lauantai 28. syyskuuta 2013

Pelko II: Riivaajien paluu

Tein joku aika sitten postauksen riivaajistani, kuten kirjoittamista haittaavia maneereita, haasteita ja helmasyntejä olen alkanut nimittää. Ilokseni huomasin, että ainakin osa riivaajista on alkanut kadota teksteistäni.

Viime postauksessa mainitsin ongelmikseni mm. aistikkaan variaation, dialogin vähyyden ja kursiivin liikakäytön. Tiedostettuani ongelmat aloin myös tarkkailla niitä ja työstää tekstejäni niiden osalta uuteen suuntaan. Tämä toimi yllättävän hyvin. Tästähän voisi päätellä, että edistystä on tapahtunut! Yay!

Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin riivaajista vapaa - ehei, ainahan on joku ongelma, jonka kanssa on kamppailtava. Siispä riivaajat palaavat. ;)

Riivaajalampi näyttää ihanalta päälle päin, mutta riivaajat vellovat
sen sisuksissa säälimättä ja syövät lammen reunalle kumartuvat.

Riivaaja 1: kuitenkin

Koska lukija on tyhmä, ei hän tajua kirjoittamani lauseen sisällöllistä ristiriitaa edelliseen lauseeseen, ellen sitä hiukan alleviivaa. Tai siis, kyllähän tätä nyt pitää alleviivata! Kuitenkin täysin olennaista korostusta. Olen kuitenkin se, joka kuitenkin tietää parhaiten. Kuitenkin.

Yliviljelen siis ihan turhaan tätä(kin) sanaa. ;D

Riivaaja 2: lauseesta puuttuu tekijä

Raakatekstiini on hiipinyt hiljattain uusi riivaaja. En jostain syystä halua käyttää persoonapronomineja, kun kuvailen näkökulmahahmon yksinäistä ahertamista. Teksti vaan soljuu jotenkin mukavammin, kun jätän hänet ja heidät tai hahmon nimen kokonaan sanomatta.


"K kaivautui esiin peittojen alta. Joka paikkaan sattui. Päässä möyri ampiaisia. Kotityöt oli tekemättä. Vääntyi jaloilleen ja venytteli. Vaihtoi pikaseen vaatteensa tuoreisiin, hieltä kun haisi. Hiipi sitten huoneestaan olohuoneeseen. Ai niin, lauantai." (ote KK:n ykkösdraftista)

Tässähän on vaan se vaara, että lukija putoaa messisistä kokonaan. Ja toisaalta tässä tulee omituisen leijuva olo, kuin hahmo katoaisi tekstin ja lukijan väliltä kokonaan. Johtuukohan ilmiö siis siitä, että kolmannen persoonan kirjoittamiseni lähenteli jossain vaiheessa ykköspersoonaa aika paljon? Ykköspersoonahan on suuri inhokkini, ja toivun yhä shokista, kun se toimii LP:ssä niin hyvin.


Riivaaja 3: postikortti ei ole tarina

Huomaan entistä enemmän kuinka saan paljon ideoita, mutta onnistun harvemmin kehittämään näistä välähdyksistä mitään muuta kuin staattisen postikorttimaiseman. Minä ikään kuin luon kuvan mieleeni tarinan todellisuudesta ja hahmoista, mutten tiedä mikä on tarinan konflikti. Juoni vaatii muutosta ja liikettä, se vaatii tapahtumia. Jokin uhkaa hahmon maailmanjärjestystä. Tarina on hahmon kamppailua muutosta vastaan. Tarina on hahmo, joka on kokenut muodonmuutoksen kirjan lopussa.

Keskittyisin liian mielelläni vain kuvaamaan hahmoa ja hänen ympäristöään. Mutta postikortti hänen elämästään ei ole tarina.   


