja. Yksi helmasyntini on kirjoittaa hyvin niukalla hahmogallerialla. Se vaikeuttaa konfliktien keksimistä ja juonen kuljetusta. Etenkin kun kässärissä eletään vahvasti näkökulmahahmon kautta ja sivuilla on vähemmän toimintaa kuin dialogia ja ajattelua.

Huvittavaa sinänsä, minulla oli vielä viitisen vuotta sitten aivan päinvastainen ongelma. Ja kaikissa novelleissani on taas liikaa hahmoja ja uusissa kässäreissä myös liian vähän. Aivoni ovat jotenkin nurinkurin! XD

Kässärin alku-ja loppupäässä teksti tuntuu ilmavammalta, tässä keskivaiheella se tuntuu tervalta. Editointi on kyisen pellon kyntämistä. Teksti tuntuu niin ontuvalta, että harkitsen jopa sen heivaamista ja kokonaan uuden kirjoittamista (enkä jaksaisi tehdä sitä...). O.O'

Nämä on kuitenkin aika isoja päätöksiä. Leikkaamisessa on aina se vaara, että kadotan jotain olennaista juonesta, eikä se virtaa enää loogisesti.

Näkkien ajattelu tekee minut myös onnelliseksi. XD

Onneksi loppu on helpompi editoida. Teksti on rytmillisesti ja tarinallisesti jotenkin nopeampitempoista ja miellyttävämpi lukea. En usko, että sinne tarvitaan näin valtavia muutoksia. 

Muuten minulla on ihan hyvä fiilis editoinnista. Tuntuu että saan asioita aikaan ja olen saanut muut suuret muutokset tehtyä ongelmitta. Olen alkanut taas uskoa tähän, yhdessä vaiheessa yhden hahmon luonne oli hakusessa ja nyt taas sain siitä otteen. 

Vuoden loppuun aikatauluni ei nyt kyllä pidä. Kirottu elämä - aina kirjoittamisen tiellä!!!

(Vapaa-aikaanihan en ole käyttänyt ääliömäisesti esimerkiksi animemaratooneihin, jotta voisin katsoa uudelleen Hellsingiä, Berserkiä, Claymorea, GTO:ta, Utenaa jne. Eeeeehei!) O.o

Suosta ylös tammikuun loppuun mennessä? Tarvitsen personal trainerin, joka kahlitsee minut tietokonetuoliin editoimaan!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Twitterin vaarat

En ole aloittanut editointia. Tai siis editoin kyllä, mutta en kässäriä vaan urbaaninovellia. Koska jostain syystä en nyt jaksa teinejäni ja tämä täysin hyllylle jäänyt novelli luistaa nyt erinomaisesti.

Tärkeämpää kai, että teen jotain hyödyllistä? En ole oikein lanutuulella tällä hetkellä. Plus, olen pyöritellyt TH:ta yli vuoden päivät aika yhtäjaksoisesti. Pari päivää tuskin tuhoaa minua tai käsistä (joo, elän valheessa).

Asiaa ei oikein auta se, että eksyin YA-sankarin Twitteriin, jossa tämän koko luomakunnan ihanin, komein ja vahvin nuorukainen kertoo mitä todella ajattelee YA-romansseista ja niissä esiintyvistä klisheistä.

Oma kässärinihän ei ole mikään YA-romanssi - tai no, on siinä romanssi, mutta se ei ole pääasia, okei? Kässärissäni on JUONI. Upea, yllättyksellinen ja omaperäinen. Romanttiset kuviot ovat sen rinnalla pientä.

Ja käsishän on täysin klisheevapaa, tyttöjä voimauttava coming of age-tarina, joka on kirjallisesti kunnianhimoinen (ihan totaalisesti olen Finlandia Junior ehdokkaana, katsokaa vaan)!


(TH:ssa juodaan hirveästi kahvia, kuunnellaan musiikkia - onneksi uutta - ja kirjoittaviakin teinejä löytyy. Hups.)


(Pitää varmaan lukea kässäri vielä n-kertaa... O.o')


(Vielä ehtii kadottaa lyriikat helvettiin... mutta onko pakko deletoida runotkin? @.@)


(Totaalirepes XD XD ...Tämä ei tietenkään liittynyt kässäriini millään tavalla!)



(Miksei musiikkimaku muka ole hyvä yhteensopivuusindikaattori???)


(Pakko.Lopettaa.Lukeminen. O.O' O.O')


(Suuteleminen on rankkaa puuhaa!!)


(HAHAA! Poistin ylitsevuotavat ulkonäkökuvaukset jo viime keväänä - jostain syystä niitä on aina raakaversiossa - eikä kenenkään silmänväriä kuvata! VICTORY!!!)


(...kosahdin heti takaisin klisheepaskalistalle! XD)


(APUA!! TÄÄLTÄ ON PÄÄSTÄVÄ POIS!!!)


(Tiedänkö minä? Tietääkö lukija? Apua, saan kässäripsykoosin...)


(Ei ole käsikirjoitusta. Se oli vain unta. Pitkää, kamalaa unta. O.O)


(Päähenkilö katsoi hänen upeisiin, tummiin silmiinsä. Oi, hän oli upota tuohon katseeseen. Se nuoli hänet kauttaaltaan pitkin limaisin vedoin, sai ihokarvat pystyyn-

Hetkinen, rupesinko kirjoittamaan Hevoshoukutuksen jatko-osaa vai mitä? O.o')

[kirjoittajan mielenterveyden turvaamiseksi Twitter on toistaiseksi käyttökiellossa]

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ateenassa muusien kanssa

Katosin taas hetkeksi blogimaailmasta, kun jätin Suomen pimeyden ja läksin viikoksi Ateenaan runo-, mytologia- ja filosofiakurssille. Oli muuten ihana viikko! Kreikan aurinko oli täydellinen lääke pahimpaan kaamosahdistukseen, joka minulla on ollut vuosikausiin. Lisäksi sain ajatukset irti kässäristä ja proosasta.

Aamuisin ja iltaisin opiskelimme Kreikan filosofiaa ja mytologiaa. Jälkimmäisen olen aina kokenut läheiseksi, vaikka en olekaan tainnut sitä suoraan käyttää fantasiateksteissäni (tuttuja elementtejä kyllä, esim. Kronoksen kaltainen lapsiaan hotkiva/murhaava isähahmo löytyy). Sen tunteminen myös avaa modernia ja klassista kirjallisuutta, joka vilisee viittauksia kreikkalaisiin myytteihin.

Päivisin teimme pitkiä kävelyretkiä museoihin, paikallisiin nähtävyyksiin, ostoksille jne. On aivan mahtavaa tuntea aurinko ihollaan, juoda vuoriteetä hunajalla ja syödä tuore, kostea mandariini. Meillä oli myös jonkin verran toistemme tekstien käsittelyä, kirjoitustehtäviä ja Kreikasta vaikutteita ottaneiden runojen lukemista. Jaoin muutaman mytologisen runon ja sain hirveästi palautetta. Runous on minulla yksi iso sokea piste, joten palaute on erityisen tärkeää.

Kirjoitin joitain runoja myös paikan päällä, mutta selvästi vähemmän kuin luulin etukäteen. Aikataulu oli aika tiukka, yhtenäkin iltana puimme tekstejä vielä kymmeneltä illalla. Onneksi porukka oli todella motivoitunut ja muutenkin aivan huippu. :)

Kotikatumme. Kreikkalainen talvi ei paljoa palella!

Sfinksi Arkeologisessa museossa.

Minotauros ja Theseus Arkelogisessa museossa.

Arkeologisen museon Jockey of Artemision.

Lysikrateen muistomerkki, joka pystytettiin säilyttämään hänen johtamansa 
kuoron voittamaa palkintoa (omaa palkintotornia odotellessa!)

Paikallisen gallerian ihania Minotauros-veistoksia (toin yhden kotiinkin).

Piraeuksen ranta.

Akropolis häämöttää kaukaisuudessa.

Herodes Atticuksen odeion

Pathenonin temppeli Athenalle.

Ateenassa oli hirveästi kulkukissoja, sääli kävi pikkuisia. 

