tiistai 30. joulukuuta 2014

Tummia tunnelmia

Joulu on juhlittu ja uusi vuosi on edessä. Juuri nyt väsyttää ja ketuttaa.

Viimeisen viikon sisään:

  • talouden molemmat autot odottavat pääsyä korjaamoon (ainakin toinen reissu vie minut vararikkoon)
  • olen tapellut työkriisien kanssa välipäivinä (miksi kaikki kosahtaa aina silloin???)
  • olen toikkaroinut stressaantuneena läpi pakolliset joulukuviot
  • palannut töihin toimistoon, josta on lämmitys hajonnut -20 asteen pakkasella
  • kettuuntunut entistä enemmän 
  • yrittänyt kirjoittaa 
  • sabotoinut yöuneni testaamalla herätysvaloa, joka halusi loistaa pitkin yötä
  • nukkunut melkein kaiken vapaa-aikani 
  • kuvitellut jo ettei loma saavu koskaan

Nyt ei oikeasti enää vaan irtoa. Ei kiinnosta, ei huvita, ei pysty. O.O

Päivitän jotain järkevää taas sitten, kun saan kunnon yöunet. Kun haluan taas kotiintullessani rynnätä tarinan äärelle, enkä suin päin suihkuun ja koomaan. Takki on ihan tyhjä.

Loman arvioitu saapumisaika: ei tarpeeksi pian

tiistai 23. joulukuuta 2014

Silja Susi - Routamieli

Silja Susi, 2014, Torni kustannus, oma ostos

Blogissa on jälleen esillä kirja, johon olen saanut tutustua jo käsikirjoituksena. Jokainen saa päättää itse vaikuttaako tämä jotenkin mielipiteeseeni. 

Routamieli syntyy Pohjolaan, jossa jokaisella lapsella on oma suojelusjumala. Hänen perheensä suruksi poika saakin suojelujumalakseen Saalan, Tuonelan valtiattaren. Saalalla on Routamielen varalle suunnitelmia, jotka hän saattaa pojan tietoon kotiklaanin tietäjän suulla. Nuorukainen kamppailee jumalattarensa tahtoa vastaan, sillä se pakottaisi hänet nousemaan Pohjolaa hallitsevaa soturiklaania vastaan. Tulilinjalla on myös Routamielen rakkaus Ranaan, soturiklaanin johtajan veljentyttäreen. 

Määrittääkö kohtalo Pohjolan asukkaiden elämää vai voiko jokainen kulkea omaa polkuaan? Routamielen polku kulkee kohti pohjoista, jossa hän voi todella kuulla jumalkaiun äänen ja ymmärtää sen tahdon. 

Kyyneleet ryöpsähtivät silmiini. Kivun aallot löivät polttavina olkapäästäni. Haparoin Taithinin jousta, kun näköni alkoi hiljalleen palata. Olin onnistunut marssimaan suoraan karhun suuhun.

Makasin edelleen hangella kasvot jäistä lumenkuorta vasten, kun asetta etsivä käteni osui vyölläni roikkuvaan puukkoon. Toivoin parasta huitaistessani veitsellä karhun suuntaan.

Vihainen mylvähdys takaani vavisutti kehoa. Sain lisäaikaa nousta polvilleni ja etsiä kadottamaani kaarta. Se oli lennähtänyt pitkälle, mutta näytti ehjältä.

Tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, tosin taikuutta tai mystisiä olentoja ei juurikaan ole. Jumalat näyttäytyvät muutamaan otteeseen tutkaillen ihmisiä oman etäisyytensä päästä. Minä-kertoja tuo tapahtumat lähemmäs lukijaa tässä hieman realistisemmassa fantasiatarinassa.

Pääpaino on draamalla ja teemojen pohdiskelulla. Seikkailufantasiaksi kirjaa ei oikein voi luonnehtia muutamaa taistelukohtausta huolimatta. Kirjan melankolinen tunnelma ja Pohjolan Kalevalasta ja muinaissuomesta ammentava miljöö erottuvat edukseen anglosaksisesta keskiaikafantasiasta. Tätä mielikuvaa vahvistavat hienot luontokuvaukset, jotka näyttävät millaista on todella elää luonnon armoilla. Susi onkin parhaimmillaan miljöön kuvauksessa, jossa hahmot pystyttävät uhrikiviä hiisille ja ajattarille.

Kirja alkaa ruskajuhlista, joissa Routamieli tietää jo lähtevänsä pohjoiseen Saalan toiveiden mukaisesti. Siitä palataan aina Routamielen syntymään ja sitä seuranneisiin merkittäviin tapahtumiin pojan nuoruudessa, lähinnä Routamielen suhteeseen Ranan kanssa ja havahtumiseen soturiklaanin korruption suhteen. Matkallaan Routamieli saa uusia tovereita, kuten tietäjä-Taithinin ja koiraystävänsä Savun. Routamielen perheestä puhutaan kirjassa tuskin lainkaan, mitä pidin aika erikoisena.

Tarinaa kerrotaan liki 30 vuotta, jolloin kirjassa on toisinaan nykivä tahti. Lukisin mielummin yhden pitkän luvun kuin saman kohtauksen kolmessa lyhyessä luvussa. Nyt luvunvaihdot keskellä kohtausta nykäisivät minut pois tarinasta turhan usein. Tämä on kuitenkin makukysymys, sillä osalle lyhyet luvut maistuvat.

Tarina olisi kaivannut ehkä toisentyyppistä jaksoittamista silloin, kun Routamielen elämässä hypättiin eteenpäin keskellä lukua. Esimerkiksi Routamielen lähtiessä matkalleen pohjoiseen luin tarinaa muutaman sivun ihmeissäni, sillä lähtö oli kuitattu muutamalla lauseella, vaikka edellisellä sivulla oli puhuttu ihan eri matkasta. Tarkkaavaisempi lukija ehkä pysyy paremmin kärryillä, mutta on inhottavaa keskeyttää lukeminen tarkistaakseen missä mennään. Tässä tapauksessa olisin ehkä suosinut kronologisuutta ja esittänyt ruskajuhlan kirjan alun sijasta omalla paikallaan.

"Olen menossa jumalten luokse", sanoin. Elättelin toiveita, että kulkisin Liekki-klaanin mukana pidempään. Totuuden kertominen heti alkuun oli paljon helpompaa kuin laskeskella ensin pieniä valheita ja alkaa sitten punoa niistä suurempien valheiden verkkoa. Valhe oli vaikea pitää kaikilta kohdin yhdenmukaisena.

"Jumalten luo?" Taithin otti osaa keskusteluun. "Onhan sitä helpompiakin tapoja. Jättäydy lumihankeen niin johan pääset tapaamaan Tuonelan emäntää."

Routamieli on hahmona aika turhauttava seurata, mikä on myös merkki monisyisestä hahmosta. Viihdyin paremmin sivuhenkilöiden, kuten suloisen Savu-koiran, kärkkään Taithinin ja karhumaisen Berron parissa. Kyseenalaistin kirjan naisten miesmaun. Mikä ihme heitä Routamielessä kiehtoo, kun mies on niin raivostuttavan itsekäs? Miksi he antavat tuon pojanklopin puuhata mitä lystää? ;)

Pidin tosiaan Routamielen verkkaisesta tahdista ja keskittymisestä muuhun kuin taisteluun. Se antaa kirjalle omanlaisensa tunnelman. Erityisesti kirjan keskivaihe, jossa Routamieli opettelee kuuntelemaan jumalia, oli mieluisaa luettavaa. Taistelukuvaukset olivat vetäviä, eivätkä päästäneet lukijaa helpolla väkivallan seurausten suhteen.

Kirjan jännite ei ihan aina kestä. Jo kirjan alussa todetaan, ettei Saala luovu Routamielestä hevillä, mikä viestii lukijalle, ettei päähenkilö voi kuolla. Tämä on hienoinen tunnelmantappaja, vaikka kirjassa on hyvin kirjoitettuja toimintakohtauksia. Kirjan lopussa otetaan kantaa Routamielen kuolemattomuuteen, mutta silloin on liian myöhäistä luoda lukijalle odotuksia.

Vahvin imu on ehdottomasti, kun Routamielen kapina ottaa tuulta alleen. Hahmogalleria laajenee äkkiä ja monelle hahmolle ei riitä juurikaan sivutilaa, mutta tämä on mukava kontrasti kirjan alkupuolelle, jossa keskitytään lähinnä vain Routamieleen, Ranaan ja Taithiniin.

Routamieli on ottanut inspiraationsa suomalaisesta kansanperinteestä. Aineksilla ei loppujen lopuksi tehdä mitään kauhean mullistavaa, joten paljon fantasiaa lukeneelle ei ole yllätyksiä. Pidin siitä, että kapinajuoni on esitetty astetta realistisemmin, eivätkä ongelmat ratkea vain väkivallalla. Tutuistakin aineksista saa siis aikaan hyvän tarinan.

Kirjan hieno kansi on Kristjan Gabralin käsialaa. On muutenkin mukavaa lukea vaihteeksi kirja, josta ei lopu heti luettava kesken! Routamieli on n. 400 sivua, eikä näin pitkää ajanjaksoa kattavaa tarinaa olisi oikein voinut lyhyemmässäkään kertoa. Aika kului kirjan parissa kuin siivillä. :)

Routamieli on aikuisellekin mieluisaa luettavaa. Lapsille tämä saattaa olla liian hidastempoinen ja pohdiskeleva teos. Suosittelen fantasian ystävälle ja suomalaisesta kansanperinteestä kiinnostuneille!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kummallisen kirjoittajat - S.Henriksson, I.Hirsjärvi & A.Leinonen (toim.)

Kummallisen kirjoittajat - opas fiktiivisen maailman luomiseen on Suomen tieteis-ja fantasiakirjoittajat ry:n (Stk ry) kustantama kirjoitusopas, joka julkaistiin viime kesänä.

Useita tekijöitä, 2014, STK ry, oma ostos

Kummallisen kirjoittajia mainostettiin jonkin verran ennen sen ilmestymistä, joten etsin sen Finnconissa tieten tahtoen käsiini. Stk:n aiempi kirjoitusopas, Kirjoita kosmos, oli minusta erinomainen, joten olin varma, että tämä jatkaa samoilla jäljillä. Tässä suhteessa en joutunut pettymään. 

Kaunis kansi on Maija Pietikäisen käsialaa. Siinä on jotain miltei hypnoottista, eikö?

Parasta kirjassa on ehdottomasti artikkeleiden moniäänisyys ja näkökulmien laajuus. Uusia oivalluksia on tarjolla aloittelijoille ja kokeneemmillekin kirjoittajille. Asiat on esitetty sopivan yksinkertaisesti ja konkreettisten esimerkkien avulla. Eikä spefipainotus estä oppien soveltamista myös muihin genreihin. ;)

Luin itse kirjaa aina yhden tai kaksi artikkelia ennen nukkumaan menoa, ja tämä tuntuikin olevan hyvä tapa sulattaa informaatiotulvaa, joka olisi voinut käydä ylitsevuotavaksi yhdeltä istumalta. Jotkut artikkelit iskivät tietenkin toisia enemmän, mutta joukkoon ei kyllä mahtunut yhtään hutia. Tasapainoinen kokonaisuus siis.

Kirja sisältää oheiset artikkeelit:
Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä – Tiina Raevaara.
Rakenne kannattelee tarinaa – Saara Henriksson ja Anne Leinonen
Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys – Markku Soikkeli
Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka – Liisa Rantalaiho.
Routasisarusten maailman rakentaminen – Eija Lappalainen ja Anne Leinonen
Historiallisen spefin kirjoittaminen – Jussi Katajala
Pelon elementit eli tunnelman kirjoittamisesta kauhupainotteisesti – Heikki Nevala
Lukijan hämäämisestä – Tommi Vänni
Romanttinen fantasia ja sen luominen – J.S. Meresmaa
Tarinan kirjoittaminen – Tuomas Saloranta.
Kirjoittajan työkalupakki. Pyhä kolminaisuus: lukeminen, palautteen saanti ja palautteen anto – Shimo Suntila.
Parateksti ja konteksti eli mitä tekstin ympärille – Boris Hurtta ja Irma Hirsjärvi
Onko fantasialla tulevaisuutta? – Katri Alatalo
Isona minusta tulee kirjailija – Saara Henriksson
Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen – Irma Hirsjärvi
Itse pidin erityisesti Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä, Pelon elementit, Lukijan hämäämisestä, Isona minusta tulee kirjailija ja Selittämisen taide -artikkeleista. 

Raevaaran Tarina syntyy keskeinen teesi on, että uusia ideoita ei enää varsinaisesti keksitä, vaan idean tuoreus syntyy kahden idean yhdistelmästä. Soikkelin Selittämisen taide puolestaan kertaa tärkeitä oppeja siitä mitä tarvitsee ja kannattaa kertoa ja missä tarinoissa. Nevalan Pelon elementit kiinnostaa luonnollisesti, koska kirjoitan itsekin kauhuvivahteista tekstiä. 

Vännin Lukijan hämäämisestä oli kenties kirjan oivaltavin artikkeli, sillä se esitteli näkökulman kirjan sisäisen logiikan kanssa kieroiluun, jota en ollut tullut aiemmin ajatelleeksi. Henrikssonin Isona kirjailijaksi puolestaan esittelee suomalaisia julkaisukanavia. Olen lukenut artikkelin aiemmin hänen blogistaan (kolmiosaisena: 1, 2, 3) ja siinä on esitelty asiantuntevasti spefin nykytilanne. 

