lauantai 28. syyskuuta 2013

Pelko II: Riivaajien paluu

Tein joku aika sitten postauksen riivaajistani, kuten kirjoittamista haittaavia maneereita, haasteita ja helmasyntejä olen alkanut nimittää. Ilokseni huomasin, että ainakin osa riivaajista on alkanut kadota teksteistäni.

Viime postauksessa mainitsin ongelmikseni mm. aistikkaan variaation, dialogin vähyyden ja kursiivin liikakäytön. Tiedostettuani ongelmat aloin myös tarkkailla niitä ja työstää tekstejäni niiden osalta uuteen suuntaan. Tämä toimi yllättävän hyvin. Tästähän voisi päätellä, että edistystä on tapahtunut! Yay!

Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin riivaajista vapaa - ehei, ainahan on joku ongelma, jonka kanssa on kamppailtava. Siispä riivaajat palaavat. ;)

Riivaajalampi näyttää ihanalta päälle päin, mutta riivaajat vellovat
sen sisuksissa säälimättä ja syövät lammen reunalle kumartuvat.

Riivaaja 1: kuitenkin

Koska lukija on tyhmä, ei hän tajua kirjoittamani lauseen sisällöllistä ristiriitaa edelliseen lauseeseen, ellen sitä hiukan alleviivaa. Tai siis, kyllähän tätä nyt pitää alleviivata! Kuitenkin täysin olennaista korostusta. Olen kuitenkin se, joka kuitenkin tietää parhaiten. Kuitenkin.

Yliviljelen siis ihan turhaan tätä(kin) sanaa. ;D

Riivaaja 2: lauseesta puuttuu tekijä

Raakatekstiini on hiipinyt hiljattain uusi riivaaja. En jostain syystä halua käyttää persoonapronomineja, kun kuvailen näkökulmahahmon yksinäistä ahertamista. Teksti vaan soljuu jotenkin mukavammin, kun jätän hänet ja heidät tai hahmon nimen kokonaan sanomatta.


"K kaivautui esiin peittojen alta. Joka paikkaan sattui. Päässä möyri ampiaisia. Kotityöt oli tekemättä. Vääntyi jaloilleen ja venytteli. Vaihtoi pikaseen vaatteensa tuoreisiin, hieltä kun haisi. Hiipi sitten huoneestaan olohuoneeseen. Ai niin, lauantai." (ote KK:n ykkösdraftista)

Tässähän on vaan se vaara, että lukija putoaa messisistä kokonaan. Ja toisaalta tässä tulee omituisen leijuva olo, kuin hahmo katoaisi tekstin ja lukijan väliltä kokonaan. Johtuukohan ilmiö siis siitä, että kolmannen persoonan kirjoittamiseni lähenteli jossain vaiheessa ykköspersoonaa aika paljon? Ykköspersoonahan on suuri inhokkini, ja toivun yhä shokista, kun se toimii LP:ssä niin hyvin.


Riivaaja 3: postikortti ei ole tarina

Huomaan entistä enemmän kuinka saan paljon ideoita, mutta onnistun harvemmin kehittämään näistä välähdyksistä mitään muuta kuin staattisen postikorttimaiseman. Minä ikään kuin luon kuvan mieleeni tarinan todellisuudesta ja hahmoista, mutten tiedä mikä on tarinan konflikti. Juoni vaatii muutosta ja liikettä, se vaatii tapahtumia. Jokin uhkaa hahmon maailmanjärjestystä. Tarina on hahmon kamppailua muutosta vastaan. Tarina on hahmo, joka on kokenut muodonmuutoksen kirjan lopussa.

Keskittyisin liian mielelläni vain kuvaamaan hahmoa ja hänen ympäristöään. Mutta postikortti hänen elämästään ei ole tarina.   


Riivaaja 4: intertekstuaalisuuden viidakko

Jos päähenkilöni lukee vapaaehtoisesti Goethea, tajuaa lukija että tyyppi on pirun fiksu. Ja jos viittaan Romeoon ja Juliaan, tajuaa lukija mitä haen takaa hahmojen välisellä eeppisellä rakkaudella. Ja tämä visuaalinen kuva välittyy paremmin, kun hahmo sanoo sen muistuttavan Tove Janssonin Mörköä! Ja fiksut elokuvanrakastajat jauhavat tietenkin 5 sivua suosikkielokuvistaan keskenään!

...ei se taida ihan niin mennä. Viitteet ovat ihan kivoja pääsiäismunia lukijoille, mutta niitä ei saa olla kirjassa monta koria. Ei lukijaa voi pommittaa viitteillä. Raakatekstini pulppuavat viitteitä tällä hetkellä ja alan itsekin kyllästyä niihin. Pitää leikata pois turhat ja jättää jäljelle ne, jotka ovat oikeasti merkittäviä ja antavat tarinaan uutta potkua.


Riivaaja 5: ryhmädialogi

Kun onnistuin edellisen riivaajapostauksen jälkeen kirjoittamaan enemmän dialogia, aloin huomata, että se oli pääasiassa kahden puhujan välillä. Suorastaan välttelin tilanteita, joissa puhujia oli enemmän - tosin täysin alitajuntaisesti.

Luulen, että ahdistun tässä nimenomaan ryhmädialogin teknisestä toimivuudesta. Lukijan tulisi olla perillä siitä kuka puhuja on, joten dialogitagit ovat kovassa käytössä ja repliikit voivat "leijua ilmassa" vähemmän. Tageissa sanoi-verbiä ei voi toistaa loputtomiin, sitä ei saisi kauheasti varioida adverbeillä ja värikkäämmät puhumisverbit ovat melkein aina huonompia kuin sanoi.

No, sitten koitan korvata puhumisverbit toiminnalla, mutta jossain vaiheessa tuntuu, että hahmot ovat luoneet keskustelun aikana pirusti merkitseviä katseita (tästäkin saisi oman riivaajan, mutta pidättäydytään viidessä), raapineet niskaansa vaivaantuneena, hymyilleet innostuneesti ja kärvistelleet hermostuneessa hiljaisuudessa.

