torstai 31. lokakuuta 2013

Nanowrimohuumaa!!!

Olipa kerran kaukaisessa galaksissa National Novel Writing Month (NaNoWriMo),
tuo katala marraskuinen hirviö, joka syö kirjoittajaparkojen sielut joka vuosi.

Blogimaailma varmaan räjähtää kohta Nanowrimopostauksista, joten pidän omani lyhyenä. 

National Novel Writing Month on jokavuotinen yhteistapahtuma, jossa erilaiset kirjoittajat ympäri maailmaa kirjoittavat yhden kuukauden aikana 50 000 sanaa, eli 1667 sanaa päivässä. Tapahtuma järjestetään verkossa joka marraskuu. 

Mitä Nanowrimossa voi voittaa? Ei oikeastaan mitään muuta kuin itsensä. Nanowrimo yrittää opettaa kurinalaisuutta. Toisaalta Nanowrimo tuo myös kirjoittajat yhteen foorumeillaan, mikä on ihanaa vaihtelua kirjoittamisen ylhäiseen yksinäisyyteen. 

Osallistunko? Kyllä. 

Siis kahdeksatta kertaa? Jep, tämä on minulle jo rituaali. Ja marraskuu on todella synkkä ilman nanottamista. ;)

Mikä on erilaista tänä vuonna? Haastan itseni myös liikkumaan eli teen vatsa/selkälihaksia sekä kyykkyjä/punnerruksia sitä mukaan kun sanoja tulee!
 
Hiljeneekö blogi? Aivan varmasti. Marraskuussa keskityn kirjoittamaan, mikä ei aina ole itsestäänselvyys. Lupaan kuitenkin lyhyitä tilannepäivityksiä jne.

Viimeisiä sanoja? May the odds ever be in your favor!

maanantai 28. lokakuuta 2013

Helsingin kirjamessut 2013: Sunday Drive

Viimeinen messupäivä aukeni samanlaisissa tunnelmissa kuin muutkin: järkevät messusaappaat olivat aamulla hukassa, puuroa meni väärään kurkkuun ja sotkin kynsilakkani. Ongelmista huolimatta pääsin kuitenkin messuille elävänä ja lähdimme messuseuralaisteni kanssa uuteen messupäivään.

Tällä kertaa sain seuraukseni kirjoittajabloggarit Been ja Lilan (Tässähän alkaa tulla jo ihan Doctor Who-olo vaihtuvien seuralaisten kanssa; olisiko tumman sinisestä Toyota Yariksestani Tardikseksi? O.o').

Sunnuntaina valtava messuhallikin alkoi tuntua pikemminkin
tutulta Kirjallisuuden pikkukaupungilta. ;)

Ohjelmamme oli jälleen äärimmäisen kunnianhimoinen, joten kaikkea ei vaan kyennyt/voinut/pystynyt.

10.30 - 11.00 Nykykirjailijan ammatti-identiteetti
11.30 - 12.00 J.S Meresmaa - Mifongin Aika
12.00 - 12.30 Hugh Howey - Siilo
12.30 - 13.00 Suomen Kalliomaalaukset
13.30 - 14.00 Millainen on hyvä romaani?
13.30 - 14.00 Miten kirjaa myydään?
13.30 - 14.30 Kuinka kirjoittaa lapsille?
14.00 - 14.30 Magdaleena Hai - Kellopelikuningas
14.30 - 15.30 Moni esikoiskirjailija saa näyttävän lähdön

Kuten varmaan huomaatte, oli äärimmäisen turhauttavaa tajuta, että 13.30 alkoi kolme paneelia, jotka olisivat olleet kirjoittajalle äärimmäisen mielenkiintoisia! Kolmeksi ei kuitenkaan voi jakautua, joten yksi oli valittava. Sunnuntaina paneelien päällekkäisyys oikein korostui. :(

Virpi Hämeen-Anttila (piilossa), Heidi Köngäs ja Tuula-Liina Varis.

Nykykirjailijan ammatti-identiteetin jäljillä-paneeli tarjosi kokeneiden kirjailijoiden keskustelua siitä millaista kirjailijana olo nykyään on. Keskustelun PJ:nä toimi Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis, joka lienee kirjoittajabloggareille äärimmäisen tuttu; hän on aikaisemmin mm. kertonut olevansa sitä mieltä, ettei nuorista ole kirjailijoiksi, vaan kirjailijuus vaatii elämänkokemusta (tästä voi lukea lisää mm. hukkateiltä, tummista tarinoista ja missio kässäristä). Paneeli sitten alkoikin heti Variksen toteamuksella, etteivät panelistit ole aloittaneet uraansa "tyttöinä", vaan heillä on pitkät arvostettavat urat takanaan. ;)

Mm. kirjallisuuden tutkijana ja kääntäjänä työskennellyt Hämeen-Anttila näki kirjailijaksi ryhtymisen kypsällä iällä sekä etuna että haittana. Toisaalta hänen oli opittava kirjoittamisessaan eroon kaiken näyttämisestä ja asiallisuudesta, toisaalta asiantuntevaan materiaalin keräämiseen oli hyvät välineet. Pitkä ura oli myös antanut hyviä kontakteja, elämänkokemusta ja vahvan nahan kritiikin suhteen. Hän ei uskonut, että olisi kestänyt kaikkea saamaansa palautetta nuorempana samalla lailla.

Myös Köngäs tuli kirjailijaksi usean ammatin jälkeen (mm. toimittaja ja tuottajana). Hän heräsi kirjailijuuteen oikeastaan aloittaessaan ohjaajan työt ja ymmärsi, että hän halusi kirjoittaa itsekin. Varis kertoi kirjoittaneensa julkisuuteen aina ja että hänellä on tämän vuoksi terve suhde julkisuuteen ja kritiikkiin.

Hämeen-Anttila pohti, että onkohan hänen laaja perussivistyksensä taakka lukijalle. Hän koki kirjoittaneensa kirjoihinsa usein pintatasoa syvemmän tason, jonka ymmärtäminen vaatii lukijaa avartamaan mieltään. Hämeen-Anttila kertoi myös tekevänsä paljon taustatyötä ja tutkivansa ilmiöt ja asiat joista kirjoittaa perusteellisesti. Osa lukijoista onkin antanut palautetta, ettei olisi halunnut niin perusteellisia yksityiskohtia vaikkapa talon rakentamisesta. Toisaalta hän on sitä mieltä, ettei kirjoja voi kirjoittaa kaikille.

Köngäs koki, että elokuvan leikkaaminen on opettanut häntä myös kirjan editointiin ja kehittänyt hänelle hyvän silmän asioihin, joita on mietittävä kohtauksen vaihtuessa toiseen: tunnekuljetus, kertoja, tunnelma.

Aiheen vierestä: söin messuilla syntisen hyvän katkarapuruisleivän!

Variksen mielestä kirjailijoista on yhä vanhanaikainen käsitys suurina taiteilijoina, vaikka he ovatkin usein köyhiä moniosaajia. Kirjailijat ovat silpputyön mestareita: he kirjoittavat lehtiin, toimivat kääntäjinä, pitävät kursseja jne. 60%:lla (ilmeisesti kirjailijaliiton jäsenistä) on toinen ammatti.

Hämeen-Anttila allekirjoittaa väitteen. Hänen mukaansa silppuisuus on jopa kasvanut viime vuosikymmeninä. 10 vuotta on lyhyt aika kirjoittaa hyvin taustoitettu kirja, ja muu kirjoittaminen ja tekeminen ruokkii ajatuksia, tarjoaa haasteita ja inspiraatiota. Nykyään kirjoittajan esiintyminen on painottunut. Välillä tulee tunne, että kiskotaan joka paikkaan, vaikka pitäisi vain istua ja kirjoittaa. Kirjoja kirjoitetaan on-off ja rinnakkain vuosikausia, koska kirjailijakin tarvitsee etäisyyttä ja "vapaita" omista maailmoistaan.

Köngäs pitää kirjailijan työtä hitaana: vaikeissa aiheissa tutkimustyö kestää kauan. Koska keskittyminen on pakollista, on kirjailijan pakko myös aikatauluttaa tekemistään. Hän myös kokee kirjailijaidentiteetin markkinoinnin hankalaksi, sillä uudistuva kirjailija ei sovikaan tarkkaan määritelmään. Esimerkiksi liukuminen kohderyhmien, lasten ja aikuisten välillä, on aiheuttanut hämmennystä.  

Varis luonnehtii kirjailijan ammattia yksinäiseksi ja vaativaksi. Nykyisin kuvaan on astunut myös julkisuus, kun kirjat myydäänkin kirjailijan persoonalla, eikä kirjan sisällöllä. Varis on huomannut myös eräänlaista julkisuuden kipeyttä, halua olla esillä. 

Köngäkselle julkisuusajattelu on vierasta. Hänestä naiskirjailijat "erotisoidaan julkisuudessa" turhan usein. Kirjailijalla pitäisi olla hirveä performanssi tai rooli, jotta hän kiinnostaisi. Hämeen-Anttila kummastelee myös ulkonäkökeskeisyyttä, muttei pidä muiden miellyttämistä osana työn kuvaansa. Samalla hän nauraa sille, että he ovat median silmissä jo liian vanhoja haastatteluihin, eikä heillä ole tarpeeksi mediaseksikästä persoonaakaan. Miksei puhuta siitä kirjasta?

Varis päivitteli huomion kiinnittymistä nimenomaan kirjailijan ammattiin. Hän myös mainitsi, että kirjailijaliitto saa hirveästi hakemuksia, joita he hylkäävät, koska he edellyttävät tietyntasoista ammattitaitoa. Sitten hän mainitsi Anja Snellmanin herkullisen hahmon Ivana B:n , joka on siis julkisuudenkipeä kirjailija-wannabe. Variksen painajaisissa Ivana B:t ovat valtaamassa Suomen. :D

Muut panelistit eivät ole kuitenkaan törmänneet Ivanan kaltaisiin henkilöihin. Köngäs piti hahmoa kärjistyksenä, joka juontaa juurensa median "taviksesta julkkikseksi" formaatteihin. Ne eivät kuitenkaan istu kirjallisuuteen, koska kirjallisuus on hiljaisuutta.

J.S.Meresmaa ja hänen haastattelijansa kuuntelevat katkelmaa Mifongin Ajasta.

