tiistai 30. joulukuuta 2014

Tummia tunnelmia

Joulu on juhlittu ja uusi vuosi on edessä. Juuri nyt väsyttää ja ketuttaa.

Viimeisen viikon sisään:

  • talouden molemmat autot odottavat pääsyä korjaamoon (ainakin toinen reissu vie minut vararikkoon)
  • olen tapellut työkriisien kanssa välipäivinä (miksi kaikki kosahtaa aina silloin???)
  • olen toikkaroinut stressaantuneena läpi pakolliset joulukuviot
  • palannut töihin toimistoon, josta on lämmitys hajonnut -20 asteen pakkasella
  • kettuuntunut entistä enemmän 
  • yrittänyt kirjoittaa 
  • sabotoinut yöuneni testaamalla herätysvaloa, joka halusi loistaa pitkin yötä
  • nukkunut melkein kaiken vapaa-aikani 
  • kuvitellut jo ettei loma saavu koskaan

Nyt ei oikeasti enää vaan irtoa. Ei kiinnosta, ei huvita, ei pysty. O.O

Päivitän jotain järkevää taas sitten, kun saan kunnon yöunet. Kun haluan taas kotiintullessani rynnätä tarinan äärelle, enkä suin päin suihkuun ja koomaan. Takki on ihan tyhjä.

Loman arvioitu saapumisaika: ei tarpeeksi pian

tiistai 23. joulukuuta 2014

Silja Susi - Routamieli

Silja Susi, 2014, Torni kustannus, oma ostos

Blogissa on jälleen esillä kirja, johon olen saanut tutustua jo käsikirjoituksena. Jokainen saa päättää itse vaikuttaako tämä jotenkin mielipiteeseeni. 

Routamieli syntyy Pohjolaan, jossa jokaisella lapsella on oma suojelusjumala. Hänen perheensä suruksi poika saakin suojelujumalakseen Saalan, Tuonelan valtiattaren. Saalalla on Routamielen varalle suunnitelmia, jotka hän saattaa pojan tietoon kotiklaanin tietäjän suulla. Nuorukainen kamppailee jumalattarensa tahtoa vastaan, sillä se pakottaisi hänet nousemaan Pohjolaa hallitsevaa soturiklaania vastaan. Tulilinjalla on myös Routamielen rakkaus Ranaan, soturiklaanin johtajan veljentyttäreen. 

Määrittääkö kohtalo Pohjolan asukkaiden elämää vai voiko jokainen kulkea omaa polkuaan? Routamielen polku kulkee kohti pohjoista, jossa hän voi todella kuulla jumalkaiun äänen ja ymmärtää sen tahdon. 

Kyyneleet ryöpsähtivät silmiini. Kivun aallot löivät polttavina olkapäästäni. Haparoin Taithinin jousta, kun näköni alkoi hiljalleen palata. Olin onnistunut marssimaan suoraan karhun suuhun.

Makasin edelleen hangella kasvot jäistä lumenkuorta vasten, kun asetta etsivä käteni osui vyölläni roikkuvaan puukkoon. Toivoin parasta huitaistessani veitsellä karhun suuntaan.

Vihainen mylvähdys takaani vavisutti kehoa. Sain lisäaikaa nousta polvilleni ja etsiä kadottamaani kaarta. Se oli lennähtänyt pitkälle, mutta näytti ehjältä.

Tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, tosin taikuutta tai mystisiä olentoja ei juurikaan ole. Jumalat näyttäytyvät muutamaan otteeseen tutkaillen ihmisiä oman etäisyytensä päästä. Minä-kertoja tuo tapahtumat lähemmäs lukijaa tässä hieman realistisemmassa fantasiatarinassa.

Pääpaino on draamalla ja teemojen pohdiskelulla. Seikkailufantasiaksi kirjaa ei oikein voi luonnehtia muutamaa taistelukohtausta huolimatta. Kirjan melankolinen tunnelma ja Pohjolan Kalevalasta ja muinaissuomesta ammentava miljöö erottuvat edukseen anglosaksisesta keskiaikafantasiasta. Tätä mielikuvaa vahvistavat hienot luontokuvaukset, jotka näyttävät millaista on todella elää luonnon armoilla. Susi onkin parhaimmillaan miljöön kuvauksessa, jossa hahmot pystyttävät uhrikiviä hiisille ja ajattarille.

