maanantai 29. syyskuuta 2014

Julma alku

Alut ovat julmia. Aina silloin tällöin tarina kutsuu sinut luokseen: "Tule. Nyt on aika aloittaa kirjoittaminen. Tiedän sinulle täydellisen aloituskohdan."


Paul Buckmaster - Introduccion

Mutta oikeasti tarina ei tunne vielä itseään, ei tunne monia aikatasojaan ja säröjään. Se valitsee sinulle helpoimman aloituskohdan, väärän, ei-kiinnostavan. Yrität silti kirjoittaa sitä, et ymmärrä miksi hakkaat päätäsi seinään. Tästä tarinan kuuluu alkaa, eikö?

Kirjoittamisen aloittamisen vaikeudesta puhutaan usein tyyliin "suo, kuokka ja Jussi", mutta olen todennut, että aloittamisen hankaluudessa piilee usein se, että aloitetaan väärästä paikkaa. Tyypillisesti kirjoittajat kirjoittavat luvun tai kaksi ennen kuin pääsevät tarinan todelliseen alkuun, mutta tästä ei ole tässä kyse.

Minun alkuni yrittää piilotella. Se tarjoaa minulle veljeään ja yrittää kovasti vakuuttaa, että veli on aivan yhtä hyvä ratkaisu kuin se itse. Eikä ole. Veli on tylsä, innoton ja se herättää minussa halua repiä käsikirjoituksen alkusivut irti bittiavaruudesta.

Yleensä alut tulevat minulle helposti. Tämän alun kanssa olemme olleet piilosilla ainakin kuukauden.

Ensimmäiset ajatukset ovat joissain tilanteissa yksinkertaisesti kehnoja. Näin myös toiset, kolmannet, neljännet ja niin edelleen. Vasta kun lähden tiivistämään ajatustulvaa kohti mahdollisimman kompaktia tarinaa, nopeasti iskevää konfliktia ja minulle epämukavaa aluetta, alan saada vainun alustani.

"Siellähän sinä olet. Et ole yhtä konventionaalinen kuin veljesi, mutta piru vie olet kiinnostava. Tulehan tänne ja tehdään yhdessä taikoja!"

Eihän se tule. On kovasti sitä mieltä, että olen erehtynyt. En ole. Mutta alkuni se vain tanssii apinan lailla kaukaisuuteen ja odottaa, että seuraan. Eipä tässä muutakaan voi tehdä. Laitan meille hieman musiikkia.

Ehkä se vielä tanssii kanssani? Ehkä jossain tarinoissa alkuonloppuonalku? 

maanantai 22. syyskuuta 2014

Märät kengät

Tämä syyskuu on pääosin nautittu kesäisestä lämmöstä. Takin on voinut unohtaa kotiin, kun aurinko on lämmittänyt villapaidan hikihelmille.

Tänään ilmassa oli aamusta lähtien syksyn tuoksu. Taivas oli tumma, pilvet levottomat ja lämpötila viilentynyt. Auton ikkunassa roikkui keltaisia lehtiä. Kenkäni kastuivat kävellessäni autolle, eikä se edes haitannut.

Syksy on minun vuodenaikani. Pureva tuuli yrittää pakottaa minut sisälle lämpimään, mutta pistän vastaan ja juoksen eteenpäin. Kesällä en juossut. Sen myöntäminen tuntuu erityisen harmiselliselta, vaan se on totta. Oli liian kuuma, kiire ja kaikkea mahdollista.

Siksi syyskuu on ollut tärkeää taas ottaa itselle, vaikka ideat ovatkin itäneet mielessä ja juurtuneet harmaisiin aivonystyröihini. Kohta juoksen jo.

*

Syksy on parasta aikaa lukea. Ei kuitenkaan romaaneja, vaan käsikirjoituksia. Laskujeni mukaan niitä on kohta jonossa 4-5. Minun piti aloittaa lukeminen jo alkukuusta, mutta kenties oli liian lämmintä ja valoisaa. Lukeminen ei vaan onnistunut ja töihinpaluu sai normaalisti korkean työmoraalin nikottelemaan. Nyt oikea hetki on tainnut koittaa.

