lauantai 31. elokuuta 2013

Omin sanoin

Omia sanoja kansien välissä ♥

Kirjoituskurssini antologia ilmestyi perjantaina. Se on täynnä lyhyitä tekstejä, runoja ja raapaleita, yhteensä 15 kirjoittajalta ja kurssitoverilta. Pirun komea omakustanne, vaikka itse sanonkin ;) 

Minulta tekstejä kelpuutettiin mukaan yhteensä kuusi kappaletta. Niissä nähdään salaisia ihastumisia, kirjoittajan maailmankuvaa, pahoja enteitä ja sairauden kasvot. 

Muistan kuinka vielä keväällä väitin, etten ehdi osallistumaan - enhän muuton keskellä pääse edes editoimaan kurssitekstejäni. Silloin minut ylipuhuttiin mukaan, ja hyvä näin. Eivät tekstit tunnu koskaan täysin valmiilta kirjoittajalleen. Välillä on hyvä vain päästää irti.

Mikään ei vähennä tämän saavutuksen merkitystä. En olisi ikinä uskonut pääseväni tähän pisteeseen vielä viime vuonna, kun kieleni oli solmussa ja tuntui, että olen ikuisesti yksin kirjoittamisen kanssa.

Tällä on hyvä mennä uuteen syksyyn ja uusiin haasteisiin! 

tiistai 27. elokuuta 2013

Lahjaksi uskoa itseen

Kävi kuten hiukan ounastelinkin; blogi hiljeni loman ajaksi lähes kokonaan. Olen kyllä lueskellut muiden blogeja, mutta kommentointi on jäänyt. Eivätköhän asiat palaa ennalleen taas syyskuun puolella.

Loma on kuitenkin ollut juuri sitä mitä olen tarvinnutkin. Kävimme ihastelemassa maisemia ja hakemassa inspiraatiota Kuusamossa, muuten olen lueskellut ja rentoutunut kotona. Sain mm. viimein luettua Haruki Murakamin Norwegian Woodin, jossa oli mielestäni suomalaiseen mentaliteettiin sopivaa melankolisuutta ja upeaa kuvailua. Nyt odotan innolla seuraavaa Murakamia, jonka saan käsiini!

Myös kesäkässäriä, tai oikeastaan kässäreitä, on tullut kartutettua. Sanallisesti paljoa ei ole vielä koossa, mutta en ota paineita. On ihanaa kirjoittaa kässäriä, joka ei ole saanut alkuaan Nanowrimon pakkorutistuksesta. Enemmän olen fiilistellyt kesää paperille ja etsiskellyt nuoruustunnelmia. Jostain syystä viihdyn hyvin erilaisten tarinoiden parissa, joten nuorille suunnatut kässärit ovat mukavaa vaihtelua aikuisaiheista.

Rikhardinkadun kirjastossa odottamassa vuoroa Novelliklinikalle

Syy tähän postaukseen on kuitenkin eilispäivässä. Kuten alkukuusta mainitsin, pääsin osallistumaan Helsingissä järjestettyyn Novelliklinikkaan. Lähetin heille erään kesällä työstämäni novellin, joka liittyy pariin otteeseen mainitsemaani epämääräiseen kesäproggikseen, ja vastineeksi minulle luvattiin kirjailijavieraan palaute novellista. 

Olin palautteesta sen verran täpinöissäni, etten tajunnut kysyä lupaa kirjailijalta mainita häntä blogissani, joten jätän palautteenantajan siksi suosiolla nimettömäksi. 

Alkuun juttelimme hiukan historiastani kirjoittajana ja kerroin kirjoittaneeni vuosikaudet englanniksi, jonka vuoksi kieli ja kirjoittaminen vielä takeltelee. Tästä hän oli hiukan yllättynyt ja kertoi, ettei se kuulemman näy oikeastaan tekstissä. Ilmeisesti olen siis kyennyt palauttamaan kielen itseeni innokkaalla lukemisella ja kirjoittamisella. :)

Palautteenantaja kiitteli eläväistä kieltä, tarinankerrontaa ja kokonaisuutta muutenkin. Keskustelimme joistain ratkaisuista sisällössä, mutta aina kun kysyin pitäisikö asioita selittää enemmän tai muuttaa, oli hän kuitenkin sitä mieltä, ettei novelli kaivannut korjaamista. Puimme siis pikemminkin hänen lukukokemuksiaan. Oli mukava kuulla, että olin onnistunut maalaamaan realistillekin eläväisen maiseman, jonka hän osasi sijoittaa ja koki onnistuneeksi fantasiaelementeistä huolimatta.