Yritä siinä sitten löytää näille keskusteluille toimiva tasapaino. ;D


Katsellaan taas puolen vuoden päästä, mitä olen saanut aikaan näille riivaajille. Toivottavasti saisin ne manattua teksteistäni salaisten editointiriittieni avulla. Parashan olisi jos aivot tunnistaisivat ongelmat jo ennen kuin ne ovat paperilla ja raakateksti paranisi laadullisesti.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ja sit ne katsoi Twilightia

Anteeksi, tämä postaus ei kerro vampyyreistä tai Twilightista. Tämä postaus kertoo intertekstuaalisuudesta eli tekstienvälisyydestä.

Olen viime aikoina havainnut, että kässäreissäni esiintyy paljon intertekstuaalisuutta. Viittaan innokkaasti muihin kirjallisiin teoksiin, mutta erityisesti käytän hyväkseni elokuvia (eli intermediaalisuutta). Yksi KK:n päähenkilöistä käsittelee maailmaa pitkälti elokuvien kautta ja viljelee siksi paljon viittauksia niihin. Nyt myös LP on liittymässä intertekstuaaliseen kerhoon, vaikkei alunperin ollut tarkoitus. Kun kirjoitin puhtaasti fantasiamaailmoista, ei minun tarvinnut miettiä edes koko asiaa, mutta meidän maailmaamme sijoittuvat tarinat ovat mahdollistaneet alitajuntani vuotamisen paperille tunnistettavassa muodossa.

Tämä onkin saanut minut miettimään intertekstuaalisuutta tehokeinona.

Parhaassa tilanteessahan intertekstuaalisuus on viittaamista olemassaolevaan teokseen siten, että lukija tajuaa viitteen ja se antaa lukukokemukselle uutta syvyyttä. Pahimmillaan intertekstuaalisuus on kirjoittajan keino osoittaa oma erinomaisuutensa lukeneisuutensa kautta ja jatkuvat viitteet ovat lukijoille rasittavia.

Myös varovaisuus on paikallaan. Jos kirjoittaja lainaa toista teosta ja esittää sen ilmaisun ja ajatukset ominaan, ollaan väärillä vesillä. Plagiointi lasketaan myös intertekstuaalisuudeksi.

 Thomas Harris viittaa Hannibalissa  Dante Alighierin La Vita Nuovaan 
 ja Danten ymmärtäminen tarjoaa uusia ulottuvuuksia kirjaan.

Kun kirja liikkuu viitteissään omalla mukavuusalueellani, kuten elokuvissa, koen huumaavaa iloa tajutessani viitteen ja sen merkityksen kokonaisuudelle. Kun taas kyse on klassisesta kirjallisuudesta, jota en ole lukenut, saattavat viitteet ahdistaa. Välillä viitteet toiseen teokseen menevät kokonaan ohi tai saavat minut etsimään toisen teoksen käsiini.

Viite voi siis joko peilata tarinan kokonaisuutta tai osaa olemassaolevaan tekstiin. Mielestäni intertekstuaalisuus on kuitenkin hankala petikaveri. Ei riitä, että kirjoittaja haluaa modernisoida aikaisempaa teosta uuteen muotoon. Kirjassa on oltava muutakin. Samalla on myös varottava laiskuutta. Kirjan suuria viestejä ei voi asettaa vain viitteiden kannettavaksi, koska aina on joku joka ei ole lukenut tunnettujakaan teoksia.

Välttäisin myös kuluneita intertekstuaalisia viitteitä, kuten vaikkapa Shakespearen Romeota ja Juliaa, joka on käynyt aika kovaotteiseksi vertauskohteeksi suuren rakkaustarinan intentiivisyyden korostamisessa.

Ja ainahan intertekstuaalisuus ei ole edes rivien välissä tai ohimenevänä mainintana. Toisinaan kirjat lainaavat sanasta sanaan runoja tai hahmot puhuvat itse rakastamistaan kirjoista. Olen lukenut liian monta harrastelijakirjoittajan kirjoittamaa hahmoa, joka palvoo kirjallista teosta. Pidän minäkin Jane Austenista, mutta olen nyt jotenkin kyllästynyt hahmoihin, jotka pitävät Austenin sankarittaria roolimalleinaan hyvässä ja pahassa. Sitäpaitsi kirjoittajat tuntuvat tämän kautta viestivän lukijalle, kuinka heidän sankarittarensa jatkavat "uljasta perinnettä". :P

Intertekstuaalisuus toimii parhaiten pienissä erissä, ei lyömäaseena. Joku on sanonut intertekstuaalisuutta keskusteluksi teosten välillä. Minusta tämä on hyvä vertaus. Ei keskustelussa voi toistaa toisen kanssa samoja argumentteja, vaan on oltava jotain uutta tarjottavaa.

KK:n leffaviitteet siistissä listassa... tai ainakin ne tärkeimmät O.o'

Olen rakastunut intertekstuaalisuuteen. Haluaisin levittää minua ihastuttaneiden ajatusten ilosanomaa muillekin, mutta tiedän kokemuksesta, ettei lukija halua tuntea olevansa pihalla lukiessaan tai jaksa kuunnella klassikon X ylityslaulua sivutolkulla. Intertekstuaalisuudesta onkin tulossa hyvää vauhtia eräänlainen darling kirjoittamisessani ja vieläpä sellainen, jota en millään hentoaisi niittää.

Osaanko kertoa haluamani tarinat mitenkään muuten? Miksi Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 on KK:n juonelle merkityksellinen? Ja jos voin perustella Kubrickin, voinko perustella myös kymmenen muuta elokuvamainintaa raakatekstissä? Kyse ei kumminkaan ole tarinasta, joka kertoisi elokuvamaailmasta.

Myös kohdeyleisöllä on väliä. LP:n intertekstuaalisuus mietityttää minua erityisesti, koska se on suunnattu nuorille ja sen viittaukset koskevat yli 50 vuotta vanhaa materiaalia. Vaikka olin jo nuorena leffafriikki, en minäkään katsonut Ingmar Bergmania lukioikäisenä - tyyppihän teki leffoja ruotsiksi!