Sitten päästiinkin taas Louhi-lavalle ja spefiaiheisiin kirjoittajahaastatteluihin. Tällä kertaa haaviin oli tarttunut tuttuakin tutumpi kirjailija J.S.Meresmaa. Minua oikeastaan jännitti etukäteen onkohan blogimaailmassa aktiivisen Meresmaan haastattelussa annettavaa sellaiselle, joka lukee hänen blogiaan aktiivisesti, mutta oli mukava huomata, että haastattelu oli kumminkin mielenkiintoinen!  

Meresmaa ei varsinaisesti unelmoinut kirjailijuudesta ennen kuin kirjoitti työttömyyspätkän aikana ensimmäisen version Mifongeista. Häntä hiukan huvitti se, kuinka lukijat ovat tulkinneet mifongit lohikäärmeiksi ja hän luonnehti itse niitä jumalten pedoiksi, jotka elävät useissa todellisuuksissa. Toivon totisesti, että seuraava Mifonki-kirja koskettaa tuota kuvausta entistä syvemmin! Hän kertoi myös omistavansa kameleontti-patsaan, joka inspiroi häntä luomaan mifongit. Olisi mielenkiintoista nähdä kuva ko. patsaasta. ;)

Kirjailijana Meresmaa tunnusti olevansa pikemminkin intuitiivinen kuin suunnitelmallinen. Hän ei ole miettinyt miten Mifonki sarja loppuu, vaan katsoo askeleen kerrallaan. Tämä antaa hänen hahmoilleen tilaa elää ja tehdä omat valintansa. Tarinan arvoituksellisuus myös pitää yllä hänen mielenkiintoaan kirjoittamisessa. 

Meresmaata inspiroivat erityisesti kartat ja hän onkin itse kuvittanut kirjojaan. Hän tosin tunnustaa jättävänsä karttoihinsa valkoisia kohtia, kuten vanhoissa kartoissa on joskus ollut. Niitä on hauska myöhemmin tutkia ja täyttää. Meresmaa ei ole lukenut omia kirjojaan niiden ilmestyttyä, vaan pitää katseensa tiukasti tulevassa. 

Fantasiassa on kuuleman vahva Tolkien-traditio, muttei Meresmaa koe fantasian kirjoittamista kahlitsevana. Kirjoittamisen motiivi lähtee sisältä päin. Kirjailijuus on kuitenkin julkinen ammatti, jossa vertaillaan menestystä jatkuvasti kollegoihin. Kenellä on isoin myynti, suurin näkyvyys, tai isoin lava messuilla? Meresmaan neuvo aloitteleville kirjoittajille onkin: "Hanki empaattisia kollegoja."   

J.Pekka Mäkelä haastattelee ulkolaiskirjailija Hugh Howeyta.

Päädyimme seuraamaan Hugh Howeyn Siilo-kirjasta kertovaa paneelia puhtaasti siksi, että Lila on sci-fi-intoutunut. Paneeli oli minusta antoisa, joskin hieman harmitti se, että kirjailijaa englanniksi haastatellut Mäkelä pysähtyi aina tulkkaamaan keskustelun. Puolen tunnin haastattelussa tämä söi esiintymisaikaa paljon. Ymmärrän toki, että kaikki kuuntelijat eivät ole harjaantuneita seuraamaan englanninkielistä keskustelua...

Howeyn Siilo alkoi lyhyinä omakustannettuina tarinoina. Lukijapalaute oli äärimmäisen positiivista ja hän kirjoitti lisää heidän vaatimuksestaan. Tässä mielessä Howey on monen klassisen science fiction teoksen jäljillä: esimerkiksi Orson Scott Cardin Ender ja Isaac Asimovin Säätiö alkoivat lyhyt tarinoina. Howeyn Siilossa ihmiskunta elää eristyksissä ja yhteiskunnan valta on vain näennäisesti sen johtajien käsissä. Oikea valta on IT-ihmisillä, jotka hallitsevat tietotulvaa. Tämä on liioitelma todellisen elämän asetelmasta, jossa Google, Apple ja Wall Street omaavat valtavan vallan ihmisten elämässä. Mitä jos valtaa käytetään väärin? 

Siilo perustuu myös ajatukselle, että maailma on erilainen kuin meille näytetään. Howey työskenteli mm. 10 vuotta risteilyaluksen kapteenina ja näki maailmaa. Asettuessaan aloilleen huomasi hän nopeasti, ettei TV:ssä esitetty maailma tuntunut vastaavan hänen kokemuksiaan. Uutiset näyttivät vain katastrofeja ja kriisejä. Tämähän ajatus on oikeastaan yksi vanhan liiton sci-fin perusteemoista; olemme kokeneet tarinan useassa eri olomuodossa aina Matrixista vanhoihin dystopioihin. Sen varhaisin tunnettu ilmentymä lienee Platonin Luolavertaus

Olen iloinen, että menimme kuuntelemaan paneelia, sillä kiinnostuin kyllä kovasti Siilosta. Ehkä luen sen joskus tulevaisuudessa. Esimerkiksi Taikakirjaimien Raija on blogannut tästä paneelista enemmän faninäkökulmasta, kannattaa tsekata! 

Kuuntelimme paneelin jälkeen Suomen Kalliomaalaukset-paneelin, jossa kirjailija Jukka Parkkinen ja Tuija Wetterstrand kertoivat tekemästään oppaasta. Keskustelu oli mielenkiintoinen erityisesti siksi, että avopuolisoni harrastaa melomista ja olemme jonkin verran luonnossa tarponeet ja meloneet. Panelistien mukaan he saavuttivat usean kalliomaalauksen juuri melomalla. 

Toisaalta kirjoittaja-minä katseli paneelissa esitettyjä kuvia kalliomaalauksista ja alkoi heti kuvitella silmissään kallioissa eläviä maalauksia ja niiden salaisuuksia. Mukaani saattoi tarttua paneelin jälkeen kirjakaupasta mieluisa joululahja. ;) 

(vas.) Minna Castrén, Mari Koli, Anna-Riikka Carlson, Silja Hiidenheimo.

Millainen on hyvä romaani-paneeliin osallistuivat kustannusmaailman rautaiset ammattilaiset Otavalta, Schildts & Söderströmsiltä, WSOY:ltä ja Teokselta. He luonnehtivat hyvää romaania oheisesti:

Kolin mielestä hyvä romaani myllertää sisintä: se provosoi ja kyseenalaistaa ja vie uusiin paikkoihin. Samalla se on uskottava ja koskettava tarina hyvistä henkilöhahmoista. Carlson uskoo, että hyvä tarina liikuttaa ja saa lukijassa aikaan uusia tunteita ja ajatuksia. Se saa lukijan luottamaan kirjailijaan ja heittäytymään. Se saa lukijan sulkemaan silmänsä ja uneksimaan.

Hiidenheimo on sitä mieltä, ettei hyvää romaania voi tyhjentää yhdellä lauseella. Se kyseenalaistaa aikaisemman käsityksen siitä mikä on hyvä tarina. Romaani on samaistumisen taide; se heittää lukijan uuteen maailmaan. Taitava romaani yllättää sitä lukiessaan ja kestää aikaa ja useamman lukukerran.

Castrénin pitää kysymystä hyvän romaanin ominaisuuksista on latautuneena. Suomessa vallitsee oletus, että romaanilla on suuri yhteiskunnallinen tehtävä ja sen on ansaittava arvonsa täyttämällä tämä tehtävä. Hänestä on tärkeämpää, että romaani tekee inhimillisen kokemuksen lukijalle käsin kosketeltavaksi. Viihdyttävyys on myös olennaista.

Carlsonille lukeminen on aina arvokasta. Hänestä on hienoa, että nykyään kuka vain voi jakaa lukukokemuksensa. Hän myös uskoo, että lukijat osaavat itse pitää mielessä eri kanavien lukukriteerit: kirjallisuuskritiikki kirjoitetaan eri motiivilla kuin vaikkapa kirjabloggaajan lukukokemus. Hiidenheimostakin on hienoa, että kustantamossa voidaan nykyään lukea suoraan reaktiot uuteen kirjaan. Koli komppaa edellisiä: nettiin levinnyt keskustelu on hyvä asia, sillä "pienessä ankkalammikossa on rajalliset mahdollisuudet keskustella kirjallisuudesta" (pieni ankkalammikko taisi olla printtimedia XD).

Aiheeseen liittyen: Melkein kaikki messuilta ostetut kirjat.
Osa menee (onneksi) lahjoiksi ;D


Hiidenheimon mielestä suomalaisen kirjallisuuskritiikin taso on heikentynyt. Lukijat eivät mukamas halua kuulla kirjasta vaan kirjailijasta. Kriitikot eivät näytä analyysinsa välineitä. Hän näkee kritiikin ongelmaksi sen, että siinä yritetään määrittää kirjallisuuden tehtävää. Ei taiteen kuulu vastata haluihin. Carlson jatkaa aiheesta. Hänestä on tylsää, että ammattikritiikkiä on niin vähän ja sitä kierrätetään eri lehdissä. Hänestä joissain blogeissa on myös ammattikritiikin tasoista analyysia. Castrén uskoo monimuotoisuuden voimaan. Yhteinen kokemus ja vastaanotto on tärkeä osa kirjallisuutta ja nykyisin tieto välittyy paremmin tuosta kokemuksesta.

Carlson ei aluksi mieti liikaa vaan ihastuu kirjaan ja jatkaa sen lukemista. Kriteereitä voi aina listata, mutta valinta kustannuskelpoisten kirjojen suhteen on aina intuitiivinen. Hiidenheimon mielestä kustantaja etsii aina uutta. Hän etsii kirjasta upeaa kieltä ja yllättävyyttä. Kolille on tärkeää, että kirjasta voi aistia uskottavuuden. Vaikka kirjoissa pyörivät paljon samat ja tutut teemat, voi ne aina kertoa uusin, tuorein tavoin. 

Castrénilta hyvän romaanin reseptin määrittely ei onnistu, sillä siinä on liikaa muuttujia. Kirjallisuudessa ei ole hyvän romaanin muuttumatonta muottia. Hänestä hyvä romaani herättää mielenkiinnon ja kipinän lukea se loppuun. Lukiessaan hän aistii potentiaalin ja sanoihin tulee usko.

Carlson kiteyttää ajatuksen. Rakastumisessa ei ole järkeä ja sitä kustantaja juuri tekee, kun hän löytää hyvän käsikirjoituksen: rakastuu siihen.