Kirja alkaa ruskajuhlista, joissa Routamieli tietää jo lähtevänsä pohjoiseen Saalan toiveiden mukaisesti. Siitä palataan aina Routamielen syntymään ja sitä seuranneisiin merkittäviin tapahtumiin pojan nuoruudessa, lähinnä Routamielen suhteeseen Ranan kanssa ja havahtumiseen soturiklaanin korruption suhteen. Matkallaan Routamieli saa uusia tovereita, kuten tietäjä-Taithinin ja koiraystävänsä Savun. Routamielen perheestä puhutaan kirjassa tuskin lainkaan, mitä pidin aika erikoisena.

Tarinaa kerrotaan liki 30 vuotta, jolloin kirjassa on toisinaan nykivä tahti. Lukisin mielummin yhden pitkän luvun kuin saman kohtauksen kolmessa lyhyessä luvussa. Nyt luvunvaihdot keskellä kohtausta nykäisivät minut pois tarinasta turhan usein. Tämä on kuitenkin makukysymys, sillä osalle lyhyet luvut maistuvat.

Tarina olisi kaivannut ehkä toisentyyppistä jaksoittamista silloin, kun Routamielen elämässä hypättiin eteenpäin keskellä lukua. Esimerkiksi Routamielen lähtiessä matkalleen pohjoiseen luin tarinaa muutaman sivun ihmeissäni, sillä lähtö oli kuitattu muutamalla lauseella, vaikka edellisellä sivulla oli puhuttu ihan eri matkasta. Tarkkaavaisempi lukija ehkä pysyy paremmin kärryillä, mutta on inhottavaa keskeyttää lukeminen tarkistaakseen missä mennään. Tässä tapauksessa olisin ehkä suosinut kronologisuutta ja esittänyt ruskajuhlan kirjan alun sijasta omalla paikallaan.

"Olen menossa jumalten luokse", sanoin. Elättelin toiveita, että kulkisin Liekki-klaanin mukana pidempään. Totuuden kertominen heti alkuun oli paljon helpompaa kuin laskeskella ensin pieniä valheita ja alkaa sitten punoa niistä suurempien valheiden verkkoa. Valhe oli vaikea pitää kaikilta kohdin yhdenmukaisena.

"Jumalten luo?" Taithin otti osaa keskusteluun. "Onhan sitä helpompiakin tapoja. Jättäydy lumihankeen niin johan pääset tapaamaan Tuonelan emäntää."

Routamieli on hahmona aika turhauttava seurata, mikä on myös merkki monisyisestä hahmosta. Viihdyin paremmin sivuhenkilöiden, kuten suloisen Savu-koiran, kärkkään Taithinin ja karhumaisen Berron parissa. Kyseenalaistin kirjan naisten miesmaun. Mikä ihme heitä Routamielessä kiehtoo, kun mies on niin raivostuttavan itsekäs? Miksi he antavat tuon pojanklopin puuhata mitä lystää? ;)

Pidin tosiaan Routamielen verkkaisesta tahdista ja keskittymisestä muuhun kuin taisteluun. Se antaa kirjalle omanlaisensa tunnelman. Erityisesti kirjan keskivaihe, jossa Routamieli opettelee kuuntelemaan jumalia, oli mieluisaa luettavaa. Taistelukuvaukset olivat vetäviä, eivätkä päästäneet lukijaa helpolla väkivallan seurausten suhteen.

Kirjan jännite ei ihan aina kestä. Jo kirjan alussa todetaan, ettei Saala luovu Routamielestä hevillä, mikä viestii lukijalle, ettei päähenkilö voi kuolla. Tämä on hienoinen tunnelmantappaja, vaikka kirjassa on hyvin kirjoitettuja toimintakohtauksia. Kirjan lopussa otetaan kantaa Routamielen kuolemattomuuteen, mutta silloin on liian myöhäistä luoda lukijalle odotuksia.