Käsittelimme kuitenkin itse novellia aika vähän. Palautteenantaja ei kokenut, että siinä olisi oikeastaan korjattavaa. Haluan tässä vaiheessa huomauttaa, että ko. novelli on käynyt läpi pitkällisen editointiprosessin ja minulla on ollut ihania ja pitkämielisiä koelukijoita. Kiitos vielä kerran tuestanne Dee, Bee, Lila, Ahmu ja Rina!

Eilisen ostokset: Pari kauan metsästettyä kirjaa, sekä paikan päällä minut 
lumonneita runokokoelmia. Niin ja Miyazakin Totoro ♥

Sen sijaan palautteenantaja kyseli tulevaisuuden suunnitelmistani ja sanoi minulle, että minussa on hänen mielestään kirjailija-ainesta: on mielikuvitusta, kielellistä osaamista ja kyky ottaa vastaan palautetta. Kerroin hänelle käsikirjoituksistani ja yrityksistäni saada aikaan toimiva kokonaisuus, joka on tähän asti ollut vaikeahkoa. 

Minua hiukan varoiteltiin ylikriittisyydestä ja palautteenantaja muistutti, että käsikirjoitus elää vielä kustantamon päässäkin. Asenteeni julkaisuun oli kuulemman pääasiassa realistinen: keskeneräistä on turha laittaa eteenpäin ja tarinat tarvitsevat lopun - joskin itselleen kannattaa asettaa aikatauluja ja tavoitteita, tai ei synny tuloksiakaan.

Olen todella iloinen, että osallistuin klinikalle. Sain sieltä enemmän kuin osasin odottaa. On etenkin ihana kuulla, että itselle täysin vieras ihminen viihtyy omien tekstien parissa ja uskoo, että pystyisin kirjoittamaan ja julkaisemaan kirjan. :D

 Helsingin Akateemisen kirjakaupan Penguin Books hylly,
jossa klassikkokirjojen upeita uusintapainoksia ja niiden kansitaidetta.

Jäin jälkikäteen miettimään olenko ylikriittinen omaa kirjoittamistani kohtaan. Olen saanut pääasiassa hyvää palautetta ja uskon kyllä omiin projekteihini, vaikka ne tuntuvatkin välillä leviävän käsiin. Samalla yritän lähestyä julkaisuhaaveita realistisesti ja kuunnella muita. Olen ehkä mielummin liian nöyrä kuin ylimielinen.

Minulle tuli sellainen olo, että palautteenantaja aisti varovaisuuteni ja yritti siksi kannustaa minua enemmän. Samoin kävi keväällä, kun sain kirjoittajapiiristämme odottamatonta tukea ja kannustusta. En aikonut edes osallistua kurssiteksteistämme koottavaan omakustanneantologiaan, ennen kuin minut ylipuhuttiin siihen. Kai yritän välttää pettymyksiä aika aktiivisesti ja siinä sivussa unohdan ottaa ilon irti pienistä voitoista ja tarttua tarjottuihin tilaisuuksiin.

Edessä on vielä viimeinen lomaviikko, joka huipentuu edellä mainittun omakustanneantalogian julkistamistilanteeseen perjantaina Taiteiden Yö tapahtumassa Hämeenlinnassa. Markkinoinnin puolelle tämä puheenvuoro ei kuitenkaan mene, ehei, antologiaa on kai tilattu lähinnä sen tekijöille, ei niinkään myyntiin. Pyörähdän tilaisuudessa lukemassa yhden antologiassa ilmestyvistä runoistani ja lunastamassa omat kopioni, sekä moikkaamassa kanssakirjoittajiani.