Kaikkia viitteitä en aio miettiä puhki. Aion pitää kiinni ns. harmittomista viitteistä, jotka antavat lisäsisältöä hahmoihin, mikäli lukija ne tunnistaa. Kirjoittaminen on osaltaan somittelua, joten hahmon yöpöydälle jätetty suosikkikirja voi olla merkityksellinen, vaikkei olisikaan Tšehovin ase.

Myös Ahmu ja Bee ovat kirjoittaneet aikaisemmin intertekstuaalisuudesta. :D

perjantai 20. syyskuuta 2013

J.S Meresmaa: Mifongin Aika

Tämän lukukokemuksen kirjaamisessa kesti kolme kuukautta. Luin Mifongin Ajan jo kesäkuussa. Istuin rentoutuneena mökillä viininlasin kanssa, hengitin kesäilmaa ja tarinaa. Sitten lainasin kirjan siskolleni - ja sinnehän se jäi.

Nyt kun sain kirjan viimein takaisin, tuli postaukselle heti toinen este. Mifongin Ajan kansi on nimittäin riivattu. Otan kaikki blogini kuvat itse tai käytän avokkini ottamia kuvia, mutta tämän kirjan kuvaaminen oli toivotonta. Riivattu kirjan kansi leikitteli minulla tuntikausia ja tuloksena oli aina epäselviä, ylivalottuneita ja kaikin puolin raivostuttavia kuvia. Ja tämähän tarkoitti sotaa!

Lopulta jouduin avaamaan Photoshopin ja käsittelemään kuvan jälkikäteen. Se näyttää vieläkin harvinaisen pahaenteiseltä...

J.S.Meresmaa, 2013, Karisto, arvontavoitto

Minähän voitin kyseisen kappaleen kirjailijan blogissa järjestetystä kilpailusta, joten en voi kuin olla miettimättä liittyykö tähän kappaleeseen joku kirous tai tarina? ;)
Haljenneen maan uumenista kohoava huuto oli vain väreitä ilmassa, painepatsas ilmassa leijuvia kiteitä vasten. Voimakas lämpöpurkaus, jota jäinen manner ei ollut ennen kohdannut, kuumensi kivet. Lumi ja jää kohosivat kosteana pilvenä ilmaan ja paljastivat mustan maan laajalta alueelta.

Tuuli nousi, kaapaisi maasta sorapyörteen.

Haldor Sininen oli herännyt.

Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kaksi vuotta, kun sinisen mifongin herääminen heittää päähenkilömme jälleen yhteen. Rondestanien perhe etsii murhaajaa, Ardis haluaa saattaa perheensä jälleen yhteen ja Bran Capimont haluaa Merontesin perillisen käsiinsä. Näistä lähtökohdista tarina lähteekin liikkeelle Meresmaalle tyypilliseen tapaan hengästyttävää vauhtia.

Ensimmäisenä huomasin, että toinen Mifonki oli edeltäjäänsä paremmin kirjoitettu. Kieli oli elävämpää ja ensimmäisen osan heikkoudet tekniikassa tuntuivat kaikonneen. Meresmaa on siis kypsynyt kirjoittajana. Hyvä näin.

Tarinaa kerrotaan monesta näkökulmasta, mutta lähinnä äänessä ovat Dante, Ardis, Bran ja Linn (yhdessä Habrenin kanssa). Uusista hahmoista kannattaa mainita neuvokas katulapsi Mohari, Ardisille tärkeä Connail ja Danten taitelijaveli Roan. Kirjan luvut olivat lyhyitä, mutta se toimi toisaalta koukuttavana tekijänä. "Jos mä luen vielä yhden luvun..."

Heti alkuun Ardis ja Dante laitetaan keskelle uutta kolmiodraamaa, joka onkin sitten syy siihen miksi he eivät voi vieläkään olla yhdessä. Pidin itseasiassa Connailin hahmosta ja minua harmittikin, että hänet lätkäistiin sarjan pääparin väliin draaman ylläpitämiseksi. Ardis ja Dante eivät kolahtaneet minuun parina ensimmäisessä kirjassa, joten romanssin nilkutus eteenpäin jatko-osassa ei erityisemmin mielyttänyt minua. Jäin siis heidän osaltaan aika kylmäksi. Enkä oikein tiedä mitä odottaa tulevaisuudelta näiden hahmojen kohdalla. Jos nimittäin tulkitsin oikein Connailin ja Roanin välistä jännitettä, olisi hahmoilla kohta jo tiedossa neliödraama - huh huh.

Linnin sivujuoni hänen veljensä surmaajan löytämiseksi kiinnosti minua lukijana enemmän. Ikävä kyllä sain suosikkihahmoni suhteen täyslaidallisen heti kirjan alussa, joka iski minusta ihan totaalisesti ilmat pihalle:

Dante huomasi naisen ilmeen. "Mitä on tapahtunut?"

Hän arveli Linnin riidelleen Harbenin kanssa. Kaksikko kinaili jatkuvasti, mutta välillä yhteenotot yltyivät väkivaltaisiksi. Dante ei kuitenkaan ollut huolissaan Linnistä vaan Harbenista, joka satunnaisesta haljenneesta huulesta huolimatta pysyi Linnin luona syistä, joita Dante ei ymmärtänyt.
Parisuhdeväkivalta on niitä harvoja asioita, joita en anna fiktionaalisille hahmoille anteeksi, olivat he muuten miten ihania vain. Jos hahmo olisi mies, tuomittaisiin hänet tekstissä takuuvarmasti paljon jyrkemmin, ja minusta onkin outoa, että tämä ei herätä hahmoissa mitään reaktiota! Parisuhdeväkivalta on siis OK fantasiamaailmassa, jos nainen lyö? O.O

Tämä pieni paragrafi hiersi välejäni Linniin koko loppukirjan ajan. Suhteemme oli muutenkin myrskyisämpi kuin aiemmin, sillä Linnin ihailtava itsenäisyys oli tässä osassa muuttunut sietämättömäksi itsepäisyydeksi. Hänen matkaansa oli siinäkin mielessä hankala lukea, että lukija tiesi jo kirjan alussa kuka Rondestanien vanhimman veljen murhasi. Linnin traaginen hukkareissu kirpaisi siis aika paljon loppujen lopuksi, vaikka tarina oli jännittävä. Muistan joskus lukeneeni Meresmaan blogista, että hän joutui leikkaamaan Linnin ja Harbenin romanssia ensimmäisestä kirjasta enemmänkin. Harmi, sillä heidän välinsä kakkososassa ovat mitä ovat.