Hydrat löytyivät jo kahvikupeistakin.

Bysantin museon koptilainen hautapatsas.  

Keskiviikkoisin on katutori, jossa myydään tuoreita hedelmiä, mausteita,
pähkinöitä jne. todella huokeaan hintaan.

Näkymä asuntolamme kattoterassilta.

Lykeionin gymnasion, jossa Aristoteles opetti.

Nyt palattuani on ollut hiukan sellainen olo, että astuin lämpimältä Olympos-vuorelta suoraan sinisävyiseen Manalaan. Koti-ikävä kyllä oli, niin kivaa kuin matkustaminen onkin. 

Ja minut valtasi mitä omituisin tunne kävellessäni Bysantin museossa. Hetken näin mielessäni mytologisen runokokoelman, runot maalauksina minua koskettaneista myyteistä ja tarinoista. Muistan miettineeni minne sijoitan Jormungandrin, La Loban, Daphnen ja Apollon, minne Kipu-tytön ja Ofelian. Ajatus oli niin visuaalinen, näin runokuvien sävyt ja valaistuksen, maalaukset, patsaat ja vanhat käyttöesineet viileässä ja hiljaisessa holvissa. Mikä lie muusa kävi kylässä... 

Nyt pitäisi palata kuitenkin kässärin äärelle. Edessä on hirveästi työtä ennen joulua. Loppukiri tälle versiolle. Kokonaisuus on melkein kasassa. Ehkä sain Kreikan auringosta jonkun puuttuvan palan ja en vain tiedä sitä vielä.

torstai 26. marraskuuta 2015

Huomenna meille lauletaan

Hyydyin sitten ihan totaalisesti nanon kanssa. Loppusaldoksi jäi se 24 000 sanaa. Mutta se on aikalailla sama kuin viime vuonnakin, joten en ole hätääntynyt. Tämä on hyvä pohjatyö, jonka päälle voi sitten jossain vaiheessa rakentaa enemmän.

Sen sijaan hyppäsin taas TH:n editoinnin kelkkaan. Pari viikkoa eri kässärin kanssa tosiaan toi heti uuden näkökulman tekstiin. Tallensin uuden tiedoston (tämä lienee jo versio 5.0!!!) ja lähdin tekemään hieman isompia linjamuutoksia.

Pääasiassa karsin tekstiä alkupäästä ja aloitin minua vaivanneen sivujuonen poiston, jonka myötä kaksi sivuhahmoa yhdistyvät. Nythän teen karkealla siveltimellä ja muokkaan lähinnä puhujia ja kuvauksia oikein, jotta pääsen vauhdilla eteenpäin. Voin tehdä mikroeditointia lukuihin myöhemmin. Olen selvästi niitä "isosta pieneen" editoijia ja kirjoittajia. Kirjoittaminen ilman tarinan kehikkoa ajaa minut hulluksi! 

Islantia, Thingavellirin kansallispuisto

Pääsin jo alun ohi ja keskivaiheeseen. Siinä 30 sivun jälkeen on kohta, jossa tekstin luonne muuttuu ja mukaan tulee toinen kertoja. Toisen kertojan teksti muuttui tässä vaiheessa kirjakielisestä puhekieliseksi, mikä teki tekstistä selvästi energisempää.

Mitenhän en ole tajunnut tätä aikaisemmin? Se vaan tuli luonnostaan, lukeminen tökkäsi kirjakieleen ja aloin puhekielistämään lauserakenteita. Toisaalta puhekielisyys sopii paremmin minä-kertojalle, jolla on tosi lyhyitä lukuja (en jaksaisi lukea tätä pitkiä pätkiä). Minulla siis on henkilökohtainen ongelma minä-kertojien kirjoittamisessa, ne eivät oikein sovi maalailevaan tyyliini. O.o'

Keskivaiheen teksti on muuten kamalaa luettavaa. On siis se siis sujuvaa, kieli ihan jees, mutta se tuntuu tyystin erilaiselta kuin loppu ja alku, jotka olen viilannut hyvin nopealiikkeiseksi. Alussa ja lopussa on enemmän sellaista välähdyksenomaisuutta, kun taas tämä keskivaihe eletään tuskallisen paljon tässä hetkessä. Luvut tuntuvat pitkiltä, niissä ei ole samanlaista jännitettä.

Eilen yhdistin kaksi lukua, heivasin yhden kokonaan. Tuntuu että olennaista informaatiota saattoi pudota matkasta, mutta oikeastaan tiedon puutekin luo jännitystä. Päätin pantata sitä vielä hetken, laittaa lukijan arvailemaan yhden hahmon roolia.

*

Näin kokonaisvaltainen editointi on kyllä todella raskasta. Tuntuu ettei tämä valmistu ikinä. Tällaisina päivinä on kiva kuvitella hetkeä, jolloin haaveet ovat toteutuneet.

Hassua kyllä en unelmoi skumpan juomisesta saatuani kustannussopparin. Minun haavekuvani on omistuskirjoituksen kirjoittaminen uunituoreeseen kirjaan ja sen postittaminen eräälle henkilölle, jolle olen oikeastaan jo päättänyt omistaa kirjan. Ajatuksesta tulee lämmin olo.

Kirjoitin tämän tekstin meille.
Ehkä joku päivä hän saa lukea kirjamme kansien välistä.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Kaamoksen kengänpohjassa

Kässärin täyteläisen tummia tunnelmia Meg Meyersin tahdissa.

Tuntuu kuin olisi miljoona asiaa, joista puhua. Juuri nyt en jaksa.

Jossain vaiheessa pimeä saa minut aina kiinni ja litistää kengänpohjaansa. Se tulee iholle, kun ajan valottomalla tiellä ikkunat huurussa, nauraa kun valoksi kelpaa katuvalojen kelmeän oranssi heijaste märällä asfaltilla. Nukun tismalleen saman verran kuin muulloinkin ja herään aamulla kuin haudasta.

Näen yhtä toistuvaa painajaista. Että olen yhä toinen jalka AMK:ssa. Olen jotenkin valmistunut käymättä kaikkia kurssejani, käyn töissä normaalisti ja yritän siinä sitten suorittaa rästiin jääneitä kursseja. Lintsailen niiltä, koska minua ei kiinnosta, tulen paikalle kerran kuussa enkä ymmärrä mistään mitään. Iso osa kursseista on pitkää matikkaa, jotain niin edistynyttä, että en edes tunne termejä. En osaa laskun laskua.

Unesta herääminen on niin ihanaa, vaikka en yleensä hetkeen muista edes, etteivät ne ole totta.

Osa tästä on varmasti työstressiäkin. Hommani vaihtuivat ja olen joutunut opettelemaan parissa kuukaudessa kaksi kokonaan uutta hommaa. Kolmas alkaa joulukuussa ja sitten teen niistä yhtä aina kuukausi kerrallaan, kunnes vaihdetaan. En tykkää tällaisesta, kaikki on excelöity ja kaikki hommat kiertävät. Tuntuu kuin asiat valuisivat päästäni, kunnes en muista enää yhtään mitä minun piti milloinkin tehdä. Helvetin työelämä.

Pari salaisuutta ja neuroosia lisää ja olen kauhuromaanin päähenkilö. Ehkä Raevaaran Nukkumatti kaivaa minunkin silmäni päästä.

*

Nanowrimo auttaa kaamoksen hillinnässä, onpahan jokin tavoite johon keskittyä ahdistuksesta ja väsymyksestä huolimatta. VH:n kanssa nano on sujunut kuin unelma. Olin viime viikolla vielä yhden päivän tavoitetta edellä, vaikka pidin pari nollapäivää viikossa. Idea oli kypsä kirjoitettavaksi, kehitin sopivan rytmin. Mietin aina työpäivän aikana jonkun täkyn uutta lukua varten, jota en malttanut olla kirjoittamatta. Laitoin kasaan täydellisen soittolistan, katsoin ettei ole pahemmin menoja.