Lue muutakin! sisältää myös aika pätevän listan sellaisista muun kirjallisuuden helmistä, joihin kannattaa tutustua. Laaja lukeneisuus kun on aina hyödyksi kirjailijaksi haluaville.

Minulle kokoelma oli aikalailla täysosuma: kevyt lukea, täynnä tärppejä ja riittävän laaja-alainen. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille. 

tiistai 16. joulukuuta 2014

Kollaasikirja

Olen päättänyt luopua oman prosessini määrittelemisestä,
koska let's face it, ei minulla ole mitään prosessia.

On joku kirjoittamista muistuttava tajunnanvirtatila, jossa sanat ovat juuri sellaista "nuoren kirjoittajan hybris" laatikkoon osuvaa hehkutusta. Ainakin siihen asti, että palaan rikospaikalle selväpäisenä ja tajuan, että olen vain kuvitellut kirjoittavani kohtauksen, jossa on tietty tunnelma, kun taas tosiasiassa olen kirjannut ylös ulkoisia toimintoja ja havaintoja.

Eräs koelukija kutsui tätä kerran emotionaaliseksi tasapaksuudeksi. Loistava termi. Oikea herättelijä.

Siispä siirryn ajatuksen nopeudella kohtauksesta toiseen ja kirjoitan uudelleen. Haen sitä tunnetta, jonka tunnen kielelläni kun ajattelen kohtausta, poistamalla tavaraa ja lisäämällä sitä. Päivästä riippuen saatan olla keskellä kässäriä, sen alussa tai lopussa, tai sitten päätän lisätä sinne jotain ihan kokonaan muuta ja mietin minne sen sijoitan joskus myöhemmin.

Eräs nimitys tämäntyyppiselle työskentelylle on sählääminen, mutta uskottaisiinko sen sijaan vaikka kaaosteoriaan tai johonkin muuhun lohduttavaan?

Kirjallista askartelua ja Parnasson uusi elämä.

Olo on kieltämättä omituinen. Järkevää olisi kirjoittaa alusta loppuun, editoida x liuskaa päivässä, kirjoittaa suuresta pieneen. Se ei vaan kiinnosta minua yhtään.

Saan työpäivän aikana välähdyksiä, kirjoitan ne ylös. Keksin kotimatkalla hahmon motivaation, ryntään kässärin äärelle korjaamaan juuri sen. Oikeastaan minusta tämä kaoottisuus on virkistävää.

Siinä on jotain samaa kuin kollaasin kokoamisessa. Teen muuten sitäkin - siis kokoan kollaaseja leikekirjan muodossa. Viikonloppuna Viita-ohjaajamme tarjosi meille vanhoja Parnassoja mukaan vietäviksi ja kahmaisin niitä heti itselleni ison pinon. Kävin lehdet läpi, leikkasin haluamani otsikot ja sisällön ja laitoin talteen.

(Tämä ei muuten ole kommentti tai protesti kyseisen kulttuurilehden sisällöstä, säästin suuren osan artikkeleista luettavaksi myöhemmin). Keräämäni matsku päätyy milloin minnekin (vähintään kiertämään alitajuntaan), mutta on kiehtovaa, miten kontekstista irrotetulla sisällöllä voi olla kokonaan uusi elämä. Tai no, sitähän kirjoittaminenkin on: uuden loihtimista vanhasta, ainesten sekoittelua ja alkuräjähdyksiä.

Itseasiassa muistin juuri, että mehän teimme viikonlopun Viita-tunneilla harjoitustehtävän, jossa meille annettiin ihania ja hirveitä sanoja, joiden pohjalta tuli kirjoittaa jotain (tämä siis jotta ravistelisimme tuttua sanavarastoamme). Tämä kaaos on lähtöisin sieltä! Se on annettu minulle tehtävän muodossa ja nyt se syö aivojani! O.O'

En ainakaan tunnusta sommittelevani uhkauskirjettä. XD

Kollaasiromaani tuntuu alusta loppuun kerralla vyörrytettynä käsittämättömältä ja ahdistavalta. Sen vuoksi olen jakanut sen 4 kokonaisuuteen, jotka ovat omissa tiedostoissaan: alku, keskikohta, loppu ja toinen kertoja.

Yritin yhdistää neljää, mutta ne eivät ole vielä valmiita. Ne on ensin kirjoitettava loppuun kukin omassa rauhassaan. Sitten leikkelen ne ja rakennan niistä romaanin.

Olen aina pitänyt itseäni perinteisenä alusta loppuun kirjoittajana, joten tämä on hyvin hämmentävää. Hämmentävää on sekin, miten toinen kertoja valuu koko ajan vain kauemmas proosasta. Lohdutan itseäni sillä, että kaikkia kokeiluja ei tarvitse sisällyttää lopulliseen. Että kollaasi ei välttämättä ole tämän työmuodon lopputulema.

Mutta miksei olisi? Ei tajunnanvirta, tunne, symbolismi, tai mikälie ole aina tekotaiteellista kikkailua (eihän?).

Huoh, ja minä olin ennen niin järkevä!

torstai 11. joulukuuta 2014

Sielunruokaa

Kuinka voi tuntea tukehtuvansa ilman sanoja? Ja silti näin aina välillä käy. Kiihtymys laukkaa, kunnes pääsen hyllylleni, otan kirjan käteen ja juon sivuilta. Humallun, unohdun.

En kuitenkaan tee tätä itselleni, vaan hänelle. Hänen äänensä on runoissa ja hän puhuu minulle kirkkaimmin muiden sanoissa.

Se hetki kun oikeat sanat osuvat kohdalle: luodin lailla ne singahtavat mieleeni. Kirjoitan ne ylös. Juuri tämän hän tuntisi rinnassaan kipuna, tämän hän muistaisi ikuisesti. Hän kaikuu kirkkaimmin kuolleiden äänissä.

En oikein tiedä miten hän syntyi. Eräs päivä vain löysin hänet runokirjojen sivuilta. Eräs päivä hänen ihonsa kuivui ilman runoja ja hän rukoili pysähdystä. Edes hetkeksi. Tunnet kyllä sanat, kun löydät ne. Ja nyt hänen sanansa virtaavat lävitseni, hänen tunteensa. On turha edes yrittää mitään muuta, juuri nyt puhun vain hänen kieltään.

Joskus hahmo voi ottaa kirjoittajansa väkivalloin hallintaan, liikuttaa kehoani, huuliani. Silloin luen näitä:







Tilasin itselleni joululahjaksi John Keatsia ja Uuno Kailasta. Minulla on tunne, että hän viihtyy heidän äärellään. Ruokin tätä liekkiä. Miten ihanaa kun kirjoittaminen ei ole umpikujaa vaan loputonta unta, jossa uutta on joka päivä, lähes vaivatta.

Joskus tulee kumminkin taas päivä, kun hän vaikenee tajutessaan, ettei kerro omaa tarinaansa, vaan jonkun toisen. Ja sitten se hetki, kun sanojen ihanuus on pelkkä muisto ja jäljellä vain tomua.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Salaisuus

Blogin päivittäminen on takkuillut viime aikoina. Ei ole varsinaisesti mitään raportoitavaa ja kirjoittaminen itsessään on tällä hetkellä... liian liki.

TH:n hahmojen suru on melkein omani, kirjoitan tarinaa kuin hybriksessä vellova harrastelija vain voi, eikä prosessin analysointi ei ole mielekästä. Lisäsin tarinaan toisen kertojan ja itselleni haastavamman kerronnanmuodon, joka pitää solmia osaksi kokonaisuutta. Se tuntuu sähköistäneen kaiken.

Visioni tarinalle on selkiytynyt ja sen seurauksena oivallus siitä, että nykyiset sanat ovat pelkkä runko, joka vaatii rutkasti uudelleenkirjoittamista. Tarinaa on laajennettava uusien oivallusten valossa ja hahmoja myös. Eniten minua hermostuttaa taustatutkimus, jota tarina vaatii.

En usko, että kässäri on menossa mihinkään seuraavan vuoden aikana. Kisat olivat mukavaa utopiaa, tavoite joka pitää liikkeessä syksyn kohmeessa. Nyt kun tekstin laajuus ja todellinen luonne alkaa valjeta, ymmärrän paremmin mitä ehdin ja mitä en. Olisi tietenkin mukavaa saada tekstiä eteenpäin heti, niinhän se olisi aina. Ulkoiset jutut eivät voi kuitenkaan määritellä prosessia, vaan on mentävä tekstin ehdoilla.

Tämä on muutenkin erikoinen projekti. En tahtoisi puhua siitä ollenkaan, en kenellekään. Siinä missä muiden kanssa on riittänyt jokin ulkoinen selitys, täytyy TH purkaa osiinsa ja selittää auki, jotta siihen liittyvistää ongelmista voi lainkaan keskustella.

Ja siitä puhuminen on uuvuttavaa. Ja puhumattomuus on uuvuttavaa. Olemme tarinan kanssa omassa maailmassamme, johon ei mahdu ketään muuta. Se on hyvin yksinäistä.

Toisaalta se on salaisuus, joka saa minut hymyilemään. Saatan lukea blogitekstejä vuoden päästä ja naureskella näille tuntemuksille, mutta juuri nyt projekti tuntuu tyystin erilaiselta verrattuna muihin teksteihini. Kuin olisin löytänyt jotain aivan muuta.

Kässärin ulkopuolinen maailma onkin ollut hiljainen. Töissä on stressaavaa, työmatka ärsyttää, enkä ole jaksanut pahemmin lukea. Olen myös odotellut Portin tuloksia. Tuskinpa sieltä sijoittumista tulee, mutta joku kunniamaininta olisi ollut kiva piriste päivään. Portti-novellini menee Viitalaisille luettavaksi ennen joulua, joten ainakin saan siitä jotain palautetta kisan jälkeen.

Mutta mikä parasta, minulla on tammikuussa kaksi viikkoa lomaa. Aion kirjoittaa.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Kirjoittajakoulussa

Monia lukijoita varmaan kiinnostaa se, miten opiskeluni Viita-akatemiassa ovat lähteneet käyntiin. Kyseessä on opinahjo, jolle löytyy arvostusta, mutta jonka toiminnasta on aika vähän tietoa netissä - ainakin näin itse koin, kun kiinnostuin Viita-akatemiasta ensimmäisen kerran syksyllä 2013.

En ehtinyt sinä vuonna vielä hakuun, mutta laitoin kirjoittajakoulun muistiini ja palasin siihen pitkin vuotta, kunnes kohdalleni osui henkilö, joka oli käynyt kyseisen koulutuksen. Keskustelun myötä tein päätöksen hakeutua kouluun ja minua onnisti seuraavassa haussa.

Millaista itse opiskelu sitten on?

Viitakettuni syö tapaamisissa käsitellyt tekstit. Se on jo melkein täynnä.

Viita-akatemia on kolmivuotinen kirjoittajakoulu. 1.vuosikurssilla meitä on yhteensä 15 opiskelijaa. Toimintamme näkyvin osuus ovat 1-2 krt kuukaudessa tapahtuvat lähiopetuskerrat. Nämä sijoittuvat aina viikonlopuille ja kestävät 4 tuntia lauantaina ja sunnuntaina.

Pitkämatkalaisena tämä tarkoittaa sitä, että ajan perjantaiaamuna töihin, sieltä mökille, mökiltä Tampereelle ja takaisin kahtena päivänä ja sitten taas maanantaiaamuna töihin, ennen kuin palaan viimein kotiin. Nukun vieraassa sängyssä paljon huonommin ja tulen kotiin totaalisen uupuneena mutta onnellisena. Erityisen rankkaa matkustaminen on pimeinä syysiltoina. :(

Lähitunneilla käsitellään pääasiassa kurssilaisten tekstejä, jotka saamme printteinä (tai halutessamme sähköisesti) edellisellä tapaamiskerralla. Teksteille jää lukuaikaa tapaamisten tiheydestä riippuen 2-4 viikkoa. Ohjaajamme suunnittelee tuntien sisällön ja tekstien käsittelyjärjestyksen, kun taas oppilaat tarjoavat tekstejä luettavaksi kun niin haluavat. Joku tarjoaa useammin, joku ei ehkä vielä ensimmäisenä vuonna lainkaan.

Tekstejä on ihan kaikenlaisia: On lyhyt proosaa, runoja, draamaa, romaanikäsikirjoituksia, novelleja jne. Myös genret vaihtelevat laidasta laitaan, eniten tunneilla näkee ehkä realismia.

Näiden lisäksi tunneilla on ohjaajan suunnittelemaa ohjelmaa: kirjoitusharjoituksia, runojen/tekstien lukemista ja niistä keskustelua, teorian käsittelyä lyhyiden esimerkkien tai kirjoista lainattujen esseiden perusteella. Niin ja kirjailijavieraita.

Viime sunnuntaina esimerkiksi käsittelimme otetta näytelmästä, meillä kävi kirjailijavieras ja keskustelimme vielä yleisesti monesta asiasta. Tekstien käsittelyaika on pääsääntöisesti sellainen 40 min - 1h. Juttua tuntuu aina riittävän enemmän kuin aikaa, joten pääasiassa keskustelu liikkuu suurissa linjoissa ja yksityiskohtaisempi palaute jätetään sähköposteihin ja kahvitauoille.