Bran Capimontin näkökulma kiinnosti minua Linnin ohella eniten. Olin todella mielissäni siitä, että Meresmaa päätti uhrata hahmolle enemmän aikaa ja kehitystä. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä puolessa välissä kirjaa Branin hahmo pyyhkäistiin olosuhteiden pakosta sivuun, eikä hän loppupeleissä enää tullut takaisin näyttämön keskiöön. Odotukseni nousivat lukiessani aika korkealle varmaankin siksi, että Bran oli oikeasti olennainen pelinappula juonessa. Hänestä aiheutuneet konfliktit kuitenkin ratkaistiin yllättävän helpolla. Toivoin kovasti, että hahmo olisi laittanut pakan kunnolla sekaisin.

Haldor Sininen haistoi.

Vaimea ilman lehahdus kävi mifongin takaa. Merta, yötä ja palaneita tervanlankkuja. Haldor otti tuulen vastaan ja ohjasi sen kulun uudelleen, eri reittiä, kasvatti sitä voimakkaammaksi. Henkäys kohosi puuskaksi, kiersi makasiinin, pyyhkäisi katuja kauempaakin ja palasin mifongin luokse.

Haldor Sinisen sieraimet laajenivat. Pää kohosi.

Vanha muinainen tunnisti hajun vuosisatojen takaa. Väkijoukko. Metallia. Mielet, jotka kantoivat raskasta pelon ja vihan lastia.

Haldor Sininen heräsi kokonaan.
Linn!"

Linn kuuli Moharin huudon, mutta hän oli liian lähellä mifonkia ehtiäkseen alta pois. Suuren Sinisen häntä, jonka ympärille Linn oli ehtinyt kietoa löyhän lenkin, värähti ja nousi. Maasta tuprahti pölyä ja olennon haju voimistui. Linnin silmissä sumeni.

"Linn, äkkiä pois!"
Kirja ei ollut juoneltaan aivan yhtä selkeä kokonaisuus kuin edeltäjänsä, vaan tuntui minusta hiukan hajanaiselta. Kirjan varsinaiseksi kliimaksiksin paljastuu lopun tein Linnin tarina, joka on aika irrallinen pääjuonesta. Toisaalta Linnin tarinan huikea cliffhanhanger saa minut varmasti tarttumaan sarjan seuraavaan osaan.

Lukijana minulle tuli välillä sellainen olo, että halusin tarttua kirjailijan suurennuslasiin ja vetää sen aivan eri kohtaan karttaa kuin mitä minulle näytettiin. En pitänyt ratkaisusta kertoa Branin lopullinen kohtalo ruudun ulkopuolella lyhyenä mainintana. Muutenkin jäi välillä sellainen olo, ettei kirjassa keskitytty siihen oikeasti mielenkiintoiseen konfliktiin, eli Haldor Sinisen riehumiseen, vaan hahmot puivat liikaa omia ongelmiaan.

Siinä missä Mifongin Perinnössä mentiin voimakkaasti eteenpäin, tuntui Mifongin Aika pitkälti välinäytökseltä, josta puuttui sellainen oikeasti räjähtävä finaali. Tämä tunne juontaa kuitenkin henkilökohtaisesta ongelmastani pitkien sarjojen kanssa - en nykyään vain jaksa lukea niitä!

Huono kirja Mifongin Aika ei missään nimessä ollut. Kirjaa on vain aina vaikeampi suhteuttaa omiin odotuksiin, kun kyseessä on jatko-osa. Viihdyin Mifongin Ajan parissa aivan yhtä paljon kuin Mifongin Perinnönkin. Pidin esimerkiksi Ardisin matkasta Pantterikansan laaksoon, Linnin, Harbenin ja Moharin yritykset saavuttaa Haldor Sininen olivat oikeasti jännittäviä (kuten katkelmasta näkyy) ja minua kiinnosti kovasti Danten ja Reun siteen korruptoituminen kirjan keskivaiheilla. 

Sarjan tulevaisuus on tällä hetkellä ikävästi auki Kariston ja Meresmaan teiden erottua. Toivon että uusi kustantaja löytyy piakoin, sillä muistaakseni seuraava Mifonki on aika pitkälti jo kirjoitettu. Yritän olla lataamatta siihen liikaa odotuksia, kuten tämän osan kanssa ehkä kävi.

Danten ja Ardisin suhdetta puidaan varmasti jatkossakin (suureksi "ilokseni" XD), mutta huomaan silti toivovani, että jatko keskittyisi Ardisin lapsiin enemmän. Niin ja minun on kertakaikkiaan saatava tietää mikä Linnin kohtalo on kaiken kaaoksen keskellä.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Auttamattomasti addiktoitunut


Mistä innostuneet kirjoittajat on tehty? Red Bullista!
(kuvassa myös työpäivieni ilo: Pasan & Atpon vitutuskalenteri)

En tiedä miten te muut kirjoittajat jahtaavat inspiraation valkoista jänistä, mutta piristeet ovat tälle toimijalle täysin tuttu ilmiö. Joskus nuorempana poltin tupakkaa, kun blokki tuli vastaan. Aikuisena hiljensin sisäistä kritiikkiä välillä kirjoituslonkerolla. Joku juo kahvia, toinen syö sokerisia herkkuja tai muita eväitä.