Minulla oli mitä ihanin flow. Luomani maailma kiinnosti, hahmot aukesivat pikku hiljaa, kirjoitin jopa siedettävää tekstiä. Nano alkoi tökkiä vasta, kun minun piti alkaa lopetella tarinaa. Luulin tietäväni oikean tavan lopettaa, mutta juoni kuljetti hahmoja, eivätkä hahmot juonta. Päätin antaa itselleni luvan jättää lopun vielä kirjoittamatta, ihan kuin tein TH:n kanssa viime nanossa.

Viime viikonlopun Viita imi jaksamiseni niin totaalisesti, että jymähdin 24 000 sanaan. Tarkoitus oli kuitenkin tehdä "vain" puolinano, joten ei sillä niin väliä. Lupasin itselleni vielä 6 000 sanaa. Se on varmaan riittävä runko tarinalle tällä erää.

TH on taas kolkutellut mieleni ovella, enkä malta päästä editoimaan sitä. Se mikä ahdisti pari viikkoa sitten, tuntuu nyt kypsyneen päätökseksi. Tiedän miten korjaan kaiken. Minulla on suunnitelma.

Etsin tänään kaupasta kirkasvalolamppua, mutta ne oli loppuunmyyty. Harmi. Vuosien kärvistelyn jälkeen päätin, että ostan sellaisen työpisteelle. En jaksa tänä vuonna sitä henkistä uupumusta, joka tulee joulun tienoilla.

Onneksi kohta on loma. Lähden viikoksi Kreikkaan joulukuussa, kirjoittamaan runoja. Hassua miten olen soimannut itseäni matkasta kesästä lähtien (koska Kreikassa runoilu on kuin jostain huonosta romskusta) ja nyt olen valtavan huojentunut, kun pääsen valoon.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Kauhuromantiikkaa

Marraskuu on saapunut. Aloitin Nanowrimoni lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, vaikka väsymys oli Viitapäivän jälkeen kova. Sain naputeltua jopa viitisensataa sanaa ennen kuin sängyn kutsu kävi vastustamattomaksi. Sen jälkeen sanoja on tullut kevyesti jo 5000. Nano on siis alkanut hyvin.

Luulen kässärin "helppouden" tulevan siitä, että sen idea on peräisin viime vuoden syksyltä. Kirjoitin sitä silloin joitain tuhansia sanoja, turhauduin ja jätin hautumaan. TH:llahan oli myös pitkä, yli vuoden itämisaika, jonka jälkeen se oli helpompi valuttaa nanowrimossa paperille.


Toismaailmallinen Dettifoss Islannissa, 
tuntuu että kuulen yhä sen kohinan kuvissa

Minulla on sellainen utuinen ajatus juonesta, jota seuraan. Luvut ovat lyhyitä tunnelmapaloja, joita saan syventää myöhemmin ja muokata. On outoa kirjoittaa taas raakatekstiä, kun olen lähinnä hinkannut vanhaa kuluneen vuoden. Pientä silmämääräistä editointia olen tehnyt nytkin, ennen kuin aloitan aina päivän sanojen keruun. Poistettavat jutut vedän yli, jotta sanat säilyvät. En jumita toimimattomiin lauseisiin.

Kässärin genre on kai eräänlaista kauhuromantiikkaa. Gotiikka on sydäntäni lähellä, siitä näkyy viitteitä monessa tekstissäni, aina ensimmäisistä lähtien. Kuuntelen synkästä viulumusiikista koottua soittolistaa ja fiilistelen hämäriä öitä, usvaa, kuolleita puita ja ihmisiä, jotka tuntevat syvästi sovinnaisen kuorensa alla. Lokaatio on tarinalle tärkeä ja tunnistan monta muutakin elementtiä, jotka sopivat gotiikan määritelmään.

Muistan että hahmottelin viime vuonna vaarnamaisen kässärin reseptiä. Minusta tuntuu, että se on terävöitynyt kuluneen vuoden aikana entisestään. Olen kirjoittanut lisää ja hahmotan ne langat, jotka kulkevat tekstistä toiseen (sulkeutuneita ihmisiä, puita, ankeriaita, muodonmuutoksia, runoutta, mykkä värimaailma, intohimo ja sen kieltäminen, kyynisyys ja idealismi).

On ihana kirjoittaa jotain uutta, löytää ne kohdat joissa on jo lupaus käsikirjoituksen tarinasta ja hahmoista. Sanat eivät vielä asetu sijoilleen, mutta ne pitävät paikkaa oikeille sanoille. Päivän päätteksi minulla on kylläinen olo.

Ostin kirjamessuilta Naapurini Totoro julisteen ja laitoin sen työpöytäni päälle. Metsänjumala katselee minua sieltä ja käskee sanataimien kasvaa. 

torstai 29. lokakuuta 2015

Nanowrimo lähestyy!

Kuten tavallista Nanowrimon aika on ovella. Olen työstänyt TH:ta aika nonstop viime marraskuusta lähtien, joten palkitsen itseni uudella kässärillä. Ja mikäs hauskempaa kuin tehdä siitä puolinano marraskuussa!

Kyseessä on viime syksynä ideoitu projekti VH: kauhu- tai jännitystarina, jossa on yliluonnollisia olentoja, traagisia hahmoja ja muita vaarnamaisuuksia. Tapanani on myös ollut tehdä Nanowrimo-tarinoille feikkikannet. Siispä esittelen VH:lle tuunaamani taideteokset:

 

Tein tyttöversion ensin, kunnes pysähdyin ja tajusin miksi se näyttää niin tutulta (alitajunta on varkaista pahin!) O.O Sitten tein kiirellä kakkosversion, joka on toivottavasti hiukan omaperäisempi. Taisin viime vuonnakin tehdä epäilyttävän samankaltaisen kannen toisen nanottajan kanssa. Ugh, miksi näin käy aina???

En varsinaisesti tähtää feikkikansissa "kansimaisuuteen", vaan sellaiseen kässärin tunnelman hakuun, vähän kuin vaikkapa leffajulisteiden kanssa. Tällä kertaa varioin Hilda Doolittlen runoa Lampi, koska en halunnut laittaa kässärin kokonimeä näihin.

Elätkö sinä?
Kosketan sinua.
Sinä värähtelet niin kuin meren kala.
Peitän sinut verkolla.
Mikä olet - saalisko?

(suom. Pertti Nieminen 
& Tuulia Toivanen)

Ihanaa kun nykyään löytyy niin komeita Creative Commons Zero lisenssin kuvia! Vaikka en näilläkään rahaa tee, yritän kyllä tarkistaa, että kuvia on lupa käyttää yleiseen häröilyyn. :)

Nanowrimo on tärkeä osa kirjallista uraani. Kaikki blogissa esitellyt kässärit ovat saaneet alkuunsa siitä: I, M, KK, LP, TH ja nyt VH. Nanowrimo opetti minulle kärsivällisyyttä ja työrytmiä ja kasvatti itseluottamustani kirjoittajana. Nanowrimon foorumeilla oli minulle tärkeä kirjoittajayhteisö silloin kuin sellaista ei minulla muuten ollut.

Tapahtuman varjopuolena on kuitenkin se, että moni kirjoittaja aktivoituu vain marraskuussa. Pelkkä sanamääriin tuijottaminen ei tee hyvää kässärille ja tahti on tappava. Pahimmillaan Nanowrimo voi lamaannuttaa oman luovuuden. 50k/kuussa tahdilla minulla syntyi kieroja kässäreitä. Etukäteen suunnittelukaan ei auttanut, sillä kässäreille ei jäänyt aikaa mietiskelyyn, jolloin ongelmatilanteita tuli ratkottua klisheillä ja huonoilla ratkaisuilla. Niiden editointi oli tuskaa.

Nanoon pätee siis sama kuin muihinkin kirjoittamisjuttuihin. Tulee ottaa siitä se mikä itselle hyvää ja hylätä loput. Minulle hyvää on kannustus ja kirjoittamisen juhlistaminen. Minulle hyvää on oman tekemisen seuraaminen. Asetan kuitenkin itse tavoitteeni, enkä lannistu jos en pysy siinä. En myöskään hukkuttaudu enää nykyisin foorumeille, koska minulla on perseellepotkijoita omastakin takaa. ;)

Paras kässärini tähän asti on syntynyt kirjoittamalla sitä pikkuhiljaa vuoden ajan. Nanowrimossa tehty runko muodostui kässärin sydämeksi, mutta sitäkin on editoitu paljon. Ajattelin kokeilla josko tämä olisi minulle hyvä työskentelytapa jatkossakin.