Riivaaja 4: intertekstuaalisuuden viidakko

Jos päähenkilöni lukee vapaaehtoisesti Goethea, tajuaa lukija että tyyppi on pirun fiksu. Ja jos viittaan Romeoon ja Juliaan, tajuaa lukija mitä haen takaa hahmojen välisellä eeppisellä rakkaudella. Ja tämä visuaalinen kuva välittyy paremmin, kun hahmo sanoo sen muistuttavan Tove Janssonin Mörköä! Ja fiksut elokuvanrakastajat jauhavat tietenkin 5 sivua suosikkielokuvistaan keskenään!

...ei se taida ihan niin mennä. Viitteet ovat ihan kivoja pääsiäismunia lukijoille, mutta niitä ei saa olla kirjassa monta koria. Ei lukijaa voi pommittaa viitteillä. Raakatekstini pulppuavat viitteitä tällä hetkellä ja alan itsekin kyllästyä niihin. Pitää leikata pois turhat ja jättää jäljelle ne, jotka ovat oikeasti merkittäviä ja antavat tarinaan uutta potkua.


Riivaaja 5: ryhmädialogi

Kun onnistuin edellisen riivaajapostauksen jälkeen kirjoittamaan enemmän dialogia, aloin huomata, että se oli pääasiassa kahden puhujan välillä. Suorastaan välttelin tilanteita, joissa puhujia oli enemmän - tosin täysin alitajuntaisesti.

Luulen, että ahdistun tässä nimenomaan ryhmädialogin teknisestä toimivuudesta. Lukijan tulisi olla perillä siitä kuka puhuja on, joten dialogitagit ovat kovassa käytössä ja repliikit voivat "leijua ilmassa" vähemmän. Tageissa sanoi-verbiä ei voi toistaa loputtomiin, sitä ei saisi kauheasti varioida adverbeillä ja värikkäämmät puhumisverbit ovat melkein aina huonompia kuin sanoi.

No, sitten koitan korvata puhumisverbit toiminnalla, mutta jossain vaiheessa tuntuu, että hahmot ovat luoneet keskustelun aikana pirusti merkitseviä katseita (tästäkin saisi oman riivaajan, mutta pidättäydytään viidessä), raapineet niskaansa vaivaantuneena, hymyilleet innostuneesti ja kärvistelleet hermostuneessa hiljaisuudessa.

Yritä siinä sitten löytää näille keskusteluille toimiva tasapaino. ;D


Katsellaan taas puolen vuoden päästä, mitä olen saanut aikaan näille riivaajille. Toivottavasti saisin ne manattua teksteistäni salaisten editointiriittieni avulla. Parashan olisi jos aivot tunnistaisivat ongelmat jo ennen kuin ne ovat paperilla ja raakateksti paranisi laadullisesti.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ja sit ne katsoi Twilightia

Anteeksi, tämä postaus ei kerro vampyyreistä tai Twilightista. Tämä postaus kertoo intertekstuaalisuudesta eli tekstienvälisyydestä.

Olen viime aikoina havainnut, että kässäreissäni esiintyy paljon intertekstuaalisuutta. Viittaan innokkaasti muihin kirjallisiin teoksiin, mutta erityisesti käytän hyväkseni elokuvia (eli intermediaalisuutta). Yksi KK:n päähenkilöistä käsittelee maailmaa pitkälti elokuvien kautta ja viljelee siksi paljon viittauksia niihin. Nyt myös LP on liittymässä intertekstuaaliseen kerhoon, vaikkei alunperin ollut tarkoitus. Kun kirjoitin puhtaasti fantasiamaailmoista, ei minun tarvinnut miettiä edes koko asiaa, mutta meidän maailmaamme sijoittuvat tarinat ovat mahdollistaneet alitajuntani vuotamisen paperille tunnistettavassa muodossa.

Tämä onkin saanut minut miettimään intertekstuaalisuutta tehokeinona.

Parhaassa tilanteessahan intertekstuaalisuus on viittaamista olemassaolevaan teokseen siten, että lukija tajuaa viitteen ja se antaa lukukokemukselle uutta syvyyttä. Pahimmillaan intertekstuaalisuus on kirjoittajan keino osoittaa oma erinomaisuutensa lukeneisuutensa kautta ja jatkuvat viitteet ovat lukijoille rasittavia.