Anteeksi teille, joiden käsikirjoituksia olen pantannut! Yritän parantaa tapani, olenhan minä tämän sanattoman sopimuksen hyötyjä (hih, kuvitelkaa, ne antavat minulle ilmaiseksi laadukasta luettavaa!). ;)

Saatan myös olla koukussa askarteluun ja kansioideni koristeluun. O.o
Kettu on leikattu Deer Little Forest kortista, eikä siis ole piirtämäni. 

Viita-akatemian ensimmäiset kokoontumiset olivat viikonloppuna. Kuusitoista ventovierasta tarkkaili toisiaan: tunnusteli ja kuunteli. Ai, tuolla on realisteja. Tuolla ovat spefistit. Pöydän päästä löytyy ammattikirjoittajia.

Jaksan aina ihmetellä kuinka erilaisia kirjoittajat voivat olla keskenään yhteisestä intohimosta huolimatta. Eivät kuitenkaan liian erilaisia, sillä yhteinen kieli löytyy kyllä.

Tämän viikonlopun jälkeen tiedän olevani ihan oikeassa paikassa. Sieltäkin tosin taitaa tulla uutta luettavaa ja kommentoitavaa jatkossa jatkuvalla syötöllä. Tässähän pitää kohta aikatauluttaa tämäkin homma!

*

Luku-urakasta selviydyttyäni on edessä uusi kirjoitusprojekti: VH. ♥

VH ei tiedä onko se novelli vai romaani, enkä tiedä minäkään. Se selviää lokakuussa. Minulla on VH:sta kuitenkin hyvä fiilis. Se istuu linjaan - siihen tarinoideni perustaan, jonka äärellä minun on hyvä olla ja kirjoittaa.

Päätin että en aseta VH:lle aikarajoja. En tee suunnitelmaa (luonnostelen toki, kuten aina). En sovi tavoitepituudesta tai muodosta. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi kirjoittanut näin hapuillen. Samalla idea kuitenkin tuntuu kirkkaalta mielessäni. Pelkään että liiallinen kontrolli sammuttaisi tuon valon ja jäljelle jäisi vain pimeys.

Etenen siis varovaisesti.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Sanaton

Olen hämmentynyt, ahdistunut ja riemuissani.

Minut on valittu opiskelemaan Viita-akatemian kirjoittajakouluun.

Olen silmäillyt eri opiskelupaikkoja jo useamman vuoden ja pohtinut miten limittäisin opiskelun parhaiten arkeeni. Kirjoittajakoulu valikoitui hakukohteekseni oikeastaan jo viime syksyllä ja olen siitä lähtien odottanut tilaisuutta hakea sinne.

Minulla oli hassu tunne, että se sopisi minulle.

Hyväksynnän myötä päässä pyörii aika lailla. Mitä valinta tarkoittaa kirjoittamisen kannalta? Voinko enää poukkoilla ideasta toiseen vai ohjaako opiskelu minut kohti yhtä kiintopistettä?

Ja onhan palautteen kuuleminen kasvotusten aivan hirveää verrattuna sähköpostiin! Miten kirjoittamista edes opiskellaan (Vihje: todennäköisesti kirjoittamalla)?

Ajatukset lentevät seinille ja järki on sammunut lopullisesti.

Nyt on sanaton olo. Kerrankin.

torstai 11. syyskuuta 2014

Pelko & Into

Olen laiskotellut saatuani Portti-novellin pois käsistäni. En ole halunnut sitoutua vielä seuraavaan projektiin, etenkin kun tiukat aikataulut kulkivat mukanani kesän läpi.

Erityistä tässä tauossa on se, että tunnun välttelevän juuri romaanin kirjoittamista.

Satulinna löytyy Viron Rakveresta ♥

Blogiani pitempään lukeneet tietävätkin, että minulla on ollut vaikeuksia romaaninpituisten käsikirjoituksien kanssa. Saan sellaisen puskettua raakamuotoon, jonka jälkeen huomaan sen sirpaleisen rakenteen, ahdistun ja hylkään koko paketin.

Ylikirjoitan romaaninraakileiden juonet, kunnes ne ovat niin solmussa tapahtumista ja hahmoista, että ylimääräinen kuristaa tarpeellisesta hengen pois elämänlangan lailla. Näin kävi viime keväänä LP:lle, sitä ennen M:lle ja I:lle.

