tiistai 26. maaliskuuta 2013

Särkymättömiä


Kuva: Project Unbreakable

Seksuaalisen väkivallan selviytyjän syyttäminen on yhä jatkuva ilmiö. Ei vain viranomaisten ja tekijän tahoilta vaan myös uhrin perheen ja tuttavien joukossa. Hän joi liikaa. Hän sanoi ensin "kyllä". Hän ei tapellut vastaan. Hän antoi sen tapahtua. Hän ei ilmottanut rikosta. Hän tuhoaa tekijän elämän. Hän valehtelee.

Kulttuurimme uskoo voivansa määritellä ihmisen kivun asettamalla seksuaaliselle väkivalalle ahtaat raamit. Eihän sitä tapahdu miehille tai parisuhteissa. Kukapa nyt ei seksiä haluaisi vaikka on kykenemätön antamaan suostumuksensa? Seksuaalisessa väkivallassahan on kyse tietenkin seksistä - ei vallasta - eivätkä sen kohteet ole siksi muita kuin viehättäviä nuoria naisia. Eihän ihmistä voi raiskata käyttämättä väkivaltaa.

Lakimuutokset muuttavat asioita hieman valoisemmiksi, mutta muutos tarvitaan myös ihmisten siuhtautumiseen.

Tilastot vääristyvät, kun seksuaalisen väkivallan selviytyjät eivät osaa määritellä kokemaansa rikokseksi, sillä se ei mahdu virallisen määritelmän raameihin. Kertoessaan tapahtuneesta saavat he usein syytökset omaan niskaansa.

PROJECT UNBREAKABLE antaa toisenlaiset kasvot selviytyjille ja tekijöille.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Valinnan vaikeus

Koneeni hajosi tällä viikolla. Todellisuudesta irtautuneena boheemisieluna en tietenkään ole opetellut varmuuskopioimaan töitäni. Tiedämme siis mikä muuttuu jatkossa. Lopullista diagnoosia koneen tilasta ei ole vielä tehty, mutta lienee helpointa odottaa pahinta.

Onneksi ainoat kässärinraakileeni ovat tallessa sähköpostissani, joten täydellinen menetys ei iskenyt. Olen molempia sitemmin editoinut tuntitolkulla, mutta parempi tämäkin kuin ei mitään. Toisinaan puhdas pöytä voi jopa olla siunaus?

Tässä sivussa olen tullut toimeen kännykällä ja tabletilla ja järjestellyt jotain konetta tähän tilalle, tabletti kuin ei oikeasti ole optimaalinen kirjoittamiseen. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että saan sijaiskoneen lainaan vanhemmiltani (jotta ensi kuun Nano sujuisi mutkattomasti). En ole innoissani ostamassa uutta läppäriä - se kun on aina kallis investointi.

Muuten olen kolunnut vihkojani löytääkseni kirjoittamispiirissäni kirjoitettuja tekstejä. Olemme päättäneet koota omakustanteena julkaistavan antologian kirjoituksistamme ja siihen tarvitsisi valita tekstejä.

Omia tuotoksiaan on yllättävän hankala arvottaa. Melkein aina ne tekstit, joista en itse niin välitä, ovat muille mielekkäämpiä. Valinnan varaa on rutkasti, olemmehan kirjoittaneet puolisen vuotta yhdessä.

Katsotaan mitä tapahtuu. Luulenpa kumminkin, että loppupeleissä valitsen kasan runoja. En osaa riimejä tai runomittaa, mutta vapaamuotoisia runoja olen jonkin verran kirjoitellut. Kun pitkissä teksteissä olen yrittänyt purkaa liiallista kuvailua ja symbolismia, saa runoissa päästää itsensä irti. Se on todella nautittavaa.

Ja koska koneen mukana katosivat kuvapankkini, jaan kanssanne musiikkia:


Aram Khachaturian - Gayane Ballet Suite (Adagio)

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Hevoshoukutus Osa VI

Cella ja Jedward ovat kuin luotuja toisilleen. Kiellettyä rakkautta kuitenkin varjostaa se, että Jedward on kirottu lumoavan mustan orin hahmoon. Vain Cella osaa puhua hänen kanssaan.

