perjantai 27. joulukuuta 2013

Kirjoittajan pimeä puoli

LP:n ensimmäinen versio (84 000 sanaa) valmistui sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Vastasyntynyt oli pitkän synnytysprosessin jälkeen liian väsynyt itkeäkseen ja se saatiin siirrettyä onnistuneesti pöytälaatikkoon odottamaan jatkotoimenpiteitä. Tämän... luomuksen äiti oli sangen onnellinen, että pääsi vastasyntyneestä eroon mahdollisimman pikaisesti ja saattoi vain levätä Joulun pyhät. 

Loppua kohti kirjoittaminen meni - kuten varmaan saattoi arvata - pelkäksi väsyneeksi vääntämiseksi. Viimeiset luvut ovat puhtaasti sitä itseään: asioiden pitkästyttävää kertomista vailla kiehtovaa tarinankerrontaa. Tärkeintä oli saada ensimmäinen vedos valmiiksi. Pelkkä lopettaminen tuntui niin mielettömän hyvältä! Taakka putosi harteiltani. En ole mielestäni ottanut kirjoittamisesta stressiä, mutta tämän kohdalla sekin on tullut mukaan kuvioihin, kenties siksi, että halusin pitää aikataulustani kiinni väkisin.

Nyt aion kuitenkin pyyhkiä projektin mielestäni hetkeksi. Ensi kuu tulee olemaan käsikirjoitusten lukua ja kirjojen lukua. Olen jo parin päivän levon jälkeen ihan eri ihminen, jotenkin energisempi. Siitä huolimatta haluan nyt keskittyä johonkin ihan muuhun kuin omiin kirjoitelmiini. Tarvitsen perspektiiviä, uusia ajatuksia, muuta tekemistä. 

 Jouluisissa tunnelmissa Kingin kanssa...

Mutta se otsikon pimeä puoli? Mistä oikein puhun? Sain Joululahjaksi lisää Kingiä ja pinon päällimmäiseksi osui Kingiltä Pimeä Puoli. Lukaisin liki 500-sivuisen kirjan muutamassa päivässä.

Kirja kertoo kirjailija Thad Beaumontista ja hänen kirjailijapseudonyymistään George Starkista. Kirjan alussa Thad on päättänyt paljastaa yleisölle, että hän on George Stark, ja haudata toisen, pimeän kirjailijaminänsä lopullisesti. Jokin kuitenkin menee pahasti pieleen ja vaikuttaa siltä, että George Stark on paljastumisensa jälkeen enemmän elossa kuin koskaan. Eikä Stark ole ilahtunut siitä, että hänet on yritetty tappaa. 

Kirjan aihe on aika hauska näin kirjoittajan näkökulmasta, etenkin kun on leikitellyt ajatuksella, että julkaisisi kirjan salanimellä (kyllä, olen saattanut jo rustata kirjailijanimeni keskeneräisiin kässäreihinkin XD). Lukiessani aloin miettiä sitä millainen suhde kirjoittajalla on maailmaan ja omaan kirjoittavaan minäänsä. Esimerkiksi niihin aikoihin, kun kirjoitin vielä fan fictionia (ja etenkin kauhuteemalla) harva tuttuni olisi osannut yhdistää tekstejäni minuun, vaikka olisi ne lukenutkin.

Salanimen takana minulla oli usein sellainen olo, että kykenin mihin vain. Tämä asenne vei tekstitkin välillä aika pimeille poluille. Vuodatin paljon itsestäni noihin tarinoihin ja puin sellaisia asioita, joista ei puhuttu kahvipöydässä. Vain taivas oli rajana.

Nyt kun oikeasti pohdin myös lukijaa, kirjoitan selvästi varautuneemmin. Pinnan alla kuplii yhä se sama kaaos, mutta se on aisoissa - ainakin toistaiseksi.

Mietin myös Kingin suhdetta tähän kirjaan. Pimeä Puolihan ilmestyi joitain vuosia sen jälkeen, kun Kingin oma pseudonyymi Richard Bachman paljastui suurelle yleisölle. Toisaalta tuntuu myös, että King sivuaa omaa alkoholismiaan ja huumeriippuvuuttaan. Hänhän oli 80-luvulla niin koukussa, ettei muista kirjoittaneensa Cujoa lainkaan. Pimeän Puolen aikoihin King oli jo hakeutunut hoitoon ongelmansa vuoksi. Hän muisteli kirjassaan Kirjoittamisesta, että pelkäsi kirjoittavansa huonommin ilman päihteitä. Vähän kuin Thad pohtii kirjoittavansa huonommin kuin hänen menestyneempi pseudonyyminsa, Stark.

Jotenkin tämä hyvin synkkä kirja kuvaa yllättävän hyvin sitä miltä minusta välillä tuntuu. Kirjoittaminen on iso osa identtiteettiäni. Samalla se on kuitenkin hyvin salainen osa, sillä siihen suodattuu hyvin paljon itsestäni, paljon sellaisia asioista joista en puhu muille. Puen ne fantasiahahmojen ja seikkailun viittaan, mutta pinnan alla ne ovat hyvin todellisia riivaajia mieleni perällä. En lähtökohtaisesti puhu kirjoittamisesta, koska niin harva ymmärtää sitä.