Hiidenheimo pitää hienona sitä, kuinka kustannustoimittajan kommentit voivat synnyttää jotain aivan uutta, kun kirjailija työstää romaania niiden pohjalta paremmaksi.  Hän ei myöskään allekirjoita kustantamoiden käytäväkeskusteluissa elävää ajatusta siitä, että kirjoittajakoulutus tasapäistäisi tekstejä ja köyhdyttäisi omalaatuisuutta. Hänestä on vain hyvä, etteivät aloittelevat kirjoittajat ole enää yksin.


Paluu Louhi-lavalle: Magdalena Hai ja haastattelijat.

Louhella haastatteluun oli saapunut Magdalena Hai, jonka uusin teos Kellopelikuningas (Gigi ja Henry #2) ilmestyi kesäkuussa. Olin itse ostanut messuilta perjantaina Hain ensimmäisen kirjan Kerjäläisprinsessan ja ahmaissut sen sunnuntaihin mennessä, joten odotin tätä haastattelua innolla. :D

Hai tunnustautuu suunnitelmalliseksi kirjoittajaksi. Hän tietää jo etukäteen minne Gigin matka vie, vaikkeivät kaikki yksityiskohdat olekaan vielä tiedossa. Kuten kuvastakin näkyy on Hai innostunut höyrypunk-harrastaja. Höyrypunk kiehtoo Haita, sillä se keskittyy 1800-luvulle, jona moderni maailma syntyi. Harrastus mahdollistaa myös tekemisen käsillä: kaikenlaisen askartelun ja ompelun. Haita kiinnostaa erityisesti höyrypunkin estetiikka. 

Seuraavaksi kirjailija kertoi hiukan pseudonyymistään. Magdalena Haihan on puolifiktiivinen persoona, joka lähti liikkeelle kirjoittamisharjoituksesta, jossa piti luoda sivuhenkilö. Tämä sitten karkasi hiukan käsistä ja MH jäi elämään. Hain mielestä kaikki kirjailijat ovat mediassa jonkin verran fiktiivisiä olentoja. Hai luonnehtii siviiliminäänsä "vähemmän kärkkääksi ja ärsyttäväksi". Hänestä onkin huolestuttavaa, että MH valtaa alaa siviilissäkin. Puolifiktiivinen kirjailijapersoona on minusta kertakaikkisen herkullinen asetelma aika lailla samoista syistä. Se myös kiinnostaa, koska olen itse miettinyt julkaisua nimenomaan pseudonyymillä. 

Kirjailija on ilmoittanut toimenkuvakseen kryptozoologian, eli sellaisten eläinten tutkimuksen joiden olemassaoloa ei voida todentaa (mm. Loch Nessin hirviö, lumimiehet). Hai lukee vapaa-ajallaan paljon laidasta laitaan ja pitää lukemista tärkeänä kirjailijalle. On tärkeää nähdä erilaisia tapoja kirjoittaa. Häntä kiinnostavissa kirjoissa on usein jokin etäännyttävä elementti, eli ne sijoittuvat kauas pois tai kuvaavat sellaisia asioita, jotka ovat hänelle täysin vieraita. Hai yrittää lukea mahdollisimman paljon suomalaista kirjallisuutta ja vinkata sitä muillekin lukijoille. 

Hai haluaa ennen kaikkea viihdyttää lukijoitaan, ei olla opettavainen. Kirjoista löytyy kuitenkin myös sellaisia tasoja, joissa on enemmän purtavaa. Seikkailugenre on mennyt pois muodista, mutta hänen kirjoilleen on kuuleman ollut kysyntää. Hai on myös saanut hyvää palautetta. Hänellä on mielessään eräänlainen "haamulukija", kun hän kirjoittaa: sellainen erilainen nuori, joka ei aivan istu joukkoon. Toisaalta Hai on tavannut aivan kaiken ikäisiä faneja nuorista lapsista aina parrakkaisiin sci-fi harrastajiin.

HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaat 2013
- Moni esikoiskirjailija saa näyttävän lähdön.


Lopuksi tulimme vielä kuuntelemaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelut. Lavalle saapuikin yhdeksän (yksi oli Rooman matkalla) hyvin erilaista esikoiskirjailijaa kertomaan hieman omista teoksistaan ja niiden synnystä. Paatuneena sf-fanina en ehkä tarttunut realistien tarjontaan yhtä innokkaasti kuin yllä avattuihin spefikirjailijoiden haastatteluihin, mutta mielenkiintoista realistienkin kuunteleminen oli! Jätetään heidän ajatuksensa kuitenkin tällä kertaa kirjaamatta. Rajansa kaikella! ;)  

Vaikka onkin epätodennäköistä, että pääsisin itse joskus tuolle lavalle, olisihan se aikamoista. Näihin unelmoiviin tunnelmiin onkin hyvä päättää 2013 Helsingin Kirjamessut raportointini. Ensi vuonna uudestaan! :)

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Helsingin kirjamessut 2013: Saturday Sun


Messukartta antaa ehkä viitettä siitä millaisia etäisyyksiä tuli tarvottua.

Hupi jatkui lauantaina. Läksin taas messukeskukseen aikataulu kädessä, kamera kaulassa ja hyvässä seurassa. Tällä kertaa seuralaiseksi tarjoutui kirjoittajabloggari Lila. Kiersimme yhdessä messuja hurjat 6 tuntia! Lauantain ohjelmassa oli seuraavaa:

10.30 - 11.30 Liian vaikeaa kiitos
11.30 - 12.30 Jaetun lukemisen ilo
12.00 - 12.30 Nuori Aleksis palkinnon jako
13.00 - 13.30 Kirjailijaksi alle 33-vuotiaana 
13.30 - 14.00 Kalevala-seuran ohjelmaa
14.00 - 14.30 Näin pääset kirjailijaksi

Taas kerran oli päivän aikana tajuttava, ettei kaikkialle vaan voinut venyä. Kahvittelu, kiertely ja shoppailu olivat myös tärkeitä ja paneelista toiseen siirtyminen liian lyhyellä varoajalla ei aina onnistunut. 

Kirjailija Tommi Melander, kirjailija Anu Silfverberg, kustantaja Silja Hiidenheimo,
kriitikko Mervi Kantokorpi, ja pj:nä päätoimittaja Heikki Valkama.

Ensimmäiseksi menimme seuraamaan Liian vaikeaa kiitos-paneelia, jossa keskusteltiin kirjallisuuskeskustelussa varsin tyypillisestä ilmiöstä, eli kirjallisuuden jaottelusta viihteeseen ja korkeakulttuuriin. Keskustelulle sopivasti Suomen Kuvalehti oli julkaissut juuri provokatiivisen jutun nimeltä Romaani sairastaa, joka herätti keskustelua paneelissa (ja myös blogimaailmassa).

Silja Hiidenheimo torppasi heti alkuun väitteen, että suomalainen romaani olisi jotenkin kriisissä. Hän kuitenkin kritisoi ilmassa olevaa ajatusta, jonka mukaan kaiken kirjallisuuden pitäisi olla "yhtä hyvää" tai "yhtä arvokasta". Erojen näkeminen on haluttu poistaa. Taide ei kuitenkaan ole demokratiaa, ja lajityyppien erot on tunnistettava ja teos arvioitava osana omaa kenttäänsä.

Tommi Melander uskoo, että Suomen Kuvalehden jutun tarkoitus on ollut lyödä suomalaisen kirjallisuuden kasvoihin sairauden leima ja että juttua varten haastatellut henkilöt ovat joutuneet tämän agendan uhreiksi. Hän ei ymmärrä ajatusta, jossa kirjallisuutta katsotaan kapea-alaisesti. Viihde maksaa kuitenkin viulut! Ei vaativimpia teoksia voi välttämättä kustantaa ilman sitä, koska kirjat ovat bisnestä.

Hän totesi myös, että kriitikkojen arvostus on laskussa "sillä kukaan ei pidä makutuomareista". Kriitikkojen koetaan edustavan kirjaelitismiä. Samalla mediaan on iskenyt pakkomielle lukijoiden metsästyksestä, joka näkyy myös sinä, että kulttuurisivuja kavennetaan, sen sisällön tuottavat samaistuttavammat maallikot ja sisältö markkinoidaan sellaisille ihmisille, jotka eivät ole kulttuurisivuista perinteisesti kiinnostuneita. Kirjamaailman uutisoinnissa keskitytään liiaksi kirjojen aiheisiin ja ilmiöihin niiden ympärillä, eikä sen kirjan sisältöön. Hän ei pidä kirjaa yhteiskunnallisena puheenvuorona.

Mervi Kantokorven mielestä "romaani sairastaa joka toinen vuosi (vuorovuosina sairasvuoteella on runous)", eli samoja aiheita itketään vuodesta toiseen. Hänestä suomalainen romaani voi erinomaisesti suhteessa siihen miten pieni kansa ja kielialue olemme. Hyvästä romaanista myös voidaan keskustella kirjallisuutena. Silfverberg allekirjoitti Melanderin mielipiteen siitä, kuinka elitismin pelko vääristää kulttuurikritiikkiä, jota on alettu kohdentaa väärälle kohdeyleisölle.

Keskustelussa myös sivuttiin Marko Leinon saamaa kritiikkiä
hänen Saasta-kirjastaan: miksei kirjailija saisi kirjoittaa ihmiskaupasta?
 
Kantokorven mielestä "vain" ajattelu ei ole lainkaan tervettä, eli kustantamoiden ei voida ajatella kustantavan vain korkeakirjallisuutta tai vain runoja tai vain viihdettä. Laaja, kokeileva linja palvelee kaikkia. Korkea kirjallisuuden on hyväksyttävä marginaaliasemansa ja paikkansa kirjallisuuden kokonaiskentässä.

Hiidenheimo uskoo, että kirjallisuus kutsuu luokseen lukijoita eri tavoin ja eri ajassa. Kaikkien kirjojen kohdalla tämä ei voi olla heti. Hän hylkää ajatuksen siitä, että suomalaisen kirjallisuuden kuuluu olla yhteiskunnallista ja kantaaottavaa. Se on journalismin tehtävä, ei kirjallisuuden.

