tiistai 30. joulukuuta 2014

Tummia tunnelmia

Joulu on juhlittu ja uusi vuosi on edessä. Juuri nyt väsyttää ja ketuttaa.

Viimeisen viikon sisään:

  • talouden molemmat autot odottavat pääsyä korjaamoon (ainakin toinen reissu vie minut vararikkoon)
  • olen tapellut työkriisien kanssa välipäivinä (miksi kaikki kosahtaa aina silloin???)
  • olen toikkaroinut stressaantuneena läpi pakolliset joulukuviot
  • palannut töihin toimistoon, josta on lämmitys hajonnut -20 asteen pakkasella
  • kettuuntunut entistä enemmän 
  • yrittänyt kirjoittaa 
  • sabotoinut yöuneni testaamalla herätysvaloa, joka halusi loistaa pitkin yötä
  • nukkunut melkein kaiken vapaa-aikani 
  • kuvitellut jo ettei loma saavu koskaan

Nyt ei oikeasti enää vaan irtoa. Ei kiinnosta, ei huvita, ei pysty. O.O

Päivitän jotain järkevää taas sitten, kun saan kunnon yöunet. Kun haluan taas kotiintullessani rynnätä tarinan äärelle, enkä suin päin suihkuun ja koomaan. Takki on ihan tyhjä.

Loman arvioitu saapumisaika: ei tarpeeksi pian

tiistai 16. joulukuuta 2014

Kollaasikirja

Olen päättänyt luopua oman prosessini määrittelemisestä,
koska let's face it, ei minulla ole mitään prosessia.

On joku kirjoittamista muistuttava tajunnanvirtatila, jossa sanat ovat juuri sellaista "nuoren kirjoittajan hybris" laatikkoon osuvaa hehkutusta. Ainakin siihen asti, että palaan rikospaikalle selväpäisenä ja tajuan, että olen vain kuvitellut kirjoittavani kohtauksen, jossa on tietty tunnelma, kun taas tosiasiassa olen kirjannut ylös ulkoisia toimintoja ja havaintoja.

Eräs koelukija kutsui tätä kerran emotionaaliseksi tasapaksuudeksi. Loistava termi. Oikea herättelijä.

Siispä siirryn ajatuksen nopeudella kohtauksesta toiseen ja kirjoitan uudelleen. Haen sitä tunnetta, jonka tunnen kielelläni kun ajattelen kohtausta, poistamalla tavaraa ja lisäämällä sitä. Päivästä riippuen saatan olla keskellä kässäriä, sen alussa tai lopussa, tai sitten päätän lisätä sinne jotain ihan kokonaan muuta ja mietin minne sen sijoitan joskus myöhemmin.

Eräs nimitys tämäntyyppiselle työskentelylle on sählääminen, mutta uskottaisiinko sen sijaan vaikka kaaosteoriaan tai johonkin muuhun lohduttavaan?

Kirjallista askartelua ja Parnasson uusi elämä.

Olo on kieltämättä omituinen. Järkevää olisi kirjoittaa alusta loppuun, editoida x liuskaa päivässä, kirjoittaa suuresta pieneen. Se ei vaan kiinnosta minua yhtään.

Saan työpäivän aikana välähdyksiä, kirjoitan ne ylös. Keksin kotimatkalla hahmon motivaation, ryntään kässärin äärelle korjaamaan juuri sen. Oikeastaan minusta tämä kaoottisuus on virkistävää.

Siinä on jotain samaa kuin kollaasin kokoamisessa. Teen muuten sitäkin - siis kokoan kollaaseja leikekirjan muodossa. Viikonloppuna Viita-ohjaajamme tarjosi meille vanhoja Parnassoja mukaan vietäviksi ja kahmaisin niitä heti itselleni ison pinon. Kävin lehdet läpi, leikkasin haluamani otsikot ja sisällön ja laitoin talteen.