Osa I, B.N. | Osa II, Dee | Osa III, Ahmu | Osa IV, Susi | Osa V, Lila

Cella oli tavannut Jedwardia varkain. Jokainen kielletty kohtaaminen oli vain ruokkinut heidän rakkautensa liekkiä, kunnes Cella oli ollut täysin varma, että yön tumma ori oli hänelle se oikea. Silti yhteinen kesä oli kulunut aivan liian nopeasti ja vaikka muistot säilyisivät ikuisesti – yhteiset pakoretket, kiihkeät syleilyt, Jedwardin karhean märkä kieli Cellan kädellä kun hän tarjosi orille voikukan, loputtoman pitkät keskustelut joissa he paljastivat sielunsa – vaati julma syksy paluuta arkeen.

He veisivät Jedwardin pois: hänen "omistajansa", nuo kamalat ihmiset, jotka kohtelivat Cellan sydämen valittua kuin eläintä. Cella ei voinut tehdä mitään pelastaakseen rakkaansa. Hänellä ei ollut työtä eikä siis rahaakaan, sillä hän oli liian kömpelö tekemään mitään hyödyllistä.

Ilman Jedwardia hänellä ei olisi enää mitään.

Tappio painoi Cella ryhdin kasaan, kun hän kompuroi rakkaansa luo heidän viimeisenä yhteisenä iltanaan. Tallin ovella Cella epäröi, mutta työntyi lopulta sisään.

Hän ei ollut koskaan nähnyt Jedwardia sellaisena: ori potki karsinan ovea vauhkona. Hänen musta karvansa kiilsi hiestä ja kauniit silmät olivat kaventuneet nälästä. Näky herätti Cellassa uuden vaarallisen kiihkon. Tästä Jedward oli aina häntä varoittanut: kontrollin menettämisestä, intohimon pimeästä puolesta, heinähimosta!

Olivatko omistajat taas näännyttäneet oria, kunnes tämän oli pakko syödä barbaarisesti? Cella voihkaisi. Jedward voisi iskeä hänet maahan voimakkailla kavioillaan koska vain. Ajatus erosta sai Cellan melkein toivomaan näin lempeää kohtaloa.

Ori lipoi kieltään ja otti muutaman epäröivän askeleen lähemmäs, kunnes häntä pitelevä lieka jännittyi ja esti häntä liikkumasta enää kauemmaksi. Jedwardin silmät söivät tytön kaunista vaaleaa hiuspehkoa. Oli kuin tuo oljesta rakennettu takkuinen putous olisi karannut Jedwardin salaisista haaveista ja tullut heinäksi hänen silmiensä edessä. Ori kykeni hädin tuskin pitämään alkukantaisen himonsa kurissa, vaikka olisikin halunnut siepata kultaiset kutrit suuhunsa ja repiä ne pureskeltavaksi.

Heidän katseensa kohtasivat. Ilmassa kipinöi outo jännite, mutta jotenkin Jedwardin pimeimmänkin epätoivon hetkellä Cella saavutti hänet. Nälkä kuoli heidän rakkautensa tieltä. Tyttö ja hevonen painautuivat toisiaan vasten helpottuneina.

Jedwardin sydän hakkasi villinä. Cella tunsi sen rytmin lihan ja luun läpi, antoi sen vyöryä sisäänsä. Hetken he eivät olleet enää erillisiä, vaan osa yhtä täydellistä kokonaisuutta. Jedward painoi päänsä Cellan olkapäälle, lämmin iho vasten tytön paljasta kaulaa. Värähdys. Cellan ihon metsäinen mudan ja lehtien tuoksu hiveli hänen sieraimiaan.

"En halunnut sinun näkevän minua näin", Jedward tunnusti häpeissään.

Cella silitti kädellään hänen vahvaa kaulaansa ja turpaansa. "Ei se haittaa. Haluan tuntea sinut läpikotaisin, jopa pimeän puolesi."

