lauantai 23. maaliskuuta 2013

Valinnan vaikeus

Koneeni hajosi tällä viikolla. Todellisuudesta irtautuneena boheemisieluna en tietenkään ole opetellut varmuuskopioimaan töitäni. Tiedämme siis mikä muuttuu jatkossa. Lopullista diagnoosia koneen tilasta ei ole vielä tehty, mutta lienee helpointa odottaa pahinta.

Onneksi ainoat kässärinraakileeni ovat tallessa sähköpostissani, joten täydellinen menetys ei iskenyt. Olen molempia sitemmin editoinut tuntitolkulla, mutta parempi tämäkin kuin ei mitään. Toisinaan puhdas pöytä voi jopa olla siunaus?

Tässä sivussa olen tullut toimeen kännykällä ja tabletilla ja järjestellyt jotain konetta tähän tilalle, tabletti kuin ei oikeasti ole optimaalinen kirjoittamiseen. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että saan sijaiskoneen lainaan vanhemmiltani (jotta ensi kuun Nano sujuisi mutkattomasti). En ole innoissani ostamassa uutta läppäriä - se kun on aina kallis investointi.

Muuten olen kolunnut vihkojani löytääkseni kirjoittamispiirissäni kirjoitettuja tekstejä. Olemme päättäneet koota omakustanteena julkaistavan antologian kirjoituksistamme ja siihen tarvitsisi valita tekstejä.

Omia tuotoksiaan on yllättävän hankala arvottaa. Melkein aina ne tekstit, joista en itse niin välitä, ovat muille mielekkäämpiä. Valinnan varaa on rutkasti, olemmehan kirjoittaneet puolisen vuotta yhdessä.

Katsotaan mitä tapahtuu. Luulenpa kumminkin, että loppupeleissä valitsen kasan runoja. En osaa riimejä tai runomittaa, mutta vapaamuotoisia runoja olen jonkin verran kirjoitellut. Kun pitkissä teksteissä olen yrittänyt purkaa liiallista kuvailua ja symbolismia, saa runoissa päästää itsensä irti. Se on todella nautittavaa.

Ja koska koneen mukana katosivat kuvapankkini, jaan kanssanne musiikkia:


Aram Khachaturian - Gayane Ballet Suite (Adagio)

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Aika jännä taustatutkimus

Taustatutkimuksessa yhdistyy oudolla tavalla uteliaisuus, turhautuneisuus ja masokismi.

Faktan ja fiktion yhdistäminen on haastavaa. Perusasioiden tulee olla kunnossa ja nykyhetkeen sijoittuva tarina menettää nopeasti potkunsa, mikäli lukija tajuaa, ettei kirjoittaja tiedä kirjoittamastaan tarpeeksi.

Campille suunnittelemani tarina on yliluonnollista kauhua, joka sijoittuu urbaaniin ympäristöön. Tämä asettaa erilaisia vaatimuksia taustatutkimukselle kuin vaikkapa fantasia. Yhtäkkiä en himmailekaan suurien kokonaisuuksien kanssa, vaan mietin missä päin PK-seutua hahmovat asuisivat ja millaisiin kämppiin heillä olisi varaa.


Yliluonnollisia maisemia Suomen luonnossa?

Tarinassani on iso läjä tyyppejä, joiden elämään kuuluu jaettu yliluonnollinen kokemus (se on selittämätön). Yritän samaistua heihin ja ymmärtää miten he jatkavat elämäänsä.

Mietin siis yliluonnollisten kokemusten vaikutusta niiden kokijan elämään. Kun skeptikolle tapahtuu jotain selittämätöntä, pyritäänkö sitä lokeroimaan vai ei? Voiko yliluonnollinen kokemus muuttaa kokijan koko maailmankuvan ja jos näin käy niin millä aikavälillä?

Melkein kaikki keskustelu ja tutkimus aiheesta tuntuu keskittyvän koetun lokeroimisen ympärille (totta vai tarua?), kun minua kiinnostaisi koetun vaikutus siihen yksilöön. Miten kokemus vaikuttaa arkiseen elämään ja kokijan maailmankuvaan?

Kokijat tietenkin kertovat vain omat kokemuksensa ja tulkintansa niille. Ympäristön tulkinta on usein se, että kokija on sairas tai vähintäänkin herkkäuskoinen/yksinkertainen. Harva puhuu kokemuksistaan avoimesti tai jos puhuukin, jäävät koetun tulkinnat sanomatta usein ääneen. Näin säilyy illuusio siitä, ettei kuuluta "huuhaa-jengiin".