Sain viime nanoon suurta lohtua Marko Hautalan toteamuksesta: "Joitain kirjan lukuja on kirjoitettava yksin puolipsykoosissa pimeässä mökissä." 

(Hän tosin tuskin tarkoitti kokonaista kuukautta puolipsykoosia pimeässä kirjoituskammiossa. O.o')

Onnea kaikille nanottajille! Toivottavasti pääsette tavoitteisiinne. :D :D

maanantai 26. lokakuuta 2015

Vaeltava kirjoittaja


Dario Marionelli & Jack Liebeck - Wandering Jane

Viime viikolla oli ihania hetkiä kirjoittamisen kanssa. Makasin sängylläni ja katsoin 2011 Jane Eyrea ja kirjoitin samalla runoja (oi Dario Marionellin soundtrack!). Oli lämmintä ja leppoisaa.

Runoja on alkanut taas valua, kesällä en niitä pahemmin kirjoitellut. Seitsemään kymmeneen on mahtunut noin 15 hyvää tai lupavaa runoa. En tiedä miksi lasken niitä. Ehkä siksi, että Kreikan runokurssilla runoja on varmasti jaettava muillekin ihmisille. Olen huolissani ja innoissani matkasta. Saa nähdä mitä siitä tulee.

*

Kässäri on edistynyt. Loppu siitä puuttuu edelleen. Itseasetetun kalmanrajan mukaan tässä olisi vielä viikko aikaa. Tajusin kuitenkin jo kesällä, että kässärissä on yksi sivujuoni, joka häitsee minua. Se ei jotenkin resonoi emotionaalisesti. Se on kylmä kun kosketan sitä. Jotenkin etäinen, kuin kaiku toisesta tarinasta.

Nyt ajatus on kypsynyt jo sellaiseksi, että aion poistaa tämän hyvin näkyvän ja isossa roolissa olevan sivujuonen. Se ei vaan tunnu sopivan enää tarinaan.

Yritin vältellä tämän ajattelemista monta kuukautta, laitoin tunteet jonkin hermostuneisuuden piikkiin. En pääse ajatuksia enää karkuun. Aika on tehnyt epäilyksen terästä vain vahvemman ja minä olen alkanut uskoa näihin tuntemuksiin entistä enemmän. Ehkä tiedän paremmin mitä haluan romaanilta, tekstiltäni, kirjoittamiseltani?

Päätös syntyi, kun keksin viimein miten korjaan juonen poistaminen muodostaman aukon keskelle tarinaa. On yllättävän hankalaa poistaa kokonainen henkilöhahmo (#1) tietystä roolista, kun tämä ajaa tarinaa aktiivisesti eteenpäin. En siis poistakaan häntä tyystin (#1), vaan siirrän toiseen rooliin (#1.5), jossa oli aiemmin toisenlainen hahmo (#2).

Kahdesta hahmosta tulee siis yksi uusi. Editoinnista tulee varmaan painajaista.

Minulla on kuitenkiin niin vahva fiilis, että näin tarvitsee tehdä, että olen sitoutunut tähän. Ja minähän en osaa kirjoittaa eteenpäin jos tarinassa on liian iso ryppy keskellä. Loppu se vaan karkaa silmieni edessä. No, yhden sivujuonen poistaminen tekee tilaa toiselle, joka olisi ehkä muuten jäänyt alikehittyneeksi.

Harmi kyllä #2 hahmoa, joka nyt katoaa #1.5 tieltä. Pidin tästä hahmosta hirveästi, hänelle vaan ei ole mitään funktiota tarinassa, koska #1 pitää olla tarinassa jossain roolissa.

*

Perustin myös joku aika sitten salablogin, sellaisen johon kirjaan asioita ylös prosessista ihan vain itselleni. Huomaan että tällainen sensuroimaton analyysi on ollut hyödyllistä. Tätä blogia varten seulon aiheita ja pyrin puhumaan kirjoittamisestani enemmän kollektiivisesta näkökulmasta. Salablogiin tunnustan henkilökohtaisuuksiakin.

Luulen että lyhyitä postauksia on mielenkiintoista lukea joskus vuosien päästä ja muistaa millaista romaanin kirjoittaminen oli, päiväkirjaa kun en enää varsinaisesti pidä.

Minussa vahvistuu koko ajan ajatus, että oma etsikkoaikani olisi ehkä ohi. Että tässä kässärissä on viimein aineksia oikeaan kirjaan: syvällisyyttä, tunnetta, kantava ajatus, oma kirjoittajan ääneni. Se ei ole sataprosenttista varmuutta, vaan sellaista mystistä ja lämmintä utua, haaveilua.

Tähän verrattuna minulla on ollut suorastaan kylmä olo viime vuodet.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Helsingin kirjamessut 2015

Helsingin messut ovat taas omalta osaltani takana päin. Tätä vuotta väritti ehdottomasti oma väsymiseni tähän sirkukseen. Aiempina vuosina olen jaksanut juosta paneelista toiseen intoni voimalla ja raportointikin on sujunut muistiinpanojen avulla yksityiskohtaisesti. Tänä vuonna messut tuntuivat aika koetuilta, eikä ohjelmakaan innostanut niin paljon.

Tämä lienee ihan luonnollista. Esim. julkaisuun tähtääville kirjoittajille suunnatut paneelit jätin tänä vuonna kokonaan väliin. Olen omassa tekemisessä sellaisessa vaiheessa, että vastaukset on kuultu jo monta kertaa (kirjamessut tunnisteella pääsee lukemaan edellisvuosien raportit näistä). Yritin sen sijaan keskittyä enemmän kirjoihin ja kirjailijoihin sekä runouteen.

Perjantai

11.30 - 12.00 Naisten aika
13.00 - 14.00 Historian viettelys
15.00 - 16.00 Runo-nonstop
16.00 - 17.00 Runo-nonstop
17.00 - 17.30 Menestyksekäs omakustantaminen

Lauantai

14.00 - 14.30 - Yliluonnollinen dekkari

Messuille sopiva kirjakassi. ♥  

Perjantai sujui aika väsyneissä merkeissä. En ottanut yhtään kuvaa tai tehnyt muistiinpanoja. Jaksoin kuunnella paneeleitakin heikommin kuin normaalisti. Mutta ajattelin jakaa muutaman mieleenjääneen jutun siitä huolimatta. :)

Kuuntelin aamulla ohimennen pätkän Naisten aika (valkoinen varis ja muita oppineita naisia) paneelia, jossa keskusteltiin Gaudeamuksen uudesta tietokirjasta. Kirja keskittyy Suomessa 1800-luvulla eläneisiin naisiin, jotka olivat tavalla tai toisella uraauurtavia. Aihe oli hyvin kiinnostava, mutta paneeli oli ihan täynnä, joten laitoin tämän itselleni lukuvinkiksi ja jatkoin matkaa.

Kiertelin paljon ja tein oikeastaan päivän ostokset jo heti. Messuilla oli hyvin levoton tunnelma ja väentungosta, etenkin koululaisten toimesta. Kävin ostamassa J.S. Meresmaan Mifongin kätkemän, Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Johanna Sinisalolta Kädettömät kuninkaat ja Sankarit, D.H. Lawrencen Kun ihmiset ovat olevinaan jumalia ja kirpparilta Eeva-Liisa Mannerin Kuolleet Vedet.


Tuntemattoman tekijän jääkaappimagneettiruno Louhi-lavalla

Tästä jatkoin Historian Viettelys paneeliin, jossa esiintyivät Kirsti Ellilä, Kristiina Vuori, Mikaela Strömberg, Martti Linna, ja Taavi Vartia, sekä Taija Tuominen haastattelemassa. Kirjailijat esittelevät uutuuskirjojaan jonkin verran, mutta kertoivat myös työskentelytavoistaan.