Viitalaisia on ihan kaikenlaisia: on parikymppisiä, kolmikymppisiä, keski-ikäisiä ja eläkeikäisiä. On toimittajia, käsikirjoittajia, opiskelijoita, opettajia ja meitä tavallaisia tallaajia, joiden työ ei liity kirjoittamiseen mitenkään. On perheellisiä ja perheettömiä, sinkkuja ja parisuhteessa eläviä. Tästä voi siis päätellä, että meitä on huoneessa aika heterogeeninen joukko.

Inkivääritee auttaa jaksamaan, 

Osa analysoi lukemaansa syvällisesti ja pääsee hienosti sisään teksteihin. Osa pureutuu niihin konkreettisemmin ja osa ei aina osaa sanoa mitään. Toisaalta 15 ihmisen olisi hankala olla äänessä yhtä aikaa. Kirjoittaja itse saa olla äänessä tai hiljaa. Hän usein esittelee käsiteltävän tekstin ja kertoo missä työvaiheessa se on ja millaista palautetta toivoo (luonnosvaiheessa olevaan tekstiin ei kannata esim. huomauttaa kauheasti lausetason jutuista).

Ohjaajamme jakaa viittaamalla pyydetyt puheenvuorot ja katsoo näin, ettei palaute veny yhden henkilön monologiksi. Keskustelu on vilkasta ja palaute usein ristiriitaista. Kritiikkiä annetaan, mutta hyvällä mielellä ja huumoriakin keskusteluun aina valuu. Perushenki on ehdottomasti kannustava.

Tällä systeemillä tekstiä kuitenkin tulee luettavaksi aika paljon. Samana viikonloppuna saatetaan käsitellä parhaimmillaan 8 ihmisen tuotoksia: Runoja nippu, esim. 30 sivua kässäriä, pari novellia jne. Koelukeminen täytyy jaksottaa arkeen. Tämän vuoksi opiskelijoilta odotetaan sitoutumista myös muiden tekstien lukemiseen ja analysointiin. Katse ei voi olla itsekkäästi vain omissa tuotoksissa, koska muiden antamasta palautteesta ja omasta palautteenannosta oppii koko ajan uutta.

Eilen meillä kävi kirjailijavieras puhumassa ja vastailemassa kysymyksiimme muutaman tunnin ajan. Esitys oli antoisa ja kuulimme esimerkiksi siitä, miten kirjailijavieraamme on itse tullut kirjailijaksi. Erityisen huvittava oli hetki, kun vieraamme pyysi meitä leikittelemään ajatuksella kohtalosta. Hän oli tuonut meille liudan kortteja, joista jokaiseen oli kirjoitettu yksi viidestä erilaisesta ohjeesta kirjoittajalle. Jokainen meistä sai valita yhden kortin ja kohtalo ohjaisi tarpeellisen neuvon kullekin kirjoittajalle.

Kirjoittamisessa on omat vaiheensa ja kriisihetkensä. Blogin alkuaikoina kriisini koski kielellisen ilmaisuni köyhtymistä. Tein paljon töitä, että veistin esiin nykyisen tyylini ja pääsin eroon puisevista lauseista. Kirjoitin satoja tuhansia sanoja, pyysin palautetta, editoin, luin ja olin itselleni ankara.

Sen jälkeen tuli kriisi aiheista, halusinhan mukamas kirjoittaa fantasiaa ja viihdettä, vaikka itse käsikirjoitukset olivat raskaita ja ottivat kantaa vaikeisiin asioihin. Löysin kultaisen keskitien spekulatiivisesta fiktiosta ja tavastani yhdistää maagisuus arkisuuteen.

Tähän liittyi kriisi kirjoittajan äänestäni, jota vierastin vielä viime keväänä. Siihen ei auttanut kuin hidas hyväksyminen: tätä minä olen ja tästä minä kirjoitan ja tällä tavalla.

Viime aikoina olen kriiseillyt halustani kirjoittaa todella vaikeista aiheista, sellaisista joita ei voikaan vain googlettaa ja kirjoittaa heti käsikirjoitusta, vaan ne vaativat todellista paneutumista, taustatutkimusta ja kypsyttelyä.

Viisamman neuvo on kullan kallis.

Mutta palatkaamme kortteihin, joissa oli kirjoitusneuvoja, ja siihen kohtaloon.

Minun korttini neuvoo: ole rohkea!

Noita sanoja minä tarvitsin. On aina rankempaa mennä sieltä, missä aita on korkea ja pelottava. Vieraamme avasi kirjoittajan rohkeutta siten, että uskaltaa kirjoittaa vastoin odotuksia, vaikka asioiden ääneen sanominen voikin tuoda tullessaan ongelmia. Että uskaltaa kirjoittaa siitä, mikä tuntuu kaikista vaikeimmalta.

Kirjoittaminen on etenemistä pala palalta. Monta haastetta on jo voitettu - tyhjän paperin kammo, kieli, oma ääni, oma aihe - ja aina on edessä uusi haaste.

Pitää olla sitkeä. Pitää olla rohkea.

edit: Muokkasin tuota kohtaloajatusta hieman lähemmäs sen alkuperäistä muotoa. ;)

tiistai 25. marraskuuta 2014

Luonteen totuus

Marraskuun synkkyys on nielaissut minut täysin. Puhti on poissa, innostus nolla ja huomaan ärtyväni jokaisesta pikkuasiasta. Näin käy aina marraskuussa.

Yleensä huijaan mielialojani nanowrimolla tai jollain uudella harrastuksella ja unohdan väsymyksen, mutta tällä kertaa minulla ei ole mitään ovelaa juonta hihassa. Joten olen ihan reilusti väsynyt. Teen töissä ranskalaisten viivojen listan, ruksin sieltä työtehtävät, ajan kotiin pimeydessä joka muistuttaa merenalaista syvyyttä ja melkein odotan jonkin katsovan minua takaisin etäisyyden päästä. Kotona jaksan siivota vain pakollisen, syön ja passivoidun sitten sohvalle.

Viita-viikonloput ovat raskaita, sillä olen koko viikonlopun poissa kotoa. Mökillä pimeys tuntuu olevan vieläkin lähempänä, aivan ikkunan takana. Neljän tunnin opiskelusessiot ovat intensiivisiä, ja luettavat tekstit sen verran korkeatasoisia, ettei niistä etsitäkään kuoppia, vaan hädin tuskin silmällä erottuvia hiusmurtumia. On tietenkin hyödyllinen tilanne opiskella kirjoittamista äärimmäisen lahjakkaassa seurassa, mutta välillä on vaikea löytää sanottavaa, kun teksti tuntuu omiin silmiin valmiilta.

Pahinta marraskuussa on se kuinka lämpimässä autossa levy soi ja kuljettaa oikeaan paikkaan. Tie unohtuu, sitä ajaa kuin autopilotilla pujahtaessaan tarinan maailmaan. Samoin käy nukkumaanmennessä: keho halajaa unta, mutta mieli on täynnä ideoiden ilotulituksia, sellaisia hurmosmaisia näkyjä.

Onneksi työhuoneesa on tavallista enemmän valoa. :)

Erityisesti minulle puhuu eräs TH:n hahmo. Hän haluaa tunnustaa ja kertoa päähenkilön tarinasta sen, mitä päähenkilö ei kykene pukemaan sanoiksi. On helpotus, että edes joku haluaa tämän tarinan kertoa, koska päähenkilöni ei tosiaan pysty puhumaan ongelmistaan. Hän valehtelee kirkkain silmin kaikille, jopa itselleen.

Tämä hahmo joka haluaa puhua, ilmeisesti keventääkseen omatuntoaan, on ollut häilyvä aina alusta asti. Kun TH:n ensimmäinen idea syntyi, oli hän puhtaasti hyväksikäyttäjä. Sitten rakastava hahmo. Sitten taas ei. Hänen motiivinsa ovat muuttuneet tarinan aikana niin monta kertaa, että en enää tiedä itsekään mitä hän haluaa. Hän ei edes esiinny tarinassa kuin muutamassa kohtauksessa, joten en edes pitänyt häntä merkittävänä ennen tätä.

Minulla on tapana asettaa hahmot heti moraaliselle akselille. Ei täysin mustavalkoisesti, mutta sen verran kuitenkin, että haluan tietää ovatko hahmot väärinymmärrettyjä, julmia, tietämättömiä vai mitä. Minulle on tärkeää selvittää heidän motivaationsa ja asettaa vasta sitten tarinaan.

Tämän hahmon kohdalla se ei olekaan ollut niin yksinkertaista. Hän on elohopeaa ja korpin sulkia. Hänkin on omalla tavallaan epäluotettava kertoja, mutta alan epäillä, että en tule tietämään totuutta koskaan.

Kuuluko kirjoittajan tietää omien luomustensa perimmäinen luonne? Vai voiko hän vain kirjoittaa ja antaa lukijan tehdä omat ratkaisunsa?

Johtaako tällaisen totuuden metsästäminen yksiulotteisiin hahmoihin? Kirjoitanko pahat hahmot alun alkaenkin tuomitsevasti ja hyvät armollisemmin? Omat tulkintani valuvat tekstiin, olen nähnyt sen aiemmissa teksteissä. Ennen tätä uskoin, että minun kuuluikin kirjoittaa niin: välittää lukijalle oma tulkintani, jotta olisimme yksimielisiä.

Minua häiritsee ajatus siitä, että en näe lainkaan onko hahmon käytös teeskenneltyä vai aitoa. Tunnustaako hän todella vai pyrkiikö manipuloimaan lukijoita. Ehkä minun on vain vaikea luottaa häneen, koska hän oli alusta alkaen siinä rajalla. Aina välillä mietin onko hän jonkinsortin sosiopaatti. Pelottava ajatus.

Toistaiseksi on vain kuultava tämä tunnustus, jotta saan taas joskus unta.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Marko Hautala - Kuokkamummo

Jossain vaiheessa kuluneen vuoden aikana Marko Hautalasta on kehkeytynyt minulle SE kotimainen kirjailija. Olen lukenut häneltä aiemmin Unikoiran ja Itsevalaisevat, joista en kirjoittanut blogiin täydellisen rakastuneita arvioita, mutta jotka kuitenkin vetivät minut aika syvälle Hautalan kulttiin (onko tällaista olemassa? - pitäisi ainakin olla). Kirjailijan uusinta kirjaa Kuokkamummoa olenkin odottanut sen ilmoittamisesta lähtien. 

Ja eikö Mika Tuomisen tekemä kansi ole kaikessa kauheudessaan kertakaikkisen upea? Pelkkä kannen katsominen tekee oloni epämukavaksi.

Marko Hautala, 2014, Tammi, oma ostos

Kuokkamummo on tarina urbaanilegendasta, joka ei ehkä olekaan pelkkää legendaa. Sagal Yusuf kuulee Kuokkamummon tarinan pommisuojassa. "Kukaan ei puhu. Ikinä" Suvikylän nuoret vannovat. Samuel Autio palaa lapsuutensa lähiöön hautaamaan isänsä ja muistaa samalla kuinka rakasti kerran Juliaa ja kuinka menetti hänet. Maisa Riipinen tekee urbaanilegendasta väitöskirjaa ja yrittää ymmärtää mitä hänelle kerran tapahtui. Mutta ihmisiä katoaa ja on kadonnut Suvikylässä ja Kuokkamummon tarina ulottuu syvemmälle historiaan kuin Maisa tajuaakaan. 

Kukkamummoa lukiessa ilmassa alkaa tuoksua maakellarin kostea home ja nurkissa kuulua siellä vaanivien olentojen rapina. Sävy asetetaan jo ensimmäisillä sivuilla, kun nuorille saarnaava Ylipappi kertoo mitä Kuokkamummo tekee (tappaa lapsia, laittaa sydämet perunamaahan ja syö ne) ja miten puussa ennen näkemätön pahka on merkki hirviön läsnäolosta (se saattaa myös maata maassa hengittämättä kuin raato ennen kuin liikahtaa tuntikausia myöhemmin). 

Käy kehoitus puhua Kuokkamummosta pokkana tai ei ollenkaan. Noudattakaamme sitä. 

Se on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii rantametsissä ja niiden isojen kivien välissä ja kaatuineiden puiden takana. Paljain laihoin varpain se menee kuin minkki. Ja jokainen, joka käy sen talon pihalla ilman lupaa, joko kuolee tai tulee hulluksi. Se odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta tai pelastamaan linnunpoikaa. Se odottaa, että sille käännetään selkä. Se humauttaa kuokan lapaluiden väliin niin, että ilmat menee pihalle ja jaloista häviää tunto.

Se kääntää ympäri.

Sillä on musta kieli.

Kuokkamummo on intensiivinen kertomus, jonka jännite ei päästä otteestaan hetkeksikään. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja olisin lukenut sitä monta sataa sivua enemmänkin. Hautala on onnistunut luomaan parhaan lukemani kotimaisen kauhukirjan. Kirjassa on sellaista potkua, että se pärjää jopa monelle ulkomaalaiselle suosikillenikin. Ei siis ihme, että Granny Hatchet suuntaa tulevaisuudessa myös ulkomaille.

