keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Kun kuha tuli kylään

Viimeinen kuukausi on ollut tosi raskas ja sen kyllä huomaa. Katsotaan vaikka blogipostauksia: yleensä olen ahkera postaamaan ja lepertelemään ties mitä. Tässä kuussa ei ole kiinnostanut tippaakaan. Toisaalta on tuntunut, että Nanowrimon edistymistä pitäisi infota, toisaalta omat saavutukset ovat tuntuneet ihan surkeilta.

Minulla on käynyt kylässä lannistajakuha:

Lannistajakuha kertoo mikä elämässäsi on pielessä!

Kuha on se pieni ääni siellä kirjoittajan päässä, joka kertoo, ettei omista saavutuksista ole yhtään mihinkään. Se on väsymys pitkään työpäivään, uuvuttavaan työmatkaan, työpaikan aiheuttamaan stressiin, sotkuiseen kotiin, perään huuteleviin kavereihin, katsomattomiin leffoihin, lukemattomiin kirjoihin ja kirjoittamattomiin sanoihin. Lannistajakuhan lampi on aina puoliksi tyhjä. 

Olen tässä keräillyt voimiani kuhan nappaamiseen, filerointiin ja syömiseen (koska kuha on tosi herkullista!), mutta toistaiseksi tämä ovela peto on voittanut 10-0. 

Marraskuu loppuu uupuneissa tunnelmissa. Kirjoitin Nanowrimossa 55 000 sanaa, joista 40k ekalla viikolla ja loput viikot 5k tahtia. Tämän jälkeen LP:n sanasaldo on ~73 000 sanaa, josta puuttuu vielä loppu, ehkä näin 10 000 sanaa. Sitten LP:n eka versio olisi valmis ja voisin pitää taukoa siitä. 

Sen sijaan, että olisin innoissani saavutuksesta, märehdin kässärin sisältöä ja potentiaalisia ongelmia. Jostain syystä en osaa keskittyä lainkaan siihen, että minulla oli oikeasti hauskaa tämän kässärin kanssa. Että koin sen kanssa sen ykkösversion huuman, jonka jokainen kirjoittaja haluaa luokseen. 

Tarvitsisin vierailun motivaatiovalaalta:

Motivaatiovalasta kannattaa moikata vaikka päivittäin :D

En tietenkään halua ruikuttaa. Päällisin puolin asiani ovat hyvin: tekstiä syntyy, olen vakitöissä ja minulla ihana perhe ja ystäväpiiri. Jostain syystä marraskuun pimeys vaan tekee tämän minulle joka vuosi. Mutta ainahan me ihmiset keksimme murheita. ;)

Onneksi edessä on kahden viikon Joululoma. Rentoudun, käyn kylässä ja katson tekstiä uusin silmin. Sitä ennen kirottu marraskuu ehtii loppua, työahdistus helpottuu ja käymme tänä viikonloppuna siskojen kanssa katsomassa uuden Nälkäpelin. Vaikka asiat tuntuvat välillä hankalilta, kestää tätä tunnetta onneksi vain jonkun aikaa. 

Motivaatiovalaan sanoin: Kyllä se siitä.


Kiiruhdin validoimaan voittoni jo 25 päivä,
jotta pääsisin sanapaineesta rennompaan kirjoittamiseen
 

Nanowrimo on taas voitettu ja kerrankin kehityskelpoisella kässärillä! Suunnitelmallisuus toimii minulla erinomaisen hyvin ja aion jatkossakin tehdä yhtä tarkan kirjoitussuunnitelman. 

Sinänsä muuten outoa miten paljon tämäkin suunnitelma eli. Lukuja jäi kirjoittamatta, hahmot kehittyivät, motivaatiot muuttuivat, sekaan tunki elementtejä, joita en osannut odottaa. Usein nämä muutokset tekivät kässäristä monipuolisemman ja mielenkiintoisemman. 

Timantiksi paineen alla?

Huvittavinta Nanowrimossa oli kuitenkin varmaan se, miten huomasin poimivani tavaraa kässäriin katsomistani sarjoista ja leffoista. Tiedättekö sellaisia pieniä yksityiskohtia: termejä, tropeja, saman tyyppisiä tilanteita, kemioita jne. Osa ei haittaa lainkaan, ovathan siellä seassa intermediaalisina viitteinä ja pääsiäismunina. Osan otan pois editointivaiheessa, kun ei ole samanlaista painetta keksiä jotain, vaan voi oikeasti miettiä vähän omaperäisempiä ratkaisuja.  