Jostain syystä ideani eivät pysy puhtaina romaanimuodossa, vaan ikäänkuin panikoin kirjoittaessani ja täytän sivutilan kaikella mahdollisella, vaikka sivut tarvitsevat myös tyhjää tilaa. Romaanit ovat olleet liian pitkiä ja monimutkaisia. En ole saanut niistä uutta otetta ja editointisuunnitelmaa edes viidakkoveitsellä tajutessani millaisia cthulhuja olen synnyttänyt.  O.o'

Luulen, että pelosta on muodostunut eräänlainen blokki mieleeni. Se estää minua edes yrittämästä vaikeaa asiaa, koska yrittäminen tuntuu täydelliseltä ajanhukalta. Romaanit ahdistavat minua, juuri nyt en pysty edes lukemaan sellaista nauttiakseni. Ei, luen analyyttisesti ja pakkomielteisesti. Kateus kuiskii korvaani, "Mikset sinäkin osaa samaa?"

Minun pitäisi kirjoittaa romaani, vaikka en tiedä miksi. En halua kirjoittaa romaania, en repiä elämänlankaa sanojen uuvuttamien hahmojen päältä.

Kyl se niinku haluis veteen, mut ei ihan...

Sen sijaan olen tykästynyt novelleihin. Ne pysyvät kasassa, saan kirjoittaa mitä ikinä haluan, mistä haluan. Minun ei tarvitse flirttailla realismin kanssa ellen halua. Minun ei tarvitse kurkottaa pitkälle ja pettyä, kun en saakaan kädensijaa. Pienet tarinat tuntuvat sopivan minulle loistavasti, nautin niiden kirjoittamisesta!

Mutta novellit ovat murusia: ne lentävät tuulen mukaan niin helposti, että voivat hukkua, ennen kuin kukaan huomaa niiden olemassaoloakaan. Novellikokoelmia julkaistaan heikosti, antologioihin on usein tietty aihe, joka rajoittaa.

Tyydyttäisivätkö pienet tarinat julkaisutoiveeni pidemmällä aikavälillä? Totta kai haluan sanani kansiin, se on syy miksi lopetin kirjoittamisen omaksi iloksi ja aloin kehittää ilmaisuani. 

Ei kai tähän ole mitään vastauksia. En voi pakottaa itsestäni romaania ulos, kun sen muoto ahdistaa minua. Olemassaolevat romaani-ideat tuntuvat sirpaloituvan mielessäni pieniksi tarinoiksi. Huokaisen helpotuksesta.

Kenties tarvitsen novelleja juuri nyt. Tulevaisuus on alati liikkeessä. Romaani voi odottaa nurkan takana. 

Onneksi ei tarvitse uida yksin.

Sain alkukesästä novelli-idean, jonka säilöin talteen. Se puhkesi kukkaan tällä viikolla: löysi äänensä, sielunsa, hohteensa. Rakentelin sille onnellisena Pinterest kansiota ja liitelin pilvissä.

Kokeilen pitkästä aikaa jotain uutta, mieshahmoa pääroolissa. En tiedä vielä mitä tästä tulee. Idea on lähempänä painajaista kuin unelmaa. 

Kävi kuten usein käy: tarina valitsi minut, enkä minä sitä.

torstai 4. syyskuuta 2014

Olen hyvä jossain!

Olen ottanut tavaksi ruotia oman kirjoittamisen kehityskohteita aina silloin tällöin, mutta juuri nyt ei oikeastaan huvita. Voisin keskittyä kerrankin omien vahvuuksien listaamiseen.

Se vain on jotenkin hankalaa. Tuleeko siitä vähän itserakas kuva? Enhän minä nyt osaa yhtään mitään! Tietynlainen vaatimattomuus tuntuu kuuluvan ihan suomalaiseen kulttuuriinkin. Itseä ei saisi nostaa esiin. Entä jos sanon, että osaan, vaikka en oikeasti osaakaan? O.O

Suurin osa moisesta epävarmuudesta on tietenkin hölynpölyä. Kirjoittaminenhan nimenomaan ON asia, josta osaankin jotain. Tuppaamme kai kirjoittajina olemaan turhan vaatimattomia.

Joten hiteen vaatimattomuus, nyt aion kehua!


Ja samalla haastan blogiani lukevat kirjoittajat miettimään omia vahvuuksiaan blogissaan!