Myös varovaisuus on paikallaan. Jos kirjoittaja lainaa toista teosta ja esittää sen ilmaisun ja ajatukset ominaan, ollaan väärillä vesillä. Plagiointi lasketaan myös intertekstuaalisuudeksi.

 Thomas Harris viittaa Hannibalissa  Dante Alighierin La Vita Nuovaan 
 ja Danten ymmärtäminen tarjoaa uusia ulottuvuuksia kirjaan.

Kun kirja liikkuu viitteissään omalla mukavuusalueellani, kuten elokuvissa, koen huumaavaa iloa tajutessani viitteen ja sen merkityksen kokonaisuudelle. Kun taas kyse on klassisesta kirjallisuudesta, jota en ole lukenut, saattavat viitteet ahdistaa. Välillä viitteet toiseen teokseen menevät kokonaan ohi tai saavat minut etsimään toisen teoksen käsiini.

Viite voi siis joko peilata tarinan kokonaisuutta tai osaa olemassaolevaan tekstiin. Mielestäni intertekstuaalisuus on kuitenkin hankala petikaveri. Ei riitä, että kirjoittaja haluaa modernisoida aikaisempaa teosta uuteen muotoon. Kirjassa on oltava muutakin. Samalla on myös varottava laiskuutta. Kirjan suuria viestejä ei voi asettaa vain viitteiden kannettavaksi, koska aina on joku joka ei ole lukenut tunnettujakaan teoksia.

Välttäisin myös kuluneita intertekstuaalisia viitteitä, kuten vaikkapa Shakespearen Romeota ja Juliaa, joka on käynyt aika kovaotteiseksi vertauskohteeksi suuren rakkaustarinan intentiivisyyden korostamisessa.

Ja ainahan intertekstuaalisuus ei ole edes rivien välissä tai ohimenevänä mainintana. Toisinaan kirjat lainaavat sanasta sanaan runoja tai hahmot puhuvat itse rakastamistaan kirjoista. Olen lukenut liian monta harrastelijakirjoittajan kirjoittamaa hahmoa, joka palvoo kirjallista teosta. Pidän minäkin Jane Austenista, mutta olen nyt jotenkin kyllästynyt hahmoihin, jotka pitävät Austenin sankarittaria roolimalleinaan hyvässä ja pahassa. Sitäpaitsi kirjoittajat tuntuvat tämän kautta viestivän lukijalle, kuinka heidän sankarittarensa jatkavat "uljasta perinnettä". :P

Intertekstuaalisuus toimii parhaiten pienissä erissä, ei lyömäaseena. Joku on sanonut intertekstuaalisuutta keskusteluksi teosten välillä. Minusta tämä on hyvä vertaus. Ei keskustelussa voi toistaa toisen kanssa samoja argumentteja, vaan on oltava jotain uutta tarjottavaa.

KK:n leffaviitteet siistissä listassa... tai ainakin ne tärkeimmät O.o'

Olen rakastunut intertekstuaalisuuteen. Haluaisin levittää minua ihastuttaneiden ajatusten ilosanomaa muillekin, mutta tiedän kokemuksesta, ettei lukija halua tuntea olevansa pihalla lukiessaan tai jaksa kuunnella klassikon X ylityslaulua sivutolkulla. Intertekstuaalisuudesta onkin tulossa hyvää vauhtia eräänlainen darling kirjoittamisessani ja vieläpä sellainen, jota en millään hentoaisi niittää.

Osaanko kertoa haluamani tarinat mitenkään muuten? Miksi Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 on KK:n juonelle merkityksellinen? Ja jos voin perustella Kubrickin, voinko perustella myös kymmenen muuta elokuvamainintaa raakatekstissä? Kyse ei kumminkaan ole tarinasta, joka kertoisi elokuvamaailmasta.