"Ei Cella, en soisi kiroustani sinulle." Jedwardin ääni kertoi vuosisatojen murheista. Miten monta heinäpaalia hän oli syönyt noina vuosina heinähimon vallassa? Kymmeniä? Satoja?!

"Tahdon olla kuin sinä. Hevonen. Vapaa", Cella paljasti viehkeästi hymyillen. Hän sulki silmänsä kadotakseen unelmiin. "Jedward... karataan yhdessä."

Ihastus kulki Jedwardin kehon halki aallon lailla. "Olisimme vapaita! Kukaan ei tuomitsisi rakkauttamme."

Cella avasi silmänsä ja haroi kädellään orin pitkänä hulmuavaa harjaa. "Miten kukaan voi omistaa sinut, kun kuulut jo minulle?"

Epäilys kuitenkin pisti orin kuumana sykkivää sydäntä.

"Onko tämä todella se mitä haluat?" Jedward kysyi ja Cella nyökkäsi hänelle innokkaasti.

Jedward huokaisi. Cellan iho kihelmöi läheisyydestä ja Jedwardin miehekkään villistä tuoksusta, johon sekoittui tallin ominainen lannan ja virtsan haju. Hän muistaisi tämän hetken ikuisesti.

"Cella. Minä lupaan rakastaa sinua ikuisuuden jokainen päivä. Saatan olla kirottu, mutta sinun tapaamisesi on tehnyt minut onnellisemmaksi kuin olin koskaan ihmishahmossa."

Jedwardin kiihkeä pärskähdys sai Cellan hengen salpaantumaan kun ori viimein käänsi katseensa suoraan häneen. Cella tunsi tuon katseen sielussaankin.

Ori polvistui hänen eteensä. "Tule vaimokseni."

***

Nuotion haasteesta otin vastaan Hevoshoukutuksen soihdun. Toivottavasti tämä hieman juonellisempi installaatio miellyttää sarjan tosifaneja!

Tekstin tarkoitus ei ole loukata ketään. Tämä on viaton parodia, jonka tarkoitus on viihdyttää lukijaansa. Jos imitaatio on imartelun vilpittömin muoto, niin eikö tämäkin ole jotain ainakin sinnepäin?

Ja kuten aina, tästä saa kuka tahansa vapaasti jatkaa!

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Aika jännä taustatutkimus

Taustatutkimuksessa yhdistyy oudolla tavalla uteliaisuus, turhautuneisuus ja masokismi.

Faktan ja fiktion yhdistäminen on haastavaa. Perusasioiden tulee olla kunnossa ja nykyhetkeen sijoittuva tarina menettää nopeasti potkunsa, mikäli lukija tajuaa, ettei kirjoittaja tiedä kirjoittamastaan tarpeeksi.

Campille suunnittelemani tarina on yliluonnollista kauhua, joka sijoittuu urbaaniin ympäristöön. Tämä asettaa erilaisia vaatimuksia taustatutkimukselle kuin vaikkapa fantasia. Yhtäkkiä en himmailekaan suurien kokonaisuuksien kanssa, vaan mietin missä päin PK-seutua hahmovat asuisivat ja millaisiin kämppiin heillä olisi varaa.


Yliluonnollisia maisemia Suomen luonnossa?

Tarinassani on iso läjä tyyppejä, joiden elämään kuuluu jaettu yliluonnollinen kokemus (se on selittämätön). Yritän samaistua heihin ja ymmärtää miten he jatkavat elämäänsä.

Mietin siis yliluonnollisten kokemusten vaikutusta niiden kokijan elämään. Kun skeptikolle tapahtuu jotain selittämätöntä, pyritäänkö sitä lokeroimaan vai ei? Voiko yliluonnollinen kokemus muuttaa kokijan koko maailmankuvan ja jos näin käy niin millä aikavälillä?

Melkein kaikki keskustelu ja tutkimus aiheesta tuntuu keskittyvän koetun lokeroimisen ympärille (totta vai tarua?), kun minua kiinnostaisi koetun vaikutus siihen yksilöön. Miten kokemus vaikuttaa arkiseen elämään ja kokijan maailmankuvaan?

