sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Hiekkalinnoja

Helle on tuonut kesän ovelle ajoissa. En ainakaan muista kesän alkaneen näin pian usein. Muisti tosin tekee näissä asioissa usein tepposet ja pyyhkii mukavat asiat mielestä ikävien tieltä.

Olen juossut auringossa, ja tällä viikolla jaksoin ensimmäistä kertaa yli 10 km lenkin (hyvin hiljaa). Olen käynyt uimassa ja ottanut aurinkoa. Olen lukenut kolme kirjaa viikon sisään, - Kani nimeltä jumala, Dyyni I & II - vaikka lukuhaasteeni onkin reilusti jäljessä. Kenties helle sopii Arrakiksen aavikkoplaneetan tunnelmaan?

Dyyni on muuten siitä erikoinen kirjasarja, että se sisältää inhomiani kirjoitusteknisiä ratkaisuja ja juonellisia kuvioita (head hoppingia, ajatusten avaamista 1.persoonassa kursivoituna 3.persoonan kerronnan keskellä, valkoinen messias pelastamassa heimoa alistajilta jne.), mutta on niistä huolimatta erinomainen ja mukaansatempaava. Se on varmaan ainoa sci-fi -sarja, joka on voittanut minut tyystin puolelleen, eikä sitä turhaan ole kehuttu Sormusten Herran vastineeksi tieteisfiktiossa. Dyyni tosin liikkuu huomattavasti edellämainittua nopeammin, eikä anna eksposition haudata itseään.

Törmäsin rannalla lasten kesäpäivän projektiin. Aika komea linna!
Kesät eivät ole olleet minulle aktiivisen kirjoittamisen kausia. Tehokkaita (viileitä ja pimeitä) työtunteja jää päiville hyvin vähän, kun taas mieli halajaa ulos. Yksittäistä novellia lukuunottamatta suunnitelmat kirjoittamisen suhteen ovat tällä hetkellä ilmassa.

KK tuntuu leijuvan ilmassa ylläni, mutten saa siitä otetta. En löydä alkua tai loppua, en oikeaa tapaa kertoa tätä tarinaa. Se tarvitsee muotin, johon voin asettaa hahmot ja maailman. Ilman muottia jäljelle jää vain sekavuus. Minulla on voimakas tarve lukea juuri nyt. Uskon että ajatukseni selkiytyvät, kun luen enemmän ja löydän jostain olemassaolevasta tarinasta muotin, sen rakenteen kipinän, joka istuu juuri tähän. 
Samalla mielessä kummittelevat vanhat tarinat, sitkeät kertomukset, joita on hankala karkottaa. Tunsin tänään taas vanhan projektin kaiun mielessäni. Oli samanlainen hellepäivä kuin kymmenisen vuotta sitten, kun kuulin hahmoni ajatukset. Pelkkä ajatuskin tuosta tarinasta kylmää mieltäni. Miten monta inkarnaatiota olen jo suunnitellut ja kirjoittanut? Yhdessä versiossa oli yli 50 000 sanaa, joka vasta hipaisi alkua. Välillä irti päästäminen on todella hankalaa, vaikka mieli kuinka ymmärtäisi sen tarpeellisuuden. 
Saa nähdä mitä kesä tuo tullessaan kirjoittamiselle. Viikonloput alkavat olla täyteen buukattuja, eikä kirjoittamattomuus ole oikeastaan haitannut. Blokkia siis ei ole, vain ilo siitä, että saa olla auringossa.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Novellin anatomia

Hilpeän surkea huhtikuu-blues on vaihtunut taas aktiiviseen kirjoittamiseen. Työstän tällä hetkellä novellia, koska lyhyet tarinat ovat sopivan nopeita työstettäviä kässäreihin verrattuna.

Olen pyöritellyt tätä novellia nyt muutaman viikon. Suunnitellut, kirjoitellut, editoinut, ideoinut ja saanut ensimmäisen version hyvään kuosiin. Tällä kertaa en kuitenkaan kiiruhtanut novellia koelukuun, vaan päätin tutkailla sitä ensin vanhojen palautteiden ja omien tuntemusten valossa. Novellista jäi sellainen epämääräinen laimea fiilis, jonka lähdettä en osannut suorilta sanoa.

Siispä päätin printata novellin ja suorittaa sille ruumiinavauksen. O.O'

...eli korostaa tekstin rakenteet yliviivaustusseilla ;)

Rakennetta voisi tutkia tarkemminkin, mutta minulle riitti se, että näen tässä viisi tekstin rakennepalaa: toiminnan (keltainen), kuvauksen (sininen), eksposition (vaaleanpunainen), dialogin (oranssi) ja ajatukset (lila).