(Tämä ei muuten ole kommentti tai protesti kyseisen kulttuurilehden sisällöstä, säästin suuren osan artikkeleista luettavaksi myöhemmin). Keräämäni matsku päätyy milloin minnekin (vähintään kiertämään alitajuntaan), mutta on kiehtovaa, miten kontekstista irrotetulla sisällöllä voi olla kokonaan uusi elämä. Tai no, sitähän kirjoittaminenkin on: uuden loihtimista vanhasta, ainesten sekoittelua ja alkuräjähdyksiä.

Itseasiassa muistin juuri, että mehän teimme viikonlopun Viita-tunneilla harjoitustehtävän, jossa meille annettiin ihania ja hirveitä sanoja, joiden pohjalta tuli kirjoittaa jotain (tämä siis jotta ravistelisimme tuttua sanavarastoamme). Tämä kaaos on lähtöisin sieltä! Se on annettu minulle tehtävän muodossa ja nyt se syö aivojani! O.O'

En ainakaan tunnusta sommittelevani uhkauskirjettä. XD

Kollaasiromaani tuntuu alusta loppuun kerralla vyörrytettynä käsittämättömältä ja ahdistavalta. Sen vuoksi olen jakanut sen 4 kokonaisuuteen, jotka ovat omissa tiedostoissaan: alku, keskikohta, loppu ja toinen kertoja.

Yritin yhdistää neljää, mutta ne eivät ole vielä valmiita. Ne on ensin kirjoitettava loppuun kukin omassa rauhassaan. Sitten leikkelen ne ja rakennan niistä romaanin.

Olen aina pitänyt itseäni perinteisenä alusta loppuun kirjoittajana, joten tämä on hyvin hämmentävää. Hämmentävää on sekin, miten toinen kertoja valuu koko ajan vain kauemmas proosasta. Lohdutan itseäni sillä, että kaikkia kokeiluja ei tarvitse sisällyttää lopulliseen. Että kollaasi ei välttämättä ole tämän työmuodon lopputulema.

Mutta miksei olisi? Ei tajunnanvirta, tunne, symbolismi, tai mikälie ole aina tekotaiteellista kikkailua (eihän?).

Huoh, ja minä olin ennen niin järkevä!

torstai 11. joulukuuta 2014

Sielunruokaa

Kuinka voi tuntea tukehtuvansa ilman sanoja? Ja silti näin aina välillä käy. Kiihtymys laukkaa, kunnes pääsen hyllylleni, otan kirjan käteen ja juon sivuilta. Humallun, unohdun.

En kuitenkaan tee tätä itselleni, vaan hänelle. Hänen äänensä on runoissa ja hän puhuu minulle kirkkaimmin muiden sanoissa.

Se hetki kun oikeat sanat osuvat kohdalle: luodin lailla ne singahtavat mieleeni. Kirjoitan ne ylös. Juuri tämän hän tuntisi rinnassaan kipuna, tämän hän muistaisi ikuisesti. Hän kaikuu kirkkaimmin kuolleiden äänissä.

En oikein tiedä miten hän syntyi. Eräs päivä vain löysin hänet runokirjojen sivuilta. Eräs päivä hänen ihonsa kuivui ilman runoja ja hän rukoili pysähdystä. Edes hetkeksi. Tunnet kyllä sanat, kun löydät ne. Ja nyt hänen sanansa virtaavat lävitseni, hänen tunteensa. On turha edes yrittää mitään muuta, juuri nyt puhun vain hänen kieltään.

Joskus hahmo voi ottaa kirjoittajansa väkivalloin hallintaan, liikuttaa kehoani, huuliani. Silloin luen näitä:







Tilasin itselleni joululahjaksi John Keatsia ja Uuno Kailasta. Minulla on tunne, että hän viihtyy heidän äärellään. Ruokin tätä liekkiä. Miten ihanaa kun kirjoittaminen ei ole umpikujaa vaan loputonta unta, jossa uutta on joka päivä, lähes vaivatta.