Kokijat tietenkin kertovat vain omat kokemuksensa ja tulkintansa niille. Ympäristön tulkinta on usein se, että kokija on sairas tai vähintäänkin herkkäuskoinen/yksinkertainen. Harva puhuu kokemuksistaan avoimesti tai jos puhuukin, jäävät koetun tulkinnat sanomatta usein ääneen. Näin säilyy illuusio siitä, ettei kuuluta "huuhaa-jengiin".

Tulipa teoreettista tekstiä. Tosin satun pitämään teoriasta. Sillä saa hyvin jäsennettyä kaoottista maailmaa. Kunhan en eksy taas selaamaan kulttuuriantropologian graduja "huvin vuoksi" o.O'

Ja tässä olikin syy miksi yritän välttää realistisia tarinoita, joissa spefi on vain mausteena. Huhtikuu on haasteiden aikaa! :D

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Viisinkertaisia totuuksia

Sain haasteen Lilalta!

Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin
ONTD:n juorut on luettava joka aamu,
edellisen kanssa juon myös laimentamatonta pussiteetä,
kuuntelen musiikkia autossa tai kotona Spotifysta,
juon liikaa energiajuomaa (silloin kun en yritä lopettaa),
kirjoitan tai suunnittelen ja ideoin sitä

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille

Historiantutkija, Elizabeth Kostova
(rakkautta kirjoihin, historiaan & Draculamyyttiin sidottuna jännitykseen ja romantiikkaan)

Nikopol Trilogia, Enki Bilal
(egyptiläisiä jumalia avaruusaluksissa, poliittista satiiria, unenomaisuutta, sarjakuva)

V niin kuin Verikosto, Alan Moore
(pelottava dystopia, jota vastaan voi taistella vain anarkialla, sarjakuva)

Diary, Chuck Palahniuk
(taidetta kärsimyksestä, keski-ikäisen naisen herääminen elämän kurjiin totuuksiin)

La Vita Nuova, Dante Alighieri
(kaipuuta, toivoa, tuskaa, sääliä, surua... rakkauden kasvot)

One hears her speak and is refined
like gold with all one's base impurities
melting away. A word, or even a smile,
the memory which lasts only a while,
makes for strange and miraculous changes,
and these
endure forever in heart and soul and mind1


Viisi materiaalista (joulu)lahjatoivetta
Uusi kaunis kovakantinen muistikirja,
lisää Iittalan Taika-astioita,
uudet villasukat,
runokirjoja (vaikkapa Baudelairen Pahan Kukkia),
jokin Yoshitaka Amanon uudemmista taidekirjoista, vaikkapa Fairies tai Coffin

Viisi paikkaa, joihin haluan matkustaa

Himeijin samurailinna Japanin Kyotossa
(James Bond elät vain kahdesti)

Wienin kaupunki Itävallassa
(Rakkautta ennen aamua)

Comic Con Jenkkien San Diegossa

Palazzo Vecchio Italian Firenzessä
(Hannibalin maisemat)

Canon Beach Jenkkien Astoriassa
(Arkajalkojen hiekkaranta)

...olen katsonut elämäni aikana liikaa elokuvia, mutta suosittelen lämpimästi googlettamaan maisemia ;)

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua
intohimoinen, kieroutunut, uskollinen, hidas & tunnelmoiva

Viisi lempiruokaani
perunat ja lohi valkokastikkeessa, kasvikset ja riisi kalan kanssa valkosipulikastikkeessa, pekoniinkiedotut grillatut jumboaurajuustosienet, brittiläinen aamiainen, kalkkunajuustopekonisämpylä tomaateilla ja kurkulla

...tai vaihtoehtoisesti kilo pekonia ;)

Viisi elämänohjetta, jotka haluan jakaa kanssasi
En ole erityisen viisas ihminen, joten joudun lainaamaan muiden ajatuksia tähän:

That which does not kill us, makes us stronger - Friedrich Nietzsche

You can kill a man, but you cannot kill an idea - Medgar Evers

The sleep of reason creates monsters - Fransisco de Goya

Centuries ago, sailors on long voyages used to leave a pair of pigs on every deserted island. Or they'd leave a pair of goats. Either way, on any future visit, the island would be a source of meat. These islands, they were pristine. These were home to breeds of birds with no natural predators. Breeds of birds that lived nowhere else on earth. The plants there, without enemies they evolved without thorns or poisons. Without predators and enemies, these islands, they were paradise.
The sailors, the next time they visited these islands, the only things still there would be herds of goats or pigs. The sailors called this "seeding meat."
Does this remind you of anything? Maybe the ol' Adam and Eve story?

