keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Hautakirjoitus

Epäonnistumisen pelko on kumma asia. Se pitää liikkeessä tai jumittaa ihmisen tyystin. Olen ollut sohvakoomassa nelisen viikkoa ja se on tuntunut ikuisuudelta. Kooma itsessään on dilemman antia: jatkaako vai luovuttaa LP:n kanssa?

Olen kirjoittanut viimeisen kolmen vuoden aikana neljä käsikirjoitusta, jotka olen järjestelmällisesti hylännyt editointivaiheessa: liian sirpaleinen, huono, tosi huono, "ei helvetti mitä olen ajatellut kirjoittaessani tätä" jne. Olen ajatellut, että jossain vaiheessa, luultavasti alkukankeuden loputtua, pystyn kirjoittamaan kehityskelpoisen käsikirjoituksen ja siitä tulee ensimmäinen käsikirjoitus, jonka laitan kustannuskierrokselle.

Kun ajattelen tätä kolmen vuoden jatkumoa, minut valtaa epätoivo. En voi hylätä taas puolen vuoden työtä, koska en muuten pääse ikinä siihen vaiheeseen, jossa tekstistä viilataan oikea käsikirjoitus. Jumitan paskan raakatekstin vankilassa. Jos hylkään tämän, mikä estää taas hylkäämästä seuraavaa ja sitä seuraavaa? Tuleeko minusta sellainen tyyppi, joka pitää tätä blogia vielä kymmenen vuoden päästä ja jauhaa ikuisuusprojekteistaan?

Toki kehityn jatkuvasti kirjoittajana, enkä olisi edes valmis rundille juuri nyt, mutta jatkuva alusta aloittaminen jurppii. Tulee kieltämättä sellainen olo, että olen ylikriittinen ja kärsivällisyyteni ei riitä editoimisprosessiin.


Kirjoittamisen vaiheet: kuolettava inho & maaginen inspiraatio.

Olen kuitenkin käyttänyt viimeisen kuukauden etsien epätoivoisesti suunnitelmaa, jolla teen tästä kässäristä edes jollain tapaa toimivan. Olen käynyt läpi leikkaamiset, silppomiset, alusta kirjoittamiset, yhdistämiset jne. jotka tekisivät editoinnista järkevää. En vaan keksi toimenpiteitä, joilla tämän vuotavan paatin saa liikkumiskelpoiseksi!

Käsikirjoitus ei tunnu omalta, vaan genre edellä kirjoitetulta tarinalta, joka on päin seiniä. En ole käyttänyt hyväksi vahvuuksiani, hahmot tuntuvat ohuilta, tarina on sekopäinen, eikä mikään siinä innosta minua. Jos siellä on joku hippu josta pidän, on ainoa pelastus onkia se sieltä pois ja laittaa ravintorikkaampaan maahan.

Sydän sanoo:
"tunge se paskaläjä jonnekin muualle ja tee jotain oikeasti hyvää." 


Järki sanoo:  
"puolen vuoden päästä edessä on seuraava paskaläjä ja samat itkut."

Suu sanoo:  
"hiljaa, katon nyt netflixiä! dusk till dawnin zane holtz on tosi hawt! ♥"

Perimmiltään luulen, että käsikirjoitus on oikeasti huono. Olen kirjoittanut niin kauan, että luulen tunnistavani teknisen huonouden ja huonouden. Ei vaan kipinöi. Tarvitsen edes kipinän, jotta rikkinäisen korjaamisessa on jotain järkeä.

Kaipaamani katharsis, joka heittää minut taas kirjoittamaan, onkin varmaan vaan haudankaivuuoperaatio. Luopuminen tästäkin kässäristä. Sormien ristiminen tulevaisuuden varalle. Oman naaman läpsiminen vuoden päästä, kun itken samaa asiaa (itkin nimittäin viime vuonna samaa M:n kanssa ja sitä edellisenä I:n kanssa). Olisi hienoa printata LP pihalle ja nakata takkaan, mutta ehkä tyydyn deletoimaan pikakuvakkeen työpöydältäni...

Miksen osaa hyödyntää koelukijan taitojani kirjoittaessa, vaan kirjoitan järkyttävää roskaa? Minulla on mukamas hyvä kirjamaku ja tiukat vaatimukset, niin mikseivät ne näy omissa teksteissäni? Onko vaatimusteni ja taitojeni välissä niin törkeä kuilu? Koska sen saa kurottua umpeen?

Mutta joo, kuoppaan vaan. En kestä tätä stressiä kässärin kohtalosta, enkä halua vääntää siitä verenmaku suussa parempaa. Tulevaisuudessa on muita projekteja.

RIP LP

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Nurkassa

En tiedä teistä muista, mutta kirjoitustila on minulle tärkeä asia. Viime vuosina olen joutunut kirjoittamaan aina milloin missäkin (keittiössä, olohuoneessa, parvekkeella, sängyssä...), lähinnä siksi, että avopuolisoni tarvitsee vapaan huoneen työhuoneekseen. Hän on meistä myös se, joka saa palkkaa kirjoittamisestaan, joten järjestely on ollut täysin järkeenkäypä.

Olen unelmoinut omasta työhuoneesta vuosikausia, koska ehdin tottua omaan työtilaan yksineläessäni (kirottu rakkaus >.<). Onneksi ruikuttaminen ja anelu tuottavat tuloksia ja pääsimme viimein asiasta yksimielisyyteen avopuolisoni kanssa. En saanut varsinaisesti omaa työhuonetta, mutta teimme hiukan uudelleen järjestelyjä makuuhuoneen puolella ja sain oman työnurkkauksen!