Vahvin imu on ehdottomasti, kun Routamielen kapina ottaa tuulta alleen. Hahmogalleria laajenee äkkiä ja monelle hahmolle ei riitä juurikaan sivutilaa, mutta tämä on mukava kontrasti kirjan alkupuolelle, jossa keskitytään lähinnä vain Routamieleen, Ranaan ja Taithiniin.

Routamieli on ottanut inspiraationsa suomalaisesta kansanperinteestä. Aineksilla ei loppujen lopuksi tehdä mitään kauhean mullistavaa, joten paljon fantasiaa lukeneelle ei ole yllätyksiä. Pidin siitä, että kapinajuoni on esitetty astetta realistisemmin, eivätkä ongelmat ratkea vain väkivallalla. Tutuistakin aineksista saa siis aikaan hyvän tarinan.

Kirjan hieno kansi on Kristjan Gabralin käsialaa. On muutenkin mukavaa lukea vaihteeksi kirja, josta ei lopu heti luettava kesken! Routamieli on n. 400 sivua, eikä näin pitkää ajanjaksoa kattavaa tarinaa olisi oikein voinut lyhyemmässäkään kertoa. Aika kului kirjan parissa kuin siivillä. :)

Routamieli on aikuisellekin mieluisaa luettavaa. Lapsille tämä saattaa olla liian hidastempoinen ja pohdiskeleva teos. Suosittelen fantasian ystävälle ja suomalaisesta kansanperinteestä kiinnostuneille!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kummallisen kirjoittajat - S.Henriksson, I.Hirsjärvi & A.Leinonen (toim.)

Kummallisen kirjoittajat - opas fiktiivisen maailman luomiseen on Suomen tieteis-ja fantasiakirjoittajat ry:n (Stk ry) kustantama kirjoitusopas, joka julkaistiin viime kesänä.

Useita tekijöitä, 2014, STK ry, oma ostos

Kummallisen kirjoittajia mainostettiin jonkin verran ennen sen ilmestymistä, joten etsin sen Finnconissa tieten tahtoen käsiini. Stk:n aiempi kirjoitusopas, Kirjoita kosmos, oli minusta erinomainen, joten olin varma, että tämä jatkaa samoilla jäljillä. Tässä suhteessa en joutunut pettymään. 

Kaunis kansi on Maija Pietikäisen käsialaa. Siinä on jotain miltei hypnoottista, eikö?

Parasta kirjassa on ehdottomasti artikkeleiden moniäänisyys ja näkökulmien laajuus. Uusia oivalluksia on tarjolla aloittelijoille ja kokeneemmillekin kirjoittajille. Asiat on esitetty sopivan yksinkertaisesti ja konkreettisten esimerkkien avulla. Eikä spefipainotus estä oppien soveltamista myös muihin genreihin. ;)

Luin itse kirjaa aina yhden tai kaksi artikkelia ennen nukkumaan menoa, ja tämä tuntuikin olevan hyvä tapa sulattaa informaatiotulvaa, joka olisi voinut käydä ylitsevuotavaksi yhdeltä istumalta. Jotkut artikkelit iskivät tietenkin toisia enemmän, mutta joukkoon ei kyllä mahtunut yhtään hutia. Tasapainoinen kokonaisuus siis.

Kirja sisältää oheiset artikkeelit:
Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä – Tiina Raevaara.
Rakenne kannattelee tarinaa – Saara Henriksson ja Anne Leinonen
Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys – Markku Soikkeli
Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka – Liisa Rantalaiho.
Routasisarusten maailman rakentaminen – Eija Lappalainen ja Anne Leinonen
Historiallisen spefin kirjoittaminen – Jussi Katajala
Pelon elementit eli tunnelman kirjoittamisesta kauhupainotteisesti – Heikki Nevala
Lukijan hämäämisestä – Tommi Vänni
Romanttinen fantasia ja sen luominen – J.S. Meresmaa
Tarinan kirjoittaminen – Tuomas Saloranta.
Kirjoittajan työkalupakki. Pyhä kolminaisuus: lukeminen, palautteen saanti ja palautteen anto – Shimo Suntila.
Parateksti ja konteksti eli mitä tekstin ympärille – Boris Hurtta ja Irma Hirsjärvi
Onko fantasialla tulevaisuutta? – Katri Alatalo
Isona minusta tulee kirjailija – Saara Henriksson
Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen – Irma Hirsjärvi
Itse pidin erityisesti Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä, Pelon elementit, Lukijan hämäämisestä, Isona minusta tulee kirjailija ja Selittämisen taide -artikkeleista. 