Joskus tulee kumminkin taas päivä, kun hän vaikenee tajutessaan, ettei kerro omaa tarinaansa, vaan jonkun toisen. Ja sitten se hetki, kun sanojen ihanuus on pelkkä muisto ja jäljellä vain tomua.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Salaisuus

Blogin päivittäminen on takkuillut viime aikoina. Ei ole varsinaisesti mitään raportoitavaa ja kirjoittaminen itsessään on tällä hetkellä... liian liki.

TH:n hahmojen suru on melkein omani, kirjoitan tarinaa kuin hybriksessä vellova harrastelija vain voi, eikä prosessin analysointi ei ole mielekästä. Lisäsin tarinaan toisen kertojan ja itselleni haastavamman kerronnanmuodon, joka pitää solmia osaksi kokonaisuutta. Se tuntuu sähköistäneen kaiken.

Visioni tarinalle on selkiytynyt ja sen seurauksena oivallus siitä, että nykyiset sanat ovat pelkkä runko, joka vaatii rutkasti uudelleenkirjoittamista. Tarinaa on laajennettava uusien oivallusten valossa ja hahmoja myös. Eniten minua hermostuttaa taustatutkimus, jota tarina vaatii.

En usko, että kässäri on menossa mihinkään seuraavan vuoden aikana. Kisat olivat mukavaa utopiaa, tavoite joka pitää liikkeessä syksyn kohmeessa. Nyt kun tekstin laajuus ja todellinen luonne alkaa valjeta, ymmärrän paremmin mitä ehdin ja mitä en. Olisi tietenkin mukavaa saada tekstiä eteenpäin heti, niinhän se olisi aina. Ulkoiset jutut eivät voi kuitenkaan määritellä prosessia, vaan on mentävä tekstin ehdoilla.

Tämä on muutenkin erikoinen projekti. En tahtoisi puhua siitä ollenkaan, en kenellekään. Siinä missä muiden kanssa on riittänyt jokin ulkoinen selitys, täytyy TH purkaa osiinsa ja selittää auki, jotta siihen liittyvistää ongelmista voi lainkaan keskustella.

Ja siitä puhuminen on uuvuttavaa. Ja puhumattomuus on uuvuttavaa. Olemme tarinan kanssa omassa maailmassamme, johon ei mahdu ketään muuta. Se on hyvin yksinäistä.

Toisaalta se on salaisuus, joka saa minut hymyilemään. Saatan lukea blogitekstejä vuoden päästä ja naureskella näille tuntemuksille, mutta juuri nyt projekti tuntuu tyystin erilaiselta verrattuna muihin teksteihini. Kuin olisin löytänyt jotain aivan muuta.

Kässärin ulkopuolinen maailma onkin ollut hiljainen. Töissä on stressaavaa, työmatka ärsyttää, enkä ole jaksanut pahemmin lukea. Olen myös odotellut Portin tuloksia. Tuskinpa sieltä sijoittumista tulee, mutta joku kunniamaininta olisi ollut kiva piriste päivään. Portti-novellini menee Viitalaisille luettavaksi ennen joulua, joten ainakin saan siitä jotain palautetta kisan jälkeen.

Mutta mikä parasta, minulla on tammikuussa kaksi viikkoa lomaa. Aion kirjoittaa.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Kirjoittajakoulussa

Monia lukijoita varmaan kiinnostaa se, miten opiskeluni Viita-akatemiassa ovat lähteneet käyntiin. Kyseessä on opinahjo, jolle löytyy arvostusta, mutta jonka toiminnasta on aika vähän tietoa netissä - ainakin näin itse koin, kun kiinnostuin Viita-akatemiasta ensimmäisen kerran syksyllä 2013.

En ehtinyt sinä vuonna vielä hakuun, mutta laitoin kirjoittajakoulun muistiini ja palasin siihen pitkin vuotta, kunnes kohdalleni osui henkilö, joka oli käynyt kyseisen koulutuksen. Keskustelun myötä tein päätöksen hakeutua kouluun ja minua onnisti seuraavassa haussa.