Paineita en ole näistä ottanut alkukauhistuksen jälkeen. Tyhjiössähän mikään ei synny, eli muut teokset vaikuttavat aina.

Katsotaan mitä tästä vielä syntyy, kunhan marrasahdistus laantuu! :D

torstai 14. marraskuuta 2013

Vko 2: Sen piti olla kaunista


Suru on puurouttanut yritykseni kirjoittaa. Sanasaldo on pateettinen 4 000 sanaa. Liikkeitäkään en ole tehnyt. Onnistuin jumiuttamaan pohjelihakseni yllätyskyykyillä niin pahasti, että kyykistyminen on sattunut koko viikon. Jep, ekan viikon meno oli välillä aika maanista. ;)

Se mitä sain kirjoitettua on jotenkin musertavaa tavaraa. Sanoissa on aivan oma tunnelmansa: ne iskevät vatsaani painon, kun yritän lukea. Tämän pätkän piti olla yksi tarinan huippukohdista. Olin odottanut näiden kohtausten kirjoittamista todella pitkään ja hartaasti. Kohtauksen piti olla kaunis. 

Toisin kävi. Oma paha olo vuoti tekstiin ja teki siitä aivan toisenlaista. Siinä missä hahmojen piti tuntea iloa ja saada se lepohetki synkistä asioista, onnistuin vain tekemään heidän kohtaamisestaan surumielisen, jopa ahdistavan.

Minulla on selvästi vaikeuksia etäännyttää itseni tarpeeksi minä-kertojan kanssa, kun aihe liippaa näin läheltä. Kuvittelin fantasia-asetelman, itsestäni aika erilaisen kertojan ja villin tarinan riittävän, muttei se aina riitä. Tarinassa liikutaan liian samanlaisissa tunnelmissa. Tunteet veivät vallan ja vyöryivät tulvana paperille.

Ilmaiskuvilla kokoon kasattu feikkikansi LP:lle.

Viikko on muutenkin ollut raskas. Minulla on ollut pitkiä päiviä, liian lyhyitä yöunia, heikonlaatuista unta ja järkyttävää väsymystä. Silmässä nykii elohiiri jo kolmatta päivää, joka on ilmeisesti stressin merkki. Raskaat asiat pyörivät mielessä koko ajan. Purskahtelen itkuun silloin tällöin. Kaikenlaiset pikkuasiat tuntuvat yllättäen vaikeilta. Juttelen itselleni ajomatkoilla, puin asioita ääneen, koska muuten minua ympäröivä pimeys tuntuu vain todella raskaalta ja läpitunkemattomalta.

Maanantaina itketti ihan hillittömästi kirjoituspiirin illassa. Siispä minä kirjoitin kipeistä asioista ja itkin. Sitten luin kirjoittamani ääneen ja itkin. Kumma kyllä kaikki tuntui sen jälkeen edes hiukan paremmalta. 

Odottelinpa myös Rooiboksen Jamesia meille siivoamaan kotia. James ei telepaattisista kutsuista huolimatta kuitenkaan saapunut, joten tänään oli pakko siivota, kun kärpäset pörräsivät tiskeissä. Siivoaminen oli kumman terapeuttista. Asiat muodostuvat aina vain hankalammiksi, kun ne kasaantuvat ja niistä tuntee ahdistusta. Siistimmässä kodissa on helpompi istua myös alas rauhassa ja kirjoittaa blogipostausta. Samalla tulee kummasti se olo, että on saanut edes jotain aikaan, kun moni muu asia junnaa paikallaan. 

Sumuisia keikkakuvia, koska en todellakaan uskonut pääseväni eturiviin.

Tiistai oli pitkä ja raskas päivä, vaikka olin odottanut sitä kuin kuuta nousevaa. Menimme siskon kanssa Lissien keikalle Helsinkiin. En tiedä miten jaksoin tämän kaiken keskellä, mutta puolitoista tuntia olin jossain ihan muualla kuin omissa murheissani. Lissie on todella intensiivinen esiintyjä: upeaääninen nainen, joka soittaa itse kitaraa ja kirjoittaa omat laulunsa (hänestä tulee mieleen rock legenda Stevie Nicks). Toisaalta Lissiessä puree myös hänen aitoutensa. Keikalla artisti asteli lavalle päällään farkut ja rikkinäinen paita. Esiintymisessäkin pääosassa oli hänen äänensä.