Kun kirjaa vertaa Hautalan aikaisempaan tuotantoon, tulee väistämättä tunne, että tämän kirjan kohdalla Hautala on päässyt jonnekin ihan uuteen sfääriin. Muistan sanoneeni aiemmista kirjoista, että niissä kauhu ja kamaluus ei pääse iholle asti, vaikka inhottaakin. Tässä kirjassa ollaan ihan sen ytimessä.

Kuokkamummon onnistuminen johtuu pitkälti siitä, että Hautala kykenee maalaamaan hyvin realistisen maailman. Tämä tarina voisi olla totta - sen tuntee selkäytimessään heti ensimmäisistä sivuista. Maahanmuuttaja Sagal istuu kuvaan täydellisesti ja hänen tuntemansa raadollinen nuorisomaailma myös. Karkea puhekieli istuttaa meidät aitiopaikalle nuorten elämään. Minusta Hautala onkin parhaimmillaan kirjoittaessaan nuorista.

Erityisesti pidin siitä kuinka Hautala vie lukijan Samuelin nuoruusvuosiin "kultaisella" 80-luvulla. Vieras vuosikymmen on maalattu hyvin eläväksi (ainakin 80-luvun lopulla syntyneen lukijan näkökulmasta). Miljöö tuntuu yhtäaikaa vieraalta ja tutulta, siinä on menneen maailman lumoa. Toisaalta sen kuvauksessa on myös huumoria, joka tuudittaa lukijaa väärään turvallisuuden tunteeseen. Kirjan sydän on oikeastaan noissa kohtauksessa. Niissä esiin veistetyt haavoittuvat ja inhimilliset nuoret saavat lukijan jännittämään heidän kohtaloitaan. Tässä aspektissa Kuokkamummo muistuttaa hieman Kingin SE-kirjaa.

Kirjan aikuishahmot Maisa ja Samuel muistuttavat enemmän Hautalalle tyypillistä hahmotyyppiä: kyynisiä, parhaat vuotensa eläneitä ja rikkinäisiä. Hautala on sanonut, että Kuokkamummo on samantyyppinen kirja kuin hänen aikaisempi teoksensa Itsevalaisevat. Aikuishahmoihin peilaten olen samaa mieltä. Tuttuudentunne ei kuitenkaan ole kirjalle haitta, vain mielenkiintoinen lisämaku. Ja kyynisten aikuisten kontrasti idealogisiin nuoriin toimii erinomaisesti.

Hautala herättää kirjan alussa paljon kysymyksiä, joihin kahden aikatason välillä kulkeva romaani voisi kompastua. Eteen tulee hyytäviä tilanteita, jotka ymmärtää vasta myöhemmin. Kirjan sisäinen logiikka pelittää siis oikein mukavasti. Kuten Hautalalta voikin odottaa, osa juonenkäänteistä on ihanan kieroja ja ne tulevat vastaan kuin nyrkki vatsaan. Tässä näkyy Hautalan intuitiivisen kirjoittamisen vahvuus. Vaikka kauhukirjallisuudella on pitkä historia, eivät viittaukset ja samankaltaisuudet tunnu klisheiltä, vaan tarina on voimakkaan omaleimainen.

Samuel sanoi naisen nimen, vaikkei olisi halunnut sanoa. Paleltuvan miehen kuiskaus. Miehen, joka hytisi Jumalan kylmien silmien pinnalla.

Hahmo ei vastannut.

Tuijotti vain yhdellä ainoalla hohtavalla silmällä. Pään oikealla puolella oleva punainen piste. Kylmenneestä tulesta karannut kipinä.

"Piikivet johtivat hänet takaisin sinne", kipinä sanoi, "mistä hän kerran lähti."

Kuten esimerkistä näkyy, Hautala kirjoittaa kauniisti kamalista asioista. Pääasiassa kirjan kieli on yksinkertaista, mutta se vain korostaa niitä hetkiä kun todellisuus venyy ja oikeat sanat oikealla hetkellä luovat unohtumattomia kuvia. Kirjan kauhu on tunne siitä, että piteletkin sylissäsi hirviötä pimeässä. Että puuhun ilmestynyt pahka onkin olkapää. Ja toivo siitä, että jos ukkoselle antaa nimen, ihminen voi jotenkin hallita sitä.

Parasta kirjassa on kuitenkin sen kiero huumori. Kirjan aihe on itsessään naurettava, joten hahmojen suhtautuminen Kuokkamummoon on oikeilla raiteilla. Erityisesti kirjassa naurattaa Pasi, jonka tutkijasuojatti Maisa on. Pasi ei ole hyvä ihminen, mutta toisin kuin Samuel ja Maisa, hän on helvetin hauska, ja se tekee hänestä kaikessa inhottavuudessaankin herkullisen hahmon. Ja jälleen huumori tuudittaa, kunnes mummo tulee ja iskee kuokalla kauhun lukijan sisimpään.

Kuokkamummoa on luettu paljon kirjablogeissa ja olen törmännyt usein ajatukseen siitä, että loppua olisi tarvinnut selittää enemmän auki. Minusta loppu on hyvä sellaisenaan. Kauhussa on nimittäin asioita, jotka kuulostavat ääneen sanottuina niin hulluilta, että ne tappavat pelon. Siksi niitä ei kannata sanoa ääneen.


Minusta kirja kertoo kaiken tarvittavan Kuokkamummon salaisuuden selvittämiseen. Mutta näin kirja tyydyttää myös sellaisia lukijoita, jotka pitävät hämärästä.

Minulle kirja oli ehdottomasti vuoden kohokohta. Se upposi täydellisesti.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Ehjä

TH on tällä erää valmis: 24 725 sanaa, 80 sivua.

Se tuntuu kauhean vähältä, mutta nyt kun tukiranka on koossa ja tiedän millaiseksi tarina on muotoutunut pystyn editoimaan sitä varmemmin. Se pitenee aivan varmasti.

Hahmot ovat ohuita tässä versiossa ja kaikille ei edes suoda tarvittavaa tilaa. Kerronta on pääasiassa dialogia ja toimintaa, joten ajattelua ja muistelua voi lisätä väleihin enemmän. Nyt kun ei enää ole kiire seuraavalle sivulle, asettuvat kohtaukset paremmin omiin uomiinsa. Kieltä voi rikastuttaa, maailmaa maalata esiin paremmin (jokainen luku kuin runo).

Miksi editointi on raakatekstin kirjoittamista helpompaa? Valmis kehikko jotenkin auttaa minua ja selkiyttää ajatukseni. Asenteeni muokkaamista kohtaan on muuttunut tyystin viimeisen parin vuoden aikana.

En kuitenkaan aloita editointia vielä. Annan tarinan levätä. Odotan uusia ideoita, luen ja kuuntelen. Onneksi tämä on taas hetkeksi ohi: kirjoittaminen, pujahtaminen vieraaseen maailmaan, seikkailu, jumaluus.

torstai 13. marraskuuta 2014

Ryppyjä

Samalla tavoin kuin alut ovat hauraita lukijoille, ovat keskikohdat erityisen hauraita kirjoittajalle. Tämä on se hetki, kun moni hyytyy. Kun ideat karkaavat ja juoni riistäytyy käsistä.

TH:ssa on 18 000 sanaa tällä hetkellä, n. 60 liuskaa. Se tuntuu kovin vähältä, vaikka olen jo hyvin lähellä tavoitesanamäärääni. Olenkin panikoinut tällä viikolla sitä, että tarinan aineksia ei ole enää kauheasti jäljellä, jolloin vaihtoehdoiksi jäävät kirjoittaminen rehellisesti loppua kohti tai tarinan pitkittäminen jollain konstilla.

Pitkittäminen on taito, jonka suuri osa kirjoittajista oppii Nanowrimossa ennen pitkää. Monet kirjoittavat tarinoihin turhia seksikohtauksia, ninjoja tai ihan mitä tahansa, kunhan saavat pidettyä juonen liikkeellä. Nämä sitten editoidaan pois lopullisesta.

Lähdin kirjoittamaan TH:ta niin, että suunnitelmassa oli vain pääpointit, koska siten en tulisi vahingossakaan keksineeksi sivujuonia tai muuta täytettä torjuakseni tyhjää paperia. Minulla on paha tapa tehdä täyteenahdettuja synopsiksia, joiden perusteella syntyy täyteenahdettuja kässäreitä. Tällä kertaa en kuitenkaan jahtaa sanamäärää, joten pitkittäminen ei olekaan tarpeellista. Tarinan suvaintokohtiin on tullut täytettä kuin itsestään, mutta väkisin en ole kirjoittanut kohtauksia.

Jäinen ranta häämöttää...

Tuntuu oudolta oivaltaa, että nanoni on kohta jo valmis.

TH on yhtenäinen. Siinä on hassu souda-huopaa liikehdintä, joka syntyy 1000 sanan kirjoitusrytmistä. Hahmot tutustuvat toisiinsa paremmin ja kokevat sitten kitkaa: Leijumista, putoamista, luottamista, epäilystä. Saan siitä varmaan paremmin otteen editoidessani. Nythän luen aika vähän jo kirjoittamaani, joten kohtauksien siirtymät täytyy liittää sulavammin yhteen.

Yksi ryppy erityisesti jäi mieleeni. Minusta tuntui, että kohtaukseen jäi voimakas souda-huopaa tunnelma, ja mietin miten hahmot voivat liikkua kahden tunnetilan välillä niin nopeasti. Minulle päivä oli vaihtunut ja riidat unohdettu, heille se tapahtui samassa hetkessä.

Tarina muistuttaa minua LP:sta. LP:n mytologia oli vierasperäinen, mutta kahdessa kässärissä on silti paljon samaa. Ei sinänsä ihme, sillä kirjoitin niitä alunperin yhtäaikaa, sisarkässäreinä. Kun LP:n ongelmat tulivat selviksi, siirtyi osa siitä selvästi TH:n nahkoihin. Ei mitään radikaalia kuten joku tietty hahmo tai juonenkuvio, vaan pikemmikin elementtejä, samalaisia ratkaisuja ja teemoja. Niissä on hengenheimolaisuutta... tai sitten vain sama ääni, joka on päässyt TH:n kanssa paremmin urilleen, koska kerrontatekniikat ovat minulle sopivammat (minä-kertoja vs hän-kertoja).

Tärkein muualta tullut elementti siirtyi KK:sta, sillä se muutti kässärin luonteen aikalailla, teki sen täydeksi. Jos TH oli aiemmin kuori, antoi tämä idea sille sydämen, niin tärkeä se oli.

TH:lla on monta esikuvaa, tarinoita joiden innoittamana se on syntynyt. Ei siis sellaisella fan fiction meiningillä, vaan pikemminkin kaipuusta kirjoittaa "jotain joka herättää minussa samoja tunteita". Symbolismi on voimakkaasti läsnä tarinassa. Purkamalla hyvän tarinan alkutekijöihinsä voikin tutkailla rakenteita, jotka ovat vapaasti hyödynnettävissä. Ihaninta on se, kun mytologiasta löytyy jatkuvasti uusia palapelinpaloja, jotka sopivat tarinaan täydellisesti ja kertovat samalla sitä syvempää salaista tarinaa.

Aamuaurinkoa talveen valmistautuvalla rannalla.

Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki kirjoittamasi tuntuu istuvan yhteen täydellisesti? Se iskee rintaan kuten runo, jota ei ehkä ymmärrä, vaan tuntee ja liikuttuu. Sellainen tunne minulla on TH:sta.

Se sai kypsyä pitkään ennen kuin palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Se sai piirteitä KK:sta ja LP:sta ennen kuin tuli täydeksi. Tietyllä tapaa olen kirjoittanut tätä tarinaa viimeiset pari vuotta kahden muun kautta.

Editointirundeilla saatan päättää sivujuonesta tai lihoittaa tarinaa uudella idealla, mutta juuri nyt kirjoitan luurankoa ja rautalankaa. Kielikin on sen mukainen. Luvuissa toistuvat samankaltaiset lauseet, köyhät ilmaisut ja vertaukset. Miksei minulla ole sanoja, miksi kulutan samoja ilmaisuja puhki? Tiedän että kirjan kieli luodaan todella vasta editoidessa, kun on aika miettiä jokaista sanaa.

Mutta TH:ssä on liikaa hengittämistä, katseita, kasvoja, hahmoja ja samankaltaisia fyysisiä reaktioita ärsykkeisiin.

Toisaalta siinä on paljon enemmän kuvausta kuin olen tottunut. TH:n R:n peilikuva on täynnä ristiriitoja. En muista milloin olen viimeksi kirjoittanut hahmosta, joka on niin erilainen - ei kun muistanpas, näin kävi LP:n T:n kanssa. Tavallisesti inhoan hahmojen kuvausta, mutta nämä kaksi ovat poikkeus. Jaksoin katsoa heitä uudelleen ja uudelleen.

Saa nähdä tuleeko TH:n raakavedos valmiiksi jo tämän viikonlopun aikana. Nyt kun tarinan jännite viedään finaaliinsa, on jotenkin orpo olo. Välimatka tekee sille varmasti hyvää.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Tummia säveliä

Nanon ensimmäinen viikko on taas takana. Olen pysynyt kiitettävästi omassa tavoitteessani kirjoittaa 1000 sanaa päivässä. Sanoja on nyt 10 000, eli olen jopa tavoitteesta edellä.