Myös kohdeyleisöllä on väliä. LP:n intertekstuaalisuus mietityttää minua erityisesti, koska se on suunnattu nuorille ja sen viittaukset koskevat yli 50 vuotta vanhaa materiaalia. Vaikka olin jo nuorena leffafriikki, en minäkään katsonut Ingmar Bergmania lukioikäisenä - tyyppihän teki leffoja ruotsiksi!

Kaikkia viitteitä en aio miettiä puhki. Aion pitää kiinni ns. harmittomista viitteistä, jotka antavat lisäsisältöä hahmoihin, mikäli lukija ne tunnistaa. Kirjoittaminen on osaltaan somittelua, joten hahmon yöpöydälle jätetty suosikkikirja voi olla merkityksellinen, vaikkei olisikaan Tšehovin ase.

Myös Ahmu ja Bee ovat kirjoittaneet aikaisemmin intertekstuaalisuudesta. :D

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Auttamattomasti addiktoitunut


Mistä innostuneet kirjoittajat on tehty? Red Bullista!
(kuvassa myös työpäivieni ilo: Pasan & Atpon vitutuskalenteri)

En tiedä miten te muut kirjoittajat jahtaavat inspiraation valkoista jänistä, mutta piristeet ovat tälle toimijalle täysin tuttu ilmiö. Joskus nuorempana poltin tupakkaa, kun blokki tuli vastaan. Aikuisena hiljensin sisäistä kritiikkiä välillä kirjoituslonkerolla. Joku juo kahvia, toinen syö sokerisia herkkuja tai muita eväitä.

Mutta kun 13-vuotiaana löysin energiajuomat, olin auttamattomasti koukussa. Tämä sosiaalisista tilanteista ahdistuva urpo oli usein tuutissa pitkän päivän jälkeen, mutta energiajuoma palautti kaikki kirjoitusmehut samantien! Ja jos yksi päivässä otettiin aamulla, toinen keskipäivällä ja sitten vielä illalla, niin skarppi jatkui perhana koko päivän!

Ei liene ihme, että teinivuosia varjosti jatkuva unettomuus, yökirjoittaminen ja tyhjä rahapussi. Myrkyllä ei ollut väliä, kunhan siitä sai kicksit: Batterya, Tehoa, Monsteria ja halpamerkkejä kiskottiin kahdella kädellä. Baari-iässä kossubattery oli aina kaadettava kurkusta alas ennen kotimatkaa, koska pimeässä kävellessä tuli mieleen hyvää settiä, kunhan vaan oli kirkkain mielin liikenteessä.

Yli kymmenen vuoden riippuvuutta on viime vuosina koeteltu. Jatkuvat lopetusyritykset ovat johtaneet hirveisiin retkahtamisiin. Saan fyysisiä vierotusoireita ja vakuuttelen itselleni, etten jaksa kirjoittaa mitään työpäivän päätteeksi, ellen juo satsia. Viime vuoden marraskuun ennätysnano 100k tapahtui kuukauden kestäneessä energiajuomanmakuisessa sokeripilvessä.Yleensä jaksan olla parikin kuukautta ilman energiajuomaa, kunnes retkahdan taas kokeiltuani ihan vähän vaan.

Kun lopetin tupakanpolton, se loppui kerrasta. Alkoholin käytön vähentämisessäkään minulla ei ole ollut mitään ongelmia. Energiajuomista en vaan kertakaikkiaan pääse eroon! Ja uskon, että suurin syy siihen on psykologisessa riippuvuudessa, joka on kehkeytynyt yli kymmenen vuoden aikana.

Kun energiajuomat jäävät kohtuukäytön rajoihin, tulee yhdestä tölkistä ihan oikeasti pirteyspiikki. Alan saada ideoita, flow lentää päälle ja jarrut katoavat. Sitä seuraava teräsmiesolo on ihan mieletön. Minua ei pysäytä mikään! Ja jos päivässä on oikeasti rajallinen määrä tunteja kirjoittaa, eikö tunnukin tuhlaukselta jos se aika menee nukkumiseen tai TV:n tuijotteluun zombina?