Keikalla soivat pääosin tutut biisit, mutta mukaan mahtui pari yllättäjääkin, kuten yleisön pyytämä cover-biisi The Pursuit of Happiness. Alkuun soi hitaampaa musiikkia ja loppua kohden bändi villitsi yleisön radiohiteillä ja nopeammilla kappaleilla. Eniten minua kosketti kenties Lissien paras biisi, upeasti livetulkittu Everywhere I go, joka koukutti minut alun perinkin jo 2010 tähän artistiin. Harmi, kun keikalta ei näytä pyörivän Youtubessa vielä tallenteita. No, levyversiokin on upea elämys. ♥

50 000 sanaan on enää 6 000 sanaa - yhden illan urakka. En tiedä miksi Nanowrimo pyörii mielessä lainkaan. Ehkä siksi, että minulla oli suunnitelmia, hurjia tulevaisuuden näkymiä: kirjoittaisin LP:n loppuun juuri tässä kuussa, antaisin levätä, jakaisin koelukuun, editoisin ja saisin rundille 2014 aikana. Kaikki tuo tuntuu nyt erittäin kaukaiselta.

Toki kirjoittamisen ilo palaa taas, nyt kun pahin on ohi yksityiselämän kriisissä. Ehkä tavoite vielä täyttyy, ehkä saan pyörät pyörimään ihan hyvää tahtia? Marraskuun pimeydessä kaikki tuntuu hetken hankalammalta kuin ehkä oikeasti onkaan. Mutta näinhän se menee. Surua kannetaan oma aikansa ja sitten siitä päästetään irti. Kässäri valmistuu kun valmistuu.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Marko Hautala: Itsevalaisevat

Lukeminen on taas jäänyt hiukan paitsioon Nanowrimon vuoksi ja sitä ennen Kirjamessut viivästyttivät postauksia. Se taas ei ole mikään tekosyy siihen, että jo syyskuussa lukemani Itsevalaisevat on edelleen bloggaamatta, vaikka lukukokemuskin on roikkunut luonnoksissa jo toista kuukautta. Hups.

Marko Hautala, 2008, Tammi, oma ostos

Luettuani Unikoiran kesällä tiesin, ettei kirja jäisi viimeiseksi lukemakseni Hautalan kirjaksi. Kirjan tunnelma oli aivan omanlaisensa: sillä oli eräänlainen surrealistinen aura, vaikka kyse oli realistisesta teoksesta. Tämän lisäksi Hautala pureutui juuri sellaiseen aiheeseen, joka on aina kiinnostanut minua, eli ihmismielen pimeimpään nurkkaan. Koin olevani sen "oman juttuni" ytimessä.

Hankin Hautalan kirjoista seuraavaksi juuri Itsevalaisevat osittain suosituksien takia, mutta myös vangitsevan kansikuvan vuoksi. Kirjojen kansikuvataide on minulle tärkeää ja se harvoin säväyttää minua kotimaisissa kirjoissa. Itsevalaisevien kohdalla kansitaide on kuitenkin osunut täysin nappiin. Kalaksi muuttuva kyyristelevä sukupuoleton hahmo kertoo enemmän kuin tuhat sanaa kirjan tunnelmasta. Kuva on samaan aikaan sekä ahdistava että kaunis. Iso hatunnosto graafikko Saku Heinäselle!

Sinä kesänä valo muuttui. Tai ehkä se oli aina ollut sellainen, jotenkin välkehtivä, liikkeessä, huumaava. Ehkä Maunu oli vain ollut sokea. Luullut valoa pelottavaksi. Suoraksi ja ankaraksi kuin elokuvien kuulustelulampuissa.

Nyt valo tuli jostakin ulkoa, oksien välistä, leirikeskuksen suurten ikkunoiden läpi luentosaliin. Se liikkui, leikki tytön mustilla suortuvilla. Manu katsoi tyttöä, ei kuullut, mitä pappi sanoi. Katsoi ja näki valon.