You ever wonder when God's coming back with a lot of barbecue sauce?

- Chuck Palahniuk

Why do people say "grow some balls"? Balls are weak and sensitive. If you wanna be tough, grow a vagina. Those things can take a pounding. - Betty White


Tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa. :D Tunnustaako joku, ettei ole vielä saanut haastetta? Voit pitää itseäsi haastettuna!

1 La Vita Nuova, alkuperäisteos italiaksi, käännös David R. Slavitt

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Projekti M:n historia

Editointi on sujunut sen verran hyvin, että lienee parempi pohjustaa hieman M:n taustoja, koska M tulee varmaan pyörimään tänä vuonna pöydälläni paaaaljon. ;D

Projekti M on hiukan erikoinen tapaus siksi, että en tiedä annanko tätä koskaan eteenpäin kustantamoille. Kuulostaa hullulta tehdä kaikki tämä työ ja jättää kässäri sitten muhimaan pöytälaatikkoon, mutta minulla on tälle kaikelle ihan oikeasti pätevä syy. Katsokaas, projekti M on fantasiasarja, joka minun oli tarkoitus kirjoittaa yhdessä sisareni kanssa.

Ideoimme sen eräs kaunis kesä, kun sisareni oli lähemmäs 16 ja minä 11. Ängimme siihen kaiken mahdollisen haluamamme ja se on ollut suunnitteilla lähemmäs 15 vuotta. Meillä oli molemmilla omat hahmomme ja kirjoitimme tarinaa vuorotellen luku kerrallaan. Puhuimme projekti M:stä jatkuvasti ja rakensimme maailmaa samalla, kun itse aikuistuimme. Kävi kuitenkin lopulta niin, että sisareni lopetti kirjoittamisen täysin.


Yoshitaka Amanon taidetta taas, tällä kertaa Final Fantasy-aiheisia luonnoksia

Kun lähenin teini-ikää, aloimme tapella M:n kehityssuunnista. Minusta kasvoi kyyninen aikuinen ja sisareni oli luonteensa mukaisesti optimistisempi. Ristiriidat kärjistyivät, sillä minä en enää pitänyt M:n fantasiaklisheistä, kun taas sisareni ei innostunut uudistuksistani. Kävimme paljon keskusteluita M:stä, mutta tilanne meni aina vain huonommaksi.

Lopulta sisareni heitti pallon minulle ja käski päivittää tarinan mieleisekseni. Tein sarjalle juoniluonnosta yli kolme vuotta. Tappelimme siitäkin, mutta sisareni ei enää jaksanut sitoutua riitoihimme entiseen malliin, olihan luonnokseni pikemminkin "tulkinta oikeasta tarinasta". Luonnosteluni auttoi minua kuitenkin löytämään hahmot ja heidän polkunsa, vaikka paljon olikin muuttunut. Minussa alkoi palaa halu kirjoittaa ja tein mielettömän maailmanrakennusmaratoonin ennen viime syksyn Nanoa.

Emme edelleenkään olleet samaa mieltä asioista. Yritin kyllä kannustaa sisartani ja sanoa hänelle, että tekisin luonnoksen juonesta, jotain jonka pohjalta voisimme työstää tarinaa yhdessä. Ja paskat. Erehdyin lukemaan katkelmia hänelle ollessani kylässä ja niistä löytyi heti useampi yksityiskohta, josta saimme riidan aikaiseksi. Halusin pohtia hahmojen ihonväriä, päälleliimattuja romansseja ja hahmojen psykologiaa ja suhteita. Hän ei osannut kuvitella tarinaa ehdottamieni muutosten kera.