Raevaaran Tarina syntyy keskeinen teesi on, että uusia ideoita ei enää varsinaisesti keksitä, vaan idean tuoreus syntyy kahden idean yhdistelmästä. Soikkelin Selittämisen taide puolestaan kertaa tärkeitä oppeja siitä mitä tarvitsee ja kannattaa kertoa ja missä tarinoissa. Nevalan Pelon elementit kiinnostaa luonnollisesti, koska kirjoitan itsekin kauhuvivahteista tekstiä. 

Vännin Lukijan hämäämisestä oli kenties kirjan oivaltavin artikkeli, sillä se esitteli näkökulman kirjan sisäisen logiikan kanssa kieroiluun, jota en ollut tullut aiemmin ajatelleeksi. Henrikssonin Isona kirjailijaksi puolestaan esittelee suomalaisia julkaisukanavia. Olen lukenut artikkelin aiemmin hänen blogistaan (kolmiosaisena: 1, 2, 3) ja siinä on esitelty asiantuntevasti spefin nykytilanne. 

Lue muutakin! sisältää myös aika pätevän listan sellaisista muun kirjallisuuden helmistä, joihin kannattaa tutustua. Laaja lukeneisuus kun on aina hyödyksi kirjailijaksi haluaville.

Minulle kokoelma oli aikalailla täysosuma: kevyt lukea, täynnä tärppejä ja riittävän laaja-alainen. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille. 

tiistai 16. joulukuuta 2014

Kollaasikirja

Olen päättänyt luopua oman prosessini määrittelemisestä,
koska let's face it, ei minulla ole mitään prosessia.

On joku kirjoittamista muistuttava tajunnanvirtatila, jossa sanat ovat juuri sellaista "nuoren kirjoittajan hybris" laatikkoon osuvaa hehkutusta. Ainakin siihen asti, että palaan rikospaikalle selväpäisenä ja tajuan, että olen vain kuvitellut kirjoittavani kohtauksen, jossa on tietty tunnelma, kun taas tosiasiassa olen kirjannut ylös ulkoisia toimintoja ja havaintoja.

Eräs koelukija kutsui tätä kerran emotionaaliseksi tasapaksuudeksi. Loistava termi. Oikea herättelijä.

Siispä siirryn ajatuksen nopeudella kohtauksesta toiseen ja kirjoitan uudelleen. Haen sitä tunnetta, jonka tunnen kielelläni kun ajattelen kohtausta, poistamalla tavaraa ja lisäämällä sitä. Päivästä riippuen saatan olla keskellä kässäriä, sen alussa tai lopussa, tai sitten päätän lisätä sinne jotain ihan kokonaan muuta ja mietin minne sen sijoitan joskus myöhemmin.

Eräs nimitys tämäntyyppiselle työskentelylle on sählääminen, mutta uskottaisiinko sen sijaan vaikka kaaosteoriaan tai johonkin muuhun lohduttavaan?

Kirjallista askartelua ja Parnasson uusi elämä.

Olo on kieltämättä omituinen. Järkevää olisi kirjoittaa alusta loppuun, editoida x liuskaa päivässä, kirjoittaa suuresta pieneen. Se ei vaan kiinnosta minua yhtään.

Saan työpäivän aikana välähdyksiä, kirjoitan ne ylös. Keksin kotimatkalla hahmon motivaation, ryntään kässärin äärelle korjaamaan juuri sen. Oikeastaan minusta tämä kaoottisuus on virkistävää.