Tuntuu varmaan hyvältä saada omaan käteen konkreettinen todiste siitä, että olen saanut jotain aikaan kirjoittamisellani. Ja ellei muuta, niin ainakin saan muutaman muiston talteen. Antologia on täynnä muiden lahjakkaiden kirjoittajien tekstejä, joista sain nauttia viime vuonna viikoittain.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Louhen lumoissa

Huh huh. Kärvistelen yhä työpaikalla juoksuhaudassa. Työpäiviä ennen lomaa on enää kaksi. Aivot tosin ovat karanneet omille teilleen jo aikoja sitten. ;D

Tuntuu entistä enemmän siltä, etten ole kauheasti maisemissa elokuun aikana. Kirjoitusmotivaatio on pääasiassa nolla. Ainoa asia, joka on pitänyt kutakuinkin järjissään ovat inspiraation pilkahdukset siellä sun täällä. O.o'

Sain taas uuden kirjaidean.  Tai no, se oli oikeastaan vain kehikko, mutta ei suostunut poistumaan mielestäni. Siispä kun muiden projektien kirjoittaminen ja hiominen ei napannut, päätin tehdä taustatutkimusta tätä ideaa varten.

Menin ideani lähtökohtaan, kahteen tilanteeseen tai pikemminkin suhteeseen, ja aloin pohdiskella keijumytologiaa (erityisesti Shakespearea). Eksyin sieltä suomalaisempiin maisemiin ja käytyäni läpi internet-lähteet menin kirjastoon ja palasin sieltä mukanani kassillinen kirjoja pääasiassa suomalaisesta mytologiasta.

Kirjaston saaliita: Suomen kansan tarinoita ja tietoa haltijoista.

Olen näitä elementtejä sulatellut viikon ja mosaiikki alkaa muotoutua mielessäni ja paperillekin. Samalla olen joutunut kohtaamaan omat ennakkoluuloni.

Harvempi kirjoittaja innostuu suomimytologiasta, vaikka sitä on tarjolla yllin kyllin. Sen sijaan inspiraatiota etsitään eksoottisemmista paikoista. Vieraat asiat kiehtovat, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta mikä meitä loppupeleissä ajaa pois vaikkapa Kalevalan parista? Liittyykö tähän eräänlainen kaanon-ajattelu, jossa omaa kansallismytologiaa ei voikaan niin vapaasti soveltaa ja päivittää?

Kalevala ei ole popkulttuuriin kadonnut mytologia samalla tavalla kuin vaikkapa skandinaavinen mytologia (esim. Marvelin Thor sarjakuva on tehnyt taruista tuttuja ympäri maailman). Miten moni lukija tietää alkuperäiset vampyyrimyytit ja niiden suhteen Bram Stokerin popularisoimaan vampyyrinmalliin? Sama lienee käynyt haltijoille, joiden ominaispiirteet ovat muuttuneet kovasti fiktiossa Tolkienin haltiamallin saavuttaessa suuren suosion.

Laajempaa kuvaa keijukaisista ja vedenneidoista taiteessa ja muutenkin.

Ehkä Kalevalaan koskemisessa pilee ajatus, ettei sitä saa turmella kuten moderni fiktio on tehnyt niin monelle muulle mytologialle? Em. mytologioissa uudet tulkinnat ovat paikoitellen jopa syrjäyttäneet alkuperäisen.

Katsoin nuorempana vanhempieni kanssa Ylen 1982 vuoden Kalevala mukaelmaa, Rauta-aikaa, joka ilmeisesti herätti paheksuntaa ilmestyessään, koska se otti vapauksia Kalvelan tarinan suhteen ja käytti teosta pikemminkin inspiraationa. Aika hyytävä oli myös J.A. Annilan elokuvan Jadesoturi (2006) vastaanotto. Nopeasti en osaa nimetä muita Kalevalan innoittamia tarinoita ja Kalevalan kulttuurihistoria sivustollakin esimerkkejä on vain kourallinen. Suhtaudutaanko oman mytologian käyttöön kriittisemmin?