Mutta kun 13-vuotiaana löysin energiajuomat, olin auttamattomasti koukussa. Tämä sosiaalisista tilanteista ahdistuva urpo oli usein tuutissa pitkän päivän jälkeen, mutta energiajuoma palautti kaikki kirjoitusmehut samantien! Ja jos yksi päivässä otettiin aamulla, toinen keskipäivällä ja sitten vielä illalla, niin skarppi jatkui perhana koko päivän!

Ei liene ihme, että teinivuosia varjosti jatkuva unettomuus, yökirjoittaminen ja tyhjä rahapussi. Myrkyllä ei ollut väliä, kunhan siitä sai kicksit: Batterya, Tehoa, Monsteria ja halpamerkkejä kiskottiin kahdella kädellä. Baari-iässä kossubattery oli aina kaadettava kurkusta alas ennen kotimatkaa, koska pimeässä kävellessä tuli mieleen hyvää settiä, kunhan vaan oli kirkkain mielin liikenteessä.

Yli kymmenen vuoden riippuvuutta on viime vuosina koeteltu. Jatkuvat lopetusyritykset ovat johtaneet hirveisiin retkahtamisiin. Saan fyysisiä vierotusoireita ja vakuuttelen itselleni, etten jaksa kirjoittaa mitään työpäivän päätteeksi, ellen juo satsia. Viime vuoden marraskuun ennätysnano 100k tapahtui kuukauden kestäneessä energiajuomanmakuisessa sokeripilvessä.Yleensä jaksan olla parikin kuukautta ilman energiajuomaa, kunnes retkahdan taas kokeiltuani ihan vähän vaan.

Kun lopetin tupakanpolton, se loppui kerrasta. Alkoholin käytön vähentämisessäkään minulla ei ole ollut mitään ongelmia. Energiajuomista en vaan kertakaikkiaan pääse eroon! Ja uskon, että suurin syy siihen on psykologisessa riippuvuudessa, joka on kehkeytynyt yli kymmenen vuoden aikana.

Kun energiajuomat jäävät kohtuukäytön rajoihin, tulee yhdestä tölkistä ihan oikeasti pirteyspiikki. Alan saada ideoita, flow lentää päälle ja jarrut katoavat. Sitä seuraava teräsmiesolo on ihan mieletön. Minua ei pysäytä mikään! Ja jos päivässä on oikeasti rajallinen määrä tunteja kirjoittaa, eikö tunnukin tuhlaukselta jos se aika menee nukkumiseen tai TV:n tuijotteluun zombina?

Usein vaan tuntuu etten jaksa ilman tölkillistä. Toki olen onnistunut lopettamaan päivittäisen juomisen ja olen nyt ihan eri vaiheessa addiktioni kanssa kuin vaikkapa kolme vuotta sitten, mutta kokonaan lopettaminen vaan ei toimi. Se johtuu positiivisista kokemuksista kirjoitussessioiden kanssa, mystisen inspiksen jatkuvasta jahtaamisesta ja siitä etten voi sietää kahvia.

Ja koko avautuminenhan lähti liikkeelle siitä, kun en kipeänä olisi jaksanut mennä kirjoituskurssille. Sen tapaamisia vaan on vain joka toinen viikko, joten en malttanut jättää väliinkään. Mikähän avuksi? Jep, juuri se.

Minulla onkin sitten säkenöinut valtava inspis ne kolme päivää, joina olen muutaman tölkin juonut, jotta jaksaisin kipeänä tsempata. Pääsin jopa yli LP:n pienestä kirjoitusblokista, joka oli vaivannut pari viikkoa. Kirjoitin todella kivan raakatekstipätkän sinne. Ja nyt pitäisi malttaa taas lopettaa...

Nimeni on vaarna ja minä olen energiajuoma-addikti.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen, 2006, Atena, oma ostos

Aina silloin tällöin tulee tartuttua kirjoihin, joiden lukemiseen ei voi mitenkään valmistautua. Kirjat ovat usein lukijalle mukavaa ajanvietettä, mutta parhaimmillaan ne ovat toimiessaan polttoaineena uusille ajatuksille ja näkökulmille. Aika harva kirja yltää kokemuksena sellaiselle tasolle, että sivujen suljettuun etumukseen painuu useita aukkoja sivujen käännetyistä reunoista. Tämän kirjan kohdalla kuitenkin kävi niin.
Tuulenpuuskat repivät vaatteita. Tuulessa lensi lunta. Ella nousi istumaan, katseli ympärilleen ja tajusi olevansa edelleen Jänisherkussa. Hän oli lennähtänyt keksihyllyn päälle. Asiaa pohdittuaan hän arveli oivaltavansa, mistä oli kysymys: kaupan huipputehokas ilmanvaihtojärjestelmä synnytti trombeja, jotka saattoivat siepata mukaansa jopa ihmisen.

Lumikko ja yhdeksän muuta
kertoo Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seurasta ja sen uudesta kymmenennestä jäsenestä, sijaisopettajana toimivasta Ella Milanasta. Legendaarinen lastenkirjailija Laura Lumikko perusti seuran jo 30 vuotta sitten ja valitsi kunkin kahdeksasta jäsenestä koulutettavakseen heidän ollessaan lapsia. Jokaisesta on sittemmin tullut menestynyt kirjailija. 

Seuralla ei ole ollut pitkään aikaan uusia jäseniä, mutta nyt 26-vuotias harrastelijakirjoittaja Ella on valittu heidän joukkoonsa. Ella ei kuitenkaan pääse nauttimaan mestarin opetuksesta, kun Laura Lumikko katoaa jäljettömiin omissa juhlissaan. Takapakista huolimatta Ellalle on avautunut ovi salaperäisen Seuran salattuun historiaan hänen jäsenyytensä kautta, mikäli Ella vain uskaltaa turvautua jäsenten harjoittamaan Peliin kysyäkseen tovereiltaan oikeat kysymykset.