Itsevalaisevat alkaa Elias Rosvikin tyttären, Iiriksen, katoamisella. Etäisen tyttären katoaminen musertaa Eliaksen. Hän etsii ja etsii Iiristä ja katoaa lopulta itsekin tähän tragediaan. Samaan aikaan Eliaksen viimeisin rakastajatar Maaria saa terapiavastaanotolleen väkivaltaisen nuoren, Maunun. Maunu uskoo, että hänessä ui kala. Maaria alkaa kuitenkin epäillä, että Maunulla ja Iriksen katoamisella on jokin yhteys.

Kirja on jaettu useampaan kokonaisuuteen ja se kertoo tarinaa usean kertojan näkökulmasta. Alussa keskitytään Eliaksen tragediaan ja Maarian yrityksiin ymmärtää Maunua. Sitten liu'utaan edelliskesään, jolloin Maunun elämä muuttui rippileirin myötä. Kesän tapahtumat kerrotaan ensin Maunun näkökulmasta ja sitten leiripappi Viljamin näkökulmasta. Lopuksi palataan takaisin nykyhetkeen, jossa kalojen merkitys alkaakin olla lukijalle jo pelottavan selvä.

Eliaksen näkökulma lastaan surevana isänä oli koskettavasti kirjoitettu. Uskoin tyttärensä kadottaneen isän pahoinvoinnin täysin. Kirjan alkupuolisko ei kuitenkaan ollut sen kiehtovin osuus, sillä alussa tapahtumat liikkuivat aika hitaasti. Maarian ja Eliaksen hahmot ovat myös epäkiinnostavia suhteessa heidän ympärillään tapahtuviin asioihin. En ehkä saanut heihin sellaista kontaktia kuin kiehtoviin protagonisteihin yleensä.

Sukelsin oikeastaan kirjan maailmaan vasta Maunun näkökulman myötä, jossa nuoren pojan epävarmuus ja ihastuminen saivat minut välittämään tapahtumista intensiivisemmin. Minusta kirja löysi hyvin nuorten kielen ja näkökulman, mikä ei ole suinkaan aina itsestäänselvyys. Viljamin näkökulma auttoi kenties ymmärtämään tapahtumia paremmin ja tasapainottamaan Maunun vajoamista, mutta Viljamin hahmo itsessään oli hämmentävä ja tuntui tarinasta hiukan irralliselta omine ongelmineen ja ristiriitoineen. 

"Iiris!" hän huusi ja syöksyi eteenpäin. Ääni vastasi, nyt lähempänä. Pimeys oli lähes läpitunkematon, mutta se ei häntä pysäyttäisi. Se oli tuttu pimeys. Se piteli hänen tytärtään. Pientä Iiristä, joka karsasti. Joka vihasi häntä ja hänen valheitaan, työtään, maailmaansa. Hän pelastaisi tyttärensä siitä pimeydestä ja kantaisi kotiin, omaan sänkyyn. Hän ei ilmoittaisi poliiseille, ei edes herättäisi Senjaa. Hän pitelisi Iiristä koko yön ja pyytäisi anteeksi, kunnes aurinko nousisi.

Huuto kuului aivan Eliaksen vierestä. Hän pysähtyi. Käsi kosketti kulmikasta kohoumaa seinämässä. Sen takaa kuului nyyhkytystä. Äänen kaiku oli lyhyt, kuin se olisi tullut säiliöstä.

Kuten Unikoirassakin ovat Itsevalaisevien hahmot epätäydellisiä ja monimutkaisia. Pidän Hautalaa ennen kaikkea taitavana tunnelmanluojana ja juonen punojana. Hänen hahmonsa jäävät tietyllä tapaa lukijalle etäisiksi ja tuntuvat elävän kirjassa juonen ehdolla. Vähän kuin seuraisi sivusta kreikkalaista tragediaa, koska haluaa nähdä sen tragedian, ei siksi että ihmiskohtalot koskettavat. Lukiessa minulle tuli koko ajan sellainen olo, että seuraan sivusta vääjäämätöntä onnettomuutta, ettei tapahtumia voi estää, koska hahmot eivät kykene poistumaan raiteiltaan. Toisaalta aihepiiri on raskas, joten unenomainen etäisyys teki kirjasta hiukan helppolukuisemman.