Usein vaan tuntuu etten jaksa ilman tölkillistä. Toki olen onnistunut lopettamaan päivittäisen juomisen ja olen nyt ihan eri vaiheessa addiktioni kanssa kuin vaikkapa kolme vuotta sitten, mutta kokonaan lopettaminen vaan ei toimi. Se johtuu positiivisista kokemuksista kirjoitussessioiden kanssa, mystisen inspiksen jatkuvasta jahtaamisesta ja siitä etten voi sietää kahvia.

Ja koko avautuminenhan lähti liikkeelle siitä, kun en kipeänä olisi jaksanut mennä kirjoituskurssille. Sen tapaamisia vaan on vain joka toinen viikko, joten en malttanut jättää väliinkään. Mikähän avuksi? Jep, juuri se.

Minulla onkin sitten säkenöinut valtava inspis ne kolme päivää, joina olen muutaman tölkin juonut, jotta jaksaisin kipeänä tsempata. Pääsin jopa yli LP:n pienestä kirjoitusblokista, joka oli vaivannut pari viikkoa. Kirjoitin todella kivan raakatekstipätkän sinne. Ja nyt pitäisi malttaa taas lopettaa...

Nimeni on vaarna ja minä olen energiajuoma-addikti.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Haluaisitteko kustantaa mun kirjan?

Siltä varalta, että joku eksyy blogini puhtaasti tämän aiheen tiimoilta: Minulla ei ole käsikirjoitusta rundilla (vielä), enkä ole kirjoittanut aikaisemmin saatekirjettä. Tämän postauksen tiedot on hankittu ja sovellettu netistä mutuhutulla ja järkeilemällä. ;)

Olen lukenut jo jonkin aikaa englanninkielistä Query Shark blogia. Blogissa kirja-agentti Janet Reid neuvoo ja kritisoi lukijoiden hänelle lähettämiä queryja (suom. tiedustelu). Kustannusmaailma toimii muissa maissa hieman eri tavalla kuin Suomessa. Kirjoittajat eivät lähesty suoraan kustantamoja, vaan hommaavat itselleen ensin agentin, joka myy heidän kirjansa kustantamolle. Agentit saavat kirjoittajilta mielettömän määrän tiedusteluja, joiden perusteella pyytävät käsikirjoituksia. 

Tiedustelu on siis kirjoittajan myyntipuhe ja agentti seuloo niiden avulla jyvät akanoista. Suomessa agentteja ei pahemmin ole, vaan kustantamot seulovat käsikirjoitukset itse. Käsikirjoituksen kylkeen pitäisi kuitenkin liittää saatekirje, jonka funktio on aika lailla sama kuin tiedustelunkin, eli herättää lukijan kiinnostus. 

Netistä saa jos jonkinmoista tietoa saatekirjeen kirjoittamiseen (välillä myös ristiriitaista). Saatekirjeen roolia myös usein vähätellään, koska kustantamot lukevat kaikki käsikirjoitukset joka tapauksessa. Saatekirjeen pointti onkin ehkä pikemminkin se, missä järjestyksessä kustantamo saapuneet tekstit lukee. Niiden avulla voidaan ottaa nopeammin käsittelyyn ns. kuumat aiheet.

Seulovatko kustantamot oikeasti käsikirjoituksia saatteiden perusteella? Jos tätä tapahtuu, niin käytännöt varmasti vaihtelevat kustantamoittain. En ole kirjamaailmassa, joten voin vain spekuloida. Suomessa on myös kustantamoita, jotka eivät ota käsikirjoituksia kuin saatteiden perusteella.

Palataan kumminkin takaisin Query Sharkiin. Toisin kuin Suomessa Janetilla on varaa jättää huonosti kirjoitetut tiedustelut lukematta. Siksi hän opettaa lukijoilleen miten kirjoittaa sellainen tiedustelu, joka saa hänet pyytämään käsikirjoituksen luettavaksi. Olen lukenut n. 90% kaikista blogissa ruodituista tiedusteluista, jotka Janet on asiantuntevasti kritisoinut. Minusta Janetin opit toimisivat myös suomalaisen saatekirjeen muotoilussa.