Genreltään kirja on reaalifantasiaa. Sen omalaatuinen ja oudolla tavalla tuttu tapahtumapaikka Jäniksenselkä on täynnä ihanasti vinksallaan olevia yksityiskohtia. Jääskeläisen kieli elävöittää maisemat ja omituiset ihmiset persoonaallisesti ja hänen kerrontansa on mukaansatempaavaa. Luin kirjan aikalailla yhdeltä istumalta taitellen sivuja, maistellen sanoja ja lumoutuen tarinasta. Pidin tarinan maagisista elementeistä, joita ei kaikkia selitetty lukijalle. Pidin sen omalaatuisista hahmoista, joiden nimet soljuivat kielelläni: Laura Lumikko, Ingrid Kissala, Ella Milana...

Parasta kirjassa on Jäniksenselän maailma ja taitava tapa, jolla se on rakennettu. Jossain vaiheessa aloin itsekin himoita mahdollisuutta lukea Lumikon Otuksela kirjoja. Kun lopetin lukemisen, palasin yhä uudelleen kääntämiini sivuihin lukeakseni ne uudelleen kirjan loppupuolella paljastuneiden tietojen valaisemina. Muodostin omat hullut ja herkulliset teoriani tapahtumista. Erityisesti pohdin jälkikäteen tulkintaani siitä kuka Laura Lumikko oli ja mikä hänen kohtalonsa oli.
Se sanoi, että kirjailijan pitää osata ajatella kaikkea ajateltavissa olevaa silloinkin, kun kaikki muut keskittyvät ajattelemaan sitä, mikä on todennäköistä tai mahdollista. Ja se oli pirun hienosti sanottu.

Ihastuin kirjaan ennen kaikkea siksi, että Ella pääsee syväluotaamaan Seuran jäseniä Pelin avulla. Nämä kirjailijoiden kuvat ja ajatukset kirjoittamisesta koskettivat minua. Koin samaistuvani heidän kokemuksiinsa ja ajatusmaailmaansa, ja olin tunnistavinani niistä paitsi itseni, myös muita tuttuja kirjoittajia. Kirja sai minut miettimään kuinka katsomme maailmaa, ja kuinka muokkaamme näkemämme, kuulemamme ja kokemamme tarinoiksi.

Samanlaista lukukokemusta en nopeasti keksi kuin toisen. Kun luin teini-ikäisenä Chuck Palahniukin Diaryn, puhutteli kirja minua tasolla, johon kirjat ovat harvoin yltäneet. En pääsääntöisesti poimi ajatuksia kirjoista, alleviivaa ja kääntele sivujen korvia, mutta Diary kosketti jotain sisälläni ja jätti leimansa. Samoin kävi Lumikon kanssa.

Lumikko tuntuikin tavallaan rehelliseltä rakkauskirjeeltä kirjoittamiselle. Siinä raotettiin kirjailijoiden sisäistä maailmaa, mutta samalla pohdittiin myös sen synkkiä puolia. Ehkä asia on kuten Aura Jokinen, Seuran sci-fi lahjakkuus, sanoo Ellalle:

Kaikkihan sen nyt tietää, ettei terve ihminen romaaneja ryhdy pusertamaan. Terveillä on terveiden työt. Koko tämä perhanan kirjallisuus, jonka ympärillä hötkytään ja pokkuroidaan - eihän se mitään muuta ole kuin painokoneiden läpiajettua mielenvikaisuutta.

Minulle Lumikko ja yhdeksän muuta oli aikalailla täydellinen lukukokemus. Haluan palata tämän kirjan pariin vielä uudelleen ja uudelleen. ♥

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Haluaisitteko kustantaa mun kirjan?

Siltä varalta, että joku eksyy blogini puhtaasti tämän aiheen tiimoilta: Minulla ei ole käsikirjoitusta rundilla (vielä), enkä ole kirjoittanut aikaisemmin saatekirjettä. Tämän postauksen tiedot on hankittu ja sovellettu netistä mutuhutulla ja järkeilemällä. ;)

Olen lukenut jo jonkin aikaa englanninkielistä Query Shark blogia. Blogissa kirja-agentti Janet Reid neuvoo ja kritisoi lukijoiden hänelle lähettämiä queryja (suom. tiedustelu). Kustannusmaailma toimii muissa maissa hieman eri tavalla kuin Suomessa. Kirjoittajat eivät lähesty suoraan kustantamoja, vaan hommaavat itselleen ensin agentin, joka myy heidän kirjansa kustantamolle. Agentit saavat kirjoittajilta mielettömän määrän tiedusteluja, joiden perusteella pyytävät käsikirjoituksia. 

Tiedustelu on siis kirjoittajan myyntipuhe ja agentti seuloo niiden avulla jyvät akanoista. Suomessa agentteja ei pahemmin ole, vaan kustantamot seulovat käsikirjoitukset itse. Käsikirjoituksen kylkeen pitäisi kuitenkin liittää saatekirje, jonka funktio on aika lailla sama kuin tiedustelunkin, eli herättää lukijan kiinnostus. 

Netistä saa jos jonkinmoista tietoa saatekirjeen kirjoittamiseen (välillä myös ristiriitaista). Saatekirjeen roolia myös usein vähätellään, koska kustantamot lukevat kaikki käsikirjoitukset joka tapauksessa. Saatekirjeen pointti onkin ehkä pikemminkin se, missä järjestyksessä kustantamo saapuneet tekstit lukee. Niiden avulla voidaan ottaa nopeammin käsittelyyn ns. kuumat aiheet.

Seulovatko kustantamot oikeasti käsikirjoituksia saatteiden perusteella? Jos tätä tapahtuu, niin käytännöt varmasti vaihtelevat kustantamoittain. En ole kirjamaailmassa, joten voin vain spekuloida. Suomessa on myös kustantamoita, jotka eivät ota käsikirjoituksia kuin saatteiden perusteella.