Lopulta oli vaan pakko vaieta aiheesta ja kirjoittaa tarina siten kuin minusta tuntui oikealta. Se on kässäri, jota juuri nyt työstän.


Final Fantasy on ollut M:n inspiraation lähde jo vuosia,
pelisarjan manattavat jumalolennot jäivät mieleen

Haluan kirjoittaa tarinan, koska se ja hahmot ovat olleet päässäni 15 vuotta. Haluan kirjoittaa tarinan, jottei minun tarvitse miettiä vanhana "mitä jos?". Mutten voi tehdä kässärille muuta kuin laittaa sen pöytälaatikkooni, mikäli tämä on sisareni tahto. En voi ottaa jotain yhteistä ja viedä sitä eteenpäin ilman hänen siunaustaan. On mieletön harmi, ettei sisareni enää kirjoita, mutta tuntuu väärältä haudata yhteinen unelma, etenkin kun hän ei sitä tule todennäköisesti ikinä toteuttamaan.

Olen rakentanut suuren osan tarinasta uudelleen. Syvin ydin on yhä sama, mutta olen ottanut ainekset ja tehnyt niistä todella paljon muutakin. M on elänyt niin kauan, että on mahdotonta sanoa missä minun ideani alkavat ja siskoni päättyvät. Tiedän kuitenkin, että nykyisessä versiossa on pirusti omaani, koska olen työstänyt sitä ilman rikoskumppanini inputtia 4-5 vuotta. Alkuperäinne kehystarina on elänyt niin paljon, että se tuntuu vain lähtöpisteeltä nykyiselle.

Sisareni on iso osa elämääni ja onkin huvittavaa, että läheisestä suhteestamme huolimatta on M ainoa asia, josta olemme täydellisesti nokikkain. Ainoa ratkaisu on ollut olla puhumatta siitä. Ja kirjoittajana ymmärrän täysin tuskan, joka tulee siitä, kun joku toinen toteuttaa ideasi väärin. Siksi en ole kyennyt uskomaan muiden läheisteni kommentteja siitä, että kirjoittaisin vain ja laittaisin M:n eteenpäin. Ei se niin toimi. :(


Kieltämättä kipeä siskosuhde on heijastunut tarinan sankareihinkin ja
heidän hankaliin väleihinsä, mutta jos he löytävät sovun, ehkä mekin?

Työstimme M:ää nuorempana yhdessä ilman ongelmia. Sitemmin olemme olleet aika lailla päinvastaista mieltä siitä, mikä edes on maailmamme perusluonne. Sisareni mielikuva on romanttisempi ja heijastelee fantasian kulta-aikaa. Minun mielikuvani on synkempi ja verisempi. Koska ajatusmaailmamme eivät kohtaa edes tarinan jumaluuden määritelmässä, on yhteistyö ollut aika mahdotonta. Kumpikaan ei halua taipua toisen visioon, joka määrittää koko tarinan sävyn aina yksityiskohtia myöten.

Niin ja siskoni näkökulmasta olen siis kertakaikkisen taipumaton diktaattorikirjoittaja, joka haluaa tuhota upean ideamme ja tehdä sen hahmoista kurjia tuhoontuomittuja sieluja, jotka ovat itsekeskeisten ja ankarien jumalten oikkujen armoilla. Ymmärrän hänenkin näkökantaansa. ;)

Olen päättänyt kirjoittaa M:n niin pitkälle kun voin. Katson mitä hän sanoo. Ehkä kirja päätyy pöytälaatikkoon, ehkä saamme ongelmamme käsiteltyä, ehkä tarinalle on vielä onnellinen loppu. Kadun enemmän ellen yritä ollenkaan.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Kettumaista menoa

Tämä viikonloppu on ollut kirjoittamisen suhteen aika ankea. :P

Perjantaina lueskelin novelleja ja kärsin migreeniä, koska pääni ei kestä yhtään lumen ja jään peilaamaa kirkkautta. Lauantaina lähdimme Ikeaan, josta tuli tällä kertaa ostettua niin isoja huonekaluja uuteen kotiin, että reissu oli aika tuskainen. Sain sentään muutaman kaverin Ikeasta mukaan:


Joo, en kasva ikinä yli pehmoleluista.