Kaikkihan tykkää tarinoista, joissa on kissoja, eiks ni? :D

Siispä Query Sharkin sovellettujen oppien mukaisesti saatekirjeen kirjoittamisesta:
  • Saatteen kielen on oltava selkeää. Lyhyitä lauseita. Jos saatteessa käytetty kieli on vaikeaselkoista, tietää lukija odottaa samaa itse käsikirjoituksessakin. 
  • Saatteen sävy ei saa henkilökohtainen ja rupatteleva. Kirjoita saate kuin kirjoittaisit työhakemuksen.
  • Saatteen rakenne: 1. kuvaus juonesta, 2. kirjan nimi, sanamäärä ja genre, 3. kuka sinä olet, 4. yhteystiedot.
  • Aloita kertomalla käsikirjoituksesi juonesta.
    • Kuka on kirjan päähenkilö? Millainen ongelma/konflikti hänellä on edessään? Mitkä ovat sen panokset? 
    • Esittele vain tärkeimmät hahmot, jätä sivuhahmot suosiolla mainitsematta. 2-3 hahmoa on maksimi tiiviille esittelylle. Yksi heistä on usein antagonisti ja hänen pitää olla kiinnostava.
    • Muista kertoa tiiviisti. Älä maalaa maisemakuvia tai poraudu liian yksityiskohtaisesti tapahtumiin.
  • Päähenkilösi ulkonäkö ja historia eivät ole olennaista. Olennaista on pieni vilkaisu siihen miksi hänen ongelmansa kiinnostavat meitä. 
  • Kerro vain tärkeimmät tapahtumat, keskity päähenkilöösi. Juoni on tiivistettävä tarkoiksi lauseiksi, eikä sitä saa yleistää liikaa, koska silloin lukijakin menettää kiinnostuksensa.
    • Sitten X joutuu hengenvaaraan. (Miksi? Mihin hengenvaaraan?)
  • Älä paljasta kirjan loppua tai kliimaksia. Hyvä saate pakottaa lukijan kirjan kimppuun, jotta hän saa lukea tarinan itse. 
  • Älä kirjoita passiivisesti juonesta. 
    • "X heräsi veitsi sisällään. Leikkauksessa oli tehty virhe." (Kuka teki virheen?)
  • Älä kirjoita juontasi niin, että see kuulostaa leffatraileriääneltä. Tämä on yleistämistä. Saatteen on tarkoitus saada sinut erottumaan joukosta.
    • "Vain yksi mies voi pelastaa maailman."
  • Sinun ei tarvitse avata saatteessa kirjan teemaa. Muutakin analysointia kannattaa välttää.
  • Älä aloita retorisella kysymyksellä: "Oletko koskaan...?"
  • Jos tarina sijoittuu muualle kuin meidän maailmaamme voi miljöötä luonnehtia muutamalla lauseella. Muuten sitä ei tarvitse mainita kuin ohimennen. 
  • Ilmoita saatteessa vain yksi genre. Älä keksi omiasi tai sekoittele olemassaolevia! Esim. spekulatiivinen romantiikka tai fantasia thrilleri eivät ole genrejä. Tämän ei tarvitse osua heti nappiin kirjaasi ajatellen.
  • Itsestään ei kannata kertoa liian vuolaasti. Ammatti/koulutus ja kirjoituskokemus ovat tärkeimmät.
  • Kerro vain aikuisiällä ja lähivuosina saatu kirjoituskokemus. Jokaista kirjoituskurssia tai kilpailua ei kannata mainostaa, ellei niillä ole oikeasti merkitystä (olet voittanut kilpailun, tai hionut ko. kirjaa kurssilla). Kirjoittajalla ei tarvitse olla kirjoittamisen suhteen ansiolistaa, joten sellaisen kyhääminen pakolla näyttää huonolta. Se että olet kirjoittanut lapsesta saakka, ei kerro mitään taidoistasi.
  • Akateeminen kirjoittaminen ei tarkoita hyvää luovaa kirjoittamista. Jos olet vaikkapa lakimiehen roolissa kirjoittanut faktaa, ei se todista mitään kirjoittajantaidoistasi. 
  • Vaikka sinulla olisi suunnitelmia kirjasarjaan, kerro vain yhdestä kirjasta kerrallaan. 
  • Älä vertaa itseäsi jo julkaistuihin kirjoihin/kirjailijoihin. Varsinkaan niin, että käytät kahta täysin erilaista kirjaa ja kirjoittajaa esimerkissäsi. 
    • "Kirjani on kuin Tuntematon Sotilas ja Sinuhe." 
  • Älä kerro miten lukija reagoi kirjaasi, vaan saa lukija kokemaan nuo tuntemukset itse.
    • "Kirjani saa lukijat hihkumaan innosta ja huokailemaan himosta X & Y:n romanssin roihahtaessa eloon."
  • Sinun ei tarvitse taustoittaa sitä, miten olet lähtenyt kirjoittamaan kirjaasi tai kertoa, että kirja perustuu tositapahtumiin (poikkeuksena omaelämäkerta). Se ei lisää uskottavuuttasi.  
  • Saatteesi sävyn on sovittava sen sisältöön. Jos kerrot juonesta omaleimaisella kielellä tai huumoristisin sanakääntein, pitää lukija genrenä huumoria tai kevyempää viihdekirjallisuutta. Pyri luomaan kirjasi tunnelma myös juoniesittelyssä.