Palataan kumminkin takaisin Query Sharkiin. Toisin kuin Suomessa Janetilla on varaa jättää huonosti kirjoitetut tiedustelut lukematta. Siksi hän opettaa lukijoilleen miten kirjoittaa sellainen tiedustelu, joka saa hänet pyytämään käsikirjoituksen luettavaksi. Olen lukenut n. 90% kaikista blogissa ruodituista tiedusteluista, jotka Janet on asiantuntevasti kritisoinut. Minusta Janetin opit toimisivat myös suomalaisen saatekirjeen muotoilussa.

Kaikkihan tykkää tarinoista, joissa on kissoja, eiks ni? :D

Siispä Query Sharkin sovellettujen oppien mukaisesti saatekirjeen kirjoittamisesta:
  • Saatteen kielen on oltava selkeää. Lyhyitä lauseita. Jos saatteessa käytetty kieli on vaikeaselkoista, tietää lukija odottaa samaa itse käsikirjoituksessakin. 
  • Saatteen sävy ei saa henkilökohtainen ja rupatteleva. Kirjoita saate kuin kirjoittaisit työhakemuksen.
  • Saatteen rakenne: 1. kuvaus juonesta, 2. kirjan nimi, sanamäärä ja genre, 3. kuka sinä olet, 4. yhteystiedot.
  • Aloita kertomalla käsikirjoituksesi juonesta.
    • Kuka on kirjan päähenkilö? Millainen ongelma/konflikti hänellä on edessään? Mitkä ovat sen panokset? 
    • Esittele vain tärkeimmät hahmot, jätä sivuhahmot suosiolla mainitsematta. 2-3 hahmoa on maksimi tiiviille esittelylle. Yksi heistä on usein antagonisti ja hänen pitää olla kiinnostava.
    • Muista kertoa tiiviisti. Älä maalaa maisemakuvia tai poraudu liian yksityiskohtaisesti tapahtumiin.
  • Päähenkilösi ulkonäkö ja historia eivät ole olennaista. Olennaista on pieni vilkaisu siihen miksi hänen ongelmansa kiinnostavat meitä. 
  • Kerro vain tärkeimmät tapahtumat, keskity päähenkilöösi. Juoni on tiivistettävä tarkoiksi lauseiksi, eikä sitä saa yleistää liikaa, koska silloin lukijakin menettää kiinnostuksensa.
    • Sitten X joutuu hengenvaaraan. (Miksi? Mihin hengenvaaraan?)
  • Älä paljasta kirjan loppua tai kliimaksia. Hyvä saate pakottaa lukijan kirjan kimppuun, jotta hän saa lukea tarinan itse. 
  • Älä kirjoita passiivisesti juonesta. 
    • "X heräsi veitsi sisällään. Leikkauksessa oli tehty virhe." (Kuka teki virheen?)
  • Älä kirjoita juontasi niin, että see kuulostaa leffatraileriääneltä. Tämä on yleistämistä. Saatteen on tarkoitus saada sinut erottumaan joukosta.
    • "Vain yksi mies voi pelastaa maailman."
  • Sinun ei tarvitse avata saatteessa kirjan teemaa. Muutakin analysointia kannattaa välttää.
  • Älä aloita retorisella kysymyksellä: "Oletko koskaan...?"
  • Jos tarina sijoittuu muualle kuin meidän maailmaamme voi miljöötä luonnehtia muutamalla lauseella. Muuten sitä ei tarvitse mainita kuin ohimennen. 
  • Ilmoita saatteessa vain yksi genre. Älä keksi omiasi tai sekoittele olemassaolevia! Esim. spekulatiivinen romantiikka tai fantasia thrilleri eivät ole genrejä. Tämän ei tarvitse osua heti nappiin kirjaasi ajatellen.
  • Itsestään ei kannata kertoa liian vuolaasti. Ammatti/koulutus ja kirjoituskokemus ovat tärkeimmät.
  • Kerro vain aikuisiällä ja lähivuosina saatu kirjoituskokemus. Jokaista kirjoituskurssia tai kilpailua ei kannata mainostaa, ellei niillä ole oikeasti merkitystä (olet voittanut kilpailun, tai hionut ko. kirjaa kurssilla). Kirjoittajalla ei tarvitse olla kirjoittamisen suhteen ansiolistaa, joten sellaisen kyhääminen pakolla näyttää huonolta. Se että olet kirjoittanut lapsesta saakka, ei kerro mitään taidoistasi.
  • Akateeminen kirjoittaminen ei tarkoita hyvää luovaa kirjoittamista. Jos olet vaikkapa lakimiehen roolissa kirjoittanut faktaa, ei se todista mitään kirjoittajantaidoistasi. 
  • Vaikka sinulla olisi suunnitelmia kirjasarjaan, kerro vain yhdestä kirjasta kerrallaan. 
  • Älä vertaa itseäsi jo julkaistuihin kirjoihin/kirjailijoihin. Varsinkaan niin, että käytät kahta täysin erilaista kirjaa ja kirjoittajaa esimerkissäsi. 
    • "Kirjani on kuin Tuntematon Sotilas ja Sinuhe." 
  • Älä kerro miten lukija reagoi kirjaasi, vaan saa lukija kokemaan nuo tuntemukset itse.
    • "Kirjani saa lukijat hihkumaan innosta ja huokailemaan himosta X & Y:n romanssin roihahtaessa eloon."
  • Sinun ei tarvitse taustoittaa sitä, miten olet lähtenyt kirjoittamaan kirjaasi tai kertoa, että kirja perustuu tositapahtumiin (poikkeuksena omaelämäkerta). Se ei lisää uskottavuuttasi.  
  • Saatteesi sävyn on sovittava sen sisältöön. Jos kerrot juonesta omaleimaisella kielellä tai huumoristisin sanakääntein, pitää lukija genrenä huumoria tai kevyempää viihdekirjallisuutta. Pyri luomaan kirjasi tunnelma myös juoniesittelyssä.