Erityisesti mieleen jäi Ellilän kertomus siitä kuinka hänen oman sukunsa vaiettu historia synnytti Tuntemattomat romaanin. Hän löysi vahingossa isoisänsä kirjoittaman kirjeen Tammisaaren vankileiriltä, joka toimi alkusysäyksenä kirjalle. Tämän lisäksi Ellillälle selvisi, että isoisä oli ottanut kasvattilapsekseen punaorvon, vaikka olikin valkoisten puolella sisällissodassa. Kasvattilapsi oli koulutettu jopa yliopistossa, mutta hän kaatui talvisodassa ja hänet tavallaan pyyhittiin pois suvun kollektiivisesta muistista. Ellillä leikittelee romaanissa ajatuksella, että kasvattilapsi olisikin jäänyt henkiin.

Martti Linnan Kaksi hautaa saarella  kirjan juoni sai puolestaan inspiraationsa Haminan Majasaaresta löytyneistä ruumiista. Heidät tunnistettiin punakomentaja Aleksei Osopoviksi ja Maija Rasilaiseksi, joka oli Aleksein rakastettu. Ilmeisesti kaksikko piilotteli saarella valkoisten etsintäpartioilta. Ei tiedetä riistivätkö he itse oman henkensä vai saavuttivatko etsijät heidät. Linnaa tarinaa vainosi, kunnes hän pääsi kertomaan oman versionsa.

Taavi Vartia kertoi hiukan erikoisesta tavastaan tehdä taustatutkimusta. Kirjoittaessaan Viikinkipoika Kaspar kirjaa, hän hahmotteli ensin viikinkipojan matkan Euroopan halki ja tutki sitten mitä matkakohteissa oli kussakin tapahtunut tarinan tapahtuma-aikaan. Näin hänen ei tarvinnut tutkia koko Euroopan historiaa, mikä vähensi taustatyön määrää. Hän myös sijoitti tarkoituksella uusimman kirjansa Varastetun vaimon tapahtumat samaan aikaan viikinkipojan seikkailut, jotta voisi hyödyntää jo aiemmin tekemänsä taustatutkimuksen.

Taustatutkimusta kirjailijat tekivät ekstensiivisesti. He lukivat artikkeleita, väitöskirjoja, katsoivat dokumentteja, olivat yhteydessä asiantuntijoihin, kävivät tapahtumapaikoilla (Kristiina Vuori usein oppaan kanssa, jonka puheet hän nauhoitti myöhempää kuuntelua varten) ja ottivat kuvia.

Takaumalla oli Anna Ahmatova-näyttely

Tämän jälkeen vietin pari ihanan meditatiivista tuntia kuunnellen Nuoren Voiman järjestämää Runo-nonstoppia, jossa kuultiin runoilijoiden runonlausuntaa. 15.00 - 16.00 esiintyivät Vesa Etelämäki, Kaija Rantakari, Asko Künnap, Kätlin Kaldmaa, sekä Miki Liukkonen ja 16.00 - 17.00 esiintyivät Silja Järventausta, Olli Heikkonen, Outi-Illuusia Lilja, Henri Hirvenoja ja Ville Hytönen.

Etenkin Asko Künnapilla ja Kätlin Kaldmaalla oli hyvin eläväistä runonlausuntaa - verrattuna ainakin  kotimaisten lausujien hillittyyn esiintymiseen (poikkeuksena tietenkin Miki Liukkonen, joka vetää ilmesti ihan omanlaistaan show:ta). Jälkimmäisestä setistä jäi erityisesti mieleen Outi-Illuusia Lilja, joka luki kiehtovia otteita kirjastaan Värillisiä ihmisiä. Runoissa oli jotenkin maaginen tunnelma.

Pitää mennä toistekin kuuntelemaan runonlausuntaa livenä. Suljettu sali tarjosi myös tilana ihanan levähdyksen messuhulinasta.

Divaripöytien seasta löytyi oikea Doctor Who aarrearkku!

Lopuksi kävin Wine Cornerilla kuuntelemässä Menestyksekäs omakustantaminen ohjelmaa. Ajattelin ettei markkinointivinkeistä ole koskaan haittaa, vaikka en olekaan tällä hetkellä kiinnostunut omakustantamisesta. Paneelissa esiintyi Books on Demandin kautta kirjojaan julkaissut Eeva-Maria Lisko. Pitää sanoa, että paneeli oli kyllä yllättävän konkreettinen ja varmasti hyödyllinen kuulijoilleen.

Lisko tarjosi esikoiskokoelmansa Kahvilan novelleja ilmaiseksi luettavaksi Tampereen kahviloille. Yhteistyö toi hänelle lukijoita ja auttoi indiekirjailijaa markkinoinnissa, sillä hänestä tehtiin tämän perusteella lehtijuttu. Hän onnistui myymään esikoisensa nimeltämainitsemattomalle firmalle, joka osti kirjoja yrityslahjoiksi asiakkailleen. Lisko suositteli perustamaan kirjailijalle omat kotisivut, koska niiden avulla kirjailija hallinnoi julkista kuvaansa parhaiten. Kirjailijalle pitäisi myös olla edustava kuva itsestään esillä, koska lukijat ovat kiinnostuneita kirjoittajasta. Sen ei tarvitse olla poseerauskuva, mutta sellainen siisti.

Hän kertoi myös ostaneensa mainostilaa eräällä sivustolla. Kyseessä oli banneriin liitetty linkki. Mainostila oli personoitu kirjan kohderyhmälle (25-44 vuotiaille naisille) ja linkki vei suoraan kirjailijan omaan verkkokauppaan. Oman verkkokaupan perustaminen on kuulemman helppoa. Kohderyhmästä vielä sen verran, että sen määrittely on olennainen osa mainostamista. Se määrittelee parhaat kanavat markkinoinnille (eri ikäryhmät käyttävät nettiä eri tavoin) ja vaikuttaa viestinnän sävyynkin.

Lisko kertoi pommittaneensa eri medioita sähköpostilla. Hän laittoi esikoiskirjasta lähemmäs 300 sähköpostia. Tässä yhteydessä Lisko korostaakin sen merkitystä, että kirjailija osaa tiivistää kirjansa idean yhteen lauseeseen. Kirjailijalla ei usein ole mahdollisuutta myydä kirjaa pidemmällä puheella, vaan sähköposteista luetaan vain alku. Jos se ei nappaa, ei sähköpostien lähettely hyödytä mitään. 

Hän myös kannatti ammattimaisen graafikon palkkaamista kirjan kantta varten. Se mikä näyttää meidän silmiimme kivalta, ei ole sitä välttämättä muille. Lisko teki esikoiseensa itse kannen, mutta käytti toiseen kirjaansa graafikkoa. Omakustanteiden kannet kilpailevat kuitenkin kustantamoiden ammattigraafikoiden kansien kanssa ja kirja jää usein myymättä jos kansi ei tue sisältöä.

Lisko oli hinnoitellut esikoiskokoelmansa 13 €, koska se oli hinta, jonka hän olisi itse valmis maksamaan tuntemattoman kirjailijan teoksesta. Kyseessä on pehmeäkantinen kirja, toisin kuin hänen seuraava teoksensa, joka on kovakantisena hieman hintavampi. Lisko mainitsi, että suuria myyntivoittoja kirjoittamisesta ei näin heti synny, mutta kirjailijuutta voi ajatella pitkällä tähtäimellä ja pyrkiä rakentamaan näin tiettyä lukijakuntaa.

Sanoisin, että kirjailijalla oli poikkeuksellisen hyvä ja ennakkoluuloton ote kirjojensa markkinointiin.

(vas) Katariina Souri, Jenna Kostet, Jussi Katajala

Lauantai kului suurimmilta osin hengaillen. Minua kiinnostavia paneeleja oli hyvin vähän ja nekin joita menin kuuntelemaan sivukorvalla, eivät herättäneet kauheasti ajatuksia. Ainoana esille nousikin Yliluonnollisen dekkarin paneeli, johon osallistuivat Jussi Katajala, Jenna Kostet ja Katariina Souri. 