Ja toisaalta jokainen kirjoittaja varmasti sanoo lukijalleen, että hänen kirjoittamansa tarina on vain fiktiota. Lukijat vetävät yhtäsuurimerkkejä mielusti kirjailijan ja kirjan välille (kuten minäkin tein edellä) ja lukevat rivien välistä ties mitä. Kirjoittaja punoo totuuden sirpaleista ja keksityistä asioista monimutkaisen verkon, mutta harva haluaa lukijan tietävän mikä osa on totta ja mikä fantasiaa, koska paperille vuodattuu välillä hyvin kipeitä ja arkaluontoisia asioita. 
Mutta hänelle oli selvinnyt että jos hän piti pintansa, jos hän latoi sinnikkäästi sanoja sivulle, jokin lähti käyntiin, jokin sekä ihastuttava että hirvittävä. Sanat lakkasivat olemasta erillisiä. Kankeat ja elottomat henkilöt alkoivat notkistua, ikään kuin hän olisi pitänyt niitä yön yli komerossa ja niiden olisi tarvinnut verrytellä ennen kuin ne pystyivät tanssimaan kunnolla. Hänen aivoissaan alkoi tapahtua jotain. Hän melkein tunsi aivosähkökäyrien muuttuvan, menettävän sievistelevän, kurinalaisen marssitahtinsa ja muuttuvan unennäön pehmeiksi, sottaisiksi delta-aalloiksi.
Pidän hirveästi siitä, kun kirjailijat kirjoittavat kirjoittamisesta. Siksi Pimeä Puoli osuu ja upoaa. Siinä oli monta kohtaa, jossa King osaa kuvailla kirjoittamista ja sen lieveilmiöitä aika hienosti:
Mutta se oli vain kaukaista sukua todelliselle asianlaidalle, vai mitä? Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Thad oli kertonut tarinan, jolla oli vain hatara suhde totuuteen, ja hän uskoi ettei se liioin jäisi viimeiseksi - olettaen tietenkin että hän selviäisi tästä hengissä. Se ei ollut varsinaisesti valehtelua. Se ei ollut tarkkaan ottaen edes totuuden kaunistelua. Se oli lähes tiedostamatonta toimintaa, kaunokirjallisuuden tekemistä kirjailijan omasta elämästä, eikä Thad tuntenut ainuttakaan romaani- tai novellikirjailijaa joka ei olisi harrastanut sitä. Hän ei tehnyt sitä esittääkseen  itsensä todellisuutta paremmassa valossa. Joskus kävi tosin niinkin, mutta aivan yhtä hyvin hän saattoi kertoa tarinan jossa hän itse esiintyi huonossa valossa tai näytti koomisen tyhmältä. [...]

Tarinaniskennän lähes väistämätön seuraus tuntui olevan kuvitellun vuotaminen reunan yli omaan elämään - niin kuin kitaransoitosta sai känsiä tai vuosia jatkuvasta polttamisesta tupakkayskän. 
Tunnustan että minulla oli lapsena taipumusta sepittämiseen. Mielikuvitukseni oli jotenkin niin vilkas silloin, että tempauduin välillä kuvitteellisiin juttuihin liiaksi mukaan ja sepitin niitä muillekin. Onneksi valehtelu jäi  teini-iässä, kun aloin hahmottaa tarkemmin tätä käytöstä ja sen potentiaalisia seuraamuksia. Silti on toisinaan mielenkiintoista huomata miten paljon helpommin lipsautan valkoisen valheen huuliltani kuin vaikka avokkini, joka ei harrasta minkään sortin valehtelua (tai ainakaan tunnusta sitä minulle ;)).

Valehtelija on kulttuurissamme epäluotettava, joten moni kirjoittaja varmasti inhoaa tätä leimaa. Samalla minusta tuntuu että nämä tarinat pursuavat ulos tavalla tai toisella. Pieninä valheina tai kirjoitettuina tarinoina.

Ovatko kaikki kirjoittajat valehtelijoita? Ei, en usko. Minun pimeä puoleni vain rakastaa valheen tai hyvän tarinan jännitystä, koska todellinen maailma on raskas ja järjetön. Fiktiossa paha saa palkkansa ja ikävät asiat johtavat hyviin, koska haluan niin.

torstai 19. joulukuuta 2013

Pelottava Totuus

Olen hymistellyt iloisesti viime viikkoina. Viime vuonna luin ehkä viisi kirjaa ja tänä vuonna reilusti yli 30. Olen saavuttanut tavoitteeni ja selviytynyt Goodreadsin kirjahaasteesta. Hyvä minä!

Sivulauseessa: Osa norsuistani on päässyt esille uusien hyllyjen ansiosta!

Ilo oli kuitenkin lyhytikäinen. Sain taas uusia kirjasuosituksia, jotka lisäsin kuuliaisesti Goodreadsin luettavien kirjojen listalle. Olen jo jonkin aikaa katsellut tuota sivua ja huokaillut sen pituutta. Olen hidas lukija ja olen pyrkinyt kirjoittamaan paljon tänäkin vuonna, joten kai se 30 on ihan hyvä luku? Sitäpaitsi suurin osa näistä ei ole edes hyllyssä tai lainattavissa noin vain kirjastosta... eihän?

No sitten laskin kirjahyllyni lukemattomat kirjat ensimmäistä kertaa alkuvuoden jälkeen. Niitä on 48. O.O

Siis aivan järkyttävä kasa! Aluksi löysin vain 30, mutta joka kerta kun kävin ottamassa kirjahyllystä kirjan kuvattavaksi, löysin lisää lukematonta tavaraa, kunnes kirjoja olikin jo lähemmäs 50. Muuttomme jälkeen kirjahylly on olohuoneen sijasta avokkini työhuoneessa, jossa en juuri koskaan käy (koska se muistuttaa jonkin otuksen pesäluolaa pikemminkin kuin työhuonetta), joten en vaan ole hahmottanut millaiseksi kirjavuori on paisunut, vaan ostanut onnellisesti lisää kirjoja.