Pitkä lista, eikö? Voisin jauhaa pointeista paljon enemmänkin, sillä niitä oli hankala tiivistää. Kannattaa kuitenkin ajatella saatekirjeen juoniselostusta samantyyppiseksi lukijan koukuksi kuin kirjojen takakansiteksti. Niissäkin esitellään juonen pääkohdat, nimetään vain 2-3 hahmoa, kerrotaan maailmasta vain olennaisin ja luodaan konfliktin jännite.

Ylläolevan listan kanssa saa toki olla eri mieltä. Huomioni perustuvat Query Sharkin ruodintoihin, jotka ovat yksittäisin henkilön mielipiteitä. Kulttuurierotkin vaikuttavat. Tärkeintä on uskoa aina ensin kustantamon ohjeita saatteen kirjoittamiseen ja sitten muita lähteitä. Ohjeet vaihtelevat kustantamoittain, mutta minun mielestäni kannattaa personoida saate ja kertoa hiukan myös siitä miksi on valinnut kyseisen kustantamon. 

Saate on tiivis paketti, eikä sen tulisi olla A4 pitempi. Itseasiassa puolet A4 on parempi. Parisataa sanaa lienee hyvä mitta.

Juoni on kirjoittajan paras myyntivaltti. Alkutilannetta ei pidä kuvata liiaksi, vaan siirtyä heti siihen hetkeen, kun tarinassa alkaa tapahtua. Jos juoni on koukuttava, innostaa se lukijansa käsikirjoituksen pariin. Sitten kaikki onkin enää kiinni siitä miten hyvä käsikirjoitus oikeasti on.

Edit 20/09/13: Löysinpä vielä tällaisen teesiäni tukevan kirjoituksen Ilkka Remeksen blogista:
Jos saat muotoiltua tarinastasi kiinostavan konseptin, ei haittaa vaikka laittaisit sen kustantajalle menevän saatekirjeen alkuun. Kustannustoimittajien huoneiden nurkissa on vinot pinot käsikirjoituksia, joiden joukosta sinun on erotuttava. Paras tapa on antaa heti selkeä viesti siitä, että sinulla on vahva tarina. Sellaisesta jokainen kustantaja on kiinnostunut. Aina parempi jos se on myös hyvin kirjoitettu, mutta tarina on tärkein.
Millaisia saatteita teiltä on lähtenyt maailmalle? 

perjantai 6. syyskuuta 2013

Sumua sukellettavaksi

Töihin paluu on sujunut. Kolmen viikon loma tuntuu puhdistaneen kehon ja mielen siitä tilasta, jossa ne olivat ennen lomaa. Jotain epätodellista viime päivissä on kuitenkin ollut.  

Alkukesän maiseimia avokin kalastusreissulta Lapissa. 

Sumua. Se on vyörynyt moottoritielle joka aamu tällä viikolla. Paksuna ja läpinäkemättömänä, miltei toismaailmaisena. Ajaessa olen katsonut sumun syömiä maisemia ja yrittänyt polttaa ne muistiini. Kuten sen paljaan mäen, jonka laella harva mäntyrivi seisoi. Sumu peitti niiden latvat, kuin joku olisi repinyt reunat valokuvasta.

Jos olisin kirjan hahmo, miettisi lukija mitä sumu symboloi. Miksi se peittää autoni joka aamu ja repii minut irti ajasta? Toisin kuin oikeassa elämässä, kirjassa yksityiskohdilla on merkitys. Kirjojen tapahtumissa on enemmän järkeä kuin oikeassa elämässä.

Sumu on ollut surrealistinen elementti kuluneen viikon aamuissa. Sen sisällä kukkii inspiraation siemen. Tunnen kuinka se itää, mutten vielä tiedä mitä on tulossa.


Syksyn myötä illat taas pimenevät.

Syksyn tuloa on pohjustanut moni oivallus. Olen kirjoittanut viimeisen parin vuoden aikana kolme suomenkielistä käsikirjoitusta ja jokainen on ollut kiero. Minun on hankala kirjoittaa lineaarisia tarinoita, joissa olisi päähenkilö, konflikti ja sen ratkaisemisyritys. Eksyn liian moniin hahmoihin, pohjustan liikaa tarinan maailmaa, tai kirjoitan lähtökohtaisesti tarinaa, jonka parissa en kuitenkaan viihdy.

Yksi katkerista oivalluksista on se, että KK tarvitsee kirjoittaa lähes kokonaan uusiksi. Olen kirjoittanut hyvää tekstiä ja mielenkiintoisia hahmoja, mutta kokoelma kohtauksia ei tee juonta. Kokonaisuudesta puuttuu punainen lanka. On siis parempi kirjoittaa kokonaan uutta ja höystää sitä ajoittain aiemman kässärin materiaalilla. Tämä sekä turhauttaa että jännittää.

Onneksi uskon yhä, että jokainen käsikirjoitus ja sen editointiprosessi on kehittänyt minua. Ilmaisuni on terävöitynyt ja olen löytänyt siihen rytmiä. Olen päässyt eroon monesta väärästä luulosta eroon ja editoinut paljon. Toimivaa rakennetta ei kuitenkaan aina saa aikaan vain editoimalla. Uskon, että turhautuisin vain enemmän jos yrittäisin sitä. Toisinaan on parempi aloittaa alusta.

Ironista kyllä, kesäkässäreissäni oppimani näkyy jo. Niissä on selvästi toimivampi rakenne ja vähemmän editoitavaa.

Joku voi pitää minua hulluna, kun heitän kässäreitä roskakoriin. Minulla ei ole mikään kiire kirjailijaksi. Ennen kaikkea haluan kirjoittaa hyvin. Osa kirjoittajista oppii tarpeellisen lukemalla, minä kompuroin usein maaliin yrityksen ja erehdyksen kautta. Ehkä tulokset eivät näy useina julkaisuina tai mitattavina saavutuksina, mutta tiedän itse edistyväni. Se on tärkeintä.

Syksy on muutenkin parempi aika kirjoittaa KK:n tarina. KK elää ja hengittää pimeneviä syysiltoja ja pelkoa. Keväällä en aina löytänyt tarinan säveltä, kun aurinko paistoi hellästi ikkunaani.