Siinä on jotain samaa kuin kollaasin kokoamisessa. Teen muuten sitäkin - siis kokoan kollaaseja leikekirjan muodossa. Viikonloppuna Viita-ohjaajamme tarjosi meille vanhoja Parnassoja mukaan vietäviksi ja kahmaisin niitä heti itselleni ison pinon. Kävin lehdet läpi, leikkasin haluamani otsikot ja sisällön ja laitoin talteen.

(Tämä ei muuten ole kommentti tai protesti kyseisen kulttuurilehden sisällöstä, säästin suuren osan artikkeleista luettavaksi myöhemmin). Keräämäni matsku päätyy milloin minnekin (vähintään kiertämään alitajuntaan), mutta on kiehtovaa, miten kontekstista irrotetulla sisällöllä voi olla kokonaan uusi elämä. Tai no, sitähän kirjoittaminenkin on: uuden loihtimista vanhasta, ainesten sekoittelua ja alkuräjähdyksiä.

Itseasiassa muistin juuri, että mehän teimme viikonlopun Viita-tunneilla harjoitustehtävän, jossa meille annettiin ihania ja hirveitä sanoja, joiden pohjalta tuli kirjoittaa jotain (tämä siis jotta ravistelisimme tuttua sanavarastoamme). Tämä kaaos on lähtöisin sieltä! Se on annettu minulle tehtävän muodossa ja nyt se syö aivojani! O.O'

En ainakaan tunnusta sommittelevani uhkauskirjettä. XD

Kollaasiromaani tuntuu alusta loppuun kerralla vyörrytettynä käsittämättömältä ja ahdistavalta. Sen vuoksi olen jakanut sen 4 kokonaisuuteen, jotka ovat omissa tiedostoissaan: alku, keskikohta, loppu ja toinen kertoja.

Yritin yhdistää neljää, mutta ne eivät ole vielä valmiita. Ne on ensin kirjoitettava loppuun kukin omassa rauhassaan. Sitten leikkelen ne ja rakennan niistä romaanin.

Olen aina pitänyt itseäni perinteisenä alusta loppuun kirjoittajana, joten tämä on hyvin hämmentävää. Hämmentävää on sekin, miten toinen kertoja valuu koko ajan vain kauemmas proosasta. Lohdutan itseäni sillä, että kaikkia kokeiluja ei tarvitse sisällyttää lopulliseen. Että kollaasi ei välttämättä ole tämän työmuodon lopputulema.

Mutta miksei olisi? Ei tajunnanvirta, tunne, symbolismi, tai mikälie ole aina tekotaiteellista kikkailua (eihän?).

Huoh, ja minä olin ennen niin järkevä!

torstai 11. joulukuuta 2014

Sielunruokaa

Kuinka voi tuntea tukehtuvansa ilman sanoja? Ja silti näin aina välillä käy. Kiihtymys laukkaa, kunnes pääsen hyllylleni, otan kirjan käteen ja juon sivuilta. Humallun, unohdun.

En kuitenkaan tee tätä itselleni, vaan hänelle. Hänen äänensä on runoissa ja hän puhuu minulle kirkkaimmin muiden sanoissa.

Se hetki kun oikeat sanat osuvat kohdalle: luodin lailla ne singahtavat mieleeni. Kirjoitan ne ylös. Juuri tämän hän tuntisi rinnassaan kipuna, tämän hän muistaisi ikuisesti. Hän kaikuu kirkkaimmin kuolleiden äänissä.

En oikein tiedä miten hän syntyi. Eräs päivä vain löysin hänet runokirjojen sivuilta. Eräs päivä hänen ihonsa kuivui ilman runoja ja hän rukoili pysähdystä. Edes hetkeksi. Tunnet kyllä sanat, kun löydät ne. Ja nyt hänen sanansa virtaavat lävitseni, hänen tunteensa. On turha edes yrittää mitään muuta, juuri nyt puhun vain hänen kieltään.