Siispä teen itselleni haasteen: Koko kasa on luettu vuonna 2014. Joka ainoa kirja. Jos kykenin lukemaan tänä vuonna 30 kirjaa, kykenen lukemaan ensi vuonna 48. Revin ajan jostain. Päivitän edistymistäni. Tuhoan tuon kirjavuoren, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Kirjoja saattaa tulla vielä lisää Jouluna (koska pyysin tyhmänä lisää kirjoja lahjaksi O.O), mutta niitä en tähän pinoon laske.

Mutta mitä pinosta sitten löytyy? Olen yrittänyt lukea monipuolisemmin tänä vuonna, siksi kirjoja on tullut ostettua enemmän. Kasassa on klassikkoja, uutuuskirjoja, hämäriä tuttavuuksia ja kaikkea mahdollista.

 Kirjat 1-7: Sci-fi & Fantasia. Dyynejä olen ihastellut muissa medioissa
(minisarja + elokuva) kuin myös Conania. Conania aloitin, kun sen sain,
mutta lukeminen jäi kiireiden vuoksi.

 Kirjat 8-12: Realismi. Millenium-trilogia on ikuisuusprojektini.
Kesällä sain ensimmäistä osaa luettua 150 sivua,
mutta Larssenin tyyli ei oikein pure, vaikka juoni on mielenkiintoinen. 

  Kirjat 13-19: Kauhu/jännitys. Barker, Hautala, Harris ja Lindqvist.
Tämän osaston kirjat menevät varmasti nopeasti alas! Ainoa uusi tuttavuus on Lindqvist,
jonka kirjoja ostin nähtyäni jenkkiversion Ystävät Hämärän Jälkeen filmatisoinnista.

 Kirjat 20-22: Nuoret. Tässä on kans valikoima kirjoja,
joita haluaisin kovasti jo lukea. Welman tytöt on seuraavana lukulistallani,
Pelkoa olen fiilistellyt Kirjamessuilta lähtien ja Piirikin vaikuttaa äärimmäisen lupaavalta.

 Kirjat 23-28: Uuskumma/Urbaani fantasia. Hankalin osio,
koska sisältää niin paljon vaihtelua... Ja katsoessani kuvaa,
keksin, ettei tässä ole Sergei Lukuyanenkon Yöpartiota (#28). Voi perhana!!!

 Kirjat 29-33: Klassikot. Olen nähnyt kaikista jonkun mukaelman
tai tiedän juonen etukäteen, joten ennakko-odotuksilta ei voi välttyä.
Dante kiinnostaa eniten, kun taas Conrad pelottaa eniten.

  Kirjat 34-41 Stephen King. Musta Torni on toinen ikuisuusprojekti.
Jumitan Velhossa, koska kirjan mittainen flashback ei vaan pure.
Carrie ja Kosketus ovat tuttuja leffoina ja Tukikohtaa fanitan minisarjan
ja sarjakuva-adaptaation kautta. Mitä jos kirja ei olekaan yhtä hyvä kuin sen sovitukset?

 Kirjat 42-46 Chuck Palahniuk. Olen lukenut Palahniukin uran alkupään teokset,
joten tilasin alkuvuodesta uudemmatkin. Kevyet, ohuet kirjat jäivät odottamaan,
kun yritin lukea enemmän suomeksi. Samalla pelotti toistaako tuotanto liikaa itseään?

Kirjat 47-48 Muu. Viime vuonna hain uutta inspiraatiota kirjoitusprojekteihin
Japanin kansanperinteestä ja tarinoista.  Kirjat vaan jäivät lukematta,
kun ne hautautuivat hyllyni perälle.

Tässä olikin tämä lukemisvälitilinpäätös sopivasti ennen lomaa. Yritän tuhota mahdollisimman monta kirjaa seuraavan kahden viikon aikana, jotta urakka lähtisi kunnolla käyntiin.

 Tervetuloa 2014 ja Flabbergastic Fortyeight!

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Nappasin Käärmeenlumoojan mukaani Kirjamessuilta. Lukeminen jäi marraskuussa kirjoittamisen jalkoihin, mutta joulukuussa pääsin viimein kirjan kimppuun. Käärmeenlumoojaa oli kehuttu kovasti miltei jokaisessa lukemassani kirjablogissa, joten ennakko-odotuksiakin oli. Ikävä kyllä ne eivät tällä kertaa täyttyneet.

 Annukka Salama, 2012, WSOY, oma ostos

Käärmeenlumooja on tarina yksinäisestä Unnasta, joka kykenee huimiin fyysisiin suorituksiin. Aluksi Unna ei tiedä syytä erilaisuuteensa - hän on vain aina ollut sellainen. Sattuma kuitenkin heittää Unnan yhteen K2:n jätkien kanssa ja Unnalle selviää, että hän on faunoidi: ihminen jossa on yli 50% eläintä. Unnan ketteryys ja nopea oppimiskyky selittyvätkin siten oravalta saaduilla voimilla.