Kantokorvi on huolestunut siitä, että uutisointi on nykyään niin tarinalähtöistä. Hän joutuu kirjoittamaan jo kritiikkiinkin tarinan, joka rajoittaa sanamäärien kahlitsemaa arviota entisestään. Enää ei voida vain kertoa kirjasta, vaan huomio menee ikään kuin kirjailijaan tai johonkin ulkoiseen seikkaan. Silfverberg komppaa tätä ajatusta, että kritiikissä käytetään "fiktion keinoja", jotta se olisi lukijalle kiinnostavampi.

Melander puolestaan vastasi tähän esimerkillä siitä, kuten vaikkapa miinakentästä uutisoitaisiin: journalisteja ohjeistetaan kirjoittamaan miinanraivaajasta, henkilöstä jolla on perhe ja tulevaisuus, eikä miinakentästä. Häntä harmittaa, että nykyään monimuotoisuus koetaan romaanin tappioksi, ellei se heti aukea lukijalle. 

Kantokorpi kertoo, että Suomessa on vahva "todellisuuteen nojaava" perinne lukea kirjoja. Ajatellaan jotenkin, että kirjailija tietenkin kirjoittaa tositarinoita, ja kirjaa luetaan kuin kokeillen kirjan uskottavuutta joka käänteessä. Tässä unohdetaan allegoriat ja hienot tekniikat, joilla kirjoihin saa syvyyttä ja uusia lukukertoja. Ei myöskään aina tajuta, että kriitikolla on paljon kotiläksyjä! Kriitikko joutuu lukemaan kirjaa syvällisemmin ja etsimään siitä useampia tasoja, sekä usein tutkimaan kirjan aihetta voidakseen arvioida sen käsittelyä. Tällainen lukeminen näkyy arvioissa yhä vähemmän, koska se ei mukamas kiinnosta lukijoita. 
 
Hiidenheimon mielestä hyvä kritiikki on tarkkaa, kirjallisuutta tuntevaa ja siinä näkyvät analyysissa käytetyt välineet. Hänkin hämmästelee sitä kuinka mediassa halutaan, että kirjailijat puhuvat vain itsestään, kun muualla maailmassa kerrotaan ammatista ja suhteesta maailmaan tai saatetaan jopa analysoida toisten kirjoja. Kantokorpi ja Silfverberg komppavat tätä. Ei voida vain puhua kertovasta rakenteesta vaan sen suhteesta maailmaan, ja lukija pyritään koukuttamaan juttuun ulko-kirjallisilla täkyillä. 
 
Suomen Sarjakuvaseuran ihastuttava Lukunurkkaus :D
 
Melanderin mielestä "kirjailijan pitää rakastaa lukijaa ja vaatia tältä paljon" (minulta meni vallan ohi, ketä kirjailijaa hän lainasi tässä). Hän lukee sekä korkeakirjallisuutta että viihdettä ja uskoo, että nautinnon tasoja on useampi. Syvänautinto mahdollistaa sen, että monitasoiset kirjat jäävät vaivaamaan. Itselle tärkeät kirjat tulevat osaksi omaa kehoa. Viihteestä hänelle jää nihkeä olo. 
 
Kantokorpi taas löytää viihdettä muualtakin, mutta kirja soveltuu rakenteensa puolesta herättelijäksi ja avartajaksi muita median muotoja paremmin. Silfverberg uskoo, että kirja antaa enemmän lukijalle, kun siinä on haastetta, eikä se aukene heti. Hän ei usko väitettä, etteivät ihmiset oikeasti nauti korkeakulttuurista, vaan käyttävät sitä välineenä vaikuttaakseen sivistyneiltä. Hiidenheimo ihmettelee sitä, kuinka vaadimme isoilta kirjoilta vastauksia kysymyksiin, vaikka parhaat kirjat usein jättävät kysymykset auki.

Anu Silfverberg kertoi kuulleensa ahdistuneita vuodatuksia toisilta kirjailijoilta, jotka kokivat jääneensä yksin kirjansa kanssa. Kirjallisuuskeskustelussa myös väitettiin, että keskinkertainen ja huono kirjallisuus ovat heikentyneet, mutta hyvä on pysynyt hyvänä. Syyksi epäiltiin hätäistä kustannustoimittamista. Ovatko kustantamot kokeneet pätevien ja kokeneiden kustannustoimittajien kadon? Onko kustantamoilla liian hoppu saada kirjoja markkinoille? Toisaalta kirjailijat eivät ehkä aina osaa pyytää apua. 

Hiidenheimo ei osaa sanoa julkaistaanko Suomessa liikaa kirjoja. Hänestä kustannustoimittajan rooli on murroksessa, sillä se ei olekaan enää vain kustannustoimittamista. Hän myös kritisoi ajatusmaailmaa, jossa kirjailijuus olisi tärkeintä potentiaaliselle kirjailijalle. Itse kirjoittamisen - yksin puurtamisen ja kovan työn - on tultava ensin. 
 
Melanderin mielestä isojen kustantamoiden motiivina on varmistaa, ettei heidän katalogistaan tule "kärpäslätkää". Hän pohti julkaisevatko pienkustantamot jo nyt liikaa runoja. Kirjallinen systeemi (lukijat, kriitikot, media) ei voi sulattaa kaikkea, kun nimikkeitä on paljon. 

Kantokorven mielestä ongelma ei ratkea vain kustannustoimittamisella. Hänestä osa julkaistusta kirjallisuudesta on niin huonoa, ettei sitä paranna mikään muokkaus. Kirjailijan roolista on tullut haluttava, vaikkei se ehkä sovi kaikille. Hän on nähnyt viime aikoina kummallisia kustannuspäätöksiä. Loppuun Heikki Valkama jakoi mielenkiintoisen ajatuksen. Jatkossa kustantajan rooli voi painottua tuotteen arvon määrittelyssä. Tässä ajatusmallissa kustantamobrändi takaisi laadun, koska tietyt kustantamot olisivat yhä tiukkoja portinvartijoita. 

Jaetun lukemisen ilo-paneeli olisi kiehtonut, mutta se meni pahasti Nuori Aleksis-palkinnon jaon päälle ja tarvitsimme ensimmäisen paneelin jälkeen kahvia ja teetä, joten kirjabloggauspaneeli jäi tältä erää väliin. 

Emmi Itäranta ja palkintoraatilaiset.

Kävimme myös seuraamassa Nuori Aleksis-palkinnon jakoa.
Äidinkielen opettajain liitto on yhteistyössä opetusministeriön Tietoyhteiskunnan lukutaidot -työryhmän kanssa perustanut uuden kirjallisuuspalkinnon. Liitto kokoaa eri koulujen vapaaehtoisista abiturienteista valtakunnallisen lukijaverkoston, joka päättää, minkä suomalaisen kirjan he haluaisivat palkita itselleen merkittävänä, tärkeänä ja hyvänä kirjana.
Tällä kertaa palkinto meni Emmi Itärannalle hänen dystopiaromaanistaan Teemestarin kirja. Muutenkin paljon kehuja kerännyt romaani ei lienee ollut voittajayllätys yleisöllekään. Itäranta kiitteli puheessaan sitä, että kilpailu oli saanut nuoret lukijat suoriutumaan näin suuresta luku-urakasta. Hän myös kertoi lähteneensä kirjoittamaan kirjaansa ilman, että olisi ajatellut liiaksi kohderyhmää. Hän halusi Teemestarin kirjan avautuvan lukijalle tämän iästä riippumatta ja oli iloinen siitä, että nuoret lukijat olivat löytäneet romaanin.

Emme seuranneet koko puhetta, vaan jatkoimme matkaa taas seuraavaan paneeliin.

Terhi Rannela haastattelee kolleegaansa Nelli Hietalaa.

Seuraavaksi oli vuorossa Kirjailijaksi alle 33-vuotiaana-paneeli. Nimensä paneeli juontaa tilastoista, joiden mukaan suomalaisten esikoiskirjailijoiden keski-ikä on tällä hetkellä 33 vuotta. Nelli Hietala on kuitenkin onnistunut lyömään läpi maagista rajaa nuorempana. Haastattelu oli mukavan lämminhenkinen ja innostunut.

Kirjailijaksi ryhtyminen ei ollut Hietalan lapsuuden haaveammatti, vaan hän havahtui kirjoittamiseen oikeastaan vasta 20-vuotiaana. Hänen ensimmäinen kirjansa ei myöskään ollut ensimmäinen hänen kirjoittamansa käsikirjoitus vaan vasta kolmas. Kirjailijoiden läpimurtoa edeltävät pöytälaatikkokäsikirjoitukset ovatkin hyvin yleisiä. ;)

Hietala on opiskellut kirjoittamista vuoden Oriveden Opistossa, josta hän siirtyi Jyväskylään opiskelemaan kirjallisuustiedettä. Hän uskoo, että kirjoittamista voi jossain määrin opiskella, muttei pidä kirjallisuustieteen opintoja merkittävänä etappina matkallaan kirjailijaksi. Tärkeämmäksi Hietala luonnehti opiskelujensa aikana löytämiään kirjoittajakontakteja, jotka mahdollistivat keskeneräisen tekstin ruotimisen ja koeluetuttamisen samanmielisillä kirjoittajilla.

Idea esikoiskirjaan lähti kirjoitusharjoituksesta, jossa Hietalan piti valita kaksi kuvaa ja kirjoittaa tarina, joka yhdisti ne. Hän kertoi kirjoittaneensa paljon harjoitusten pohjalta aiemmin, mutta tapa on sitemmin jäänyt. Esikoisteosta hän työsti vuoden, jonka aikana oli paljon editointia ja koelukua. Toisen kirjan syntyprosessi oli jo hyvin erilainen kuin ensimmäinen, sillä kirjoittamisen lähtökohdat tulivat käytännöllisemmiksi äitiyden myötä. Lopuksi Hietala luki koukuttavan katkelman ("Isä muuttaa kylpyhuoneeseen") ensi vuonna ilmestyvästä kolmannesta kirjastaan. 

Minun oli tarkoitus pyörähtää katsomassa Kalevala-seuran ohjelmaa, jossa Marko Hautala ja Johanna Sinisalo puhuivat Kalevalan mytologiasta kirjoittamisesta, mutta minuun iski joku totaalinen uupumuskohtaus. Oli yksinkertaisesti pakko jättää väliin, jotta jaksoin seuraavaan paneeliin. Tämä tietenkin harmitti, muttei sille taas voinut mitään.