Toiminnan miellän ihan fyysiseksi, ulospäin havaittavaksi tapahtumaksi. Kuvaus on ulkoisten puitteiden ja hahmojen ja sekä sisäisten tuntemusten avaamista. Ekspositio on sellaista tietoa, joka ei selviä itse kohtauksesta, vaan kirjoittaja syöttää sen tarinaan selittääkseen maailmaa, hahmoja tai juonta. Dialogi on hahmojen välistä keskustelua ja ajatukset näkökulmahahmon sisäistä monologia tai tapahtumien prossessointia/järkeistämistä.

Näiden rakennuspalojen suhde määrittelee tarinan tempon. Toiminta ja dialogi nopeuttavat tempoa, kaikki muu hidastaa. Hieman kirjoittajasta riippuen yksi pinttynyt ongelma tekstissä on joko se, että tapahtumat etenevät liian hitaasti tai aivan liian nopeasti.

Joidenkin lauseiden kohdalla oikean yläotsikon valitseminen oli yllättävän vaikeaa! Näiden väliset rajat ovat usein häilyviä, koska lause voi kuulua samaan aikaan useampaan kategoriaan. Delegoin näille värit parhaan osaamiseni mukaan, vaikka pari virhettä hokasinkin myöhemmin. Minulle tämä havainnolistava harjoitus sopi kuitenkin erinomaisesti, koska hahmotan kirjoittamisen muutenkin aika teknisesti. 

 Alku: Paljon toimintaa, säästellen ekspositiota nopeaan lähtölaukaukseen.

Tutkittava novelli on editoitu todella lyhyeen muotoon. Olen trimmannut jo varhaisessa vaiheessa siirtymät mahdollisimman nopeiksi ja pyrkinyt pitämään juonen liikkeessä koko ajan.

Novelli alkaa kuvauksella ja pakollisella ekspositiolla, joka sysää tapahtumat matkaan. Kohtauksessa on lähinnä toimintaa ja kuvausta ja selittelyt on jätetty mahdollisimman vähälle. Yritin sysätä hahmon heti toiminnan keskelle ja tilanteeseen, jossa lukija ei tiedä kuin pakollisen: missä hän on ja mitä hän yrittää tehdä. Tämän on tarkoitus herättää lukijan uteliaisuus. Mielestäni infoa on nyt tarpeeksi, mutta koelukijat voivat olla eri mieltä. 

Huomasin nopeasti, että melkein kaikki näkökulmahahmon ajatukset ovat puhdasta ekspositiota. Tämä ei ole sinällään synti, mutta tämän novellin tapauksessa ne kuulostavat kirjoittajan ekspositiolta hahmon luonnollisten ajatusten sijasta. Elmore Leonard — 'If it sounds like writing, I rewrite it.'

Tämä meni siis saman tien korjauksien listalle.  Printtinä oli myös helpompi maistella täältä esiin kömpelöt lauseet ja toistuvat sanat ja ilmaisut.  

 Keskikohta: Vähän toimintaa, enemmän ekspositiota, lyhyt hengähdystauko.

Keskikohta on itse asiassa kohtauksista lyhyin. Koska kaikki kohtaukset sijoittuvat eri paikkoihin, täytyi uudesta ympäristöstä antaa heti alkuun vinkkejä. Kirjoitin myös tänne selkeämmän kuvailun hahmon ulkonäöstä. Ensimmäisessä nopeatempoisemmassa kohtauksessa se olisi ollut mielestäni vain hidasteena. Keskikohta on siis pyhitetty rauhoittumiselle ja lukijalle annetaan aiemmin pantattua tietoa, joka herättää kuitenkin uusia kysymyksiä.

Tästä kohtauksesta näkee heti, että tarinankerronnan tempo on hidastunut. Keltaista (toimintaa) on vähän, punaista (ekspositiota) paljon. Vaikka tapahtumat sijoittuvat nykyhetkeen, muisteli hahmo paljon mennyttä ja kelaili sen tapahtumia, jotta lukijakin tajuaa missä mennään. Näissä on samaa infokaatismaisuutta kuin edellisessäkin kohtauksessa.

Toiminnan ja kuvauksen suhde tuntuu olevan tässä novellissa vakio. Vaikea sanoa onko osa kuvailusta tarpeetonta vai ei. Ainakin juuri nyt kuvittelen typistäneeni sen oleelliseen. 

Loppu: Toimintaa ja dialogia, yllättävän paljon kuvausta, löytyykö kliimaksi?