Raukea tahti on toiminut myös kirjoittamisessa, sillä juoni on pysynyt sen ansiosta jäntevänä ja nopealiikkeisenä. Nykimiset ja lihoittamiset voi hoitaa myöhemmin editoidessa, mutta ainakaan ei tarvitse poistaa kappaletolkulla tavaraa, kuten Nanoteksteille on usein tarvinnut tehdä. Tästä tulee hyvä runko.

Olen myös viihtynyt tarinan äärellä paremmin kuin luulin. Jätän kirjoittamisen usein cliffhangeriin ja pohdin työmatkalla miten tarina jatkuu. Ajaessa on hyvä rauhallinen hetki keksiä uutta tapahtumaa. Ja kyllä, superinnostunut suunnittelija ei ole suunnitellut tänä vuonna etukäteen. Tiedän miten tarina loppuu ja keskeisten henkilöiden roolit siinä, mutta keskivaiheen jätin auki.

Keskivaiheen aukijätössä on se hyvä puoli, ettei tämä intuitiivinen kirjoittaminen veny, koska en tavoittele kuin 20-30k sanaa. Minulla on siis raamit, joita tarina ei pääse pakoon, mutta pieni luovuus piristää tarinaa kummasti. Yleensä minulla on tunne, että juonta pitää jarrutella, koska kirjoitan kirjaa. Tällä kertaa olen toteuttanut juonenkäänteet nopealla aikataululla. Se on pitänyt omaakin mielenkiintoa yllä kiitettävästi.

Mutta ei sen enempää Nanosta. Grafomanissa houkuteltiin joku aika sitten kirjoittajia esittelemään työpöytäänsä. Menen tässä askelta pidemmälle ja esittelen myös muuta mikä liittyy kirjoittamisprosessiini. ;)

TH Pinterestissä.

Löysin tieni Pinterestiin oikeastaan vasta viime keväänä. Sittemmin paikasta on tullut tärkeä osa kirjoittamistani. Olen tehnyt suurelle osalle projekteista omat inspiraatiokansiot, joihin kerään tarinan tunnelmista viestiviä kuvia. En oikeastaan etsi esimerkiksi näyttelijöitä, jotka näyttäisivät hahmoilta, vaan pikemminkin paikkoja ja tunnelmia ilmentäviä kuvia. 

Olen hyvin visuaalisesti virittäytynyt kirjoittaja, joten minulle albumit ovat olleet hyödyllinen tapa virittää itseni kirjoitusfiiliksiin ja miettiä millaisia asiat ovat tarinoissa. Välillä albumeihin tulee klassista taidetta, välillä surrealistisia kuvia tai ihan vaan Suomen maisemia. Välillä tutkin hakusanojen eteen tuomia vaihtoehtoja ja löydän kuvia avulla ihan uusia ideoita kirjoittamiseen.  

TH Spotifyssa

Spotify ja soittolistat lienevät itsestäänselvyys. Kuuntelen musiikkia kun kirjoitan. Se blokkaa mukavasti ulkomaailman pois ja saan keskityttyä kirjoittamiseen. 

Uusi musiikki myös vie päänsisäisille matkoille. Soittolistani ovat usein monituntisia ja käytän reilusti aikaa niiden rakentamiseen ennen kirjoittamista. Välillä tämä menee jo hiukan ajanhukaksi, kun uutta musiikkia olisi aina löydettävä, ja sitten se ei olekaan sopivaa jajajajaja - onhan tämä pahimmillaan hullun hommaa! XD 

Inspiroivia sanoja lainassa työpöydällä.

Jossain vaiheessa halusin suosikkilainauksiani näkyville työpöydän yhteyteen, joten raapustin ne muistilapuille. Innoittavia sanoja ovat lausuneet mm. Chuck Palahniuk, Ursula Le Guin, Haruki Murakami ja James Joyce.

"Whatever it is that you're seeking won't come in the form you're expecting." - Haruki Murakami

"People who deny the existence of dragons are often eaten by dragons. From within." - Ursula Le Guin

Kirjailijoilla on loistavia kiteytyksiä elämästä ja kirjoittamisesta.. :)

Itse työpöydän tunnelmia.

Ylhäällä vasemmassa kulmassa on kirjahyllyn sisältöä ja maailman surullisin leijona Lucernesta. Sen alapuolella on suosikkihyllyni, jossa mm. Dantea. Energiajuomat kuuluvat kirjoitusputkien huoltovälineisiin.

Ylhäällä oikeassa kulmassa on tämänhetkinen taustatutkimusmateriaalini, Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko. Kirjaa on selattu innokkaasti lähinnä hakupuolen sanojen perusteella. En ole kauhean paneutunut taustatutkija (vaikka sitä taustamateriaalia on kyllä koneelle kertynyt enemmänkin), mutta on ihanaa omistaa itse kirja, johon voi tehdä merkinnät yms. huoletta. Nytkin olen vilkuillut kirjaa koko viikon.

Viimeisenä seinällä roikkuva kunniakirja 2013 Novasta. Sitä on aina hyvä vilkaista, kun tulee olo, että on täysin paska eikä osaa mitään. ;)

Magneettinen kirjoitustaulu tietokoneen takana.

Nykyisessä työpöydässäni rakastan eniten sitä, että siinä on kirjoitustaulu. Pääasiassa olen pitänyt taululla printtejä ja postikortteja sekä muita kuvia, joita haluan katsoa kirjoittaessani, mutta onhan siellä muistiinpanojakin. Viimeisimpänä taululle ovat tulleet Ylisen ja Alisen maailman kaavio em. lähdekirjasta sekä kirjamessuilta hommattu esite Robustoksen pienoisromaanikisasta. 

Kun lähden rakentamaan tarinoita, tulee minulle niistä usein välähdyksenomaisia lauseita tai sanoja mieleen. Sanat eivät usein näy lopullisessa tai heijasta sen sisältöä enää silloin. Ne toimivat pikemminkin siemeninä, joiden pohjalta lähden luomaan tarinaa. Suurin osa ei aukea muille kuin kirjoittajalleen. Hiukan pohdin kehtaako noita näyttää, mutta tuskinpa ne mitään spoilaavat, kun eivät kerro tarinoistakaan oikein mitään. ;)

Ostin tänään myös toisen taulun, jonka sijoitan seinälle työpöydän viereen. Saan siihen toivottavasti kirjoiteltua ja piireltyä enemmän, nykyinen taulu kun on ikävästi tietokoneen ruudun takana ja siksi hankala kirjoittaa. 

Vaarna esittää: MURMELIBINGO!

Tämä on hiukan hämmentävä juttu. Murmelibingo liittyy viime keväiseen postaukseeni kirjoittajan murmelipäivästä. Pohdin silloin tarinoissani toistuvia elementtejä, asetelmia ja kaikkea vastaavaa. Monet jo julkaisseet kirjailijat kokevat ihan samaa, esimerkiksi Marko Hautalan kirjoissa on usein kaloja ja Tiina Raevaaralla toistuvat kuulemman koirat.

No, minähän tein viime keväänä sitten murmelibingon, jonka avulla ajattelin huomaavani jos jutut menevät liian samankaltaisiksi. Oheisessa listassa on omia toistojani. Osa on teematasolla, osa tekniikoita, osa ihan yksittäisissä kohtauksissa esiintyviä elementtejä. Uuden projektin kohdalla voin raksia sieltä löytyvät ilmiöt ja pohtia tuleeko niitä liikaa. Tai ainakin naureskella omaa mielikuvituksettomuuttani.

Siinä olikin kaikki olennainen. Nyt sitten kirjoittamaan Nanoa eteenpäin. ;D

tiistai 4. marraskuuta 2014

Nano 2014

Olin jo kovasti hylkäämässä Nanowrimon tänä vuonna, mutta sorruin sitten ryhmäpaineen alla. XD

En tähtää perinteiseen 50 000 sanaan vaan 20 000 - 30 000 sanaa on nykyiselle projektille sen oikea mitta. Sanaähkyä ei siis pitäisi tulla, mutta vähän harmittaa jo etukäteen se, ettei tältä vuodelta tule voittoa. Toisaalta tämä on ehkä ihan tervettä aiempien vuosien ylisuorittamisen jälkeen.

Tavaksi on myös muodostunut feikkikannen tekeminen nanoille. TH:n yksi työnimi komeilee siinä (kyllä työnimiä voi olla useampi) ja minusta onnistuin yllättävän hyvin tavoittamaan tekstin fiiliksen.

Aktiviteetit eivät ole pahemmin muuttuneet fandom-ajoista. Silloin rustattiin ficcejä ja niille bannereita, nyt kässäreitä ja niille kansia. Minulla oli aikanaan LJ:ssä grafiikkablogi, jonne tein iconeja, bannereita, mood themeja ja ties mitä. Nykyään olen aika laiska muokkaamaan yhtään mitään (blogia kyllä) ja kuvaaminen on enemmän oma juttu.

Postattavaa olisi varmasti, mutta olin ensin viikonlopun messuilla ja sitten oli heti perään Viitaviikonloppu, joten mehut on puristettu tästä tytöstä. Taidan tyytyä rustaamaan sanani ja simahtamaan heti perään. 

Toivottavasti muilla on enemmän nanotusenergiaa! 

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Helsingin Kirjamessut 2014: Sunnuntai

Viimeinen messupäivä oli täynnä kaikenlaista. Nyt kirjoittajabloggaajia tuli eteen joka puolelta ja joukkomme kasvoi parhaimmillaan aika monipäiseksi.

Syystä tai toisesta suurin osa kirjailijahaastatteluista kasaantui tälle päivälle. Sunnuntaina olisi ollut vielä yksi kustantamopaneeli - Kustantamon kulisseissa - mutta jo edellispäivien paneeleissa oli niin paljon samaa, että jätin kulissit paikoilleen. ;)

11:00 Lautturi - Jenna Kostet
12:00 Kuokkamummo - Marko Hautala
14:00 Paranormaali romanssi
16:00 Susikuningatar - Magdalena Hai

Jenna Kostetin Lautturia lausutaan (kirjailija oikealla). 

11:00 Lautturi - Jenna Kostet

Jenna Kostet kertoo olevansa kansantieteilijä ja opiskelleensa folkloristiikkaa. Hän on usein miettinyt, mikseivät kirjoittajat hyödynnä suomalaista kansanperinnettä tarinoissaan. Häntä kansanperinne on kiinnostanut aina. Suomen lisäksi Kostet on kiinnostunut etenkin Iso-Britannian, Islannin ja Norjan mytologioista. Hän ei kuitenkaan kirjoittaisi niistä itse, sillä ei tunne niitä riittävän hyvin.

Haastattelijat kyselivät millaista elämä Tuonelan virralla on, mutta Kostet ei halua selitellä tätä kirjaa enempää, sillä emmehän me voi tietää millaista virralla on. Hän mainitsee myös, että Tuonelan virta esiintyy monissa muissa mytologioissa. Se sijoittuu usein maan alle, pimeään. Lautturit poimivat kuolleiden sielut virrasta ja vievät ne perille. Suomalaisessa perinteessä lautturi on Tuonelan Tytti. Kostetin kirjassa lautturi voisi yhtä olla myös nainen, mutta tarinan lautturit sattuivat olemaan miehiä. Lautturit eivät näe minne sielut lopulta menevät.

Kostet kertoo, ettei halunnut mennä liiaksi Kain ja meidän maailmamme eroihin, vaikka hän olisi voinut ammentaa niistä enemmänkin. Näin lukijalle jää myös tulkittavaa. Toisaalta Lautturi voisi myös kertoa maahanmuuttajasta, joka saapuu vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Kostet uskoo, että koulujen uudet ja erilaiset nuoret joutuvat usein syrjinnän ja kiusaamisen kohteeksi. Hänestä kiusatun ei kuitenkaan tarvitse olla uhri.

Lautturia on luonnehdittu myös paranormaaliksi romantiikaksi. Kostet näkee paranormaalin romantiikan aika kaavoihinsa kangistuneena ja sen kuva suhteista harmittaa aina välillä. Hän halusi kääntää genren tavallisen asetelman ympäri kirjassaan. Hiljaisen tytön ja komean pojan sijasta Lautturissa on itsevarma ja suosittu Ira ja erikoisuutensa vuoksi kiusattu Kai.

Lautturi esillä Robustoksen myyntipisteessä.

Kostet halusi, että Ira on intohimoinen. Runot ja sanat muodostavatkin hänelle ja Kaille yhteisen kiinnostuksen kohteen. Kai puolestaan tarjoaa Iralle mahdollisuuden katsoa asioita toisin. Hänen ei tarvitse olla kuin muut. Ira hämmentyy, kun Kai on kiinnostunut nimenomaan hänen ajatuksistaan. Kostet luonnehtii Kain ja Iran suhdetta ystävyydeksi, joka olisi voinut muuttua myös muuksi. Kai ei ehtinyt tutustua Iraan täydellisesti, mutta Lautturina hän näkee jo valmiiksi aika syvälle ihmisiin.

Kostetin mielestä lasten ja nuorten kirjallisuudessa saisi olla muutakin kuin romantiikkaa. Hän kokee jo rakkauden roolin tarinoiden keskipisteenä uuvuttavaksi. Toisaalta nuoret itse pitävät muita aiheita usein masentavina. Hän toivoisi paranormaaleihin tarinoihin enemmän ystävyyden käsittelyä. Onneksi realismissa on paljon muutakin.