Pidin tarinan kielestä ja tavasta, jolla Hautala vetää lukijan hiljalleen arkisten symbolien luo ja muuttaa ne uhkaaviksi. Kirjassa oli koko ajan pahaenteinen jännite, joka nousee korkeammalle ja korkeammalle aina finaaliin asti, vaikka kertojat ja kerronnan ajankohtakin vaihtuvat. Tapahtumia kerrotaan lukijalle valikoiden, joten kirjan lukeminen on haparointia hämärässä, kunnes palasia alkaa yhdistää loppua kohden aina vain enemmän.

En oikein tiedä miksi luonnehtisin Itsevalaisevien genreä. Hautala liikkuu jossain realismin ja yliluonnollisen kauhun rajapinnalla. Tuntuu, että hänen kirjojensa tapahtumille on kyllä luonnolliset selitykset, mutta samalla kirjat jättävät takaoven auki myös villimmille teorioille. Minusta kirjan kauhuelementit kukoistavat tämän tyyppisessä ratkaisussa, sillä siinä missä toinen näkee hyytävän kuvauksen ihmisten kieroutuneisuudesta voi toinen nähdä metaforat kirjaimellisemmin. Kuten nuoressa pojassa uivan kalan, joka kuorii hänestä inhimillisyyden ja jättää tilalle kylmän olennon.

Viihdyin kirjan parissa ja jäi mieleeni voimakkaasti vielä pitkän aikaa varsinaisen lukukokemuksen jälkeenkin. Itsevalaisevat on hyytävä teos, joka todisti minulle, että taidan viihtyä Hautalan kirjojen parissa pitemmänkin aikaa. Seuraavaksi Hautalalta Torajyvät? ;)

perjantai 8. marraskuuta 2013

Nano 2013: Ensimmäinen viikko

Blogi onkin ollut tämän viikon poikkeuksellisen hiljaa! En voi kuin vedota kirjoittamisrauhaan.

Kirjamessujen hulinan jälkeen päässä pyöri paljon sellaisia ajatuksia ja odotuksia, joita ei mielestäni kuulu ajatella liikaa uuden käsikirjoituksen kirjoitusprosessissa. Tämän vuoksi pään tyhjentäminen Nanowrimon kaltaisella yhteistapahtumalla osuu loistavaan saumaan! 

Matkaan lähteminen on usein se vaikein osuus. Suunnittelu kannattaa!

Lukuisista Nanowrimo-osallistumisistani huolimatta olen tuottanut niissä aina lähes poikkeuksetta surkealaatuista tekstiä, joka ei ole ollut itsessään kehityskelpoista. Kökkö ilmaisu ei ole kuitenkaan se isoin ongelma, vaan tekstin rakenteellinen heikkous. En vain ole osannut kirjoittaa kässäreihini toimivaa rakennetta intuitiivisesti.

Esittelin viime kuussa blogissa ns. Snowflake metodin, joka on siis väline kirjan juonen luonnosteluun. Tällä kertaa päätin luonnostella kässärin mahdollisimman pitkälle, jotta välttyisin edellisvuosien suden kuopilta. Halusin saada Nanosta aikaan nimenomaan kehityskelpoisen käsikirjoituksen. 

Siispä kirjoitin LP:lle 4 sivun synopsiksen, josta tein lukusuunnitelman. Suunnitelmassa olivat luvut, hahmot, tapahtumapaikat, sekä tarinan juonet (pää ja sivu). Rakenne ei ollut kuitenkaan tällä valmis. Tuppaan kirjoittamaan liikaa kohtauksia, joissa ei oikeasti tapahdu mitään. Nyt halusin varmistaa, että nauttisin jokaisesta kohtauksesta ja että niillä olisi varmasti joku pointti tarinan kannalta.

Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että lukusuunnitelmaani tarvitsi lisätä kolme saraketta: 
a) päähenkilön tavoite
b) antagonisti, joka haluaa päinvastaista
c) näiden kahden aiheuttamasta konfliktista syntyvä kriisi eli kohtauksen lopputulema. 

Kun aloin hahmotella näitä jokaiseen lukuun, tajusin hyvin nopeasti miten saatoin ketjuttaa juonen yhtenäiseksi jatkumoksi, jossa juoni ei riepottele passiivista päähenkilöä mukanaan, vaan aktiivinen päähenkilö kuljettaa juonta eteenpäin!  

Lukusuunnitelma oli valmis ja se näytti alustavasti 60 000 sanaa. Tämän lisäksihän LP:hen oli jo kirjoitettu 20 000 sanaa, ns. hahmojen koeajoa, eli tarinan alku. Lähdin Nanowrimoon luottavaisin mielin.