Kirjan juoni on aika olematon. Pääosaan nousee Unnan ja "ah-niin-ihanan" Rufuksen orastava romanssi. Aluksi Unna hieman vierastaa ja pelkää urosfaunoideja, joiden joukkoon kuuluvat harakka-Joone, hevos-Vikke, lepakko-Ronni ja käärme-Rufus. Faunoidit joutuvat usein kamppailemaan eläimellisten impulssiensa kanssa ja kykenevät myös aistimaan toistensa tuntemuksia hajujen, lämpöaistin jne. kautta, joka lisää jännitteitä ryhmän välille. Lopulta Unna kuitenkin hyväksytään osaksi laumaa ja Rufuksenkin kainalosta löytyy paikka.

Parasta kirjassa on ehdottomasti sen osuva nuorisokuvaus. Nuorten kieli on tavoitettu loistavasti ja K2:n lauman jäsenet ovat selvästi omia persooniaan. Kiroilu ja nuorten jutut kuuluvat asiaan, enkä nopeasti muista lukeeni yhtä energistä ja raisua läppää muualla. Välillä nauroin kippurassa, välillä läppä meni jo hieman ylikin.

Myös fantasian ja realismin sekoitus on kiehtova. Realistista nuorisomeininkiä on höystetty fantasiaelementeillä, jotka kuitenkin sopivat pääasiassa tarinan maailmaan ja logiikkaan kaappaamatta tarinaa kokonaan. Kuvittelisin realistien diggaavan kirjan tyylistä tässä suhteessa. Salama kuljettaa tarinaa luontevasti, tekstiin on ripotelti sopivasti murretta ja slangia ja kirjan luki nopeasti.

Käärmeenlumoojassa on siis paljon hyviä elementtejä. Tunteeni sitä kohtaan olivat silti pitkälti väliinpitämättömät. Tämä ei vaan osu oikein yhteen minun mieltymyksieni kanssa.
Vikke kohautti olkiaan ja jatkoi rummuttamista. "Slayer liukastaa liikkeet. Se tekee hyvää niille."

"Tämä biisi on omistettu kyynelehtiville krokotiileille, lämmöllä harakoilta", Joone spiikkasi matalalta ja rämpäytti laajalla käden liikkeellä näkymätöntä kitaraa. "Kyllä teillekin jostain vielä siivet saadaan."

"From lizards to wizards, there's a fine line", Vikke lisäsi ja alkoi viheltää.

Unnan silmät pyöristyivät, kun Joone aloitti laulamisen. Mistä hitosta ne sanat tulivat? Viereisistäkin porukoista käännyttiin katsomaan. Viken rummutuksessa ja länkkärimelodiassa oli jotain länkkärifiilistä. Rufus tärisytti välillä kaljakassia niin että se teki jännää helinää tempon sekaan ja kihelmöi niskassa. Unna nauroi ääneen ja taputti, kun Joone keikahti nurmikolle selälleen, potki ilmaa ja soitti ilmakitaraa rallatellessaan jotain jurakauden jäänteistä, lentokoneista ja elävistä fossiileista.

Unna on aika passiivinen päähenkilö. Hän reagoi tapahtumiin, ei saa niitä aikaan. Hänen motivaationsa tarinassa nojaa enemmän Rufuksen miellyttämiseen kuin vaikkapa faunoiditaustansa tutkimiseen. Kirjan alussa Unnan kykyjä esitellään, mutta lauman astuessa kuvioon Unna passivoituu. Käännekohtana voi mainita tappelun ja raiskausyrityksen skeittirampilla, jossa Unna lamaantuu täysin ja jää kundien pelastettavaksi. Taistelussa metsästäjää vastaan Unna laitetaan kiltisti nurkkaan, vaikka Joonekin osallistuu. Tuskin harakka on paljoa oravaa hyödyllisempi?

Joone pitää yhdessä vaiheessa kirjaa hiukan alleviivaavan puheen, jossa käyttää Amélieta Unnan allegoriana. Unnan elämää leimaa pelko ja hänen kehityksensä keskittyy siihen, että Unna oppii hallitsemaan oravanvaistonsa ja luottamaan poikiin. Jotenkin vain Unnan itsenäisyys tuntuu samalla kärsivän. Pidin valtavasti kirjan alkupuolella kohtauksista, joissa Unnan voimia esiteltiin. Niitä oli hengästyttävä lukea! Harmi, ettei vastaavaa ollut enää lopussa.

Sinänsä minua huvittikin kirjan nimi: Käärmeenlumooja. Minusta Unna oli pikemminkin se osapuoli, joka tuli kesytetyksi. Ehkä Oravankesyttäjä ei ollut yhtä raflaava nimi? ;)

Toki Unna on ihan mielenkiintoinen ja hyvin kirjoittu hahmo. Olisin vain ehkä kaivannut jotain kyseenalaistamista, omaa agendaa tai juttua oravankykyjen ja kundien ulkopuolella. On vähän surullista, ettei Unnalla ole naispuolisia kavereita lainkaan ja että hänen suhteensa omaan perheenseenkin on niin etäinen. Unnan elämä on kirjaimellisesti todella tyhjää ennen K2 jengiä.

Toisaalta myönnän pettyneeni siinäkin, että faunoidit ovat 99% miehiä, ja se yksi poikkeus on saanut voimaeläimekseen oravan. Pidän fantasia-asetelmista, koska niissä olisi mahdollista keikuttaa perinteisiä sukupuolirooleja. Ensimmäinen ajatukseni faunoideista oli kaunistelematta villi lista voimaeläimiä erilaisille naishahmoille. Miten olisi haityttö? Millainen voimaeläin olisi sillä "suositulla tytöllä", joka oli tarinan kannalta relevantti vain silloin, kun Unna sai painautua onnellisena Rufuksen kainaloon ja katsoa kuinka nämä naiselliset tytöt kihisivät kateudesta vieressä? Ounastelin tosin loppua kohden, että voimaeläinvalinta "lajinsa ensimmäiselle naaralle" on taktinen veto - pelokasta oravaa on kenties helpompi hallita?