Loppu onkin sitten pisin kohtaus kaikista. Paikka vaihtuu taas heti alkuun ja antagonistin astuessa kuvioihin pysyvästi hidastavat ympäristön ja hahmon kuvaus tahtia alussa. Sitten alkaakin dialogin (oranssi) ja toiminnan liitto, joka nopeuttaa tempoa pakostakin. Vaaleanpunaista näkyy edelleen säännöllisesti ja se hidastaa kohtausta, vaikka tällä kertaa hahmon muistelu on selvästi latautuneempaa. 

Tämä novelli on aika tyypillinen näyte minulta. Dialogia on vaan vähän ja se on kökköä kirjakieltä. Toisaalta raakaversiossa on olennaista se, että paperilla on ns. tukiranka, jonka ympärille voi sitten rakentaa todellisempaa dialogia. Testailen varmaan jatkossa sitä, voinko tuhota vaaleanpunaista siirtämällä sitä dialogiin. 

Ekat kolme sivua ovatkin latautunutta ja ihan jännää luettavaa. Sitten ikävä kyllä novellin kliimaksia seuraa kuvailun ja toiminnan mykkäfilmi. Laskeva jännite on ihan hyväksyttävä juttu, mutta se kyllä lässähtää tässä ihan totaalisesti minun mielestäni. Etenkin  tuo toiseksi viimeisen sivun junnaus on ihan liikaa. 

Tämä rautalankamalli myös kuvailee ja raportoi tapahtumia tunnekylmästi, mitä valittelinkin aiemmin riivaajakseni. Pitäisi mennä rohkeasti syvemmälle hahmon pään sisään etenkin viimeisessä kohtauksessa, jonka käänteet antavat pysyviä traumoja näkökulmahahmolle (ja lukijalle?).

Näillä eväillä on taas hyvä jatkaa työstämistä. :)

Hyvä kirjoittaminen

Millaista on hyvä kirjoittaminen?

Minulle sen tunnuspiirre on tietyllä tapaa näkymättömyys. En kiinnitä siihen huomiota vaan hengitän sitä, juon sitä, eläydyn siihen.

Se ei jaarittele tai toista itseään tarpeettomasti. Se ei ole samanlaisten lauserakenteiden mekaanista nytkähtelyä sivu sivulta, vaan muuttuva ja rytmikäs kollaasi. Se ei ole sanojen sinfonia, joka pudottaa lukijan matkastaan. Sen tasoja voi halutessaan tarkastella, mutta se toimii ilman analyysiakin.

Se ei ole pysähtynyt valokuva, jonka yksityiskohdat tarvitsee luetella yksi toisensa jälkeen. Se on liikettä ja tunnetta elettyjen hetkien tärkeimmistä kohdista tarkan dokumentin sijaan. Se on mielipide, ehkä värittynyt sellainen, mutta mielipide kuitenkin.

Se on rehellistä, vaikka rehellisyys olisi välillä rumaakin. Sen jokainen lause tuntuu loppuun mietityltä ja viimeistellyltä. Se on koskettavaa ja avaa lukijan mielen suljettuja ovia, tartuttaa ideoita ja ajatuksia. Se jää mieleen kauan lukukokemuksen jälkeenkin.

...huoh.

Menenkin tästä editoimaan novelliani. Taas.

tiistai 6. toukokuuta 2014

Pelko III: Uinuvat riivaajat

Jep, taas tämä postaus. Olen selvästi viehtynyt näihin listoihin. Niistä tulee sellainen olo, että saan jotain aikaan konkreettisesti. Tavoitteita on helpompi asettaa, kun keskittyy muutamaan asiaan intensiivisesti. 

Viimeksi harmittelin mm. intertekstuaalisuutta, kuitenkin-sanan viljelyä ja ryhmädialogia. Pohdiskelin ja tutkailin näitä pitkään ja sain rajoitettua ainakin jonkin verran. Aika siirtyä uusiin riivaajiin?

Kaunis kritiikkiprinttikansioni, jonne säilön pidemmät palautteet.

Riivaaja 1: fanifiktiomaisuus

Lähden liian usein liikkeelle siitä, että haluan kirjoittaa jotain genreä tai tunnelmaa, kun pitäisi miettiä oikeasti tarinaa. Ensimmäinen ajatukseni on usein kulunut klishee, jonka hyväksyn koska se on osa genren historiaa. Näen kuluneet käänteet jatkumona, josta ajattelen lukijan nauttivan sen sijaan, että uudistaisin asetelmia kunnolla. Näin kokonaisuudesta tulee kuluneiden ideoiden tilkkutäkki, fanifiktiomainen teos, jossa on hyvin vähän omaa.