Kirjoittamismielessä ainoa edistysaskel on, että sain viimein valittua aiheeni Camp Nanoon!

Kauhunovellini on nimittäin halunnut paisua kuin pullataikina jo monta viikkoa. Stephen King vertasi kirjoittamista fossiilien kaivamiseen kirjassaan Kirjoittamisesta. Tällä hetkellä kaivamani hirmulisko tuntuu löytyvän maasta sirpaleina, eikä suinkaan yhtenäisenä rankana. Jos siihen olisi yhtenäinen juoni, olisin ehkä onnistunut pitämään palaset nopeasti etenevänä juoninovellina, mutta ehei.

Kuten tavallista pääsin hahmojeni pään sisään ja tajusin, että siellä on todella paljon mielenkiintoista traumaa ja ristiriitaa, jotka eivät liity suoranaisesti juoneen, mutta joista haluaisin silti kirjoittaa. Joten lähden purkamaan asetelmaa ja yritän vain kirjoittaa siitä kaiken. Editoidessa voi sitten katsoa miten paljon kokonaisuus lyhenee, eli toimiiko paremmin novellina vai lyhyt tarinana vai kässärinä.

Olen erityisen innostunut päähenkilöstäni, joka on (ei niin yllättäen) aika omalaatuinen naishahmo. Olen myös päättänyt antaa itselleni luvan käsitellä kaikkea mahdollista. Chronenberg-tyyppinen body horror, oudot fiksaatiot jne. tulevat varmaan olemaan osa tarinaa. Ja minä kun mielelläni luen transgressiivista fiktiota, niin se näkyy hahmoissani ihan varmasti.

Että sellaista huhtikuulle. :D

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Haavekuvia ja hurmiota

Rehellisesti sanottuna kirjoittamisen flow on ollut minulta hukassa viime kuukausina. On täytynyt tehdä vaikeita päätöksiä oman kirjoittamisen suhteen ja samalla polkea ylämäkeä työelämässä ja suunnitella muuttoa. Onpa johonkin väliin mahtunut aina ripaus eksistentialistista angstiakin, mikä nyt ei ole mitään uutta. Kauheinta on kuitenkin ollut kirjoittaa inspiroituneena, mutta ilman omaa flow:ta.

Mikä on inspiraation ja flow:n ero?

Minulle inspiraatio on idea, joka alkaa hakata aivokuortani lekalla halutessaan pois päästäni. Flow taas on se tunne, kun teksti kirjoittaa itse itsensä paperille. Eikä flow ole pelkästään kirjoittamista, se on myös oman tekstin lukemista nautiskellen.


Yoshitaka Amanon taide on aina ollut lähellä sydäntäni ♥

Pallo on ollut minulta pahemman kerran hukassa flow:n suhteen kun lopetin fan ficit. Niitä oli helppo kirjoittaa. Flow oli aina läsnä, koska kirjoitin sitä mitä halusin itse lukea ja olin täysin tyytyväinen vaikkei jokainen fikki saanutkaan montaa kymmentä review:ta.

Nyt olen kirjoittanut tarkoituksenmukaisesti ja yrittänyt puskea itseni ulos kaavasta, koska haluan tarkastella tekstiäni objektiivisesti. En ole kirjoittanut novelleja nautinnonhakuisesti, vaan analysoiden. Se on ollut pirun hyödyllistä, koska minun on ollut pakko purkaa kirjoittamistani: mikä on tyylini, missä mennään vikaan, miten kirjoitetaan genrejä. En kuitenkaan ole kokenut sitä sydämen pakahtumista, joka seuraa kun kirjoittaa tekstiä jota omat silmät syövät.

Haluan kirjoittaa teknisesti hyvin. Yritän opetella itsekriittisyyttä ja editointia. Se etteivät keskeneräiset novellini tunnu ikinä valmistuvan tukee tätä. Hyvä flow on kirjoittamisen suola. Se ei kuitenkaan tuota hyvää tekstiä.