Kostet kertoo, ettei Kain kaipaus pois Tuonelan virralta perustu mihinkään yksittäiseen asiaan. Moni nuori kaipaa elämässään uusia kokemuksia ja paikkoja juuri tällä tavalla. Sisimmässä on tunne, "tämä ei riitä". Kain setä Eero koki samanlaista kaipuuta. Hänelle ei ollut virralla mitään. Toisaalta hän ei löytänyt onneaan myöskään meidän maailmassamme.

Kostet ei koe, että maailma olisi ollut Kaille pettymys. Hän on kirjan lopussa edelleen vapaa tekemään omat valintansa. Usein paranormaalissa romantiikassa korostetaan uhrausta, josta palkitaan rakkaudella, mutta Lautturissa jokainen hahmo tekee itse omat ratkaisunsa.

 
Marko Gustafsson haastattelee Marko Hautalaa.


12:00 Kuokkamummo - Marko Hautala

Hautala kertoo, että viimeisin kirjoitettu kirja tuntuu aina uran parhaalta. Etäisyys sitten murentaa nämä kuvitelmat. Kuokkamummo on olemassa oleva urbaanilegenda hänen lapsuudestaan. Lasten tarinoissa ei ikinä selitetty mikä se tarkalleen ottaen oli, mutta se kyllä jahtasi lapsia. Aikuisena olikin mielenkiintoista kirjoittaa mummolle kasvot ja historia. Kuokkamummo ei kuitenkaan ole sellainen aihe, jonka kirjoittamista hän olisi odottanut kovasti vuosikausia. 

Hautalan vaimo keräilee aavetarinoita ja Hautala itse muisti Kuokkamummon vasta kun vaimo erikseen kyseli häneltä kotipaikkakunnan urbaanilegendoista. Kuokkamummon kaltaiset tarinat syntyvät lapsen peloista, joita ei kyetä käsittelemään. 

Kauhugenren kannet valmistavat lukijoita kammottaviin asioihin aivan liikaa. Tällöin kirjailijan on hieman kieroiltava ja aloitettava kirja esimerkiksi ihmissuhdekuvauksilla, jotta lukija unohtaa lukevansa kauhua ja tuudittautuu hahmojen arkeen. Hautala ei itsekään ajatelle kirjoittaessaan kirjoittavansa kauhua. Hän nautti kirjassa erityisesti palaamisesta lapsuuden 80-luvulle. Maailma on muuttunut viime vuosikymmeninä valtavasti. Ennen asuttiin sumpussa ilman nettiä ja lasten leikeissä oli Kärpästen Herran meininki. 

Hautala on huomannut, että lukijat ovat tykänneet hänen hirtehishuumoristaan etenkin Kuokkamummossa. Hänellä on itsekin tapana kirjoittaa työn alla olevista kirjoista synopsiksia ja nauraa sitten niille. Kirjojen juonet ovat aina groteskeja ja synkkiä, mutta kerrassaan naurettavia ääneen luettuina. Joitain kirjan lukuja on kirjoitettava yksin puolipsykoosissa pimeässä mökissä. Hautalan prosessille on tärkeää kaoottinen, täysin intuitiivinen kirjoittaminen. 

Gustafsson mainitsee Kuokkamummosta mieleen jääneen yksityiskohdan: suuhun tarttuvan uistimen. Hautala kertoo kuulleensa tarinan kalastusonnettomuudesta mökkinaapuriltaan ja tämä valui kaikessa kauheudessaan romaaniin. Hän kirjoittaa itse pääasiassa vähän väkivaltaa, sillä se ei pelota kirjallisuudessa. Väkivallan uhka on huomattavasti pahempi. 

Yksi osa Hautalan tyyliä on elokuvallinen, episodimainen kerronta. Elokuvat ovat iso vaikute monelle nykykirjailijalle, jotka ovat kasvaneet elokuvien parissa. Hautala pitää hahmojen sisäisen maailman kuvausta tärkeänä. Kauhuelokuvat ovat usein kirjoja huonompia, sillä niiden kauhu on ulkoista. Hautala kirjoittaa ensin kohtaukset ja täyttää lopuksi niiden välit. Hänen logiikkansa kuitenkin joustaa intuition tieltä. Kirjan ei tarvitse olla umpiuskottava. Hän kuvaileekin kirjojensa logiikkaa melkein fantastiseksi. Vähän kuin Edgar Allan Poella on todellisuutta hurjempaa realismia. 

Kuokkamummon Suvikylä muistuttaa Vaasan todellista Suvilahtea, joka oli aikanaan täydellinen huvilaparatiisi. Sitten kerrostalot tuhosivat sen ja lapset leikkivät hylätyissä huviloissa. Hautala meni romaania varten Suvilahteen paikan päälle ja valokuvasi sen maisemia. Näin hän sai kiinni maiseman tunnelmasta. Hautalalla on myös karmivia muistoja autiotaloista. Niissä majaili mm. asunnottomia, joiden kanssa lapsilla oli toisinaan kohtaamisia. Ja onhan se jännittävä hetki, kun autiotalo ei olekaan autio. 

Hautalan mukaan ihmisten unista suurin osa on painajaisia. Hautalalla itsellään on ollut mieleenpainuva kuupainajainen, jota hän käytti aineistona Unikoirassa. Hautala on myös huomannut, että hänen tuotannossaan toistuvat tietyt asiat, kuten kuu ja kalat. Hän ei enää yritä kamppailla niitä vastaan, mutta ei myöskään tiedä vielä mitä ne tarkoittavat.

Haastattelemassa Saara & Veera, sitten Maria Petterson, Ulla Huopaniemi-Sirén,
Salla Simukka, Vilja-Tuulia Huotari ja Jussi Tiihonen.

14:00 Paranormaali romanssi

Vilja-Tuulia Huotarin mielestä paranormaalissa romantiikassa on kyse ihmisen ja yliluonnollisen olennon romanssista. Genren houkutus on siinä, että yliluonnollinen olento saa olla kaikkea sitä mitä tavallinen ihminen ei. Salla Simukka näkee, että hahmojen välille luodaan voimakas ero ominaisuuksien kautta. Toiseudesta tulee hyvin konkreettista, kun se näkyy jo ulkoisesta olemuksesta. Maria Petterson huomauttaa, että myös tavallisesta hahmosta voi löytyä tarinassa yliluonnollinen ominaisuus tai molemmat hahmot voivat olla vaikkapa vampyyrejä. Hänestä paremmin toimii määritelmä "romanttinen kertomus jossa on yliluonnollisuutta".

Ulla Huopaniemi-Sirén on huomannut, että tarinoissa tavallisella hahmolla on myös paljon annettavaa. Tavis voi esimerkiksi olla paljon yliluonnollista osapuolta rohkeampi. Petterson tarttuu paranormaalin romantiikan tyypilliseen kuvioon, jossa tavistyttö rakastuu vaaralliseen olentoon. Tarinoissa on usein uhka, että uusi poikaystävä vahingoittaa fyysisesti. Hänestä se on aika kieroa. Jussi Tiihonen pohtii, mikseivät lukijat ahmi realistisia kirjoja, joissa on sama uhka? Ehkä väkivallan uhka on helpompi kohdata mytologiassa?

Tiihonen jatkaa. Hänestä pitää olla lupa kiehtoutua pahuudesta ja vaarasta. Paranormaalit romanssit ovat häpeämättömän seksuaalisia. Hän rinnastaa ne Antiikin ajan muodonmuutostarinoihin, joissa jumalat raiskasivat kuolevaisia ja toisia jumalia eläinten hahmossa ja toisaalta myös pakenivat toisiltaan muodonmuutoksen avulla. Ne olivat keinoja käsitellä sukupuolisuuden ongelmia. 

Simukan mielestä Länsimaissa ei ole enää pahemmin säätyeroja tai kiellettyä seksuaalisuutta samassa mittakaavassa kuin ennen. Kiellettyjä romansseja on kehityksen vuoksi yhä vaikeampi kirjoittaa, jolloin turvaudutaan yliluonnollisiin olentoihin. Rakastaminen on aina vaarallista, sillä rakkauden kohde on aina erilainen kuin itse. Rakastaessaan toista, tälle avaudutaan ennen näkemättömällä tavalla. Tämän pelon rinnalla ihmissuhden raatelukynnet ovat pieni asia. 

Petterson uskoo, että naisille on aina myyty pahoja poikia. Paranormaaleissa romansseissa sankarittaren hyvyys voittaa sankarin pahuuden ja pahispoika pelastuu. Huotari on kyllästynyt pahuuttaan itkeviin pahispoikiin. He voisivat edes yrittää olla mukavampia! Tiihosen mielestä sama peruskuvasto on toistunut halki historian: hyvä voittaa pahan, taivas helvetin. Kuviossa on jotain hyvin keskiaikaista ja kristillistä. 

Louhi-lavan kuvat olivat ehtineet muuttua aika lailla perjantaista.

Simukka näkee Punahilkan paranormaalina romanssina. Punahilkan ja Suden välillä on heti jännite. Susi edustaa tarinassa ulkomaailmaa ja toiseutta. Hän on Punahilkan turvallisen perheen vastakohta. Huotari näkee pararomansseissa mahdollisuuden paeta arjen ongelmia. Niissä seikkailevat usein orvot. Tarina hankkiutuu eroon perheestä ja kodin piiristä. Tiihonen on huomannut saman Harlekiineissa (XD). Tyypillisessä tarinassa nuori jatko-opiskelija kohtaa vaarallisen lordi Grayn ja romanssi kuvittaa nuoren naisen vapauden kaipuun.

Pettersonia naurattavat pararomanssien sankarittarien ongelmat. Onko se nyt oikeasti ongelma jos kaksi hyvännäköistä sankaria on rakastunut sankarittareen? Häntä tämä kuvio on alkanut tympiä. Simukka näkisi mielellään asetelman toisinpäin: mies voisi olla tavoiteltu osapuoli. Huotari on huomannut, että kirjoissa etsitään aina tosirakkautta. Sankarittarien kieltäytyminen hipoo uskonnollisuutta.

Simukan mielestä on vaarallista sanoa, että genrellä on oma kaava. Nytkin paneelissa on käsitelty vain suosituimpia pararomansseja, kun taas vähemmän tunnetuissa kirjoissa on aina kaavan rikkojia. Huopaniemi-Sirén kertoo, että Twilight inspiroi 50 kirjaa, mutta avasi samalla tietä myös omaperäisemmille kirjoille. Petterson mainitsee Draculan ensimmäiseksi paranormaaliksi romanssiksi. (Olen itse eri mieltä. Bram Stokerin Dracula ei ole pararomanssi, ellei puhuta Coppolan elokuvaversiosta.) Pararomansseilla on siis pitkä perinne.

Simukka uskoo, että kirjoittajan on tunnettava oman genrensä traditiot. Genressä voi myös olla piirteitä, joita ei pysty poistamaan. Eikö Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi ole pohjimmiltaan pararomanssi?

Tiihonen pohtii minkä perusteella pararomansseihin löytyy uusia trendejä. Olennon on ainakin oltava inhimillisyyden peilikuva: joillain tavoilla parempi, joillain tavoilla pahempi. Pararomansseissa tutkitaan fiktion keinoin mitä on olla ihminen. Simukan mielestä pararomansseissa ei vain puhuta helpommin vaikeista asioista, vaan myös suoremmin. Tarinoita voi peilata omaan elämäänsä. Tiihosen mielestä pararomansseissa huonoimmillaan paetaan todellisuudesta, vaikka ongelma on rakkaus itse. Parhaimmillaan taas näytetään kuinka mahdotonkin rakkaus voi toimia. Rakkaus ei tyhjene aiheena koskaan.

Simukasta tarinoissa pohditaan missä asioissa rakastuneet ovat yhtä ja missä erilaisia. Nykyään ihmiset ovat hyvin yksilökeskeisiä. Toisen ihmisen vieraus pelottaa. Romanssit antavat ehkä apua siihen, miten toinen kohdataan niin, ettei rakkaus tuhoa molempia.

Pettersonin mielestä paranormaali romantiikka asettuu yleisesti kirjallisuuden kuvitteellisessa hierarkiassa aika alas. Lasten ja nuorten sekä naisten kirjallisuutta on perinteisesti pidetty yhteiskunnalista realismia vähempiarvoisena. Hänen ikäluokassaan monet tuomitsevat Twilightin roskaksi edes lukematta sitä. Simukka uskoo, että jokaisen genren sisällä on myös kuraa. Ei genreä voi kuitenkaan tuomita vain huonoimman kautta. Hänestä on hienoa, että kirjallisuus herättää suuria tunteita!

Pettersonin mielestä eri genret palvelevat eri tarkoituksia. Moni ihminen lukee genrejä sekaisin. Dissaaminen on ihan turhaa. Antaa lukijoiden nauttia. Pararomanssi voi olla myös sisäänheittäjä muihin genreihin. Se saa nuoret lukemaan. Huotarin mielestä paneelin keskustelu osoittaa miten syvällistä paranormaali romanssi onkaan. Hän ei tajunnut, että genre on mukamas suunnattu vain nuorille tytöille. Hän ei ymmärrä ajatusta, että lukija voi samaistua vain samankaltaiseen päähenkilöön. Tiihonen näkee tässä kirjoittajan taidon: hyvä kirjoittaja saa kenet vain samaistumaan hahmoihin.