Menen sieltä missä aita on matalin, vaikka tiedän osaavani kirjoittaa omaäänistä ja erikoista materiaalia. Mainitsin jo aiemmin, että minulla on ongelmia kohdata oma kirjoittajan ääneni, joten tämä lienee sen oire. Piilottelen keskinkertaisuuden tasaisessa virrassa, jossa ideat ovat kalpeita varjoja klassikoista.


Riivaaja 2: kielioppi

Olen varmasti jauhanut tästä jo kyllästymiseen asti, mutta sanotaanpa se vielä kerran. Minulla on aivan olematon kieliopin taju: Pilkut pomppivat silmissäni, en kertakaikkiaan tiedä niiden oikeaa paikkaa. Peittelen osaamattomuuttani lyhyillä lauseilla, jottei sääntöjä tarvitse miettiä. En tunnista outoja lainasanoja tai osaa käyttää ajatusviivaa tai kaksoispistettä.

Opiskelen sääntöjä taas pikku hiljaa. Googletan niitä, kun eteen tulee uusi kysymys ja tauon opin kallooni. Tilanne toivottavasti paranee parissa vuodessa. 


Riivaaja 3: viimeistely

Kirjoittaminen on pitkäjänteistä työskentelyä. Se vaatii editointia. Pääasiassa editointi on tarkoittanut minulla ison skaalan juttuja: juonta, rakennetta, hahmoja, tunnetta... Olen kuitenkin alkanut vasta kuluneen vuoden aikana keskittyä editoinnin viimeistelyyn, eli lauseiden editointiin. Tarkoitan tällä sanavalintoja, oikeinkirjoitusta, kappaleiden muotoa, toiston poistamista jne.

Tulen tässä koko ajan paremmaksi. Kilpailunovellin sain mielestäni viilattua jo oikein hyvään kuntoon. Minulle alkaa viimein hahmottua se, miten tärkeitä yksittäiset sanat voivat olla tai kuinka usein valutan paperille lauseita jotka eivät merkitse mitään. Metaforien yliviljely on myös ongelmallista.

Viimeistely onkin se vaihe, jossa tekstin sielu valetaan. Olen alkanut nauttia siitä.


Riivaaja 4: huijarisyndrooma


Täällä minä kirjoitan siitä miten haluaisin nähdä esim. enemmän naisten välisiä ystävyyssuhteita kirjoissa, mutta onko niitä omissa käsikirjoituksissani? Tai tuoreita juonenkäänteitä? Aukottomia juonia? Jotain oikeasti mullistavaa sisältöä? Kuka minä siis olen arvioimaan muita?

Korkeat standardit ja vaatimukset tarinalle, tekstille ja sen mullistavuudelle tukehduttavat luovuutta aina toisinaan. Epäonnistumisen pelko jäytää luita, kunnes alkaa salainen angstaus omasta riittämättömyyden tunteesta. Miten kirjoittaa asioista, joita ei ole itse kokenut? Miten elää paperilla arkiminälle vierasta elämää, jonka syvempiä tasoja ei välttämättä vain hahmota? Näin kirjailijasta tulee nero ja harrastelijasta pimeässä räpiköivä luuseri.

Onneksi epäonnistuminen on sallittua ja suurempi synti on silti se, ettei yritäkään kirjoittaa mitään muuta kuin tarinoita oman kapean kokemuksensa sisältä.


Riivaaja 5: tunteettomuus

Tätä en olisi kyennyt itse huomaamaan, joten koelukijat tulivat tarpeeseen. Kirjoitan ilmeisesti hyvin etäältä. En päästä lukijoita hahmojen lähelle, en kuvaile tunteita. Minä-kertojani ovat tekoja ja sanoja listaavia tarkkailijoita. He eivät eksy selittämään filosofiaansa asiaan kuulumattomilla anekdooteilla tai muistele juuri mitään ylimääräistä. He ovat turvallisen etäisyyden päässä kaikesta kipeästä ja se on ongelmallista.

On turha kirjoittaa tarinoista ihmiskohtaloista, mikäli ei kykene liikuttamaan lukijaansa. Toisaalta tähän liittyy ei-pidettävien protagonistien käyttö, toisaalta ihan se miten kerron asioita. Minun olisi päästävä lähemmäs näitä ihmisiä. Ja hylättävä minä-kertojat, koska emme vain ole yhteensopivia.

Toisaalta tämä on myös varmasti persoonakysymys. Lämpenen hitaasti uusille ihmisille, enkä näytä tunteitani herkästi. Ehkä tämä heijastuu protagonisteihini, jotka eivät halua jakaa itsestään lukijalle liikaa?