Pitkä lista, eikö? Voisin jauhaa pointeista paljon enemmänkin, sillä niitä oli hankala tiivistää. Kannattaa kuitenkin ajatella saatekirjeen juoniselostusta samantyyppiseksi lukijan koukuksi kuin kirjojen takakansiteksti. Niissäkin esitellään juonen pääkohdat, nimetään vain 2-3 hahmoa, kerrotaan maailmasta vain olennaisin ja luodaan konfliktin jännite.

Ylläolevan listan kanssa saa toki olla eri mieltä. Huomioni perustuvat Query Sharkin ruodintoihin, jotka ovat yksittäisin henkilön mielipiteitä. Kulttuurierotkin vaikuttavat. Tärkeintä on uskoa aina ensin kustantamon ohjeita saatteen kirjoittamiseen ja sitten muita lähteitä. Ohjeet vaihtelevat kustantamoittain, mutta minun mielestäni kannattaa personoida saate ja kertoa hiukan myös siitä miksi on valinnut kyseisen kustantamon. 

Saate on tiivis paketti, eikä sen tulisi olla A4 pitempi. Itseasiassa puolet A4 on parempi. Parisataa sanaa lienee hyvä mitta.

Juoni on kirjoittajan paras myyntivaltti. Alkutilannetta ei pidä kuvata liiaksi, vaan siirtyä heti siihen hetkeen, kun tarinassa alkaa tapahtua. Jos juoni on koukuttava, innostaa se lukijansa käsikirjoituksen pariin. Sitten kaikki onkin enää kiinni siitä miten hyvä käsikirjoitus oikeasti on.

Edit 20/09/13: Löysinpä vielä tällaisen teesiäni tukevan kirjoituksen Ilkka Remeksen blogista:
Jos saat muotoiltua tarinastasi kiinostavan konseptin, ei haittaa vaikka laittaisit sen kustantajalle menevän saatekirjeen alkuun. Kustannustoimittajien huoneiden nurkissa on vinot pinot käsikirjoituksia, joiden joukosta sinun on erotuttava. Paras tapa on antaa heti selkeä viesti siitä, että sinulla on vahva tarina. Sellaisesta jokainen kustantaja on kiinnostunut. Aina parempi jos se on myös hyvin kirjoitettu, mutta tarina on tärkein.
Millaisia saatteita teiltä on lähtenyt maailmalle? 

perjantai 6. syyskuuta 2013

Sumua sukellettavaksi

Töihin paluu on sujunut. Kolmen viikon loma tuntuu puhdistaneen kehon ja mielen siitä tilasta, jossa ne olivat ennen lomaa. Jotain epätodellista viime päivissä on kuitenkin ollut.  