 
Suomen Nuorisokirjailijoiden ständillä kuvakollaasi kirjailijoiden työhuoneista;
Kaaoksessa elävälle harrastelijalle oli shokki nähdä näin siistejä työpisteitä!


Näin pääset kirjailijaksi ja mitä sitten tapahtuu?-paneeli veti hurjasti väkeä. Minulle ja monelle muulle ei löytynyt lainkaan istumapaikkoja, joten seurasimme ohjelmaa seisaltaan. En ollut oikeastaan yllättynyt kävijärysästä - olen huomannut vastaavien paneeleiden suosion ennenkin. Seisomisen ja uupumisen vuoksi en kuitenkaan tehnyt yksityiskohtaisia muistiinpanoja. En myöskään saanut otettua kuvia katsomon perältä. :(

Tässä paneelissa huomasin yllättäen, että taidan olla jo aika perehtynyt siihen miten kustantamoiden kirjailijametsästys toimii. Paneelissa oli loppujen lopuksi minulle aika vähän uutta tietoa, sillä olen kuullut ison osan puskaradiosta tai lukenut tai päätellyt itse.

Keskusteluun osallistuivat kustannuspäälliköt Antti Kasper ja Jaakko Pietiläinen, sekä kirjailijat Katja Kallio ja Sami Rajakylä. PJ:nä toimi Gummeruksen viestintä-ja markkinointijohtaja Katja Leino. 

Paneelissa annettiin aika jyrkkiä lukuja julkaisemisen todennäköisyydestä: n.1000 käsikirjoituksesta oli valittu kustannettavaksi 5 tänä vuonna, eli vain 0,5%. Käsikirjoituksia ei lueta kokonaan, vaan kokenut kustannustoimittaja näkee nopeasti onko käsikirjoituksessa "sitä jotain". Myöskään pelkkä synopsis juonesta ei riitä, vaan kaikki lähtee liikenteeseen kokonaisesta käsikirjoituksesta. Käsikirjoituksia tarjotaan kustantamoihin tuntemattomien kirjoittajien puolesta, mutta myös suhteilla.

Sami Rajakylä kertoi saaneensa suunnilleen 30 hylkäyskirjettä ennen kyllä-vastausta. Katja Kallio puolestaan sai kässärinsä läpi heti Otavalle, mutta hän on työskennellyt aikaisemmin kustannusalalla, joten hänellä lienee ollut valmiimpi silmä kehittää myytävä käsikirjoitus.

 
Nuorisokirjailijoiden ständin kirjakansiäänestys. 

Kyllä-vastaus ei välttämättä tarkoita, että kirja kustannetaan sellaisenaan. Usein kirja käykin läpi muodonmuutoksen, jossa kustannustoimittaja käy dialogia kirjailijan kanssa ja kirjan ongelma-alueet korjataan. Kirjailija tekee muutokset itse. Tämän vuoksi kustantamot haluavat myös tunnustella kirjailijaa henkilönä; he haluavat nähdä onnistuuko yhteistyö kirjan kehittämiseksi, ja onko kahdella osapuolella samanlainen visio siitä millainen valmis kirja olisi.

Kustannustoimittajan ja kirjailijan välille muodostuu usein luottamusside, välillä jopa syvä ystävyys. Kustannustoimittajalta tulee toisinaan tiukkaakin palautetta, joten on tärkeää, että kirjailija osaa suhtautua siihen ammattimaisesti. Kallio luonnehti sidettä kutakuinkin näin: "Ei kukaan kaveri lue kirjaasi 20 kertaa alusta loppuun kriittisesti ja auta sinua näkemään sen puutteita ja vahvuuksia."

Itselle se mielenkiintoisin anti paneelissa oli kuitenkin Kallion tunnustus erään kirjan syntyprosessista. Hän kuulemman kirjoitti kirjan ja antoi sen kustannustoimittajalleen luettavaksi. Kustikselta tuli sitten takaisin palautetta kirjan kolmannesta näytöksestä - eikä se kelvannut! Kun kustis kysyi syytä siihen miksei juoni mennyt tiettyyn suuntaan, vastasi Kallio yksinkertaisesti: "Olen väsynyt".

Kirjan aihe oli sen verran raskas, että siitä kirjoittaminen olin alkanut ahdistaa häntä prosessin aikana. Siispä hän oli helpottanut urakkaa ajautumalla aiheesta sivuun, helpommille vesille. Loppujen lopuksi Kallio ymmärsi kustiksen olevan oikeassa, piti lomaa ja kirjoitti kolmannen näytöksen uusiksi. Tässä on minusta hieno ajatus siitä, että kirjoittaminen voi olla raskasta ja että kirjailija tosiaan tarvitsee sen ulkopuolisen sanomaan: "Ei, sinä pystyt parempaan. Mene sinne missä on raskasta ja ahdistavaa ja vie tarina loppuun."

Forsman Tean jumalaiset valurautateepannut!

Seikkailimme paneelien jälkeen vielä messuilla ja kipaisimme ruokapuolellakin hakemassa Forsmannin teetä ja ihastelemassa jumalaisia teekannuja (miten niin täytämme kaikki kirjoittajastereotypiat? O.o).

Ja shoppailimme tietenkin kirjoja! Olin erityisen ilahtunut siitä, että löysin WSOY:n puolelta uuden "pokkaripainoksen" Dante Alighierin Jumalaisesta Näytelmästä. Yksi kirjamessujen iloista on erityisesti se, että tarjolla on aina runsaasti klassikkokirjallisuutta.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Helsingin Kirjamessut 2013: Friday I'm in Love

Ensimmäinen kirjamessupäivä on takana! Suoraan sanottuna välillä vaikutti siltä, etten edes selviäisi, mutta pääsin kuitenkin hengissä kotiin! ;) Minulla kävi tuuri tämän viikon kanssa, sillä pomoni antoi minulle saldovapaan perjantaille, joten pääsin osallistumaan messuille peräti kolmena päivänä. Yay!

Kirjamessujen kovia kärsinyt raamattu esite.

Kyseessä oli elämäni toinen kirjamessukokemus, joten osasin odottaa jotakin ennalta: zombailua edestakaisin, kipeitä jalkoja, järkyttävää kirjapino messuilta kotiin, uusia ajatuksia panelisteilta. Valmistauduin lähinnä aikatauluttamalla urakan.

11.00 - 11.30 Ruusuja, piiskaa ja homoseksiä
11.30 - 12.00 Siiri Enoranta - Nokkosvallankumous
12.00 - 12.30 Siri Kolu - Pelko Ihmisessä
13.00 - 14.00 Tulevaisuuden dystopia
13.30 - 14.30 Tätä et tiennyt kirjasta
15.30 - 16.30 Valehteleeko kirjailija?
17.00 - 17.30 Kuvastaja-palkinnon jako

Kuten voi päätellä, päivä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. ;) Aamu venyi ja tapasin heti alkuun messuseuralaiseni, kirjoittajabloggarit Been, Ahmun ja Suden, hiukan myöhässä. Päätimme ottaa kahvit ja seurata ensimmäistä ohjelmanumeroa kahvilasta käsin (2.kerros). Se olikin sitten ensimmäinen totaalimoka, koska eihän mikään panelistien puhe kuulunut sinne asti (paitsi satunnaiset kommentit miesten sukupuolielimistä, jotka olivat asiayhteydestään irrotettuina hämmentäviä)! O.o'

Harmi että näin kävi, mutta toisaalta oli myös tärkeää vaihtaa kuulumisia, eikä kytätä paneeleita liian orjallisesti.

Siiri Enoranta ja Kallion lukion haastattelijat.

Seuraavaksi menimme kuuntelemaan Siiri Enorantaa, joka oli Kallion lukion pyörittämällä Louhi-lavalla haastateltavana. Enoranta ei ollut minulle ennestään tuttu kirjailija kuin oikeastaan kirjablogien kautta. Hänen kirjansa Nokkosvallankumous on ollut suosittu, ja kirjailijan edellinen teos Painajaisten lintukoto* oli myös ehdolla samana päivänä jaettavan Kuvastaja-palkinnon voittajaksi (*tämä editoitu, koska ilmoitin ensin väärän teoksen ehdokkaaksi >.<). Enoranta valikoitui seurattavaksi paneeliksi oikeastaan seuralaisteni takia, joten en keskittynyt tämän paneelin sisältöön aivan niin paljon kuin muihin.

Paneelissa Enoranta kertoi kaikenlaista kirjan kirjoittamisesta ja sen teemojen valikoitumisesta. Mm. idea dystopiseen maailmaan tuli Espanjan matkalla ja kirjan miespuolisten hahmojen rakkaus ei ollut Enorannalle koskaan sen kummallisempi elementti kuin heteronormatiivinen suhdekaan olisi ollut. Mieleen jäi myös Enorannan kommentti siitä, että hänelle oli tärkeää katsoa minne rakkaus voi viedä mennessään, vaikka tuo paikka olisi synkkäkin (vastauksena kysymykseen päähenkilön koukuttumisesta huumeisiin uuden rakkaansa vuoksi).

Siri Kolu ja Kallion lukion haastattelijat.

Seuraavaksi Louhella päästettiin irti Siri Kolu. Tarkoitan tätä ihan kirjaimellisesti: ero edelliseen oli valtava, sillä Kolu on aivan luontainen esiintyjä. Hänellä on valtava karisma ja energisyys. Tämä innostus näkyi myös hänen haastattelijoissaan. Kolu rakastaa musiikkia ja katastrofielokuvia, fanittaa steampunkkia, pudottelee saksalaisia koulupoikia tuoleilta ja haluaisi olla omituinen korkokenkä (ehkä kenties samanmallinen kuin Kolun esittelemä Lola Ramona)! 

Siis wau. Näin Kolun jo kesän Finnconissa ja hän jäi lähtemättömästi mieleen, mutta nyt ihastumiseni vain syveni. Kirjailijat, esiintymisillä on oikeasti väliä! Kolu kertoi olevansa teatteritaustasta, joka kyllä näkyy hänen esiintymistajussaan ja kyvyssään viedä kuuntelija mukaansa milloin mihinkin kertomukseen, vaikka ollaankin haastattelutilanteessa. ♥ ♥

Kolu kertoi uuden kirjansa Pelko Ihmisessä inspiraatioksi Anne Frankin päiväkirjan ja West Side Storyn. Jo tämä mielikuva näistä kahdesta tyystin erilaisesta tarinasta loi mielenkiintoisen kontrastin minulle. Kirjailija nimesi kirjan teeman toiseuden peloksi. Pelko Ihmisessä on lähtöisin aiemmin kirjoitetusta novellista, joka paisui romaaniksi. 