Simukka näkee tässä myös lukijan hyvyyttä. Lukijalla on oltava taito heittäytyä tarinaan, oli se mitä vain. On typeryyttä etsiä vain itsensä kaltaisia hahmoja.

Magdalena Hain Susikuningattaren lausumista Louhi-lavalla.


16:00 Susikuningatar - Magdalena Hai

Gigi ja Henry sarja kertoo vaihtoehtotodellisuudesta, jossa Grönlannin mannerjää on sulanut. Gigi on valtansa menettäneen kuningasperheen nuorin lapsi. Magdalena Hai näkee trilogian viimeisen osan Suurena Suomalaisena sotaromaaninaan. Tarinassa eletään lasten aikuisuuden alkua. 

Sarjan genre on steampunk, joka on 1800-lukulaista science fictionia ja toisinaan myös fantasiaelementtejä. Steampunk on aika uusi genre Suomessa ja Hain kirjat ovat sen ainoita romaanipituisia edustajia tällä hetkellä. Tälläkin hetkellä kirjoitetaan kyllä steampunk kirjoja, mutta kirja-ala on hidas. Ne tulevat esiin ehkä 3-4 vuoden päästä. Steampunk oli aiemmin synkkä genre aikuisille, mutta vakavuus on alkanut karista siitä 2000-luvulla. 

Steampunk on ihan kaikkea: musiikkia, kirjoja, elokuvia, muotia jne. 2000-luvun alussa goottipiirit nostivat sen muodin kautta paremmin esille. Sittemmin genre on levinnyt ahkerasti, vaikka se on vasta tulossa Eurooppaan. Gigi ja Henry sarjaa ei ole vielä käännetty, mutta Hai oli Saksalla koulukierroksilla näytekäännöksen kanssa viime kesänä ja se upposi siellä yleisöönsä. 

Tarina lähti liikkeelle hahmoista ja lasten kirjallisuus oli luontevaa kasvutarinalle. Gigi ja Henry sarjan jokaisella kirjalla on hiukan eri kohderyhmät: ensimmäinen osa on selvästi nuoremmille lukijoille kuin viimeisin. Gigi itse kasvaa kirjoissa 11-vuotiaasta 15-vuotiaaksi. Kerjäläisprinsessa osuu siihen hetkeen, kun lapsuus loppuu ja Gigi kasvaa aikuiseksi raadollisessa maailmassa. 15-vuotiaana hän on vastuussa kokonaisesta kansasta. Hai mieltää sarjan sekä tytöille että pojille. Hai kirjoittaa tytölle, joka on ollut. Tytöilläkin on levoton rähinäpuoli ja pojilla herkkä puoli. 

Sarja leikittelee ajatuksella "mitä jos?". Euroopassa oli pitkään Umbrovian kaltaisia syrjäisiä valtioita. Mitä jos Euroopassa olisi säilynyt tällainen omalaatuinen valtio ilman valloittajaa? Vaihtoehtohistoria sopii Haille erinomaisesti, sillä hän on jo valmiiksi historianörtti. Erityisesti häntä kiinnostavat pienien asioiden vaikutukset. Ihmissudet ovat Haille erityisen rakkaita ja häntä on harmittanut niiden jäämisen vampyyrien suosion jalkoihin. 

Hailla oli pitkään mielikuva, jota kohti hän kirjoitti: Nuori tyttö komentaa ihmissusilaakson armeijaa. Tämä mielikuva toteutui lopulta Susikuningattaressa. Hän ei itse osaisi olla yhtä erityinen 15-vuotiaana. Gigihän oli aluksi ihan tavallinen tyttö. Haista on tärkeää, että hahmot tekevät välillä vääriä valintoja, mutta niistä selviydytään lopulta. 

Hai ei halua jatkoa tarinalle, vaan suunnittelee kirjoittavansa seuraavaksi jotain muuta. Hän on kuitenkin miettinyt, josko kirjoittaisi esimerkiksi novellimuodossa tarinoita toisen ja kolmannen kirjan välisestä ajasta. Hai ei suostu paljastamaan mitä hänellä on seuraavaksi työn alla tai onko se edes steampunkia. Pari projektia kumminkin on vireillä.

Ja viimein myös sunnuntain ostokset.

Viimeisenä messupäivänä budjettini oli jo aika olematon, mutta onneksi tiesin etukäteen mitä kirjoja hain. Marko Hautalan Kuokamummoa olen odottanut jo kauan, joten oli ihanaa saada se viimein käsiini. Kansikuva on kertakaikkisen upea. Magdalena Hain Susikuningatar päättää ihastuttavan trilogian ja on myös ihan must.

Annika Lutherin Kodittomien Kaupungista en ollut kuullutkaan, mutta kirjan idea vaikuttaa hurmaavalta. Sinisaloa oli myös tullut lisää Teoksen pöydälle, joten poimin mukaan Auringon Ytimen

Viimeinen ostos oli Kirjoittaminen Taide ja Taito, jota metsästin jo aiempina päivinä, kunnes muistin että se on Ateenan kirja ja haravoin heidän myyntipöytänsä. Kirjan sisällysluettelo vaikutti lupaavalta. :)

Ja niin messut ovat taas ohi. Kivaa oli, nyt väsyttää. 

tiistai 28. lokakuuta 2014

Helsingin Kirjamessut 2014: Lauantai

Lauantaina jätin jo suosiolla kiinnostavia ohjelmia väliin, kun kaipasin tilaa hengittää. Ei-niin-yllättäen lauantaina messut olivat täydessä hulinassa, viikonloppu kun houkuttelee messuille huomattavasti enemmän porukkaa kuin arkena.

Tällä kertaa messuseuralaisekseni tuli Unelmat ja tummat tarinat blogin Lila, jonka kanssa saimme ihmetellä messuhulinaa ja metsästää kirjoja. Saimme myös neronväläyksen käydä syömässä jo ennen puolta päivää, jolloin jaksoimme pinnistää kolmen peräkkäisen paneelin läpi. :)

12:00 Mitä on suomikumma?
13:00 Miten tullaan kirjailijaksi?
14:00 Ensimmäisen kirjan huuma ja katumus


 Anne Leinonen ja J.Pekka Mäkelä

12:00 Mitä on suomikumma?

J. Pekka Mäkelä tunnustaa, ettei käytä itse suomikumma-termiä. Kirjastaan Muurahaispuu hän puhui maagisena realismina, mutta kustantajan mielestä maaginen realismi on Etelä-Amerikan oma genre. Lopulta kirjaa kuvailtiin "reaalifantastisena tarinana Kontulasta". Reaalifantasia termi juontaa juurensa 2006 vuodelta, kun joukko kirjailijoita huomasi, etteivät he oikein sovi mihinkään kategoriaan.

Leinonen kertoo, että fantasiaa ja seikkailutarinoita on ollut jo 1800-luvulta lähtien. Suomessa on fantastisen fabuloinnin perinne, vaikka kirjoilta on vaadittu pitkään ankaraa realismia. Spefiä on tullut Suomeen käännöskirjamuodossa jo 80-luvulla, mm. klassikoita kuten Asimov. Silloin spefi nähtiin vahvasti viihteellisenä, vaikka siinä olikin yhteiskunnallista sanomaa. Johanna Sinisalon Finlandia-voitto avasi portit vakavalle ja korkeakirjalliselle spefille 2000-luvun alussa.

Mäkelän mukaan Suomessa on hieno spefilehtien perinne, joka on kasvattanut spefikirjoittajamme. Harjoittelu novellien parissa on kypsyttänyt kirjoittajista kirjailijoita. Leinonen uskoo, että nyt spefiä on virallisesti lupa kirjoittaa. Yleisesti mielikuva spefistä on ikävä kyllä avaruusscifiä ja high fantasiaa, joka tekee spefin markkinoinnista haastavaa. Mäkelä uskoo, että kirjailija on huono kategorisoimaan teoksiaan itse.

Reaalifantasian perustanut kirjailijaryhmä koostuu J.Pekka Mäkelästä, Anne Leinosesta, Juha-Pekka Koskisesta ja Pasi Ilmari Jääskeläisestä. Mäkelän mukaan termillä haluttiin saada tilaa omalle ilmaisulle, ei niinkään erottautua fantasiasta. Reaalifantasiaa pidetty alkuun kirjoittajaryhmäkohtaisena, mutta se on sittemmin paisunut omaksi genrekseen. Leinonen kuvailee reaalifantasiaa ajattelutavaksi, jossa ei välitetä olemassa olevista laatikoista. Esimerkiksi hänen teoksessaan Viivamaalari oli fantasiaa, realismia ja sci-fiä. Myös Mäkelän kirja Nedut sisältää hiukan kaikkea (kuten shamanismia), vaikka sitä onkin mainostettu sci-finä.

Leinonen kertoo, että suomikumma, eli finnish weird, syntyi oikeastaan, kun kotimaisia kirjoja vietiin ulkomaille. Johanna Sinisalo keksi termin katsoessaan Rare Exports elokuvaa, jossa oli "outoa suomalaisuutta". Suomikumma on kätevä yleistermi, jolla markkinoidaan tarinoitamme maailmalle.

Voi lautapelien ihanuus!

Mäkelän mukaan taas uuskumma on syntynyt maailmalla, aivan urbaanin fantasian kyljessä. China Miéville on suuntauksen suurin nimi. Mäkelä suomensi hänen kirjojaan jokunen vuosi sitten. Tällöin työn alla oli Miévillen romaani Toiset, jossa samassa kaupungissa asuu kahden eri todellisuuden ihmisiä. He välttelevät toisiaan, hieman kuten hyväosaiset välttelevät meillä kerjäläisiä ja muita huono-osaisia.

Mäkelä suositteli myös muita suomikumman teoksia: Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa, jossa on suomikumman ilmapiiri dystopiasta huolimatta, ja Johanna Sinisalon Sankarit kirjaa, jossa on kuvattu moderni nyrjähtänyt Kalevala. Leinonen ihmettelee, että Sankarit on jäänyt jotenkin kokonaan huomiotta, vaikka on erinomainen kirja. Mäkelä paljastaa kirjan inspiroineen Nedut kirjan päähenkilön. Siinä missä Väinämöinen eli musiikillaan, asuu Nedutin rokkilegenda Korsussa ja on pahasti velkaantunut. 

Mäkelä näkee suomalaisen melankolian osana kirjallisuushistoriaamme. Tähän Leinonen lisää luonnon tärkeän roolin. Esimerkiksi Tiina Raevaaran kirjat henkivät luontoa, kun taas muualla maailmassa luonnon rooli on pienempi. Mäkelä suosittelee myös Jenny Kangasvuon Sudenverta ja Leinonen puolestaan Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta kirjaa. Mäkelän mielestä Lumikon ihanuus on siinä, ettei omituisuuksia selitetä puhki. 

Leinonen kertoo myös Maarit Verrosen Karsintavaihe kirjasta, jossa ihmiset on jaettu A, B, C ja D luokkiin. Esimerkiksi D-ihmiset saavat tehdä vain tietynlaisia töitä ja asua tietyillä alueilla. Heidän on tyydyttävä omaan lokeroonsa. Myös Helena Wariksen Vuori saa kiitosta Leinoselta. 

Mäkelä siirtyy seuraavaksi pohtimaan suomikumman ominaispiirteitä. Hänestä meillä on taipumus käsitellä asioita ilman ääripäitä, jolloin hyvän ja pahan mustavalkoisuus puuttuu. Ymmärrämme pahan valtakuntia. Leinonen epäilee tämän olevan perua Kalevalan antisankaruudesta. Tarinoissamme ahertavat usein tavalliset duunarit. Mäkelä kertoo joskus sanoneensa, että "on kiinnostunut ihmisistä, jotka siivoavat sankareiden jäljet". Tässä on myös hänen Karsta romaaninsa peruste. 

Kuvassa Aurinko Kustannuksen ihana myyntikoju.

Leinonen mainitsee suomikumman ominaisuudeksi myös toiseuden ja sivustakatsomisen. Mäkelä uskoo, että Suomessa kirjoitetun Sormusten Herran sankarit olisivat olleet armeijoiden jalkoihin jääviä siviilejä tai örkeistä ulospotkittu jengi. Leinonen kertoo, että Amerikassa pedot tulevat metsistä, kun taas Suomessa metsä on ollut turva ja pakopaikka. Mäkelä jatkaa, että vaikkapa Englannissa metsät on hakattu pois, eikä niille ole tilaa. Siispä metsä voidaan nähdä kostonhimoisena.

Leinonen pitää talven ja lumen kuvausta myös ominaisena suomikummalle. Mäkelä haluaisi nähdä spefitapahtuman Pohjois-Suomessa keskellä talvea. Siinä olisi tunnelmaa!

Mäkelän mielestä kirjallisuutta on vaikea ennustaa. Näemme vasta 50 vuoden päästä miltä nykyiset suomikumman vuodet oikeasti näyttivät. Esimerkiksi musiikissa on jäänyt elämään moni aikalaisten parjaama teos. Leinosen mielestä suomalaiset kirjat ovat vasta nyt breikkaamassa maailmalla. Meistä ollaan aidosti kiinnostuneita.

Mäkelä haluaisi madaltaa kynnystä spefin ja valtavirran välillä. Leinosesta on hienoa, kun hän saa narutettua lukijan spefin pariin. Spefin innostuneet lukijat ovat välillä niin perehtyneitä genreen, ettei heille ole samanlailla yllätyksiä. Mäkelästä on mahdollista kutitella asioita, joita lukijat eivät tiedä kaivanneensa. 