Ehkä muunnelmien vähyys liittyykin suoraan fantasiakirjallisuuden vähäiseen määrään Suomessa ja fantasian yleistymisen kautta uusia muunnelmiakin on alkanut ilmestyä enemmän?

Kalevala-traumani lähde: Akseli Gallen-Kallelan Aino-taru.

Vai eikö yleisö ole kiinnostunut? Johtuuko se Kalevalan pakkosyötöstä, joka alkaa jo ala-asteella? Omasta puolestani voin sanoa, että minulla on ollut ja on yhä pirunmoinen ennakkoluulo Kalevalaa ja suomimytologiaa kohtaan. Kuten kuka tahansa suomalainen lapsi altistuin niille jo koulussa, kunnes Kalevala tulvi ulos suusta ja korvista. Oletan, että monella muullakin tämä Kalevala-ähky konkretisoituu siihen, ettei vaan halua nähdäkään koko opusta tai kuulla siitä.

Olen yrittänyt päivittää omaa suhdettani Kalevalaan. Toki samat elementit, jotka traumatisoivat minua lapsena (Akseli Gallen-Kallelan konkretisoima kuva Ainon tarinasta tekee pahaa katsella), ovat yhä olemassa, mutta yritän tarkastella asioita uudesta näkökulmasta. Minun on edelleen hankala nauttia tarinasta, jossa naisten osa on semmoinen kun on. Mustavalkoista mikään ei kuitenkaan ole. Tarut ovat kuitenkin aikansa tuote ja osa Suomen historiaa. Ne resonoivat ja tuntuvat samaan aikaan tutuilta ja vierailta.

Toisaalta Kalevalassa, suomimytologiassa ja suomen muinaisuskonnossa olisi hirveästi kiehtovia elementtejä. Teini-ikäisenä innostuin näkeistä. Sitten on Louhi, joka jäädyttää meriä, muuttuu kotkaksi ja varastaa auringon, kuun ja tulen. Nykyihmistä hirvittävät ehkä tarinat lemmikkeinä pidettävistä tarhakäärmeistä, joita kutsuttiin myös haltiakäärmeiksi. Suomen vanha tietäjälaitos uskoi loitsimiseen laulamalla tai lausumalla asioiden synnyn. Ja miten moni joutuu nykypäivänäkin vahingossa metsänpeittoon, eikä löydä tietään ulos Suomen metsistä? 

Gallen-Kallelan Ad Astraa on tulkittu myös Ainon ylösnousemukseksi.


Ongelmani tuntuu edelleen olevan se, että ideoin herkästi enemmän kuin kirjoitan. Nautin maailmanrakentamisesta, palojen etsimisestä ja asettelusta. Uuden ja vanhan yhdistelemisestä. Autenttisuus ei ole minulle tärkeintä, vaan hyvän tarinan kertominen.

Ja kuinka vanhoista tarinoista voisikaan saada uutta ilman, että niitä soveltaa? Paikoitellen olennoista ja tarinoista on jäljellä vain muruja, jotka antavat suuntaa. Mitä tiedämme vaikkapa Mikael Agricolan jumalaluettelon hämärämmistä tapauksista? Osa saa vain nimen ja lyhyen maininnan runonpätkässä. Kirjoittajahan näkee tällaisen haasteena, tyhjänä kanvaasina, joka odottaa siveltimen vetoja elääkseen jälleen.

Eikö muutos ole osa myytin perusluonnetta, vaikka kirjoitettu kaanon olisikin korvannut rikkinäisen puhelimen myyttien kasvualustana?

Toisaalta uudet tulkinnat ja mukaelmat eksyvät välillä liian kauas alkuperäisestä, jolloin olen lukijana tai katsojana pettynyt, etenkin nyt kun satujen ja myyttien uudelleentulkinnat ovat suosiossa.

Jo olemassaolevan mytologian käyttö tuo mukanaan vastuun, sillä lukijalla on oma ennakkokäsityksensä. Milloin mennään liian pitkälle?