Jussi Katajala on julkaissut vastikään novellikokoelman Korpin silmät kaiken näkevät, joka kokoaa yhteen kauhunovelleja. Kostetilta ilmestyi syyskuussa toinen kirja Marrasyöt, jossa tapahtuu murha Nauvon jatulintarhalla. Sourin Musta mandala sarjassa mosaiikkitaitelija lukee ihmisten sielujen syvimpiä salaisuuksia heidän piirtämistään mandaloista ja joutuu keskelle murhatutkimuksia. 

Panelisteja pyydettiin kertomaan miksi realististista dekkareista kiinnostuneiden lukijoiden kannattaisi lukea myös yliluonnollisia dekkareita. Katajala myönsi, että hänen tarinansa ovat aika suoraviivaisesti spefiä, mutta hän ei rajoita itseään lukijana ja että kaikki lukeminen avartaa. Kostet ja Souri kertoivat, että heidän tarinoissaan on enemmän tulkinnanvaraa ja yliluonnollisuus on mahdollista lukea myös realismina, jolloin oudot elementit menevät psykologian piikkiin. 

Millaista taustatutkimusta kirjailijat tekivät teksteihinsä? Souri kertoi tutustuneensa etenkin Jungilaiseen psykologiaan ja jopa käyneensä psykoterapiassa. Hän oli myös itse piirrellyt ja tulkinnut mandaloita, eli universumia esittäviä ympyränmuotoisia kuvia. Kostet oli lukenut paljon lähdekirjallisuutta jatulintarhoista, eli kivistä ladotuista labyrinttikuvioista. Hän oli myös haastatellut asiantuntijoita ja käynyt itse katsomassa jatulintarhoja, etenkin Nauvossa sijaitsevaa. 

Tässä vaiheessa kovalevyni alkoi olla aika täysi ja koska en tehnyt muistiinpanoja, en muista kauheasti enempää keskustelusta. Tykkäsin kyllä paneelista valtavasti ja kiinnostuin kolmesta esillä olleesta kirjasta.

Siinä olikin tällä erää kirjamessujeni anti minulta. :)

lauantai 17. lokakuuta 2015

3 x 365

Egotripin "Vuosi Nolla" pamahti tajuntaani joku aika sitten eikä ole poistunut.

Lokakuu yllätti taas ja sen mukana blogin vuosipäivä, nyt jo kolmannen kerran. Osaankohan sanoa tästä mitään järkevää? Yay? ;)

Tämä blogivuosi oli raskas. Lähdin liikkeelle puolinanottamalla TH:n, editoin sitä kunnes olin tammikuun lomalla psykoosissa ja istuin kaksi viikkoa sohvalla katsomassa Frendejä. Samaan aikaan pyöri tietenkin Viita-akatemian ykkösvuosi, joka söi jaksamista, vaikka antoikin minulle aivan valtavasti. Siinä sivussa jatkoin TH:n työstämistä ja kuvittelin saavani sen kuosiin kesäkuuhun mennessä. En tietenkään saanut, kamoon. Mutta vietin huippukesän ja nyt kässäri on jo ihan loppumetreillä, tai ainakin sen raakaversio.


kuluneeseen vuoteen on mahtunut mm.

  • 9 Koeluettua kässäriä
  • 1 novelli (urbaani novelli)
  • 0 hylättyä kässäriä
  • 2014 Kirjamessut Helsingissä (PE | LA | SU)
  • 2015 Kirjamessut Turussa (täällä)
  • 2015 Annikin runofestarit (täällä)
  • Iso kasa lukukokemuksia (täällä)
  • yllättävän paljon runostelua
  • esikoisromaaniksi mielivä kässäri (TH
  • blogi sai (viimeinkin) uuden ilmeen

Ehkä selkein kuluneen vuoden teema oli runous. Luin sitä paljon, kirjoitin sitä jonkin verran, mietin sitä, tutustuin runoilijoiden ja runofestareihin. Tuntuu että tämä oli hyvin tärkeää kirjoittajaäänelleni. Alan olla siihen tyytyväinen, se tuntuu riittävän omalta ja luonnolliselta.

Minulla on juuri nyt aika selvät sävelet tulevaisuuden kanssa. Huomasin hahmotelleeni itselleni jokunen viikko sitten aikataulunkin: Kirjoita loppuun, Tee supereditointi, Anna N:lle luettavaksi hyvissä ajoin ennen palauteaikaa, Luetuta esilukijoilla, Taustatutkimusta, Editointia palautteiden perusteella, Lähetä kustantamoon, Kerää hylsyt, Lukittaudu saunaan, Kuole epätoivoon.

Sitä ennen on vielä kirjamessuja, NANOWRIMO, sekoilua, bloggaamista ja muuta. :D :D

Blogipuuhat jatkuvat varmasti aika samaan malliin. Välillä on asiaa, välillä ei. Toivon todella, että tänä vuonna saisin kässärin rundille. Tuntuu typerältä jauhaa täällä vuodesta toiseen samaa ilman edistymistä. Tai no, totta kai edistymistä on ollut, mutta tuo olisi ehkä itselleni iso juttu ja edistymisen merkki.

Seuraava vuosi edessä, olen valmis. :)

torstai 15. lokakuuta 2015

10 000

Päässäni on pyörinyt ajatus, ettei kirjoittaminen ole mukamas edennyt yhtään mihinkään viime kuukausina. Sitten tajusin, että kässäri on kyllä venähtänyt jo 190 sivuun (n. 49 000 sanaa).

Missä välissä? Minähän olen vain näpertänyt jotain pientä sinne sun tänne, säätänyt Wordin asetuksia tuntikausia, editoinut tavaraa pois...

Mutta aloitettuani TH:n lopun kirjoittamisen kesäkuun lopulla olen kirjoittanut n. 10 000 sanaa. Miten en ole hahmottanut tätä lainkaan?

Ehkä on helpompi keskittyä ongelmiin ja jäljellä oleviin lukuihin sen sijaan, että katsoisi välillä myös taakseen. Ja kirjoitinhan siinä sivussa kesän korvilla myös n. 4000 sanan novellin (joka levisi käsiin, kuten aina, ja odottaa nyt vuoroaan ikuisesti paisuvassa romaaniksi-joskus pinossa) ja 21 000 sanaa fikkiä, joka makoilee keskeneräisenä kovalevyllä (älkää kysykö mistä tai miksi, se vain tuli ulos loman aikana ja unohtui heti sen jälkeen O.O').

Minähän olen ollut ahkera!

Kaikki kirjoittaminen ei ole ehkä ollut hyödyllistä (*cough*fikkaus*cough*), mutta ei kirjoittaminen mene koskaan täysin hukkaankaan. Minulle on välillä todella tärkeää irtautua tekstistä, jotta saan siihen uutta näkökulmaa. Siksi kirjoitan aina jonkin verran projekteja sekaisin.

 Näiden hyödyllisyydestä en mene takuuseen O,o'
(kalliomaalauksia Nyköpingissä)

Olen kyllä huomannut, että samanlaiseen intensiivisyyteen en pääse ns. kakkosprojektien kanssa. Ne ikään kuin ovat siinä sivussa, eräänlaisia sormiharjoituksia, joiden kohdalla en mieti lukijaa lainkaan (eli toteutan synkimmätkin impulssini epäröimättä). Vasta kun projektista tulee ykkösprojekti, mietin sitä julkaistavana tekstinä.

Mutta joo, TH on edistynyt aiemman blokinpurun jälkeen huimasti. Tekstiä on tullut pyytämättä nyt, kun se ryppy (väärin kirjoitettu kohtaus) on silottunut jonkin verran. Pidän uusista kohtauksista, viime kesän angstit tuntuvat hälventyneen. Jotenkin vaan tiedän miten kirjoitan aiemmin vaikeilta tuntuneet asiat.

Ja muistin miksi bloggaaminen on niin tärkeää kirjoittamiselleni. Minun on helppo palata muutaman kuukauden takaisiin tunnelmiin, lukea epäilyistä ja ongelmista ja katsoa sitten miten ne on ratkottu, miten olen edennyt, missä ajassa jne.