Tulipa teoreettista tekstiä. Tosin satun pitämään teoriasta. Sillä saa hyvin jäsennettyä kaoottista maailmaa. Kunhan en eksy taas selaamaan kulttuuriantropologian graduja "huvin vuoksi" o.O'

Ja tässä olikin syy miksi yritän välttää realistisia tarinoita, joissa spefi on vain mausteena. Huhtikuu on haasteiden aikaa! :D

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Kettumaista menoa

Tämä viikonloppu on ollut kirjoittamisen suhteen aika ankea. :P

Perjantaina lueskelin novelleja ja kärsin migreeniä, koska pääni ei kestä yhtään lumen ja jään peilaamaa kirkkautta. Lauantaina lähdimme Ikeaan, josta tuli tällä kertaa ostettua niin isoja huonekaluja uuteen kotiin, että reissu oli aika tuskainen. Sain sentään muutaman kaverin Ikeasta mukaan:


Joo, en kasva ikinä yli pehmoleluista.

Kirjoittamismielessä ainoa edistysaskel on, että sain viimein valittua aiheeni Camp Nanoon!

Kauhunovellini on nimittäin halunnut paisua kuin pullataikina jo monta viikkoa. Stephen King vertasi kirjoittamista fossiilien kaivamiseen kirjassaan Kirjoittamisesta. Tällä hetkellä kaivamani hirmulisko tuntuu löytyvän maasta sirpaleina, eikä suinkaan yhtenäisenä rankana. Jos siihen olisi yhtenäinen juoni, olisin ehkä onnistunut pitämään palaset nopeasti etenevänä juoninovellina, mutta ehei.

Kuten tavallista pääsin hahmojeni pään sisään ja tajusin, että siellä on todella paljon mielenkiintoista traumaa ja ristiriitaa, jotka eivät liity suoranaisesti juoneen, mutta joista haluaisin silti kirjoittaa. Joten lähden purkamaan asetelmaa ja yritän vain kirjoittaa siitä kaiken. Editoidessa voi sitten katsoa miten paljon kokonaisuus lyhenee, eli toimiiko paremmin novellina vai lyhyt tarinana vai kässärinä.

Olen erityisen innostunut päähenkilöstäni, joka on (ei niin yllättäen) aika omalaatuinen naishahmo. Olen myös päättänyt antaa itselleni luvan käsitellä kaikkea mahdollista. Chronenberg-tyyppinen body horror, oudot fiksaatiot jne. tulevat varmaan olemaan osa tarinaa. Ja minä kun mielelläni luen transgressiivista fiktiota, niin se näkyy hahmoissani ihan varmasti.

Että sellaista huhtikuulle. :D

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Haavekuvia ja hurmiota

Rehellisesti sanottuna kirjoittamisen flow on ollut minulta hukassa viime kuukausina. On täytynyt tehdä vaikeita päätöksiä oman kirjoittamisen suhteen ja samalla polkea ylämäkeä työelämässä ja suunnitella muuttoa. Onpa johonkin väliin mahtunut aina ripaus eksistentialistista angstiakin, mikä nyt ei ole mitään uutta. Kauheinta on kuitenkin ollut kirjoittaa inspiroituneena, mutta ilman omaa flow:ta.

Mikä on inspiraation ja flow:n ero?

Minulle inspiraatio on idea, joka alkaa hakata aivokuortani lekalla halutessaan pois päästäni. Flow taas on se tunne, kun teksti kirjoittaa itse itsensä paperille. Eikä flow ole pelkästään kirjoittamista, se on myös oman tekstin lukemista nautiskellen.


Yoshitaka Amanon taide on aina ollut lähellä sydäntäni ♥

Pallo on ollut minulta pahemman kerran hukassa flow:n suhteen kun lopetin fan ficit. Niitä oli helppo kirjoittaa. Flow oli aina läsnä, koska kirjoitin sitä mitä halusin itse lukea ja olin täysin tyytyväinen vaikkei jokainen fikki saanutkaan montaa kymmentä review:ta.

Nyt olen kirjoittanut tarkoituksenmukaisesti ja yrittänyt puskea itseni ulos kaavasta, koska haluan tarkastella tekstiäni objektiivisesti. En ole kirjoittanut novelleja nautinnonhakuisesti, vaan analysoiden. Se on ollut pirun hyödyllistä, koska minun on ollut pakko purkaa kirjoittamistani: mikä on tyylini, missä mennään vikaan, miten kirjoitetaan genrejä. En kuitenkaan ole kokenut sitä sydämen pakahtumista, joka seuraa kun kirjoittaa tekstiä jota omat silmät syövät.