Millaista itse opiskelu sitten on?

Viitakettuni syö tapaamisissa käsitellyt tekstit. Se on jo melkein täynnä.

Viita-akatemia on kolmivuotinen kirjoittajakoulu. 1.vuosikurssilla meitä on yhteensä 15 opiskelijaa. Toimintamme näkyvin osuus ovat 1-2 krt kuukaudessa tapahtuvat lähiopetuskerrat. Nämä sijoittuvat aina viikonlopuille ja kestävät 4 tuntia lauantaina ja sunnuntaina.

Pitkämatkalaisena tämä tarkoittaa sitä, että ajan perjantaiaamuna töihin, sieltä mökille, mökiltä Tampereelle ja takaisin kahtena päivänä ja sitten taas maanantaiaamuna töihin, ennen kuin palaan viimein kotiin. Nukun vieraassa sängyssä paljon huonommin ja tulen kotiin totaalisen uupuneena mutta onnellisena. Erityisen rankkaa matkustaminen on pimeinä syysiltoina. :(

Lähitunneilla käsitellään pääasiassa kurssilaisten tekstejä, jotka saamme printteinä (tai halutessamme sähköisesti) edellisellä tapaamiskerralla. Teksteille jää lukuaikaa tapaamisten tiheydestä riippuen 2-4 viikkoa. Ohjaajamme suunnittelee tuntien sisällön ja tekstien käsittelyjärjestyksen, kun taas oppilaat tarjoavat tekstejä luettavaksi kun niin haluavat. Joku tarjoaa useammin, joku ei ehkä vielä ensimmäisenä vuonna lainkaan.

Tekstejä on ihan kaikenlaisia: On lyhyt proosaa, runoja, draamaa, romaanikäsikirjoituksia, novelleja jne. Myös genret vaihtelevat laidasta laitaan, eniten tunneilla näkee ehkä realismia.

Näiden lisäksi tunneilla on ohjaajan suunnittelemaa ohjelmaa: kirjoitusharjoituksia, runojen/tekstien lukemista ja niistä keskustelua, teorian käsittelyä lyhyiden esimerkkien tai kirjoista lainattujen esseiden perusteella. Niin ja kirjailijavieraita.

Viime sunnuntaina esimerkiksi käsittelimme otetta näytelmästä, meillä kävi kirjailijavieras ja keskustelimme vielä yleisesti monesta asiasta. Tekstien käsittelyaika on pääsääntöisesti sellainen 40 min - 1h. Juttua tuntuu aina riittävän enemmän kuin aikaa, joten pääasiassa keskustelu liikkuu suurissa linjoissa ja yksityiskohtaisempi palaute jätetään sähköposteihin ja kahvitauoille.

Viitalaisia on ihan kaikenlaisia: on parikymppisiä, kolmikymppisiä, keski-ikäisiä ja eläkeikäisiä. On toimittajia, käsikirjoittajia, opiskelijoita, opettajia ja meitä tavallaisia tallaajia, joiden työ ei liity kirjoittamiseen mitenkään. On perheellisiä ja perheettömiä, sinkkuja ja parisuhteessa eläviä. Tästä voi siis päätellä, että meitä on huoneessa aika heterogeeninen joukko.

Inkivääritee auttaa jaksamaan, 

Osa analysoi lukemaansa syvällisesti ja pääsee hienosti sisään teksteihin. Osa pureutuu niihin konkreettisemmin ja osa ei aina osaa sanoa mitään. Toisaalta 15 ihmisen olisi hankala olla äänessä yhtä aikaa. Kirjoittaja itse saa olla äänessä tai hiljaa. Hän usein esittelee käsiteltävän tekstin ja kertoo missä työvaiheessa se on ja millaista palautetta toivoo (luonnosvaiheessa olevaan tekstiin ei kannata esim. huomauttaa kauheasti lausetason jutuista).