Kuka tietää, voitte vaikka saada mielenkiintoisia oivalluksia omasta kirjoittamisesta. Listatkaahan siis ainakin 5 asiaa, joihin olette tyytyväsiä.  :)

Ohessa oma listani:


1. Kärsivällisyys & sitkeys

Olen mielestäni hyvin kärsivällinen ihminen. Novellirundien yms. keskellä jaksan aloittaa heti uuden projektin ja unohtaa edellisen. Jaksan työstää juttujani uudelleen ja uudelleen, kirjoittaa intensiivisesti kokonaisia romaaninraakileita. Se on paremmin kuin monella haaveilevalla kirjoittajalla.

Jaksan myös etsiä eri keinoja kehittyä, enkä anna vastoinkäymisten nujertaa itseäni. Toki minullakin on joskus niitä päiviä, kun kaikki tuntuu menevän päin helvettiä, mutta pääsen niistä aina yli. Luotan omiin kykyihini, enkä odota tuloksia välittömästi, vaan ymmärrän, että julkaisu on vuosien työn takana. 


2. Tuoreita ideoita

Sekoitan yhteen sellaisia asioita, joita ei heti lukisi yhteen kuuluviksi. Välillä menen kokeiluissa liiankin pitkälle, mutta aina silloin tällöin oudot yhdistelmät toimivat ja saan aikaan mielenkiintoisen lopputuloksen. Yritän tarttua ideoihin ja konsepteihin, joita ei pahemmin näy, tai tuunata olemassaolevia mielenkiintoisemmiksi.

Koelukijat ovat usein kysyneet onko joku tarinan elementti olemassaoleva juttu vai minun keksimäni, koska kyseessä on ei ole mikään laajalle levinnyt ilmiö/asia/uskomus jne. Nämä sitten vaikuttavat tuoreilta jutuilta, koska niitä ei tuputeta aivan joka tuutista (tai vaihtoehtoisesti koelukijat eivät ole olleet kohdeyleisöä O.o').


3. Tiivistunnelmaisuus

Koelukijat usein kiittelevät tätä, joten ilmeisesti olen siinä onnistunut. Nautin itse kirjoista, joiden tunnelma menee ihon alle ja on koko ajan hieman epämukava olo. Tämä heijastuu varmasti myös omaan kirjoittamiseeni. En puhuisi vielä pelosta, mutta onnistunut jännityselementti tarinoissa tuntuu usein olevan.


4. Kaunis kieli

Ainakin haluaisin kirjoittaa kaunista kieltä! Käytän hiomiseen hirveästi aikaa, etsin oikeita sanoja ja mietin sääntöjä, karsin toistoa. Sorrun helposti tekemään ekoista luonnoksista kielellisesti raskaita. Onneksi viimeinen versio on usein jo aivan erilainen. Kielestä nauttiminen on yksi syy sille, että ylipäätään kirjoitan.

Toivon saavuttavani tulevaisuudessa tason, jossa haluamani estetiikka ei haittaa tekstin selkeyttä. Nykyisetkin tekstit alkavat olla jo ihan luettavia ja siellä on kohtia, joihin olen tyytyväinen (ainakin kunnes koelukija käskee leikkaamaan ne ;;___;;).


5. Signeerattu verellä

Tyylini on muotoutunut tunnistettavaksi. Tekstissä on siis oma Vaarnamaisuutensa. En ole ihan varma onko se puhtaasti hyvä asia, mutta itselle luonnollisen kirjoitustavan löytäminen on tärkeää. Osa sitä ovat ne omat tunnusmerkit, toistuvat rakenteet, asetelmat ja muut (mm. Haruki Murakami tykkää kissoista ja Stephen King kirjailijahahmoista).