Alkukesän maiseimia avokin kalastusreissulta Lapissa. 

Sumua. Se on vyörynyt moottoritielle joka aamu tällä viikolla. Paksuna ja läpinäkemättömänä, miltei toismaailmaisena. Ajaessa olen katsonut sumun syömiä maisemia ja yrittänyt polttaa ne muistiini. Kuten sen paljaan mäen, jonka laella harva mäntyrivi seisoi. Sumu peitti niiden latvat, kuin joku olisi repinyt reunat valokuvasta.

Jos olisin kirjan hahmo, miettisi lukija mitä sumu symboloi. Miksi se peittää autoni joka aamu ja repii minut irti ajasta? Toisin kuin oikeassa elämässä, kirjassa yksityiskohdilla on merkitys. Kirjojen tapahtumissa on enemmän järkeä kuin oikeassa elämässä.

Sumu on ollut surrealistinen elementti kuluneen viikon aamuissa. Sen sisällä kukkii inspiraation siemen. Tunnen kuinka se itää, mutten vielä tiedä mitä on tulossa.


Syksyn myötä illat taas pimenevät.

Syksyn tuloa on pohjustanut moni oivallus. Olen kirjoittanut viimeisen parin vuoden aikana kolme suomenkielistä käsikirjoitusta ja jokainen on ollut kiero. Minun on hankala kirjoittaa lineaarisia tarinoita, joissa olisi päähenkilö, konflikti ja sen ratkaisemisyritys. Eksyn liian moniin hahmoihin, pohjustan liikaa tarinan maailmaa, tai kirjoitan lähtökohtaisesti tarinaa, jonka parissa en kuitenkaan viihdy.

Yksi katkerista oivalluksista on se, että KK tarvitsee kirjoittaa lähes kokonaan uusiksi. Olen kirjoittanut hyvää tekstiä ja mielenkiintoisia hahmoja, mutta kokoelma kohtauksia ei tee juonta. Kokonaisuudesta puuttuu punainen lanka. On siis parempi kirjoittaa kokonaan uutta ja höystää sitä ajoittain aiemman kässärin materiaalilla. Tämä sekä turhauttaa että jännittää.

Onneksi uskon yhä, että jokainen käsikirjoitus ja sen editointiprosessi on kehittänyt minua. Ilmaisuni on terävöitynyt ja olen löytänyt siihen rytmiä. Olen päässyt eroon monesta väärästä luulosta eroon ja editoinut paljon. Toimivaa rakennetta ei kuitenkaan aina saa aikaan vain editoimalla. Uskon, että turhautuisin vain enemmän jos yrittäisin sitä. Toisinaan on parempi aloittaa alusta.

Ironista kyllä, kesäkässäreissäni oppimani näkyy jo. Niissä on selvästi toimivampi rakenne ja vähemmän editoitavaa.

Joku voi pitää minua hulluna, kun heitän kässäreitä roskakoriin. Minulla ei ole mikään kiire kirjailijaksi. Ennen kaikkea haluan kirjoittaa hyvin. Osa kirjoittajista oppii tarpeellisen lukemalla, minä kompuroin usein maaliin yrityksen ja erehdyksen kautta. Ehkä tulokset eivät näy useina julkaisuina tai mitattavina saavutuksina, mutta tiedän itse edistyväni. Se on tärkeintä.

Syksy on muutenkin parempi aika kirjoittaa KK:n tarina. KK elää ja hengittää pimeneviä syysiltoja ja pelkoa. Keväällä en aina löytänyt tarinan säveltä, kun aurinko paistoi hellästi ikkunaani.