Joskus hahmo voi ottaa kirjoittajansa väkivalloin hallintaan, liikuttaa kehoani, huuliani. Silloin luen näitä:







Tilasin itselleni joululahjaksi John Keatsia ja Uuno Kailasta. Minulla on tunne, että hän viihtyy heidän äärellään. Ruokin tätä liekkiä. Miten ihanaa kun kirjoittaminen ei ole umpikujaa vaan loputonta unta, jossa uutta on joka päivä, lähes vaivatta.

Joskus tulee kumminkin taas päivä, kun hän vaikenee tajutessaan, ettei kerro omaa tarinaansa, vaan jonkun toisen. Ja sitten se hetki, kun sanojen ihanuus on pelkkä muisto ja jäljellä vain tomua.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Salaisuus

Blogin päivittäminen on takkuillut viime aikoina. Ei ole varsinaisesti mitään raportoitavaa ja kirjoittaminen itsessään on tällä hetkellä... liian liki.

TH:n hahmojen suru on melkein omani, kirjoitan tarinaa kuin hybriksessä vellova harrastelija vain voi, eikä prosessin analysointi ei ole mielekästä. Lisäsin tarinaan toisen kertojan ja itselleni haastavamman kerronnanmuodon, joka pitää solmia osaksi kokonaisuutta. Se tuntuu sähköistäneen kaiken.

Visioni tarinalle on selkiytynyt ja sen seurauksena oivallus siitä, että nykyiset sanat ovat pelkkä runko, joka vaatii rutkasti uudelleenkirjoittamista. Tarinaa on laajennettava uusien oivallusten valossa ja hahmoja myös. Eniten minua hermostuttaa taustatutkimus, jota tarina vaatii.

En usko, että kässäri on menossa mihinkään seuraavan vuoden aikana. Kisat olivat mukavaa utopiaa, tavoite joka pitää liikkeessä syksyn kohmeessa. Nyt kun tekstin laajuus ja todellinen luonne alkaa valjeta, ymmärrän paremmin mitä ehdin ja mitä en. Olisi tietenkin mukavaa saada tekstiä eteenpäin heti, niinhän se olisi aina. Ulkoiset jutut eivät voi kuitenkaan määritellä prosessia, vaan on mentävä tekstin ehdoilla.

Tämä on muutenkin erikoinen projekti. En tahtoisi puhua siitä ollenkaan, en kenellekään. Siinä missä muiden kanssa on riittänyt jokin ulkoinen selitys, täytyy TH purkaa osiinsa ja selittää auki, jotta siihen liittyvistää ongelmista voi lainkaan keskustella.

Ja siitä puhuminen on uuvuttavaa. Ja puhumattomuus on uuvuttavaa. Olemme tarinan kanssa omassa maailmassamme, johon ei mahdu ketään muuta. Se on hyvin yksinäistä.

Toisaalta se on salaisuus, joka saa minut hymyilemään. Saatan lukea blogitekstejä vuoden päästä ja naureskella näille tuntemuksille, mutta juuri nyt projekti tuntuu tyystin erilaiselta verrattuna muihin teksteihini. Kuin olisin löytänyt jotain aivan muuta.

Kässärin ulkopuolinen maailma onkin ollut hiljainen. Töissä on stressaavaa, työmatka ärsyttää, enkä ole jaksanut pahemmin lukea. Olen myös odotellut Portin tuloksia. Tuskinpa sieltä sijoittumista tulee, mutta joku kunniamaininta olisi ollut kiva piriste päivään. Portti-novellini menee Viitalaisille luettavaksi ennen joulua, joten ainakin saan siitä jotain palautetta kisan jälkeen.

Mutta mikä parasta, minulla on tammikuussa kaksi viikkoa lomaa. Aion kirjoittaa.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Kirjoittajakoulussa

Monia lukijoita varmaan kiinnostaa se, miten opiskeluni Viita-akatemiassa ovat lähteneet käyntiin. Kyseessä on opinahjo, jolle löytyy arvostusta, mutta jonka toiminnasta on aika vähän tietoa netissä - ainakin näin itse koin, kun kiinnostuin Viita-akatemiasta ensimmäisen kerran syksyllä 2013.