Nämä ovat aika satunnaisia ajatuksia, sori. Yritän vaan jotenkin viestiä sen, miten lukijana saattaa välillä nähdä potentiaalin jossain jutussa ja pettyä. Ja koska naishahmot ovat juttuni, kiinnitän tapaan jolla heidät on esitetty aika paljon huomiota.
Hän loikkasi rivitalon räystääseen ja kurkotteli vara-avaimen rännin alta. Jalat pettivät alta, kun hän pudottautui alas ja yritti avata ovea. Huimasi niin lujaa, että lukko tuntui pyörivän ovessa, ja avain osui siihen vasta neljännellä yrittämällä.

Unna tärisi ja vapisi. Hän syöksyi huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni. Sukelsi sängyn alle ja pelkäsi hämähäkkien ja pöyhahtuvien liikkeitä henkensä edestä. Hänen teki mieli loikata kattolamppuun jokaisesta pienestäkin äänestä, kun kypsä omena putosi kolahtaen katolle tai naapurin harjanvarsi kaatui siivouskomerossa seinän takana.

Unna oli ensimmäinen nainen, joka oli päässyt elävänä alas K2:sta, eikä hän aikonut mennä enää ikinä takaisin.
Kirjan muut hahmot ovat toki realistisia, mutta en oikein ihastunut heihinkään. Rufus on tyypillinen paranormaalin romantiikan alfa: hyvännäköinen johtajahahmo, joka on ylisuojelevainen ja välillä aggressiivinenkin. En nyt oikein syttynyt tähän Jaguaarilla (tosi huomaamatonta XD) ympäriinsä ajelevaan "ihanan vaaralliseen" rastapäähän. Rufuksella on hyviä hetkiä ja sitten on niitä "oo nyt vittu hiljaa" hetkiä.

Ronnista olisin mielelläni lukenut enemmän. Mielikuva hänestä vertajuovana metallifanina jäi ikävän pinnalliseksi, kun Ronni katosi kirjasta sen keskivaiheilla. Joone oli vaihtelun vuoksi mukavan inhimillinen homohahmo, joskin ihmettelin sitä miksi hänen seksuaalisuudestaan piti käydä niin alleviivaavaa keskustelua Rufuksen ja Unnan välillä - ja vielä muutamaan otteeseen. Jos pitäisi valita suosikkihahmo, olisi omani varmaan ihanan chill Joone.

Viken hahmo oli hyvinkin tuttu arkkityyppi: itseäänkorostava, rajoja kokeileva ja ilman mitään filtteriä paskaa laukova tyyppi kuuluu varmaan monen lukijankin tuttavapiiriin. Hänen juttunsa menivät nopeasti paskafiltteriini, kuten hänen elävän elämän esikuviensakin kanssa käy. Osa Unnan tulikoetta on myös Viken sietäminen, mutta minun makuuni Unna sietää Viken juttuja aika paljon. Toisaalta se on linjassa Unnan luonteen kanssa ja kirjan lopussa Unna jo uskaltaa sanoa Vikelle vastaankin.

Kirjan antagonisti Santia tuntui todella päälleliimatulta ja hänen aiheuttamansa konflikti oli myrsky vesilasissa klimaaksiksi huipentuvan kriisin sijaan. Oikeastaan kohtaaminen sivuutettiin aika huoletta ja siirryttiin ajassakin runsaasti eteenpäin, mikä viimeistään tappoi jännitteen täysin. Tämä harmitti minua, koska metsästäjä-faunoidiasetelma oli yksi kirjan kiinnostavimpia puolia.

Yleensä en jaksa miettiä fantasiatarinan yksityiskohtia, mutta keskivertoa uskottavammat hahmot tekivät minut kriittisemmäksi siitä miten hahmot istuvat "tosimaailmaan". Miksei niitä naisfaunoideja taas ollutkaan? Miksi kaikilla kirjan faunoidihahmoilla on niin erikoiset nimet? Kannattiko vangittuja faunoideja oikeasti säilyttää mökissä saarella ilman vartiointia? Mistä K2:n jätkät repivät rahat ökyautoonsa? Miten Unnan vanhemmat sietävät sitä, ettei tyttö vastaa ikinä puhelimeensa?

Käärmeenlumooja oli selvästi kirjoitettu sarjan aloitusosaksi, joten osa kysymyksistä saa varmaan vastauksia myöhemmissä osissa, joista on jo ilmestynyt tämänvuotinen Piraijakuiskaaja. Olisin kaivannut tähän enemmän toimintaa ja vähemmän ajelehtimista, romanttiset kuviot kun jaksavat harvemmin kiinnostaa minua yksinään (luen pararomansseja usein sen B-juonen vuoksi). Sarjan lukeminen taitaakin jäädä minulta tähän.

Suosittelisin kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville ja fantasiasta kiinnostuneille, sekä realististen nuorten kirjojen ystäville. En pitänyt Käärmeenlumoojaa kritiikistäni huolimatta huonona kirjana. Meidän kemiamme vain eivät kohdanneet.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kirjoittajan Inferno

 Kun sää ei suosi kuvaamista, täytyy käydä luovaksi vanhojen kuvien suhteen. ;)

Blogi on ollut selvästi hiljaisempi pari viime kuukautta. Olen huomannut, että tänne on helpompi postailla sellaisina kausina, kun inspiraatio iskee kipinää ja kirjallisuuden monet mutkat kiinnostavat.