Vaarnamaisen tarinan resepti
  • naisia
  • traumaattinen tapahtuma menneisyydessä
  • yliluonnollinen pahuus / kaoottinen voima
  • yhteiskunnan ulkopuolella toimivia hahmoja
  • body horroria
  • goottilaista estetiikkaa
  • ihmissydämen heikkous 

    Haasteesta innostuneet: |  Hukkateillä  |  Unelmat ja tummat tarinat | Lukuhoukka  |  Älä itke ruma lapsiElina kirjoittaa  | Calendula Officinalis  |  Ajatusviivallatanssia  |  Kultainen Malja Mielensirpaleita |

      keskiviikko 3. syyskuuta 2014

      Syksyn kirjat

      Jostain syystä syksy on usein kirjamaailman kuumin sesonki (kirjamessut?) ja uusia kiinnostavia kirjoja kasaantuu. Tänä vuonna ajattelin tehdä katsauksen kiinnostavimpiin uutuuksiin. :) 


      Susikuningatar - Magdalena Hai

      Umbrovian prinsessa Gigi on valmistautunut Susikuningattaren tehtävään opiskelemalla kolme vuotta taistelutaitoja Pariisissa. Kun Umbroviasta kantautuu yhä huolestuttavampia tietoja vallananastaja Andros Luopion mielivallasta, on Gigin ja hänen uskollisten ystäviensä Henryn ja ihmissusi Mussovitsin pakko lähteä vaaralliselle matkalle kohti viimeistä yhteenottoa…
       
      En tajua miksen ole blogannut Gigi ja Henry trilogiasta aiemmin, koska se on aivan loistava kirjasarja! Susikuningatar päättää steampunkmaailmassa seikkailevien nuorten tarinan, joten se on aivan pakko lukea. 


      Otranton linna - Horace Walpole 

      Walpolen Otranton linnaa on luonnehdittu ensimmäiseksi goottilaiseksi romaaniksi. Kirja kertoo lordi Manfredista, jonka poika kuolee pian hääyönsä jälkeen. Pojan kuolema muistuttaa Manfredia hänen sukuaan koskevasta ennustuksesta, joka povaa sukulinjan loppumista. Hätääntynyt Manfred päättää naida poikansa lesken ja erota omasta vaimostaan, mutta nuorikko karkaakin toisen miehen matkaan.

      Outo viehtymykseni gotiikkaan saa minut haikailemaan 1764 vuoden tunnelmia.

        
       Kuokkamummo - Marko Hautala

      "Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Kuokkamummo tappaa lapsia. Se on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii rantametsissä ja niiden isojen kivien välissä ja kaatuneiden puiden takana. Paljain laihoin varpain se menee kuin minkki. Ja jokainen, joka käy sen talon pihalla ilman lupaa, joko kuolee tai tulee hulluksi. Se odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta tai pelastamaan linnunpoikaa. Se odottaa, että sille käännetään selkä. Se humauttaa kuokan lapaluiden väliin niin, että ilmat menee pihalle ja jaloista häviää tunto." 

      Hautalasta on tullut suosikkini kotimaisten kirjailijoiden rintamalla. "Suomen Stephen King" osaa kyllä. :)


      Routamieli - Silja Susi

      Routamieli syntyy maailmaan, jossa eletään pohjoisen luonnon ehdoilla ja soturiklaani valvoo rauhaa. Poika on tarkoitettu erilaiseksi, mutta se ei estä häntä toivomasta samanlaisia asioita kuin ikätoverinsa: paikasta sotureiden kunniakkaissa riveissä ja tulevaisuudesta rakkaansa, Ranán, kanssa. Unelmat murenevat, kun Routamieli saa jumalilta tehtävän. Hänen on lähdettävä kauas tuntureiden taakse kuullakseen jumalten äänen.

      Eeppistä tuohifantasiaa muinaisessa Pohjolassa. Ikävä kyllä tällä ei ole vielä julkaisupäivää, mutta tulevaisuudessa sitten! Routamieli on kirja, jonka matkaa julkaisuun olen saanut seurata sivusta. ;)


       Mifongin Mahti - J.S. Meresmaa

      Kaksoset Ciaran ja Fewrynn elävät pantterikansan laaksossa äitinsä Ardisin ja isäpuolensa Connailin kanssa. Rauhallinen elämänkulku järkkyy, kun he täyttävät kaksitoista vuotta. Vanha sopimus velvoittaa Ciaranin lähtemään Merontesiin valtaistuimen perijäksi, mutta Fewrynnin on pysyttävä laaksossa.  Kun Merontesia riivaava kirous uhkaa yllättäen Ciaranin henkeä, Fewrynn tietää, että hänen on kohdattava pahimmat pelkonsa pelastaakseen veljensä.

      Meresmaa tarjoilee viihdyttävää kotimaista fantasiaa. Erityisesti minua ilahduttaa se, että sarja keskittyy nyt Ardisin lapsiin enemmän. 