En ehtinyt sinä vuonna vielä hakuun, mutta laitoin kirjoittajakoulun muistiini ja palasin siihen pitkin vuotta, kunnes kohdalleni osui henkilö, joka oli käynyt kyseisen koulutuksen. Keskustelun myötä tein päätöksen hakeutua kouluun ja minua onnisti seuraavassa haussa.

Millaista itse opiskelu sitten on?

Viitakettuni syö tapaamisissa käsitellyt tekstit. Se on jo melkein täynnä.

Viita-akatemia on kolmivuotinen kirjoittajakoulu. 1.vuosikurssilla meitä on yhteensä 15 opiskelijaa. Toimintamme näkyvin osuus ovat 1-2 krt kuukaudessa tapahtuvat lähiopetuskerrat. Nämä sijoittuvat aina viikonlopuille ja kestävät 4 tuntia lauantaina ja sunnuntaina.

Pitkämatkalaisena tämä tarkoittaa sitä, että ajan perjantaiaamuna töihin, sieltä mökille, mökiltä Tampereelle ja takaisin kahtena päivänä ja sitten taas maanantaiaamuna töihin, ennen kuin palaan viimein kotiin. Nukun vieraassa sängyssä paljon huonommin ja tulen kotiin totaalisen uupuneena mutta onnellisena. Erityisen rankkaa matkustaminen on pimeinä syysiltoina. :(

Lähitunneilla käsitellään pääasiassa kurssilaisten tekstejä, jotka saamme printteinä (tai halutessamme sähköisesti) edellisellä tapaamiskerralla. Teksteille jää lukuaikaa tapaamisten tiheydestä riippuen 2-4 viikkoa. Ohjaajamme suunnittelee tuntien sisällön ja tekstien käsittelyjärjestyksen, kun taas oppilaat tarjoavat tekstejä luettavaksi kun niin haluavat. Joku tarjoaa useammin, joku ei ehkä vielä ensimmäisenä vuonna lainkaan.

Tekstejä on ihan kaikenlaisia: On lyhyt proosaa, runoja, draamaa, romaanikäsikirjoituksia, novelleja jne. Myös genret vaihtelevat laidasta laitaan, eniten tunneilla näkee ehkä realismia.

Näiden lisäksi tunneilla on ohjaajan suunnittelemaa ohjelmaa: kirjoitusharjoituksia, runojen/tekstien lukemista ja niistä keskustelua, teorian käsittelyä lyhyiden esimerkkien tai kirjoista lainattujen esseiden perusteella. Niin ja kirjailijavieraita.

Viime sunnuntaina esimerkiksi käsittelimme otetta näytelmästä, meillä kävi kirjailijavieras ja keskustelimme vielä yleisesti monesta asiasta. Tekstien käsittelyaika on pääsääntöisesti sellainen 40 min - 1h. Juttua tuntuu aina riittävän enemmän kuin aikaa, joten pääasiassa keskustelu liikkuu suurissa linjoissa ja yksityiskohtaisempi palaute jätetään sähköposteihin ja kahvitauoille.

Viitalaisia on ihan kaikenlaisia: on parikymppisiä, kolmikymppisiä, keski-ikäisiä ja eläkeikäisiä. On toimittajia, käsikirjoittajia, opiskelijoita, opettajia ja meitä tavallaisia tallaajia, joiden työ ei liity kirjoittamiseen mitenkään. On perheellisiä ja perheettömiä, sinkkuja ja parisuhteessa eläviä. Tästä voi siis päätellä, että meitä on huoneessa aika heterogeeninen joukko.

Inkivääritee auttaa jaksamaan, 

Osa analysoi lukemaansa syvällisesti ja pääsee hienosti sisään teksteihin. Osa pureutuu niihin konkreettisemmin ja osa ei aina osaa sanoa mitään. Toisaalta 15 ihmisen olisi hankala olla äänessä yhtä aikaa. Kirjoittaja itse saa olla äänessä tai hiljaa. Hän usein esittelee käsiteltävän tekstin ja kertoo missä työvaiheessa se on ja millaista palautetta toivoo (luonnosvaiheessa olevaan tekstiin ei kannata esim. huomauttaa kauheasti lausetason jutuista).