Ilman blogia kirjoittamiseni sumentuisi muistin kätköissä pelkäksi kuumeiseksi uneksi, jossa juoksen labyrintissa pakoon jättiankeriaita.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Edistymistä

Olen huomannut, että en pääse eteenpäin tekstissä jos tunnen, että jo kirjoitettu kohtaus on väärin. Olen tanssinut ongelman ympärillä monta viikkoa, kunnes kirjoitin kohtauksen uudelleen. Ja kappas, tulvaportti aukesi. Uutta tekstiä valui kässäriin monta kohtausta. :)

Kässärin loppu on edelleen vaiheessa, lähinnä kai siksi, että yritän pitää sen tiiviinä, mutta samalla aistin, että se ei nyt ihan onnistu. Sivulla 160 tarinaan tulee uusi hahmo, jonka roolin olen yrittänyt pitää minimissä. Joudun kuitenkin integroimaan hänet tarinaan kunnolla, en voi oikeuttaa hänen läsnäoloaan muuten. Eikä tarina toimi ilman häntä (tai siltä juuri nyt tuntuu).

Miksi näin käy aina? Ensin T otti itselleen näkökulman ja nyt N valaisee taskulampulla kaikki hämärät nurkat. Tottelemattomien hahmojen kerho kokoontuu. ;)

Kässärin rakenne mietityttää minua edelleen. Tämä on omituinen. 

Keskikohtaa on varmaan järjesteltävä jotenkin uudelleen, jos loppu pitenee. Ehkä se on hyvä? Pidän tämän loppuosan kirjoittamisesta, se on jotenkin erilaista kuin ensimmäiset 150 sivua. Lähinnä kai siksi, että kaiken synkistelyn jälkeen tarinassa on enemmän huumoria ja toivoa.

Minulla on itsellänikin toiveikas olo. Alan päästä yli ahdistuksesta tämän suhteen. Koelukijoiden ajatukset varmasti selkiyttävät omia epäluuloja. Loppukaan ei tunnu enää niin kaukaiselta, tuntuu että tiedän minne tarina on menossa ja puuttuvien kohtausten määrän.

Lokakuu on tarkoitus käyttää uuden raakatekstin parissa.

Marraskuussa nanoan projekti VH:n (josta olen yli-innoissani, tein sille Wordin, ratkaisin juonen ongelmia ja olen täyttänyt Pinterestiä!).

Joulukuussa teen uuden läpiluvun TH:sta ja editoin sen kielellisesti järkevämmäksi (eräs päivä hakkasin jo Korvaa-toiminnolla sitten-sanoja ja muita maneereja pois kässäristä).

Kun vuosi vaihtuu, pitäisi kässärin olla valmis koelukuun.

Juttelimme avopuolison kanssa leikkimielisesti kirjailijaskenaariosta tänään, eli siitä että saisin joku päivä apurahaa ja jäisin kotiin kirjoittamaan. Meillä on kolmiossa yksi työhuone, jota avopuolisoni käyttää ahkerasti. Oli siis iloinen yllätys kuulla, että jos apuraha saapuisi, veisimme keittiön pöydän säilytykseen ja tekisimme ruokailutilasta työhuoneeni apurahan ajaksi!

On niin järjettömän hienoa, kun toinen kannustaa omalla hiljaisella tavallaan. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys. :)

lauantai 3. lokakuuta 2015

Turun kirjamessut 2015

Kävin sitten piipahtamassa Turun kirjamessuilla ensimmäistä kertaa. Tapahtuma on Helsingin messuja pienempi, mutta se on oikeastaan ihan kiva, jotenkin intiimimpi. Messualueen käy läpi järkevässä ajassa, hälinää on hieman vähemmän ja sen seurauksena uupumus ei ole yhtä totaalinen. ;)

Yritin ottaa nämä messut hieman iisimmin, joten osallistuin vain muutamaan paneeliin. Niistä ensimmäisessä vajosin kuitenkin nopeasti vanhoihin tapoihin ja tein (liian) ekstensiiviset muistiinpanot. No, kenties ne kiinnostavat lukijoita. Kaksi muuta paneelia onnistuin vain kuuntelemaan.

Nuorisokirjailijoiden järjestämä kirjankansiäänestys :)

Tohtorikin oli päässyt paikalle!

Menin Auta minua luomaan! kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteesta paneeliin. Siellä olivat puhumassa Tommi Kinnunen (kirjailija), Mikko Rouhiainen (WSOY, kustannustoimittaja), Niina Miettinen (kirjailija, kustannustoimittaja Otava) ja Veera Antsala (runoilija). Kuvia ei tullut otettua takarivistä.

Useinmiten kirjailijan ja kustannustoimittajan työpari syntyy, kun kustannustoimittaja löytää kirjailijan kässärin. Kustis on tällöin ensimmäinen henkilö, joka innostuu tekstistä. Toisinaan työkiireet pakottavat etsimään kässärille toisen kustiksen, tai kustannuspäällikkö ehdottaa työparia kustannustoimittajan kirjallisen maun tai kaksikon välisen kemian perusteella. 

Rouhianen kuvailee kustannustoimittamista ihmissuhdeammatiksi. On hyvin tapauskohtaista miten läheisiä kustiksesta ja kirjailijasta tulee. Osalla on puhdas työsuhde, joillain elinikäinen ystävyys. Onkin aika sattumankauppaa miten kirjailijan kirjallinen ura kehittyy: pysytäänkö samalla kustantajalla, vaihtuuko kustannustoimittaja. Jotkut kirjailijat eivät koskaan tapaa kustannustoimittajaansa kasvotusten. 

Miettinen korostaa nimenomaan etäisyyden merkitystä työsuhteen kehittymiselle. Kustannustoimittajan on hyvä tavata kirjailijaa kasvotusten, sillä tulkinta on helpompaa, painotukset selvempiä eikä tule väärinkäsityksiä. Paneelin kirjailijat ja kustannustoimittajat keskustelivat mielellään isoista muutoksista kasvotusten ja pienemmistä sähköpostitse. 

Nuorisokirjailijoiden lauantain esiintymisaikataulu.

Kinnunen piti sähköpostipalautteesta ennen tapaamista, sillä hänelle " jää aikaa käydä läpi surun vaiheet" ehdotettujen muutosten kanssa. Ensin tulee viha: "Miksei se tajua tätä?!". Sitten suru: "Eikö se oikeesti tajua mitään?". Sitten ehdottomuus: "Mitään en muuta!". Seuraavaksi vaihtokauppojen yrittäminen: "Jos muutan tän, voin unohtaa ton." Ja lopulta hyväksyminen, jonka myötä muutokset tehdään.

Kannustamista pidettiin kustannustoimittajan tehtävänä. Rouhiainen ei kuuleman osaa hehkuttaa, mutta sanoo kyllä ääneen, kun kirja on hyvä. Kuten Neljäntienristeyksen kanssa: "Vittu sä oot kirjottanu hyvän kirjan!" Samalla hän pitää kirjailijan ja kustannustoimittajan suhdetta luottamuksellisena. Kirjailijan on voitava kertoa hänelle sellaisiakin asioita, jotka eivät liity suoraan työhön, ja kustiksen on pysyttävä vaiti. 

Miettinen huomasi, että käsikirjoitukseen liittyy aivan loppumetreille asti paljon epävarmuutta. Kirjailija voi miettiä onko korjannut kässäriä oikein vai tuhonnut sen. Tämän vuoksi kustannustoimittajan vankkumaton usko on tärkeä. Varsinkin esikoiskirjailijalle. Kustiksen on myötäelettävä kirjailijan kanssa kirjan ilmestyttyäkin läpi arvosteluiden tai hiljaisuuden. 

Kinnunen kertoo, että kirjailija on kässärin äärellä hirveän yksin. Sen jatkuva työstäminen käy nopeasti monotoniseksi. Hänelle on tärkeää, että kustannustoimittaja antaa palautetta ripeästi, jolloin hän voi työstää tekstiä samantien eteenpäin. 