Ohjaajamme jakaa viittaamalla pyydetyt puheenvuorot ja katsoo näin, ettei palaute veny yhden henkilön monologiksi. Keskustelu on vilkasta ja palaute usein ristiriitaista. Kritiikkiä annetaan, mutta hyvällä mielellä ja huumoriakin keskusteluun aina valuu. Perushenki on ehdottomasti kannustava.

Tällä systeemillä tekstiä kuitenkin tulee luettavaksi aika paljon. Samana viikonloppuna saatetaan käsitellä parhaimmillaan 8 ihmisen tuotoksia: Runoja nippu, esim. 30 sivua kässäriä, pari novellia jne. Koelukeminen täytyy jaksottaa arkeen. Tämän vuoksi opiskelijoilta odotetaan sitoutumista myös muiden tekstien lukemiseen ja analysointiin. Katse ei voi olla itsekkäästi vain omissa tuotoksissa, koska muiden antamasta palautteesta ja omasta palautteenannosta oppii koko ajan uutta.

Eilen meillä kävi kirjailijavieras puhumassa ja vastailemassa kysymyksiimme muutaman tunnin ajan. Esitys oli antoisa ja kuulimme esimerkiksi siitä, miten kirjailijavieraamme on itse tullut kirjailijaksi. Erityisen huvittava oli hetki, kun vieraamme pyysi meitä leikittelemään ajatuksella kohtalosta. Hän oli tuonut meille liudan kortteja, joista jokaiseen oli kirjoitettu yksi viidestä erilaisesta ohjeesta kirjoittajalle. Jokainen meistä sai valita yhden kortin ja kohtalo ohjaisi tarpeellisen neuvon kullekin kirjoittajalle.

Kirjoittamisessa on omat vaiheensa ja kriisihetkensä. Blogin alkuaikoina kriisini koski kielellisen ilmaisuni köyhtymistä. Tein paljon töitä, että veistin esiin nykyisen tyylini ja pääsin eroon puisevista lauseista. Kirjoitin satoja tuhansia sanoja, pyysin palautetta, editoin, luin ja olin itselleni ankara.

Sen jälkeen tuli kriisi aiheista, halusinhan mukamas kirjoittaa fantasiaa ja viihdettä, vaikka itse käsikirjoitukset olivat raskaita ja ottivat kantaa vaikeisiin asioihin. Löysin kultaisen keskitien spekulatiivisesta fiktiosta ja tavastani yhdistää maagisuus arkisuuteen.

Tähän liittyi kriisi kirjoittajan äänestäni, jota vierastin vielä viime keväänä. Siihen ei auttanut kuin hidas hyväksyminen: tätä minä olen ja tästä minä kirjoitan ja tällä tavalla.

Viime aikoina olen kriiseillyt halustani kirjoittaa todella vaikeista aiheista, sellaisista joita ei voikaan vain googlettaa ja kirjoittaa heti käsikirjoitusta, vaan ne vaativat todellista paneutumista, taustatutkimusta ja kypsyttelyä.

Viisamman neuvo on kullan kallis.

Mutta palatkaamme kortteihin, joissa oli kirjoitusneuvoja, ja siihen kohtaloon.

Minun korttini neuvoo: ole rohkea!

Noita sanoja minä tarvitsin. On aina rankempaa mennä sieltä, missä aita on korkea ja pelottava. Vieraamme avasi kirjoittajan rohkeutta siten, että uskaltaa kirjoittaa vastoin odotuksia, vaikka asioiden ääneen sanominen voikin tuoda tullessaan ongelmia. Että uskaltaa kirjoittaa siitä, mikä tuntuu kaikista vaikeimmalta.

Kirjoittaminen on etenemistä pala palalta. Monta haastetta on jo voitettu - tyhjän paperin kammo, kieli, oma ääni, oma aihe - ja aina on edessä uusi haaste.

Pitää olla sitkeä. Pitää olla rohkea.

edit: Muokkasin tuota kohtaloajatusta hieman lähemmäs sen alkuperäistä muotoa. ;)