Mutta tekstin intensiivisen työstön vaiheessa mieli pyörii niin voimakkaasti sen yhden ajatuksen ympärillä, ettei se ole kauhean mielenkiintoista materiaalia blogattavaksi. Yksityiskohtia ei kuitenkaan voi kertoa, jolloin kässäristä puhuminen menee aika yleiselle tasolle. Toisaalta omia sisäisiä dilemmoja on todella vaikea pukea sanoiksi, kun kyse on välillä fiiliksistä ja välillä raaoista faktoista.

Olen ollut LP:n kanssa intensiivisessä kirjoitusvaiheessa oikeastaan viimeiset 2-3 kuukautta. Tekstiä on syntynyt n. 80 000 sanaa, josta pieni murto-osa n. 15k syntyi kesällä tarinan koeajon yhteydessä. Vain viimeiset luvut ovat enää kirjoittamatta, mutta urakassa on mennyt rutkasti kauemmin kuin odotin.

Minun piti olla valmis joulukuuksi, jotta voisin vaan himmailla, pelata ja lukea hetken. No, kirjoitan LP:tä yhä Joulun ovella. En olisi näinkään pitkällä ilman kirjoitusssuunnitelmaa. Loppua kohden se helpotti kirjoittamista ihan mielettömästi, vaikka kasvukipuja olikin joidenkin tarinan elementtien kanssa.

Näyttää pahasti siltä, että puserran viimeiset luvut ulos itsestäni tällä viikolla ja annan tekstin seistä helmi-maaliskuuhun.

Kirjoittajabloggaajan suurin haaste on mielestäni blogin kuvittaminen.
Millä lukijalle viestii oman kirjoittamisen tunnelmia?

Kässärissä on mukavaa kaksijakoisuutta: toisaalta on niitä osia, joista olen innostunut ja koen onnistuneeni, ja sitten on niitä osia, joiden viat hahmotan liian selvänäköisesti.

Alku on kirjoitettava uudelleen, koska päähenkilöni persoona on muuttunut puolessa vuodessa niin paljon, ettei hän tunnu samalta luvuissa 1 (heinäkuu) ja 12 (lokakuu). Alku on muutenkin tunnusteleva ja turvallinen. Siellä on liian vähän konflikteja, eivätkä hahmojen väliset uudet ystävyyssuhteet käy järkeen.

Keskivaihe on yllättävän hyvä juonen aukoista huolimatta. Vähän pelkään, että juoni etenee liian pikajunamaisesti, mutta tarinan hissuttelukin pelottaa, koska se lisäisi pituutta. Olen nyt kirjoittanut tarinan luvut kejuksi, jossa on hyvin vähän väljää. Karsittavaa ei ole, ellen poista sivujuonia. Pikemminkin toiminta ja dialogi kaipaisivat lisää kuvailua sekaansa.

Tai no, tämä siis minun mielestäni. Potentiaalinen lukijahan voi olla ihan eri mieltä. ;)

Keskivaiheen loppu näyttää jo energiatasoni hiipumisen. Vaikka panokset kovenevat, hidastuu toiminta ja muuttuu tunteellisemmaksi. Löysin selailemalla täältä hirveästi säämotiivin toistoa. Tarinassa eletään synkkää, sateista marraskuuta ja onpa yhden antagonistinkin nimi Marraskuu. Alitajuntani on tehnyt minulle nanotepposet. ;)

Loppu onkin sitten pakolla väännettyä. Suuret tunteet ovat laimenneet. Päähenkilönikin kuulostaa lopen uupuneelta. Hän etsii kaksi lukua omia voimiaan ja toivoa, jolla jaksaa eteenpäin. Lopulta tarina lähtee taas nikotellen liikkeelle ja juoksee nopeinta reittiä maalia kohti. Sivujuonille annetaan pari mainintaa, mutta siihen se jääkin.

Näihin tunnelmiin onkin hyvä lopetella tänään...

Olen hahmotellut tarinan 5 osaan kässärin nykyversiossa, tosin jako on lähinnä itseäni varten. Se auttaa jäsentelemään tarinan huippukohdat, näkemään missä on löysää ja missä liian tiivistä. Tein uuden lukulistauksen sen perusteella mitä nyt on kirjoitettu. Listauksen mukaan lukuja on jäljellä 2-3.

En enää edes yritä totella sääntöä "näytä, älä kerro", vaan ängen olennaisen informaation tarinan taustakuvioista dialogiin. Ratkaisu tuntuu liian helpolta ja vaatii rutosti lisää pohjustamista.

En osaa edelleenkään kirjoittaa mysteerejä. Molemmat LP:n isoista mysteereistä tuntuvat - ainakin itselle - täysin latteilta ja ennalta-arvattavilta. Yritin kai kirjoittaa suuria shokeeraavia käänteitä, mutta tajusin nopeasti, että tarina on paisunut todella laajaksi ja että uhraan mielummin arvuuttelun ja yllätysmomentin, kuin jätän puhumatta näiden käänteiden merkityksestä tarinalle.