Nanossa ei ole tarkoitus keskittyä yksityskohtiin, vaan suurin linjoihin.

Otin alusta lähtien asenteen, että kirjoitan mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti. Aivoni oli tavallaan ohjelmoitu supernopeudelle jo viime vuonna, jolloin tein tuplananon (projekti M). Tavoite äärimmäisestä kirjoitusnopeudesta myös toteutui.

Ensimmäisen viikon aikana kirjoitin keskimäärin 5000 sanaa per päivässä. Huippupäivänä sanoja tuli 9000 ja pohjapäivänä 3000. Torstai-iltana loppusaldoni oli yhteensä 40 000 sanaa. Tämä on pitkälti Nanowrimo foorumien Ylisuorittajat ketjun aikaansaamus - kilpakumppanien saldokateus vei yllättävän pitkälle arjen kiireistä huolimatta. ;D

Tämän lisäksihän osallistuin myös haasteeseen lihaskuntoliikkeiden suorittamisesta Nanon aikana. Itse päätin suorittaa lihaskuntoliikkeitä jokaisesta kirjoitetusta 1000 sanasta 20 kpl sarjan. Eli tein liikkeitä n. 100 päivässä. Nollakunnosta aloitettuna tämä oli aikamoinen suoritus. 

Ekalla viikolla lihaskuntoliikkeitä kertyi 800 kpl, joista 300 kyykkyä, 280 selkää, 180 vatsaa ja 40 punnerrusta (näistä oli luovuttava heti ekoina päivinä, sillä kylmiltään ei tullut yhtään mitään). 

Tein liikkeet aina seuraavana päivänä, ennen kuin aloin kirjoittamaan sen päivän sanoja. Voin sanoa, että pari ensimmäistä päivää oli aika tuskallisia! Mutta toisaalta liikkeet pelastivat kivuliailta niskajumeilta, joita sain viime vuonna ihan liikaa. Liikunta myös tarjosi paljon uutta energiaa! Suosittelen lämpimästi :D

Kirjoittaminen suunnitelman kanssa on tunnelissa kulkemista - Hyvällä tavalla ;D.

Entäs sitten itse tarina? Nano tekstiksenihän valikoitu projekti LP, joka on siis ollut elämässäni jo yli vuosikymmenen. Olen yrittänyt kirjoittaa siitä käsikirjoitusta useaan otteeseen, mutta syystä tai toisesta en ole onnistunut. Minulla oli siis jo jonkin verran ajatuksia siitä mitä tarinassa tapahtuu, vaikken ollut miettinyt sitä alusta loppuun.


Valmiina LP:stä oli ehkä kolmen lauseen mittainen runko: alkutilanne, käännekohta ja loppu. Tunsin päähenkilön ja hänen ystävänsä ainakin pintapuolisesti, tiesin antagonistin motivaation ja hahmotin sen, että kässärissä on kumminkin kaksi aika limittäistä pääjuonta. Suunnitelmalla ikään kuin pakotin kaikki vanhat ideat paperille ja täytin niiden aukot uusilla ideoilla. Jonkin verran jäi myös itse kirjoittamisen varaan, koska vaikka kirjoitin kohtauksille tavoitteet, konfliktin ja kriisin tarvitsivat hahmon aikaa kohtausten väliin toipua tapahtuneesta sekä jäähdytellä.

Minulla oli mielessäni useampikin kauhukuva siitä, miten suunnitelman kanssa kirjoittaminen tappaa kaiken kiinnostukseni. Tämä osoittautui turhaksi luuloksi. En kirjoittanut sokeasti suunnitelmani kanssa, vaan jätin osan kriiseistä toteuttamatta, kuittasin suunniteltuja kohtauksia vain muutamalla lausella, lisäsin matkan varrelle uusia konflikteja ja sain jatkuvalla syötöllä hyviä ideoita siihen miten hahmot toteuttaisivat asioita. 

Minulla ei ollut oikein missään vaiheessa tilaisuutta ahdistua tyhjästä paperista, koska tiesin koko ajan minne tarina on menossa. Niinä hetkinä, kun kirjoittaminen ei kiinnostanut, tsemppasin itseni siirtymään mahdollisimman nopeasti seuraavaan kohtaukseen.