Leinonen näkee suomikummassa yhteiskunnallisia sävyjä. Tarinoissa on usein vahva sanoma. Mäkelän mielestä spefi heijastelee aina alastomasti oman aikansa pelkoja ja toivoja - ehkä jopa enemmän kuin realismi. Parhaat tarinat pitävät sisällään sellaistakin, jota kirjailija ei tarkoittanut. Tarina ei aina ole se, josta kirja kertoo. 

Molemmat ovat huomanneet toistavansa samanlaisia teemoja ja elementtejä. Leinosella toistuu asetelma, jossa yksilö on ympäristöään vastaan. Mäkelä puolestaan on fiksoitunut parviälyihin. Hänen päähenkilönsä haluaisivat kuulua yhteisöihinsä, mutta eivät ehkä aina pysty siihen.

Paula Havaste, Antti Arnkill (Otava), Nelli Hietala, 
Touko Siltala (Siltala) ja Katja Leino (Gummerus).

13:00 Miten tullaan kirjailijaksi?

Touko Siltala kertoo Siltalan saavan käsikirjoituksia paperilla ja sähköpostilla. 3-4 ihmistä käsittelee näitä käsikirjoituksia. He julkaisevat vuodessa noin 30 kirjaa. Siltalalla on myös poisluettuja genrejä kuten lasten ja nuorten kirjallisuus ja fantasia, sillä kustantajalla ei ole niihin asiantuntemusta. Antti Arnkill sanoo Otavan saavan n. 1000 käsikirjoitusta vuodessa. He käyvät porukalla tarjonnan läpi kerran viikossa. Kaikkiin teksteihin tutustutaan, mutta silmäillen näkee jo tekstin laadun. Vain osa käsikirjoituksista valikoidaan lähempään tarkasteluun.

Katja Leino kertoo Gummeruksen saavan samoja määriä ja varmasti myös samoja käsikirjoituksia. Hän toivoo, että kirjoittajat ilmoittaisivat kustantamoihin jos saavat sopimuksen muualta. Arnkillin mielestä kustantamisen sirpaloituminen on hyvä asia, sillä se monipuolistaa tarjontaa. Nyt jokainen voi julkaista kirjan tai olla kriitikko, eikä kirjallisuus ole enää "10 äijän käsissä".

Siltalan mielestä hyvä teksti on harvinainen. Siinä on usein omaperäisiä havaintoja ja tuoreus on puettu taitavasti sanoihin. Suurin osa kirjoittaa odotusten mukaan. Hyvän ja huonon tekstin ero näkyy pienissä asioissa. Jokaisen kirjan on oltava lajissaan kiinnostava, sillä genret ovat keskenään hyvin erilaisia.

Arnkill kertoo, että lukeminen alkaa tunteella. Hän ei lue käsikirjoituksia kustantajan hattu päässä, vaan etsii tekstejä, jotka koskettavat häntä. Lukiessaan hän miettii usein "näenkö minä itseni esittelemässä tätä eteenpäin innostuneena?" tai "Kuka tätä lukee?". Prosessiin ei liity laskelmointia. Leino kertoo, että kirja on myytävä montaa jo ennen kuin se saavuttaa lukijan: kustannuspäällikkö, markkinointi, kirjakaupat, media.

Paula Havaste kertoo lähettäneensä ensimmäiset käsikirjoituksensa kustantamoon, kuten kuka tahansa. Hänestä kirjailijan kirjoittajan erottaa siitä, että kirjailija on valmis näkemään tekstin eteen vaivaa, vaikka se tuntuisi itsestä jo valmiilta. Kehityshaluinen kirjoittaja ja ammattilukijat (kustannustoimittaja) luovat yhdessä valmiin kirjan. Nelli Hietalan esikoinen julkaistiin 2009. Hän lähetti käsikirjoituksensa neljään kustantamoon ja lähestyi Nemon sattumalta juuri oikeaan aikaan, sillä he halusivat juuri silloin kotimaisia kirjailijoita.

Messuilla esiteltiin myös valeMuumihahmoja.

Leino muistuttaa, ettei kielteinen päätös tarkoita aina huonoa käsikirjoitusta, vaan hylkäämisen syy voi myös olla täydessä kustannusohjelmassa. Siltala kertoo saavansa paljon kiinnostavia ja riittävän hyviä käsikirjoituksia, mutta ne eivät vain sytytä lukijaansa. Innottomuus käsikirjoitukseen puolestaan kantaa läpi sen koko elämän. Kyllästymisen ilmapiiriä ei voida hyväksyä. Aina ei myöskään ole resursseja käsitellä kaikkia ehdokkaita ja muovata niistä mestariteosta. Tässä taloustilanteessa ei voi kasvattaa henkilökuntaa ja kustannusohjelmaa, kun kirjojen myynti koko ajan laskee.

Arnkillille on aina tähtihetki soittaa kirjoittajalle, jonka kirja valitaan kustannusohjelmaan. Välillä voi mennä vuosiakin, kun kirjalle sovitaan aikataulu, tutustutaan ja muokataan tekstiä yhdessä. Kirjoittajat ovat onneksi avoimia palautteelle. Hänestä kirjan kanssa ei saa hätiköidä, vaan hyvästä on tehtävä vielä parempi. Työn jaossa kustannustoimittaja kommentoi ja kirjailija työstää käsikirjoitusta. Seuraavan kirjan kohdalla voi olla vain idea tai synopsis, jonka pohjalta työstetään kirja mahdollisimman pitkälle.

Havasteen mielestä kommentointi parantaa tekstiä. Kirjailijalla kuitenkin säilyy valta valita mitkä kommentit hän ottaa vastaan ja mitkä hylkää. Kirjailijan on voitava luottaa ja arvostaa kustannustoimittajaansa. Havaste haluaa käsikirjoituksensa ensimmäiseksi lukijaksi ammattilukijan. Hietala näyttää myös käsikirjoitukset vasta kustannustoimittajalleen, eikä käytä muita esilukijoita.

Yleisiä messutunnelmia...

Arnkillin mielestä hyvä kustannustoimittaja osaa sekoittaa kritiikkiä ja kiitosta. Kiitos tulee ensin, koska kritiikki nostaisi kirjailijan defenssit. Havaste pitää tärkeänä, ettei kirjailija niele kaikkea saamaansa palautetta. Arnkill pitää myös kirjailijan varmuutta hyvänä juttuna, onhan kustannustoimittajan mielipide vain yksi muiden joukossa. Täytyy olla jämpti. 

Siltala sanoo, että luottamuksen on oltava molemminpuolista. Nykyään meillä on jo maineeseen nousseita kustannustoimittajia. Toisaalta kustannustoimittajankin ideat voivat olla huonoja. Aina kemiat eivät osu yhteen ja tulee kustannustoimittajan vaihtoja. Niihin ei kuitenkaan liity suurta dramatiikkaa, sillä konfliktit kuuluvat asiaan. 

Ennen kustannustoimittajien ja kirjailijoiden yhteistyö salattiin tiukasti, nykyään tarinoita kuulee kaupungilla. Tätä hän pitää huonona kehityksenä; Yhteistyö ei voi olla semijulkista. Havaste lisää, että kaupungilla kerrotaan myös hyvistä kustannustoimittajista. Kirjailijamyytti yksinpuurtajasta on muuttunut. 

Leino näkee kustantajan kirjan laadun takeena. Havaste ei haluaisi tehdä omakustannetta, sillä siihen liittyy auttamattomasti oman kirjan konkreettinen myyminen yhteistyökumppaneille, eikä se ole hänen ydinosaamistaan. Arnkill luettelee kustantajan työt: kirjan kansi, taitto, kirjapainon palveluiden ostaminen. Kustannustoimittaja on kirjailijan ja kustantamon välinen tulkki. Leinosta kirjan teko on tiimityötä. Arnkillin mielestä omaa kirjaa on vaikea hehkuttaa - tämä lienee suomalainen ilmiö. Hänestä on hyvä, että joku muu myy kirjan.  

Panelistit antoivat vielä lopuksi neuvoja kirjailijoiksi haluaville. Havaste kannustaa intohimoisuuteen ja vaivannäköön kirjan suhteen. Arnkillin mielestä tekstiä kannattaa kirjoittaa reilusti uudelleen, eikä aina vain muokata samaa versiota. Sanoista on uskallettava luopua, karsiminen vain vahvistaa kokonaisuutta. Kirjoittajan on oltava sinnikäs. Siltala kehottaa kirjoittajia soittamaan käsikirjoitusten perään. Kustantamoiden hiljaisuudesta ja penseydestä ei kannata lannistua!

 Markus Nummi ja Riikka Pulkkinen haastateltavana.


14:00 Ensimmäisen kirjan huuma ja katumus

Markus Nummi kertoi kirjoittaneensa esikoiskirjaansa 7 vuotta salassa. Hän ei juurikaan puhunut ihmiselle kirjoittamisesta. Nummen esikoisromaani Pariisi katoaa ilmestyi vuonna 1994. Pulkkinen kirjoitti esikoisromaaninsa Rajat vuonna 2006. Hän luonnehti itseään silloin "20-vuotiaaksi tytöksi hybriksessä". Oma kirja oli ilman muuta parasta ikinä. Tämä tunne kuuluu hänestä ei-julkaisseille, kun taas julkaissut kirjailija löytää realismin ja nöyryyden.

Nummi tunnustaa olevansa hidas kirjoittaja. Jokainen uusi kirja on kokonaan uusi maailma. Ensimmäisen kirjan kohdalla oli paljon näyttämisen halua ja myös pelkoa. Kirja sai näyttävät positiiviset arvostelut, joista tuli myös suuren huomion synnyttämä "missiovuoden humu". Nummi liiteli silloin aika korkealla, pitihän Juice Leskinenkin kirjasta esitelmän! Arkiset kohtaamiset kuitenkin palauttivat kirjailijan maan pinnalle.

Pulkkisen mielestä julkaisusta alkaa ammattivarmuus. Hänen kohdallaan kävi kuitenkin niin, että hän putosi 2008 eräänlaiseen "häpeäkuoppaan". Julkisuudella oli oma osansa tämän kanssa. Itsetunto olikin koottava uudelleen, kuten myös romaanin maailma oli rakennettava taas tyhjästä ja vanha räjäytettävä pois.

Nummi kertoo, että haluaisi muuttaa esikoisestaan yhden sanan, jonka kirjan ruotsinnos teki paremmaksi. Mutta jos hän kirjoittaisi kirjan nyt, olisi se tyystin erilainen. Maailma on muuttunut ja internet-aikana teemaa voisi käsitellä eri tavalla. Pulkkisella on ristiriitainen suhtautuminen esikoiseen. Rajan menestystä seurasi häpeän kokemus, sillä hänellä oli kirjan taholta hyvin voimakkaita kohtaamisia. Välillä näihin liittyi tytöttelyä ja hänen mitätöintiään.

Tämä kenties siksi, että Pulkkinen oli nuori naiskirjailija, jonka tekstissä oli voimakasta seksuaalikuvausta. Toisinaan tämä luo uhkakuvia ihmisille. Kirja hämmensi joitain lukijoita. Pulkkisen mielestä kirjassa yhdistyivät filosofisuus ja seksuaalisuus uudella tavalla. Kun markkinoinnissa vielä korostettiin hänen nuoruuttaan ja tyttömäistä olemustaan, syntyi kirjaan outo kirjailijalähtöinen koukku.

Nummen esikoinen osui J.H Erkon romaanipalkinnon loppumiseen ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon alkuun, jolloin huomiota oli normaalia enemmän tarjolla. Samalla menossa oli muutos mediassa, jossa kirjoja alettiin myydä voimakkaammin kirjailijan kautta ja julkisyysmylly keskittyi heihin.

Pulkkinen ajatteli, että julkisuuteen kuuluu heittäytyä. Hän ei osannut ajatella etukäteen millaista siitä tulisi. Äkkiä hän olikin seurassa, jossa hänen ulkonäöllään oli väliä. Hänellä kesti 4 vuotta aikaa kirjoittaa seuraava kirja. Välimatka ja kokemus auttoivat selviämään eteenpäin. Hän on iloinen, ettei voittanut aikanaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoa, sillä se olisi saattanut lamaannuttaa hänet.

Tällä kertaa muutama uusi kirja ja pari kauan kaivattua.

Kakkospäivänä kävin noutamassa J.S. Meresmaan Mifongin Mahdin ja Kari Välimäen Todensanat (hurmaavan absurdia lyhytproosaa ja mikä kansi!!!). Nyt pääsen viimein lukemaan miten Mifongin Ajan cliffhanger ratkeaa. :)

Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja (jossa esiintyy mm. Garuda, Behemot, Khimaira, Lamiat...) ja Johanna Sinisalon Enkelten Verta olivat heräteostoksia, ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa kirjaa etsin erityisesti Ateenan pöydältä. Olen lukenut Sinisalolta vain Ennen Päivänlaskua ei voi, joten olin onnessani kun löysin hänen uudempia kirjojaan. Jääskeläisen kanssa olen todennut, että kemiamme kohtaavat pelottavan hyvin. 

Ja kuvitteellisia olentoja tunnen liian hyvin! Kirjassa oli vain kourallinen täysin uusia tuttavuuksia. XD