Kolun kipinä kirjoittaa PI:ssä oli huomio siitä, kuinka olemme yhteiskuntana lohkoutumassa omiin piireihimme ja sitä kautta asenteemme erilaisuutta kohtaan kovenevat. "Ei ainakaan sitä meidän nurkkiin", "Meillä on jo yksi tukitalo, toisen voi sijoittaa meistä kauas" ovat tuttuja sanoja, joilla siirretään yhteiskuntamme erilaiset ja usein ongelmaiset ihmiset pois silmistä, koska heidän läsnäolonsa "heikentää kiinteistöjen arvoja" tai on muuten vain epämiellyttävää. Kirjahan lähti sitten messuilta mukaani myöhemmin illalla. ;)

Kallion lukiolaiset esittävät vierailijoidensa kirjoista lyhyitä katkelmia.
Ikävä kyllä esiintyjän nimeä en tiedä, mutta Kolukin liikuttui esiintymisestä kyyneliin. 
A+ Kalliolaiset (terveisin entinen Kalliolainen)!

Haastattelussa oli hirveästi ajatuksia, joten luonnehdin suurinta osaa vain lyhyesti:

Kirjaa ei voi kirjoittaa kuin pitsaa, johon lisätään täytteitä palautteen perusteella. Kirjoittamisessa on kyse kirjoittajan sisäisestä palosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö palautetta tulisi ottaa huomioon. Kolu kuuntelee paljon musiikkia kirjoittaessaan, koska musiikki lietsoo kirjoittajaa tiettyyn tunnetilaan ja musiikin virrassa on helpompi kirjoittaa intensiivisesti ilman itsekritiikkiä.

Kolulla tuli kuumat paika PI:n miespääosan, Largon, kanssa. Jopa niin kuumat, että lenkkipolulle tuli kummasti lähdettyä ulos meikit naamalla "Largoa tapaamaan". (Tunnistavatko muut kirjoittajat itsensä tästä? XD)

PI:n maanalaisia luolia inspiroivat Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin Salakäytävät sekä Kolun isä, joka vei hänet eräs päivä olemassaolevaan Puolustusvoimien maanalaiseen "tukikohtaan" sillä ehdolla, ettei Kolu tästä mitään kirjoita. Toisin taisi käydä. ;)

Kallion lukion haastattelijat, Olli Siren, Johanna Sinisalo,
Siiri Enoranta ja Matti Vanhanen

Dystopia-keskustelusta ehdimme seurata vain alun, koska sen kanssa päällemenevä paneeli oli kumminkin harrastelijakirjoittajille olennaisempi. Alun perusteella olisin mielelläni kuullut lisää ajatuksia! 

Miksi nuorille myydään synkkiä tulevaisuuden kuvia?
(J.Sinisalo) Dystopiat ovat kannanotto maailman senhetkiseen tilaan, varoitus siitä mihin asiat voivat luisua jos niiden sallitaan kärjistyvän. 
(M.Vanhanen) Nykymaailman "mediamelussa" on usein ilmaistava viestinsä voimakkaammin, jotta se noteerataan ja viesti erottuu joukosta. 
(O.Siren) Jokaisessa ajassa on omat pelkonsa, jonka pukeminen sanoiksi on usein terapeuttista. Pelot ovat loppujen lopuksi yllätävän samankaltaisia eri aikoina.
(J.Sinisalo) Taide pohjautuu todellisuuden konflikteihin. Media ei oikeastaan luo näitä konflikteja tyhjästä. Fiktion konfliktit ovat jännittäviä, koska niiden pelko on turvallista. 

Ihmiset eivät välitä yhteiskunnan ongelmista.
(M.Vanhanen) Ihmisten lokeroituminen ajaa meidät erilleen ja yhä harvempi välittää kokonaisuudesta.
(J.Sinisalo) Ihmiset ovat kääntyneet enemmän itseensä ja "vain yksi elämä" ajattelu kukoistaa. 
(O.Siren) Kehityskuvissa pitäisi nähdä myös niiden positiiviset seuraukset. Nykyteknologian ansiosta pysytään silmän mitan päässä muista. Ja koska osataan pelätä pahinta, pystytään myös parhaaseen. 
(S.Enoranta) Naiivi rohkeus paremmasta on tarpeellista, jotta kehityssuunta pysyy pääosin positiivisena. 

Miksi dystopiat kiinnostavat kirjailijoita?
(J.Sinisalo) Dystopia on kirjailijalle loistava analyysin työkalu. Se mahdollistaa jossittelun elämän risteyksissä. 

Kustannusjohtaja Anna Baijars, tapahtumavastaava Noora Al-Ani,
myyntipäällikkö Inkeri Penttinen, kirjailija Katja Kettu, graafikko Jussi Karjalainen,
toimituspäällikkö Lari Mäkelä ja viestintäjohtaja Liisa Riekki (ei kuvassa).


Tätä et tiennyt kirjasta-paneeli oli äärimmäisen mielenkiintoinen kuulijalle, joka ei tunne kustannusmaailmaa niin hyvin kuin haluaisi. Paikalla oli aikamoinen edustus kirjan parissa työskenteleviä henkilöitä eri kustantamoista, mutta 45 min pituus ei käynyt rasitteeksi. Olisin suonut paneelin jatkuvan pitempäänkin!

Toimituspäällikkö Lari Mäkelän mukaan kaikkia kustantamolle tarjottuja käsikirjoituksia ei lueta kokonaan, vaan niihin tutustutaan. Hylkäämiseen on aina peruste. Kustannusjohtaja Anna Baijars puolestaan kertoi, että on kustannustoimittajien tehtävä nostaa johtajalle eteen tulevat helmet. Ikävä kyllä kaikkia kirjoja ei voida kustantaa, vaikka ne olisivat hyviä. Hylkäyksen taustalla voi olla mm. sellainenkin syy, että kustantamon listoilla on jo liikaa samantyyppistä kirjallisuutta.

Myyntipäällikkö Inkeri Penttinen kertoi, että kustannuspäätökset ilmoitetaan yleensä kustantamoiden kausiesittelyissä. Kustannuspäätökseen vaikuttaa myös ns. myynnin näkökulma, eli se millaiselle kirjallisuudelle koetaan olevan tarjontaa ja millaista kirjakaupat ovat kyselleet kustantamoilta. Usein paikkansa vakiinnuttaneiden kirjailijoiden kirjoista voi ilmestyä mainontaa ja kirja voi olla katalogissa ennen kuin se on edes kirjoitettu valmiiksi!

Katja Kettu koki hämmenystä siitä, kuinka kirjojen ilmestyminen aikaistuu ja aikaistuu. Syksyn katalogin kirjat on oltava jo keväällä tiedossa. Hän myös kertoo, että hänen teostaan Piippuhyllyä editoitiin kustannustoimittajan kanssa vielä viime metreille. Kustantamolla oli kuitenkin vahva luottamus hänen ammattitaitoonsa ja siihen, että tulee valmista ajoissa. Tästä Lari Mäkelä kommentoi, että kirjasta näki jo raakileena, että siitä tulee hyvä ja että tiukka deadline auttoi Kettua kirjan työstämisessä.

Penttinen mainitsi seuraavaksi, että kirjoista luodaan ennakkomyynnillä mielikuvia, jotta nähdään mm. miten kirjakaupat tilaavat kirjaa, mikä puolestaan määrittää painoksen kokoa. Toisinaan ilmestymispäivien kanssa käykin sitten kömpelösti, kun kirja ei olekaan valmis. Baijarsin mukaan ennen ilmestymispäivää kustantamon kulisseissa tapahtuu kaikenlaista: suunnitellaan markkinointi, tapahtumat, kirjan graafinen ilme. Kustantajan on myös tehtävä budjetit ja mietittävä projektin kannattavuutta. Kustantaminen on loppujen lopuksi bisnestä.

Aiheen vierestä: kotimaisia uutuuskirjoja.

Graafikko Jussi Karjalainen kertoi, että hän saa usein kiireisiä toimeksiantoja kirjojen kansitaiteesta, vaikka kirja ilmestyisi vasta vuoden päästä. Toisaalta tämä myös tarkoittaa, että hän saa lukea kirjailijoiden keskeneräisiä käsikirjoituksia. Kansi luodaan kirjailijan ja kustiksen kommenttien pohjalta, mutta työstäminen on yleensä vapaata. Toisinaan toki joudutaan tekemään useampia "versioita". Toisinaan kirjailijat myös "panikoivat" kannen suhteen. 

Tapahtumavastaava Noora Al-Ani uskoo, että huono kirjan kansi sabotoi myynnin. Kansissa on sama periaate kuin luonnossakin: sen ulkoasu houkuttelee tutustumaan siihen lähemmin. Tähän Karjalainen huomautti, ettei paras kansi ole aina se myyvin kansi. Riekin mukaan kanteen vaikuttavat myös sen tekemisen kustannukset. Esimerkiksi Suomessa ei aina näe samanlaisia erikoiskansia kuin muualla maailmassa "koska niitä ei osata valmistaa, koska niitä tilata, koska niitä ei..."

Kirjakauppavisiitit lähtevät usein liikenteeseen joko kirjakaupan, kustantamon tai kirjailijan ideasta ja ne hoidetaan yleensä kirjailijan ehdoilla. Kettu on pitänyt kirjakauppavisiittejä antoisina. Riekki kertoi myös, että kustantamot vinkkaavat niistä mediaan, jotta tieto leviäisi mahdollisimman laajalti. Baijarsin mukaan loppuvuosi painottuu, koska kirjamessujen vetovoima lisää myyntiä.


Onko tämä nyt sitä markkinatietoisuutta? Louhi-lavan yleisöterveisiä.