LP on ehdottomasti juonivetoinen tarina. Siinä on hahmoja, joiden motivaatiot ja tarinat ovat koko jutun ytimessä, mutta heidän tekonsa kuljettavat juonen alas rinnettä vierivän kiven tavoin. Illuusioni siitä, että kirjoittaisin hahmovetoista kirjallisuutta (epäonnistuneet kässärini) on lopullisesti hajalla.

Juuri nyt mieli halajaa lepoa. Koti on sekaisin, keksimme avokkini kanssa pitkästä aikaa konsoliropen, jota jaksamme pelata yhdessä (ainakin toistaiseksi), ja editointi ei kiinnosta minua yhtään tässä vaiheessa. Perfektionistina olemisessa vaikeinta on tekstistä luopuminen, vaikka sen virheet näkisi.

Nyt olen sitä mieltä, että kolmen luvun päästä LP:n raakaversio on valmis.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Ryppyjä rakkaudessa?

Tämä latteasti otsikoitu postaus kertoo siitä itsestään: romantiikan kirjoittamisesta. Sen kai pitäisi olla helppoa naiskirjoittajalle - onhan meidät usein kyllästetty elämää suuremmilla romansseilla lapsuudesta lähtien. Tunnustan lukeneeni romantiikkaa monessa muodossa ja nauttineeni siitä usein isomman tarinan lisukkeena. Olen myös kirjoittanut romantiikkaa vuosikaudet aina jossain määrin.

Tällä kertaa tunnun vain lyövän päätäni seinään tämän asian kanssa. LP:ssä on romanttinen sivujuoni, sellainen joka on nivoutunut tarinan ytimeen vuosien saatossa. Tunnen että tämä romanssi kuuluu tarinaan ja sen pitää olla siellä. Tästä huolimatta jokainen ns. romanttinen kohtaaminen tuntuu lässähtävän latteaksi ja kuluneeksi klisheiden kirjaamiseksi. Pyörittelen silmiäni, metsästän Cupidoa ja yritän valaa itseeni oikeaa fiilistä soittolistoilla.

Ei onnistu. Elänkö kenties sellaista hetkeä omassa elämässäni, että suurten romanssien aika on ohi?

Havainto, Edith Södergran.

Kuuden parisuhdevuoden jälkeen voin sanoa, ettei tasapainoinen parisuhde ole aina kauhean dramaattista katseltavaa. Lukurintamalla olen tainnut lukea elämää suurempia romansseja jo liikaakin, kun sietokykyni tuntuu olevan rajoillaan klisheiden ja epätasapainoisten pariskuntien kanssa.

Minua kai vaivaa aikuistumisen sivutuote: kyynisyys. En taida enää muistaa miltä rakastuminen tuntuu tai miten se saattaa muuttaa koko maailman ympärilläsi. Toisaalta olen itse ollut hyvin jalat maassa rakastumisieni suhteen, mikä saa minua pyörittelemään silmiäni paljon kaiken mallisille salamarakkauksille.

En kai enää usko sellaisiin "yhdessä ikuisesti" rakkaustarinoihin kuten ennen. Uskon pikemminkin Scarletteihin ja Rhetteihin, huonoihin ajoituksiin, kivun sanoittamisen vaikeuteen ja siihen, että ihminen ei ole kärsivällinen olento. Viimeisen parin vuoden aikana olen nähnyt tosielämässä enemmän eroja kuin toisiaan yhä rakastavia pariskuntia.

Metsän vaalea tytär, Edith Södergran.

Fandomin kielessä puhutaan OTP:stä, one true pairingista. Tämän pariskunnan edesottamuksia seurataan loppuun asti ja toivotaan parasta. Heidän tarinansa nykii fanin sydänjuuria. Kun tässä yritin yksi päivä etsiä inspiraatiota jostain minua innostaneesta pariskunnasta, omasta OTP:stäni, tajusin pohjimmillani fanittavani yhä Sarah Connoria ja Kyle Reesea (♥). Minussa on varmaan jotain pahasti vialla, kun ylipäätään ajattelen Terminaattoria romanttisena tarinana. O.o'

Koen romanttisten hetkien kirjoittamisen vaikeaksi, koska minulla on jokin hämärä käsitys siitä, että suuri romanssi vaatii dramatiikkaa, puheita ja suuria tunteita. Minulle rakkaus on aina ollut yksinkertaisempaa: tekoja sanojen edellä.

Tarinassa ei ole kolmansia osapuolia, ei merkittävää konfliktia rakkaustarinan edessä, ei jumalaisen näköisiä hahmoja, jotka himoavat toisiaan heti ensimmäisestä kohtaamisesta. Rakkaus on koko ajan siinä taustalla, yhtä luonnollisena kuin hengittäminen. Ristiriita onkin varmaan se, etteivät omat kokemukseni rakkaudesta vastaa sitä mitä viihde yrittää minulle rakkaudesta sanoa. Yritän kuitenkin kirjoittaa kuten olen oppinut, luoda niitä suuria hetkiä, mutta ne eivät vain tunnu istuvan tarinaan.

Sonetti 44, William Shakespeare.

Ja tämän postauksen perusteella voisi tietenkin vain todeta, että miksi sitten yritän änkeä tarinaan Jenkkityylistä elämää suurempaa rakkautta? No koska se kuuluu nuorten genreen? No miksen vain leikkaisi koko rakkaustarinaa pois jos se kerran rassaa? ...koska minä pidän siitä rakkaustarinasta kaikesta huolimatta?