       

      Keltainen kuningas - Robert W. Chambers

      Tarinoiden keskiössä on Keltainen kuningas -niminen kuvitteellinen näytelmä, joka syöksee lukijansa hulluuteen ja epätoivoon mutta saattaa myös sisältää avaimen taiteellisen luomisen mysteeriin. Novellien taiteilijoista ja dekadenteista koostuvat päähenkilöt harhailevat Yhdysvalloissa ja Pariisissa mielessään painostava kysymys: ”Oletko löytänyt Keltaisen Merkin?”

      Klassikkokauhun suomennus viihdoin ja viimein! Teos joka inspiroi mm. Lovecraftia ja Kingiä.



      Tulen tyttäriä - Maria Carole

      Romanttista fantasiaa maailmassa, jossa jumalat elävät eristyksissä vuorellaan ja jumalten jälkeläiset ja ihmiset välttelevät toisiaan. Tulen tyttäriä on tarina oikeudesta valita oma tiensä elämässään. Se on puettu fantasian nahkoihin ja silti hyvin mielellään viihdekirja.

      Romanttista fantasiaa kai harvemmin julkaistaan, joten on hauska nähdä mihin tarina vie. Luen aina silloin tällöin paranormaalia romantiikkaa ja juuri nyt historiallinen romantiikka on ollut pyörityksessä Diana Gabaldonin Muukalaisen ansiosta. Olisi kiva lukea vaihteeksi myös ihan fantasiamaailmaan sijoittuvaa. :)


      Värittömän miehen vaellusvuodet - Haruki Murakami

      Tsukuru Tazaki on väritön mies. Hän ei ole onneton mutta ei onnellinenkaan. Tsukurun menneisyydessä on kivulias tapahtuma: tiivis ystäväjoukko on sulkenut hänet ulos ilman minkäänlaista selitystä. Hän kuitenkin tapaa naisen, joka rohkaisee häntä selvittämään, miksi ystävät hylkäsivät hänet. Näin alkaa Tsukurun vaellus menneisyyden hämäriin kerroksiin – ja Suomeen, jonne yksi entisistä ystävistä on muuttanut.

      Olen haalinut Murakameja kuin kalliita helmiä. Pari olisi luettava ennen tätä, mutta kyllä tämä vain kiinnostaisi! Vaikken aina ihan tajua mitä Murakamin kirjoissa tapahtuu, kirjoittaa hän vain niin ihanasti, että tarinaan uppoutumiseen itsessään viehättää.


      Lautturi - Jenna Kostet

      Lautturi on nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu spekulatiivisen fiktion keinoin kerrottu tarina kahdesta lukiolaisesta.

      Kai ja Ira ovat eri maailmoista ja siksi todellisuus vie heitä eri suuntiin. Silti kaikki olisi kuitenkin mahdollista. Vai olisiko?

      Lautturi on mm. itsensä löytämistä ja koulukiusaamista käsittelevä romaani, jossa on viitteitä suomalaiseen kansanperinteeseen. 

       
      Lautturi odottaakin jo lukemista. Luulen myös, että teen tästä postauksen joku hetki. Olen saanut seurata sivusta myös Lautturin matkaa kansien väliin. ;)



      Elämän ja kuoleman salaisuudet - Rebecca Alexander

      Transilvania 1585. Tiedemies John Dee kutsutaan parantamaan kuolemansairas kreivitär Erzsébet Bathory mystisestä sairaudesta. Dee löytää parannuskeinon, mutta samalla hänelle selviää, että kuiskatut huhut Transilvaniaa piinaavista pimeistä voimista ovat totta. Englanti 2013. Syrjäisellä maaseudulla elävä Jackdaw Hammond pelastaa junaonnettomuudessa vakavasti loukkaantuneen naisen, jonka keho on arkaaisten symbolien peitossa. Tapaus kiinnittää poliisin huomion, ja erakko Hammondin synkkä salaisuus uhkaa paljastua.

      Elizabeth Bathory, John Dee ja Transilvania: Myyty!


      Suurin ongelma onkin miten selviän tästä syksystä, kun yritän rajoittaa kirjojen ostamista (hyllytilla on loppu!). Pitää valikoida tarkoin mitä lainaa ja mitä ostaa. O.o'