Riekin mukaan kirjoilla on nykyään hyvin hektinen elinkaariajattelu. Kustantamon kannalta on valitettavaa, että media elää kirjojen suhteen jatkuvassa etunojassa: Ei kiinnosta se mikä on jo markkinoilla, vaan se mitä on tulossa. Jopa 3kk ikäinen kirja on jo vanha!
Penttilän mukaan kirjamaailman pelastaa nettikauppojen sähköinen valikoima, josta asiakkaat löytävät helposti vanhempiakin kirjoja. Kivijalkakaupoissa ei vain ole tilaa kaikille kirjoille, joten valikoimaan on valittava ne kirjat, jotka todennäköisimmin kiinnostavat lukijaa: eli uutuudet. Hän myös vinkkasi, että tavalliset lukijat varmasti kauhistuisivat kustantamoiden omien varastojen koosta (mikä herätti minussa välittömästi oheisen mielikuvan ;D)!

Mäkelä mainitsi lopuksi ajatuksen kirjan henkisestä elinkaaresta, eli aijasta jossa kirja puhuttelee lukijaa. Joku voi löytää kirjan vasta vuosien päästä sen julkaisusta, eikä kirjan voima ole välttämättä laantunut lainkaan. Ulkomailla menestyminen pidentää kirjan elinkaarta, sillä menestymisellä on uutisarvoa. Esimerkiksi uudet arviot ja palkinnot tiedotetaan Suomessa toisinaan isoilla otsikoilla. Lukijan kiinnostus herää kirjaan uudelleen.

Paneelin jälkeen pidimme ruokatauon, seikkailimme enemmän kirjaostoksilla ja erkanin sitten messuseurastani. Tässä vaiheessa alkoivat myös messuongelmani. ;) En päässyt sisään Valehteleeko kirjailija?-paneeliin, vaan paikat loppuivat juuri kun olisin päässyt sisään. Tämä jätti ohjelmaan ison kolon, joten jäin kiertelemään antikvariaatteja ja yritin keksiä tekemistä. Hukkasin narikkalippuni, korot alkoivat painaa (mikä varmaan pelasti minut vararikolta, kun en kyennyt enää kiertämään kauppoja O.o'), mutten halunnut lähteä ajamaan kotiin pahimpaan ruuhka-aikaan. 

Palaisin Louhi-lavalla, koska siellä oli niin ihanat istumapaikat. ♥ Sinne sitten jäinkin, kun tajusin että Kuvastaja-palkinto jaetaan siellä. Tunnistin ehdokkaista ehkä puolet, joten minua kiinnosti nähdä voittaja. Ei mennyt kauaa, että tunnistin voittajan kuvailusta - olinhan ollut aikeissa ostaa kyseisen kirjan viimeisen vuoden! 

Jenny Kangasvuo haastateltavana voiton johdosta!

Kuvastaja meni siis Jenny Kangasvuolle hänen romaanistaan Sudenveri.  Olin tässä vaiheessa jo niin poikki, etten tehnyt muistiinpanoja. Oli kuitenkin mielenkiintoista kuulla enemmänkin Sudenverestä. Kangasvuo muunmuassa kirjoitti sitä seitsemän vuotta. Ihmissusiin hän tarttui, sillä häntä ihmetytti miksi sudet esitetään aina kirjallisuudessa hirviöinä. Sudenveressä hahmojen pahuus on lähtöisin pikemminkin heidän inhimillisyydestään kuin eläimellisyydestään. 

Kangasvuo tunnusti tehneensä kirjaa varten paljon taustatutkimusta, jottei tarvitsisi myöhemmin hävetä. Etenkin sotien läpi elänyt susimatriarkka Martta vaati taustatutkimusta ollakseen uskottava. Palautteen perusteella tavoite saavutettiin! Kangasvuo suunnittelee Rauta-aikaan sijoittuvaa fantasiakirjaa seuraavaksi projektikseen, ensin tulee kohtapuoliin ilmestyvä gradu "Bi-seksuaalit Suomessa".

Kirja on tosiaan ollut minulla "hankintalistalla" jo vuoden. Viime kirjamessuilla en uskaltanut ostaa sitä, vaikka se kuulostikin äärimmäisen mielenkiintoiselta. No, heti kun kirjablogit alkoivat kehua sitä tajusin mokani, mutten ole törmännyt kirjaan sen jälkeen kaupassa ollenkaan! Tämä on varmasti aika yleinen ongelma, kun kirjojen hyllyikä on mitä on. En asu pääkaupunkialueella, joten kirjakauppareissuilla on ollut hankala löytää Sudenverta. Paneelin jälkeen kuitenkin painelin Teoksen myymälään, ostin kirjan ja sain siihen vielä Kangasvuon signeerauksenkin. 

Lähdin tämän jälkeen kotiin uupuneena mutta tyytyväisenä. Edessä oli kumminkin vielä kaksi messupäivää. 

tiistai 22. lokakuuta 2013

Eilisen jutut ja niiden kanssa eläminen

Olen kirjoittanut ihan mielettömästi lyhyen elämäni aikana. Oikeastaan aina siitä lähtien, kun opin kirjoittamaan.

Ensimmäinen "kirjani" eli huikeat 300-sanainen Lumikkimuunnelma Dangarin Kosto on yhä tallessa, kuten moni muukin kirjoittamani juttu. Vihkoja on tallessa niin suuri pino, etten kykene kantamaan sitä kerralla mihinkään. Minulla on ollut näiden kanssa jo vuosikausia säilytysongelmia, eikä vihkojen määrä ole suinkaan lakannut sen jälkeen kun aloin kirjoittaa tietokoneella - ehei, suunnitelmat teen yhä poikkeuksetta käsin. Siinä missä minulla on kymmeniä vihkoja tavallisille tarinoille, on niitä aivan yhtä monta kullekin kirjoittamalleni fan ficille. "Urani" aikana kirjoitin lähemmäs 40 fan fic tarinaa.

Välillä tuntuu olennaiselta katsoa taaksepäinkin ja muistaa miten monta tarinaa on kulkenut siinä rinnalla tähän mennessä.

 Buffy oli ensimmäinen fandomini. Teininä tuli myös kuvitettua angstisia tarinoita ja
kannettua mukana monimutkaisilla kaavioilla varustettuja vihkoja.

Mitä hylätyille tarinoille sitten kannattaa tehdä? Pitääkö ne poistaa omasta muistista ja mielestä ja hävittää todistusaineisto ikuisesti unholaan? Asiahan tietenkin monimutkaistuu jos tarinat on jaettu joskus internetin kätköissä ja niillä on ollut lukijoita. Onkin hassua, että vaikka en ole koskaan lähestynyt kustantajia tai kilpailuja teksteilläni, olen kuitenkin luetuttanut niitä vastaanottavaisilla ihmisparoilla innokkaasti. Ja tavallaan tarinat elävät jo nyt muiden muistikuvissa, jos ovat ylipäätään onnistuneet jäämään lukijoidensa mieleen (jolloin pahoittelen syvästi traumoista!).

Olisi varmasti helpompaa pyyhkiä historia pois, mutta minä oikeastaan nautin vanhojen tarinoiden lukemisesta. Itselleen nauraminen edesauttaa katharsista ja minusta tuntuu hienolta aina, kun oivallan miten pitkän matkan olen jo kulkenut kirjoittajana. 

Luen poikkeuksetta myös niitä tekstejä, joita olen kirjoittanut yli parikymmpisenä. Niiden kohdalla tosin kuvaan tulee todellinen syy siihen miksi oma menneisyys tuntuu välillä raskaalta ja ahdistavalta: etäisyys avaa silmät ja lukiessa häpeä uhkaa välillä kaataa kaiken. Jos tekstit piilottaisi, hautaisi tai polttaisi, ei niitä tarvitsisi enää koskaan lukea. Samalla kuitenkin menettäisi kasvun olennaiset ainekset: omien virheiden kohtaamisen ja niistä oppimisen. 

Vanhoja päähenkilöitä. Hän oli mukanani yli 10 vuotta. 
 
Kirjoittaessa kukaan harvemmin tulee ja kertoo mitä teet väärin, saati edes pyytää tekstiäsi luettavaksi. Osa kirjoittajista ei hae aktiivisesti palautetta tai löydä päteviä ihmisiä antamaan sitä. Osa ei osaa katsoa omaa kirjoittamista tarpeeksi kaukaa, osa ei edes halua katsoa vanhoja tekstejä. Tämän vuoksi koen palautteen antamisen tärkeänä osana omaa kasvua kirjoittajana: kun osaa analysoida toisen tekstiä, oppii siinä väistämättä myös omasta tavastaan kirjoittaa. 

Vanhojen tekstien lukeminen oli minulle vuosikaudet tärkeä osa oppimista - eihän kukaan lukenut niitä puolestani. Samalla häpeä kutistui, kun tajusin sen pitkälti tarpeettomaksi, vaikkei se koskaan poistunutkaan täysin. Ja kun olo käy liian ylpeäksi tai itsevarmaksi, tarvitsee vain vilkaista horisonttiin sitä teosta, joka oli niin hyvä ja täydellinen vain vuosi sitten, niin ymmärtää kuinka pitkä prosessi hyvän kirjoittaminen on. 

Nuorempana aloin aina kirjoittaa tarinoitani alusta, kun luin ne pitkän tauon jälkeen ja tajusin mitä olin tehnyt väärin. Nykyään en enää vaivaudu, vaikka löydän kirjoitusvirheitä, kökköä kieltä, huonoa dialogia, loputonta toistoa ja liian pitkiä alustuksia (tämä kaikki vuoden vanhasta tekstistä). Omaa työtään voi parantaa loputtomasti, eikä siitä tule koskaan täydellistä, mutta jossain vaiheessa tarina on hyväksyttävä sellaisenaan ja ymmärrettävä, ettei sillä välttämättä ole jalkoja juosta kanssasi pidemmälle. 
 
Kun kirjoitin paljon vanhoja fan ficcejäni loppuun joitain vuosia sitten, annoin itselleni luvan olla editoimatta ensimmäisiä kappaleita. Projektissa tärkeämmäksi muodostui vanhojen tarinoiden saattaminen loppuun ja niistä irti päästäminen kuin täydellisyyden jahtaaminen. Joten sen sijaan, että ahdistuisin vanhojen tarinoiden puutteista, painan ne mieleeni seuraavaa projektiani varten. Olen tehnyt blogiinkin muutaman postauksen riivaajista. Niiden tunnistaminen seuraa yleensä vanhojen tekstien lukemista. 
 