Juonellisesti LP:n Nanosta syntyvä käsikirjoitus on eheähkö (kerrankin!). Kielellisesti se on aika kamala. XD Kiireellä kirjoittaessa tarinan kieli typistyy pakostakin, sillä tulee käytettyä heti ensimmäistä mieleen tulevaa, usein kulunutta ilmaisua. Kirjoitin paljon dialogia, jossa on niitä kirottuja adverbejä, ja kuvailen ihan liikaa hahmojen kasvojen ilmeitä toteamuksilla. "Näytä, älä kerro" ei siis toteudu kovin hyvin. 

Onnistumisiakin tietenkin on. Välillä kirjoitetun sekaan uppoaa flown voimasta kauniita ilmaisuja ja metaforia. Olen mielestäni onnistunut hahmojen luomisessa ja viihdyn heidän seurassaan. Päähenkilö tuntuu ainakin omassa päässäni ikäiseltään. 

Oman kässärin kanssa on pakko olla siellä tunnellissa, suojassa muulta maailmalta..


Suurin haaste kässärissä lienee sen sävy. Tällä hetkellä tarinan huumori on todella mustaa, välillä taas lapsellisempaa. Kässärissä on kuolemaa, väkivaltaa, petoksia, seksiä, mediakriittisyyttä, kauhua ja melkein kaikki päähenkilöt kärsivät jonkin asteisesta posttraumaattisesta stressioireyhtymästä. Tarinan alku on aika perinteinen fantasiaseikkailu, mutta loppu käsittelee teemoja realistisemmin. Pelkään, ettei teoksesta tule riittävän yhtenäistä.

Minua kuitenkin lohduttaa suuresti ajatus siitä, että koelukijani pystyvät katsomaan tekstiä tuorein silmin ja kertomaan toimiiko se lainkaan. Pitäisikö väkivaltaisuutta rajoittaa? Pitäisikö hahmojen traumoja käsitellä hienovaraisemmin? Menenkö sävyn kanssa metsään? Toimivatko fantasian toismaailmaiset elementit yhdessä painavan realistisen puolen kanssa? Olen vielä liian lähellä tätä tekstiä, jotta voisin vastata itse näihin kysymyksiin.

Kirjoitussuunnitelman mukaan minulla on vielä 20 000 sanaa kirjoitettavana. Tämä loppusuora on kaikista haastavin myös kirjoittaa. Vanha sanonta kuuluu: Pimeintä on juuri ennen aamua. Pystyin kirjoittamaan kevytmielistä seikkailua nopeasti, koska hahmot olivat suoraviivaisempia. Nyt kun haaste menee henkilökohtaisemmalle tasolle, liittyy kirjoittamiseen enemmän ristiriitaisten tunteiden myötäelämistä. Se on todella raskasta kirjoittaa, vaikka onkin tarpeellista hahmojen katharsikselle. 

Samalla yksityiselämäni puolella on sattunut jotain sellaista, että en voi oikein ottaa aikaa hurjille kirjoittamisputkille tällä hetkellä. Minun on oltava erään kärsivän läheiseni tukena. Kirjoitustahti siis hidastuu pakostakin. Olisin ehkä kyennyt jatkamaan villiä seikkailutarinaa, koska se olisi tarjonnut todellisuuspakoa. Mutta tarinan realistisempi osuus osuu kieltämättä nyt tämän tapahtuman johdosta liian lähelle omiin kipupisteisiin.

Aion kirjoittaa LP:n lopun maltillisemmin, mikä lienee ihan viisasta. Ei siis enää 9000 kirjoituspäiviä, mutta 2000-3000 päivässä on varmasti ihan toteutettavissa oleva tahti.

Suunnitelmanikin on huomattavasti hämärämpi seuraavien lukujen kohdalla. En halunnut mennä tähän tarinan vaiheeseen liiaksi suunnitellessani, koska tiesin tämän olevan vaikein vaihe. Ja se on juuri se syy, miksi nyt täytyy pinnistää ja mennä rohkeasti sinne, vaikka oma jaksaminen onkin kortilla.

Otan nyt ihan iisisti, selvittelen oman elämän ikävämmät jutut pois alta ja runnon LP:n lopun kasaan. Joulukuun pidän taukoa ja sitten alkaa pikaeditointi ennen koelukua. Nyt täytyy tosin ensin jatkaa kakkosviikkoon uudella virralla murheista huolimatta.