Yleistunnelmia ihmismassasta

Kirjailijalla on lopullinen päätösvalta tekstiin tehtävien muutosten suhteen. Rouhiainen kertoo huomauttavansa tekstin kirjoitusvirheistä ja darlingseista muutamaan otteeseen, mutta jos kirjailija ei tee muutoksia, jäävät rypyt tekstiin. Välillä kustannustoimittajakin on väärässä. Tällöin kolmannen osapuolen mielipide voi rikkoa pattitilanteen. "PS: Sekin sanoi näin."

Kinnunen on yrittänyt jättää joitain huomautuksia korjaamatta. Hän tekee pääasiassa aina pyydetyt korjaukset, mutta ei ihan kaikkia. Hän huomasi Neljäntienristeyksen jälkeen kirjabloggareiden huomauttavan samoista asioista kuin kustis, eli korjaukset olisi ehkä kannattanut tehdä. 

Kustannustoimittajat harvemmin lukevat toimittamiaan teoksia. He jakavat kyllä kirjailijoiden onnistumiset ja harmin tunteen, kun kirja ei menestykään. Harva teos kuitenkin ravistelee niin voimakkaasti, että siihen palaa myöhemminkin. Sekin vaikuttaa, että kustannustoimittajat toimittavat useita eri genrejä ja kirjallisuuden lajeja. Jokin niistä puhuttelee aina toista enemmän. 

Kustannustoimittajat eivät kaipaa nimeään enemmän esille, esim. kirjailijan viereen kanteen tai sisälehdille. Nykyään on yleistynyt tapa kiittää kirjan tekoon osallistuneita ihmisiä, kustannustoimittaja mukaanluettuna, mutta mitään pakkoa he eivät tälle näe. Kustannustoimittajat kun kiinnostavat lähinnä toisia kustannustoimittajia. 

Tässä vaiheessa en kyennyt enää nälän vuoksi keskittymään, joten paneelin loppu jäi osaltani kuulematta. 

Anneli Kannon järjestelmä näyttely Nuorisokirjailijoiden pisteellä.

(vas) Merja Mäki & Mervi Heikkilä

Kävin myös kuuntelemassa Havinaa - fantasian todelliset ja kuvitteelliset metsät - paneelia. Mervi Heikkilä on kirjoittanut mm. suomalaiseen kansanperinteeseen nojaavan Louhen Liiton (2015), kun taas Merja Mäki on kirjoittanut Venesataman Tillinka -sarjaa (2012 - 2014). Molempien kirjailijoiden tuotannossa esiintyvät metsämaisemat olivat pohdinnan kohteena paneelissa. 

Heikkilälle metsä nousee teksteihin orgaanisesti, sillä se on paikka jossa on viettänyt paljon aikaa lapsesta lähtien. Sanasto, metsän tunnelma ja olemus ovat hänelle hyvin selkeitä. Mäki puolestaan ei ole yhtä läheinen metsän suhteen, vaan tarkkailee sitä hieman etäämmältä. Hänen metsänsä ovat voimakkaasti kuvitteellisia ja niissä esiintyy vieraita kasvilajeja. Toisaalta hänen metsällään on tietoisen olennon kaltainen olemus: metsä reagoi ulkomaailmaan ja heijastelee sen tunteita. 

Molemmat lukivat otteita kirjoistaan, joissa oli ihanan yksinkertaista ja tunnistettavaa kuvailua metsässä liikkumisesta. Kirjailijat pohtivat myös yhdessä metsän ristiriitaista symboliikkaa: kuinka se toisaalta edustaa suomalaisille turvapaikkaa, mutta voi olla myös uhkaava ja salaperäinen. Metsää on tulkittu perinteisesti myös tiedostamattoman symboliksi. 

Värityskirjabuumi näkyi myös kirjamessuilla.

Merirosvo tutkii kirjankansia (Yar Har!)

(vas) Anu Holopainen, Tuija Lehtinen, Magdalena Hai & Jukka-Pekka Palviainen

Rakastutaan! - tunteita tuutin täydeltä - paneelissa mietittiin rakastumista nuortenkirjoissa. Anu Holopainen kertoi, että hänen esikoiskirjansa Kristallien Valtakunta saa edelleen arvioita Goodreadissa ja lukijat kiittelevät erityisesti pääpari Sonjan ja Zadarin romanssi miellyttää lukijoita. Ilmeisesti hän on onnistunut vangitsemaan jotain nuoresta rakkaudesta. Holopainen ei tunnustaudu romantiikan faniksi, vaan pitää siitä lähinnä sivumausteena muulle juonelle.

Magdalena Hai ei miellä itseään romanttiseksi kirjoittajaksi. Hän myönsi lisänneensä Gigi-trilogian toiseen osaan ensirakastumisen vain jotta päähenkilölle tapahtuisi jotain hyvää kaiken kamalan keskellä. Myös hänen novelliensa romanttiset viritykset ovat pääasiassa kieroutuneita, esimerkiksi Vaskimorsian-novellissa rakkaus on vallankäyttöä.

Jukka-Pekka Palviainen on kirjoittanut herkkien poikien - taiteilijoiden, näyttelijöiden - romansseista, joissa tytöt ovat usein poikia päättäväisempiä ja itsevarmempia. Hänen kirjoissaan rakkaus kehittyy usein ystävyyssuhteesta. Hänen on helppo kirjoittaa nuorten rakkaudenkaipuusta "teini-iästä kun on vasta muutama vuosi aikaa". Palviainen tunnustautuu ainoana panelistina pesunkestäväksi romantikoksi. ;)

Holopainen kertoo kokevansa yhä rakastumisia säännöllisesti, vaikka lähestyy viittäkymmentä. Rakastumisen kokemus ei muutu iän myötä, perhoset tuntuvat yhä vatsassa ja mieli on kepeä. Hän ei kuitenkaan lämpene romanttisen viihteen rakkauskuvalle, jossa täydelliset vastakohdat löytävät onnen ilman ristiriitoja. 

Kirjailijoita liikkuttaneet romanssit tai kirjalliset ihastumiset ovat Holopaiselle L.M. Montgomeryn Sininen Linna, Haille Vampyyri Lestat ja Palviaiselle Häräntappoase.  

Anu Holopainen tarinoi

Kirjailijat saivat tehtävän kertoa ex-temporee romanttinen tarina. 

Holopainen oli ensimmäisenä ja hänellä oli vaikeuksia keksiä tarinaa. Yleisöstä annettiin hänelle avuksia pääskyset ja kirjoituskone. Seuraavaksi Holopainen jo maalailikin tarinan rumasti rääkkyvästä pääskysestä, joka ei saanut äänellään muiden lintujen suosiota. Pääsky kuitenkin kuuli avoimesta ikkunasta oman äänensä kaltaista krääk krääk-ääntä. Se kuului Anu Holopaisen kirjoituskoneesta, jota hän naputteli päästäkseen blokista eroon. Rakkaudesta hurmioitunut pääsky lensi ikkunasta sisään ja kirjoituskone söi sen! Traagista rakkautta. 

Hai tarinoi tytöstä, joka löysi metsästä torniin lukitun pojan. Poika heitti tytölle alas komean hipster-partansa, jota pitkin kiivetä ylös. Parta oli kuitenkin niin pehmeä ja ihana, että tyttö keskeytti kiipeämisensä ja muutti asumaan partaan. Ja he elivät onnellisena: poika tornissa ja tyttö parrassa.

Palviaisen tarinassa sairaalassa asuu eristyksissä paiseisiin peittynyt tyttö, joka tapaa vain sairaalassa TET-harjoitteluun tullutta poikaa. Nuoret lukevat yhdessä kirjoja ja rakastuvat. Eräs päivä tyttö paranee, paiseet katoavat ja alta paljastuu mitä kaunein tyttö. He lähtevät yhdessä pois sairaalasta. ♥

Sammakon myyntipöytä

Siinä Turun messut minun osaltani. Kirjasaaliiksi sain Torni ja kierreportaat - William Butler Yeatsin valitut runot ja Marisha Rasi-Koskisen Vaaleanpunainen meri - novellikokoelman. Onnistuin tukahduttamaan impulssit tyhjentää koko messukeskus. ;)