Mitä siis ajan takaa? On pirun vaikeaa lyödä samaan laatikkoon ammattimainen kriittisyys ja kirjoittamisesta nauttiminen. Haluan nauttia kirjoittamisesta. Haluan samalla myös kirjoittaa paremmin ja tehdä töitä hampaat irvessä. Haluan, että lopputulos teknisesti hyvä ja minun mieleiseni. Työ ja nautinto vain ovat aikalailla spektrin eri päissä.


Lisää Amanoa. Saatoin unohtua selailemaan taidekirjojani ;)

Ja sitten aloin ihan yllättäen editoimaan syksyistä Nanoani, josta olen angstannut ja jonka editointia olen vältellyt kuukausitolkulla. Aloitin 50k kohdalta, koska halusin tavata tietyt tarinan hahmot. Vaihdoin fontin, lisäsin sisennykset ja aloin poistaa ylimääräisiä lauseita ja sanoja.

Aiemmin kun yritin editoida Nanoani, valtasi minut vain tympeä epätoivo. Tällä kertaa annoin itselleni anteeksi surkean alun ja hyppäsin suoraan siihen kohtaan tarinaa, joka minua kiinnosti. Kun alkupää vaatii tuhottomasti uudelleenkirjoittamista ja korjailua, olikin loppupään raakateksti todella hyvää. Innostuin taas kirjoittamastani ja nautin sen lukemisesta.

Editointiinkin tuli flow. En yrittänyt liikaa kerralla vaan keskityin veistämään suurimmat savikimpaleet "mestariteoksestani". Jätin yksityiskohtaisen kikkailun myöhemmäksi ja poistin turhat lauseet, korjasin dialogi-tagit, hioin hieman hahmojen persoonia muuttamalla dialogia sieltä täältä, poistamalla liian alleviivattuja ajatuksia.

Minulla oli hauskaa, viihdyin tarinan parissa ja hahmojen parissa, vaikka olin aiemmin kokenut epäonnistuneeni miltei täysin.


Hyllyssäni saattaa olla useampikin Amanon taidekirja...

Luulen, että kirjoittamisessakin pätee sama periaate kuin urheilussa. Alkuun asioihin keskittyy enemmän, yrittää tehdä suorituksensa juuri oikein. Kun sitten väsyy, alkaa homma pelittää vaistolla ja yksityiskohdat hälvenevät. Siksi Nanon toinen puolisko on teknisesti paljon paremmin kirjoitettu. Olin ekan 50k jälkeen poistanut elimistöstäni "kuonan" ja halusin tarinan valmiiksi. En pikakelannut, mutten myöskään enää viivytellyt tarinan kanssa tai yliselittänyt asioita.

Kirjoittaessa minulla oli kiihkeä vihasuhde yhteen päähenkilöistäni. Tämä naishahmo ärsytti minua yli kaiken. Nyt lukiessani tarinaa, tuntuu hahmo aivan eri ihmiseltä. Marraskuussa sanavarastooni kuului kiinteästi ilmaisu "Aurora perkele!", mutta nyt A:n kohtaukset olivatkin melkein parhaita.

Miten sainkin yhtäkkiä poistettua turhia kohtauksia, joissa suosikkihahmoni seikkailivat? Ne olivat henkireikä kirjoittaessani, ja nyt tuntuu, että ne voisi heivata kevyesti. Moni asia tuntuu kääntyneen päälaelleen.

Ja tässä on dialogia! Hauskaa ja kiinnostavaa dialogia. Osaan kirjoittaa dialogia! O.O

Tämä tunne on aivan mieletön. Kuukausien tarpomisen jälkeen tuntuu kuin edes jollain teksteistäni olisi toivoa. En edes puhu siitä, että joku muu innostuisi kirjoittamastani, vaan siitä että pidän itse tuottamastani tekstistä - niin kovasti jopa, etten malta olla kirjoittamatta tarinaa loppuun.

Projekti M:llä on sittenkin tulevaisuus?