Ongelmani on siis se, että minusta on tullut kyyninen ihmisolento, joka ei osaa kirjoittaa rakkaudesta idealisoidusti. Osaan kyllä matkia romantiikan henkeä, kirjoittaa sellaisesta keskiaikaisesta rakkauskäsitteestä, jossa rakkauden objektia ihaillaan kaukaa ja angstataan. Mutta jos tuon tyyppinen asetelma tulisi laittaa nykyhetkeen niin, että molemmat osapuolet diggaavat - joo ei kiiitos.

Taidan miettiä liikaa kuvitteellista lukijaani tässä vaiheessa. Tuntuu, ettei minulla ole työkaluja välittää omia tunteitani hahmoja kohtaan lukijalle - mikä ei kyllä itsessään ole edes olennaista. Enhän minä voi hallita lukijan tuntemuksia hahmoja kohtaan! Joku tykkää, joku ei.

Eniten taidan pelätä, että hahmojen välinen yhteys jää latteaksi ja tylsäksi aikana, jona paranormaalin romantiikan toisinaan kyseenalaiset parisuhdemallit esitetään eeppisen rakkaustarinan pohjapiirrustuksena.

Luonnistuuko romantiikka teiltä? Entä millainen romantiikka uppoaa?

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Vääristä hälytyksistä

Kävimme tänään kirjoittajatoverini Been kanssa Orion-teatterissa, jossa näytetään vanhoja elokuvia. Yksi syksyn teemasarjoista on fantastinen 80-luku, joka tarjosi mahdollisuuden nähdä yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani valkokankaalla: Jim Hensonin fantasiaklassikon Labyrintin.

Labyrinttifanin arkistoista...

Reissu oli hauska ja elokuva mitä mainioin, etenkin elävän yleisön kera. Oli ihana seurata muun yleisön reaktioita vauhdikkaan leffan käänteisiin. Se jotenkin teki elokuvakokemuksesta tuoreen, vaikka olen vuosien varrella Labyrintin nähnyt kymmeniä kertoja.

Elokuvaa en voi koskaan kehua tarpeeksi. David Bowie on charmikas ja kiehtova pahis, Jennifer Connelly  samaistuttava ja uskottava protagonisti, elokuvan fantasiamaailma on vivahteikas ja kiinnostava, sen nukketeatterilla toteutetut asukkaat voittavat monen nykyleffan efektit 6-0 (Jim Henson company ♥) ja Trevor Jonesin säveltämä soundtrack on aivan loistava. David Bowie on itse tehnyt elokuvaan usean itsetulkitsemansa biisin, joista suosikkini on kenties synkkäsävytteinen "Within You" elokuvan loppupuolelta.

Jos siis 80-luvun fantasiaelokuvat uppoavat (ja tämä viihdyttää ikään katsomatta), etkä ole vielä Labyrinttiin tutustunut, niin etsi tämä helmi toki käsiisi joku kerta! Uskon ettet pety.

 

Toisaalta on mielenkiintoista tutkia lapsena rakastamiaan elokuvia ja kirjoja aikuisen silmin. Löytyykö sieltä uusia ulottuvuuksia, joita ei itse aiemmin tajunnut? Koin hauskan oivalluksen katsoessani elokuvaa pitkästä aikaa. 

Elokuvan keskivaiheilla Sarah ja Hoggle kohtaavat erikoisia kivikasvoja Labyrintin uumenissa. Nämä kivikasvot toistavat kovaan ääneen erilaisia lannistavia lausumia: 

"Tämä ei ole oikea suunta."
"Varo. Varo."
"Palaa vielä kun voit."
"Tämä tie johtaa varmaan tuhoon."


Hoggle kutsuu kivikasvoja vääriksi hälytyksiksi. Labyrintti on niitä pullollaan - etenkin kun ollaan oikealla tiellä.

Kirjoittajana allekirjoitan tämän tosielämässäkin. Lannistavia ihmisiä on kaikkialla. Moni varmasti jakelee neuvojaan absoluuttisina totuuksina asiasta jos toisestakin.

Kirjoittaminen on harrastus, jolle ei tunnuta antavan arvoa, ellei siinä menesty ammattimaisesti. Kirjailijaksi ryhtyminen puolestaan vaatii kovaa nahkaa kritiikille ja arvostelulle. Mainetta siitä tuskin saa, ellei käy loistava tuuri. Rahaakin kirjamyynnistä saa usein vallan heikosti ja kirjailijan tuntipalkka on usein aika mitätön.

Mutta Labyrinttifilosofian mukaan lannistavien ääniä alkaa kuulua, kun tullaan oikealle polulle. En tietenkään väitä, etteikö osaa äänistä kannata uskoa. Mutta esimerkiksi internetin anonyymi keskustelupalstakulttuuri on niin julmaa, etten lannistuisi niiden kommenteista liiaksi.

Parasta onkin ympäröidä itsensä muilla kirjoittamisesta innostuneilla henkilöillä ja saada vertaistukea tällä tavoin. Lannistavat äänet katoavat pois kuvioista helpommin, kun niiden vierellä on positiivinen vertailukohta, joka ei ole kuitenkaan sokea puutteillesi (kuten vaikkapa perhenjäsenet toisinaan ovat).

Periaatteessa oma kässärini kilpailee jokaisen blogimaailmassakin seikkailevan kirjoittajan kässärin kanssa. Iloitsen kuitenkin mielummin muiden saavutuksista ja annan heille yhden iloisen äänen väärien hälytysten sijaan. Maailmassa on tarpeeksi negatiivisuutta muutenkin. 

Kiitoksia jälleen kerran kirjoittajakollegoilleni. Olette mahtavia! ♥ ♥