Haluan kirjoittaa teknisesti hyvin. Yritän opetella itsekriittisyyttä ja editointia. Se etteivät keskeneräiset novellini tunnu ikinä valmistuvan tukee tätä. Hyvä flow on kirjoittamisen suola. Se ei kuitenkaan tuota hyvää tekstiä.

Mitä siis ajan takaa? On pirun vaikeaa lyödä samaan laatikkoon ammattimainen kriittisyys ja kirjoittamisesta nauttiminen. Haluan nauttia kirjoittamisesta. Haluan samalla myös kirjoittaa paremmin ja tehdä töitä hampaat irvessä. Haluan, että lopputulos teknisesti hyvä ja minun mieleiseni. Työ ja nautinto vain ovat aikalailla spektrin eri päissä.


Lisää Amanoa. Saatoin unohtua selailemaan taidekirjojani ;)

Ja sitten aloin ihan yllättäen editoimaan syksyistä Nanoani, josta olen angstannut ja jonka editointia olen vältellyt kuukausitolkulla. Aloitin 50k kohdalta, koska halusin tavata tietyt tarinan hahmot. Vaihdoin fontin, lisäsin sisennykset ja aloin poistaa ylimääräisiä lauseita ja sanoja.

Aiemmin kun yritin editoida Nanoani, valtasi minut vain tympeä epätoivo. Tällä kertaa annoin itselleni anteeksi surkean alun ja hyppäsin suoraan siihen kohtaan tarinaa, joka minua kiinnosti. Kun alkupää vaatii tuhottomasti uudelleenkirjoittamista ja korjailua, olikin loppupään raakateksti todella hyvää. Innostuin taas kirjoittamastani ja nautin sen lukemisesta.

Editointiinkin tuli flow. En yrittänyt liikaa kerralla vaan keskityin veistämään suurimmat savikimpaleet "mestariteoksestani". Jätin yksityiskohtaisen kikkailun myöhemmäksi ja poistin turhat lauseet, korjasin dialogi-tagit, hioin hieman hahmojen persoonia muuttamalla dialogia sieltä täältä, poistamalla liian alleviivattuja ajatuksia.

Minulla oli hauskaa, viihdyin tarinan parissa ja hahmojen parissa, vaikka olin aiemmin kokenut epäonnistuneeni miltei täysin.


Hyllyssäni saattaa olla useampikin Amanon taidekirja...

Luulen, että kirjoittamisessakin pätee sama periaate kuin urheilussa. Alkuun asioihin keskittyy enemmän, yrittää tehdä suorituksensa juuri oikein. Kun sitten väsyy, alkaa homma pelittää vaistolla ja yksityiskohdat hälvenevät. Siksi Nanon toinen puolisko on teknisesti paljon paremmin kirjoitettu. Olin ekan 50k jälkeen poistanut elimistöstäni "kuonan" ja halusin tarinan valmiiksi. En pikakelannut, mutten myöskään enää viivytellyt tarinan kanssa tai yliselittänyt asioita.

Kirjoittaessa minulla oli kiihkeä vihasuhde yhteen päähenkilöistäni. Tämä naishahmo ärsytti minua yli kaiken. Nyt lukiessani tarinaa, tuntuu hahmo aivan eri ihmiseltä. Marraskuussa sanavarastooni kuului kiinteästi ilmaisu "Aurora perkele!", mutta nyt A:n kohtaukset olivatkin melkein parhaita.

Miten sainkin yhtäkkiä poistettua turhia kohtauksia, joissa suosikkihahmoni seikkailivat? Ne olivat henkireikä kirjoittaessani, ja nyt tuntuu, että ne voisi heivata kevyesti. Moni asia tuntuu kääntyneen päälaelleen.

Ja tässä on dialogia! Hauskaa ja kiinnostavaa dialogia. Osaan kirjoittaa dialogia! O.O

Tämä tunne on aivan mieletön. Kuukausien tarpomisen jälkeen tuntuu kuin edes jollain teksteistäni olisi toivoa. En edes puhu siitä, että joku muu innostuisi kirjoittamastani, vaan siitä että pidän itse tuottamastani tekstistä - niin kovasti jopa, etten malta olla kirjoittamatta tarinaa loppuun.

Projekti M:llä on sittenkin tulevaisuus?