Siitä seurasi tietenkin Ikean matka, koska eipä minulla ollut ylimääräistä työpöytää, tuolia jne... ;)

Voilá! Vaarnan kirjoitusnurkkaus eli Pesä ♥ ♥

Työpöydässä on magneettinen seinä, johon saa kinnitettyä
mm. Etsystä tilattuja printtejä tai motivaatiokortteja.
Mansikkainkivääritee nautitaan Indiskan ihanan suurista kupeista.
Hiirimattona minulla on Marimekon surrealistinen leopardi.


Ylähyllylle oli laitettava kirjantuet, kun kevyet pokkarit loppuivat "kesken".
Onneksi kauan metsästetyt kirjantuet vapautuivat edellisestä kirjahyllystä,
joka piti kääntää tilanpuutteen vuoksi pystyyn.


Halusin ehdottomasti työpöydän, jota voin myös käyttää kirjahyllynä.
Tänne onkin koottu luettavia pokkareita, runokirjoja, klassikoita
ja kaikkea mahdollista. Kiva kun ei enää tarvitse juosta huoneesta toiseen.

 
Ja kokonaisuus. Taulun kuvat varmasti vaihtelevat mielialan mukaan.
Ja kun löydän ei-pysyviä tusseja pääsen taiteilemaan taululle myös tekstiä!


Viime postauksen pessimismi on ollut jo haihtumaan päin. En ole pahemmin kirjoitellut vieläkään, mutta yksi surkeutta selittävä diagnoosi on tullut. 

Kävin eilen näöntarkastuksessa ja selvisi, että minulla on piilokarsastusta. Se selittää jonkin verran päänsärkyjä, jotka ovat vaivanneet viime aikoina. Työpäivän jälkeen en ole pystynyt kauheasti istumaan päätteellä, kun väsymys ja päänsäryt ovat tehneet keskittymisestä aika vaikeaa. Toivottavasti uudet lasit vähentävät oireita.

Ehkä tästä kuukaudesta tulee vielä jotain? :D

torstai 3. huhtikuuta 2014

Hälläväliä!


Minulla on ollut ikävä vierailija viime viikot: Hälläväliä.

Hälläväliä on ollut sitä mieltä, ettei mikään kannata. Olen siis istunut sohvalla tehden parasta Jabba the Hutt imitaatiotani (uusi versio Kafkan Muodonmuutoksesta: kirjoittaja muuttui avaruusmadoksi!), katsonut 90-luvun sitcomia Netflixista (the Nanny on yhä yllättävän hauska!) ja pelannut Dark Souls II:sta (synkkä fantasia on sopinut mielialaan).

Hälläväliä on ollut sitä mieltä, että jokaisesta pikku asiasta kannattaa ottaa pulttia. Olen raivonnut rikkinäisestä teen suodatinkannusta, törppöilevistä autoilijoista, tyhjentyneestä auton akusta, puskuriin "ilmestyneestä" kuhmusta, tyhmistä työkavereista, omista mokista ja ties mistä muusta, vaikka minulla on normaalisti suhteellisen pitkä pinna. Infernaalinen allergia on ainoa pätevä kiukun aihe, koska veriset limakalvot ja jatkuva kutina ovat oikeasti ärsyttäviä.

Toisaalta Hälläväliä on aiheuttanut myös voimakkaita tunnereaktioita. En muista aiemmin itkeskelleeni Edgar Allan Poen Annabel Leen ihanuutta, vaikka runo on aina koskettanut syvästi. Kenties valon määrän lisääntyminen on järkyttänyt tätä vampyyriä, joka yrittää paeta takaisin makuuhuoneen pimeyteen? En tiedä. Ailahteluiden vuoksi olen ollut hiljaa myös blogirintamalla ja kommentoinut aika suppeasti muiden päivityksiä. Yritän taas petrata lähitulevaisuudessa. ;)

Kirjoittamisen suhteen Hälläväliä on laittanut kuvioihin jonkin asteisen blokin. Viimeistelin yhden novellin Novaan (suurella vaivalla) ja lähetin sen, mutta muuten minulla on ollut jarrut pohjassa. Minulla ei ole edes mitään tavoitetta tälle kuukaudelle. Kenties se on ihan hyvä juttu?

Luulen että Hälläväliä tuli kylään, koska olen paahtanut eteenpäin taas tukka putkella viime syksystä lähtien. En taida yksinkertaisesti pystyä tehokkuuteen kirjoittamisen suhteen ainakaan siinä määrin kuin välillä unelmoin. Kirjoittaminen vaatii edes jonkinasteisen kipinän. Omani on tukahtunut taas toistaiseksi.

En ole kauhean huolissani nykytilasta. Näitä kausia tulee ja menee ja that's it. Sanojen pakoilu sallittakoon harrastelijoille. Sekava ilmaisu ennen taukoa oli hämmentävää ja esimerkiksi Novaan tarkoitettu kakkosnovelli oli aika psykedeelinen sekamelska.

Tauko lienee hyväksi myös kirjoittajan ääneni selkiyttämiseksi. Yritän treffata sitä synkkää, maailmaa vihaavaa tyyppiä, joka hiipii näppikselleni inspiraation varjolla ja tehtailee noir-henkisiä tarinoita ei-pidettävillä hahmoilla (toivottavasti hän ei ole King-henkinen sarjamurhaaja kuten Pimeä Puoli kirjassa). Jos tämä kerran on  ydinjuttuni, se tulee hyväksyä.

Kenties pimeä tyyppini ei ole niin pelottava loppujen lopuksi?