Toisaalta uudemmat vanhoista tarinoista tarjoavat minulle myös elämyksiä lukijana (jossain kirjoittajan itserakkaudenkin täytyy näkyä ;D). Toisin kuin Saara Henriksson, minä viihdyn omien tekstieni parissa senkin jälkeen, kun olen ne todennut vajaavaisiksi ja ensirakkaus on kuollut. Olisiko tilanne toinen, jos julkaisuhaaveet toteutuvat tulevaisuudessa?

Maistiainen "vanhoilta hyviltä ajoilta" ;D
 
Jaoimme blogikavereiden kanssa viime kuussa toisillemme vanhoja tarinoita. Kutsuimme tapahtumaa iloisesti "Paskuusviikoiksi" ja materiaalista ei ollut puutetta. 
 
Huonojen tekstien jakaminen toki kirpaisi - ei siitä mihinkään pääse - mutta avantoon pulahtaminen kannattaa. Sieltä nousee kuitenkin uudessa hapessa. ;)

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

365/365! Bileet?

Tyttöenergiaa pimenevään syksyyn: Haimin siskokset  ♥

Perustin viime syksynä blogin, koska kaipasin kanavaa jauhaa joka vuotiset Nanowrimo angstini johonkin. Lähinnä blogissa päiviteltiin Nanowrimo edistymistä, joka oli 2012 poikkeuksellista. Sain 100k saldon kokoon ja tunsin itseni edellisvuottakin suuremmaksi voittajaksi. Tapahtui kumminkin jotain poikkeuksellista: joku halusi lukea sekavia ja ahdistuneita kirjoitusvuodatuksiani. 

Siispä blogaaminen jatkui Nanowrimon jälkeenkin, aiheet tosin muuttuivat yleismaailmallisemmiksi altistuttuani bloggeriin pesiytyneille kirjoittajablogeille. Parin kuukauden jälkeen vertaistuki, hullut haasteet ja muu normaali blogielämä olivat saaneet minut niin pahasti pauloihinsa, etten lähtenyt kulumallakaan pois.

 BLOGINI TÄYTTÄÄ TÄNÄÄN VUODEN!

Joten tässä sitä sitten ollaan vuotta myöhemmin. Blogilla on peräti 18 lukijaa (sopivasti ♥). On ollut ihanaa päästä purkautumaan muille kirjoittajille ja lukijoille, kun on tottunut yksinäisyyteen harrastuksensa kanssa. Kiitokset teille tuesta, terapiasta ja hulluttelusta! 


blogissa pyörivät tänä vuonna mm.:
  • projekti M, projekti KK, projekti TH & projekti LP (lue lisää: TÄÄLTÄ)
  • Nuoren Voiman Novelli Palaa hankkeen ansiosta opettelin kirjoittamaan novelleja
  • Kesällä kävimme blogikavereiden kanssa Finnconissa (lue lisää: TÄÄLTÄ)
  • Jaoin myös muutaman kotimaisen lukukokemuksen (lue lisää: TÄÄLTÄ)

mitä tulevaisuus tuo tullessaan:
  • Edessä on Helsingin Kirjamessut 2013, joista ajattelin Finncon-tyyppistä 3:n päivän "reportaasia"
  • Kahdeksas NaNoWriMo kertani on edessä marraskuussa; itse asiassa blogissa ei varmaan puhuta paljoa muusta silloin!
  • LP olisi tarkoitus saada kirjoitettua Nanowrimossa ja sen jälkeen editoitua elämäni ekalle kustantamorundille. Pidetään peukkuja pystyssä!
  • Who knows!  Ehdotuksia otetaan vastaan ;)

perjantai 11. lokakuuta 2013

Lumihiutaleinen tarina

Nanowrimon lähestyäessä taas uhkaavasti ajattelin puhua hiukan tarinan suunnittelusta. Olen lukenut vuosien varrella monen monta tekniikkaa ja kikkaa ja oma luomisprosessini on edelleen niiden omituinen hybridi. Pahimman luomisvimman aikana raapustelenkin muistilappuja, exceleitä, wordeja, piirrän ja muutenkin luonnostelen ajatuksiani joka paikkaan.

Yksi tekniikka juonen puimiseen on kuitenkin jäänyt selvästi mieleen ylitse muiden: The Snowflake Method, eli suomeksi Lumihiutale Metodi. Itse sivustolla on laajempi englanninkielinen selitys, mutta avaan tätä myös suomeksi.

 Juonipeikko vaanii onnetonta kirjoittajaa merihädässä
(tai Yoshitaka Amanon Final Fantasy kuvitusta).

1. Kirjoita tarinasi yhdellä lauseella. Käytä tähän tunti.
- Tässä vaiheessa kannattaa unohtaa nimet ja keskittyä protagonistin nopeaan kuvailuun.
- Mitä hän yrittää tehdä? Mitä hän haluaa?
- Miksei hän voi saada sitä? Mikä on konflikti? Kuka on antagonisti?
- Käytä alle 15 sanaa.
- Kannattaa tsekata New York Timesin bestseller-lista, jossa isot kirjat on onnistuneesti tiivistetty lauseeseen.

Esim. Mielisairaalaan suljettu teini-ikäinen yrittää paeta takaisin Ihmemaahan ennen kuin hänet lobotomisoidaan.

2. Laajenna lauseesi yhdeksi kappaleeksi (5 lausetta). Käytä tähän tunti.
- 1 lause kuvaa lähtötilanteen.
- 1 lause kuvaa 1. kriisin. Tämä on yleensä ulkoinen tapahtuma, joka saa protagonistin liikkeelle.
- 1 lause kuvaa 2. kriisin. Tämä kriisi on protagonistin aiheuttama. Hän yrittää korjata asiat ja saa aikaan uuden kriisin.
- 1 lause kuvaa 3. kriisin. Tämäkin on protagonistin aiheuttama ja edellisiä mittavampi. Tarinassa kriisi petaa tarinan kliimaksin.
- 1 lause kuvaa tarinan lopun.

Esim. Maalaispoika Luke Skywalker saa haltuunsa droidit, joilla on tärkeää tietoa Imperiumia vastaan käytävälle kapinalle (1).
Imperiumi hyökkää Luken kotifarmille ja surmaa hänen setänsä ja tämän vaimon, joka saa Luken matkaan yhdessä Ben Kenobin kanssa kohti kapinallisystävällistä Alderaan-planettaa (2).
Luke ja Ben pakenevat Mos Eisleystä yhdessä Han Solon kanssa vain tajutakseen, että Imperiumi on tuhonnut Alderaanin ja jäädäkseen vangeiksi Kuolemantähden vetosäteeseen. (3).
Ben Kenobi uhraa henkensä, jotta Luke pääsee ystävineen karkuun Kuolemantähdeltä (4).
Luke osallistuu kapinnallisten hyökkäykseen Kuolemantähteä vastaan ja tuhoaa avaruusaseman yhdessä Han Solon kanssa (5).


Yoshitaka Amano ja ikimuistoisia hahmoja: Final Fantasy 6:n Terra.

3. Kirjoita päähahmoistasi sivun mittaiset profiilit.

Nimi
Hahmon tarina (1 lause)
Hahmon motivaatio (1 lause, mitä haluaa & miksi)
Hahmon tavoite (1 lause, mitä tekee)
Hahmon konflikti (1 lause, mikä estää)
Hahmon oivallus (1 lause, miten hahmo muuttuu)
Hahmon tarinan yhteenveto (1 kappale)

Huomaa, että aikaisemmat merkinnät juonesta saattavat muuttua nyt kun syvennät hahmojasi. Tämä on hyvä asia! Yhteenvetojen kuuluu elää ja muuttua pitkin matkaa. Minkään kohdan ei kuulu olla kaikentyhjentävä, vaan raaka luonnos, jota korjataan ja täydennetään pitkin matkaa.

4. Ota esille #2 juoniluonnos ja laajenna jokainen lause kappaleen (3-5 lausetta) mittaiseksi.
- voit nyt kertoa tarkemmin juonen olosuhteista, esteistä, hahmoista jne.
- enää ei ole niin tarkkaa paljonko kirjoitat yhteen kappaleeseen.

5. Laajenna hahmon kuvauksesi. Käytä pari päivää.
- 1 sivu päähahmoista
- 1/2 sivua sivuhahmoista (sama kaava kuin #3)

6. Laajenna #4 juoniluonnos neljän sivun mittaiseksi. Käytä viikko.


Iso paha juonipeikko yrittää yhä pelotella (lisää Amanoa, of course)!

7. Laajenna hahmojesi profiileja. Käytä viikko.
- Kirjoita nyt ylös kaikki tieto hahmoistasi: ulkonäkö, ikä, mieltymykset jne.
- Tärkeimpänä kuitenkin motivaatio, tavoitteet ja hänessä tapahtuva muutos.

8. Tee lista tarvitsemistasi kohtauksista.
- avaa excel ja listaa sinne omille riveilleen jokainen kohtaus, joka tarvitaan #6 juonta varten.
- jos sinulla on useampi kertoja, merkitse viereiseen sarakkeeseen kuka on luvun kertoja.
- kirjoita vielä uuteen sarakkeeseen lyhyt kuvaus kohtauksen sisällöstä.

9. Kirjoita 1.luonnos käsikirjoituksestasi.


Tarkoitus ei ole noudattaa kaavaa orjallisesti, vaan valita siitä se mikä tuntuu hyvältä. Asteittainen lumihiutale lähtee liikkeelle pienestä ja laajenee orgaanisesti monimutkaiseksi kokonaisuudeksi.

Kaikki kirjoittajat eivät viihdy kaavioiden äärellä ja osa taas viihtyy mainiosti. 2011 käytin vain juonen suunnitteluun tarkoitetut osat, koska en pidä hahmoprofiileista. Jätin myös kohdan #8 tekemättä, koska se oli liian tarkkaa suunnittelua minulle.

Snowflake sopi silloin minulle hyvin, koska minulla on usein käsitys siitä miten kirja loppuu, kun idea on kehittynyt tarpeeksi kirjoitettavaksi. Tänä vuonna harkitsen kohtausten excelittämistä (onko tuo edes sana O.o'), jotta minulla on kartta kun kirjoittaminen alkaa ahdistaa. Puolisuunnitelmallinen tekniikka toimi aikanaan ficcien kanssa, muttei ole pelittänyt jostain syystä kässäreissä. Ehkä lumihiutale pelastaa?

Miten sinä suunnittelet vai suunnitteletko ollenkaan?