Ohjaajamme jakaa viittaamalla pyydetyt puheenvuorot ja katsoo näin, ettei palaute veny yhden henkilön monologiksi. Keskustelu on vilkasta ja palaute usein ristiriitaista. Kritiikkiä annetaan, mutta hyvällä mielellä ja huumoriakin keskusteluun aina valuu. Perushenki on ehdottomasti kannustava.

Tällä systeemillä tekstiä kuitenkin tulee luettavaksi aika paljon. Samana viikonloppuna saatetaan käsitellä parhaimmillaan 8 ihmisen tuotoksia: Runoja nippu, esim. 30 sivua kässäriä, pari novellia jne. Koelukeminen täytyy jaksottaa arkeen. Tämän vuoksi opiskelijoilta odotetaan sitoutumista myös muiden tekstien lukemiseen ja analysointiin. Katse ei voi olla itsekkäästi vain omissa tuotoksissa, koska muiden antamasta palautteesta ja omasta palautteenannosta oppii koko ajan uutta.

Eilen meillä kävi kirjailijavieras puhumassa ja vastailemassa kysymyksiimme muutaman tunnin ajan. Esitys oli antoisa ja kuulimme esimerkiksi siitä, miten kirjailijavieraamme on itse tullut kirjailijaksi. Erityisen huvittava oli hetki, kun vieraamme pyysi meitä leikittelemään ajatuksella kohtalosta. Hän oli tuonut meille liudan kortteja, joista jokaiseen oli kirjoitettu yksi viidestä erilaisesta ohjeesta kirjoittajalle. Jokainen meistä sai valita yhden kortin ja kohtalo ohjaisi tarpeellisen neuvon kullekin kirjoittajalle.

Kirjoittamisessa on omat vaiheensa ja kriisihetkensä. Blogin alkuaikoina kriisini koski kielellisen ilmaisuni köyhtymistä. Tein paljon töitä, että veistin esiin nykyisen tyylini ja pääsin eroon puisevista lauseista. Kirjoitin satoja tuhansia sanoja, pyysin palautetta, editoin, luin ja olin itselleni ankara.

Sen jälkeen tuli kriisi aiheista, halusinhan mukamas kirjoittaa fantasiaa ja viihdettä, vaikka itse käsikirjoitukset olivat raskaita ja ottivat kantaa vaikeisiin asioihin. Löysin kultaisen keskitien spekulatiivisesta fiktiosta ja tavastani yhdistää maagisuus arkisuuteen.

Tähän liittyi kriisi kirjoittajan äänestäni, jota vierastin vielä viime keväänä. Siihen ei auttanut kuin hidas hyväksyminen: tätä minä olen ja tästä minä kirjoitan ja tällä tavalla.

Viime aikoina olen kriiseillyt halustani kirjoittaa todella vaikeista aiheista, sellaisista joita ei voikaan vain googlettaa ja kirjoittaa heti käsikirjoitusta, vaan ne vaativat todellista paneutumista, taustatutkimusta ja kypsyttelyä.

Viisamman neuvo on kullan kallis.

Mutta palatkaamme kortteihin, joissa oli kirjoitusneuvoja, ja siihen kohtaloon.

Minun korttini neuvoo: ole rohkea!

Noita sanoja minä tarvitsin. On aina rankempaa mennä sieltä, missä aita on korkea ja pelottava. Vieraamme avasi kirjoittajan rohkeutta siten, että uskaltaa kirjoittaa vastoin odotuksia, vaikka asioiden ääneen sanominen voikin tuoda tullessaan ongelmia. Että uskaltaa kirjoittaa siitä, mikä tuntuu kaikista vaikeimmalta.

Kirjoittaminen on etenemistä pala palalta. Monta haastetta on jo voitettu - tyhjän paperin kammo, kieli, oma ääni, oma aihe - ja aina on edessä uusi haaste.

Pitää olla sitkeä. Pitää olla rohkea.

edit: Muokkasin tuota kohtaloajatusta hieman lähemmäs sen alkuperäistä muotoa. ;)