torstai 28. helmikuuta 2013

Viisi tikkua sormessa

Jokaisella kirjoittajalla on niitä: tikkuja sormessa. Ne löytävät tiensä ihmislihaan kirjoittamisen tuoksinassa, pureutuvat sopivan lihaisaan kohtaan ja sen jälkeen niitä onkin vaikea kaivaa pinseteillä tai yhtään millään pois.

Tikut ovat pinttyneitä tapoja, kirjoittamisen haasteita ja helmasyntejä, joista jokainen koelukija jaksaa hienostuneesti huomauttaa. Osa elää niistä tietämättä (joskin niiden olemassaolo on lukijoille selvää), osa on hyvinkin tietoinen niistä ja elää jonkinlaisessa masokistisessa symbioosissa niiden kanssa. Kaikki tikut eivät ole puhtaasti pahoja, mutta niiden haitat ja hyödyt on tunnettava, jotta niiden käytölle on perusteltu syy.

Minä kutsun tikkujani hellittelevään sävyyn riivaajiksi (niiden karkottaminen tosin ei onnistu pyhällä vedellä, uskolla ja rukouksella).


Naula ajaa asian tällä kertaa

#1 Riivaaja: Kursiivi

Jos en tietäisi paremmin, änkisin kursiivia varmasti joka paikkaan. Runoissani se koristaisi ainakin yhtä sanaa joka rivillä, pitemmissä teksteissä se valaisisi lukijaa toismaailmallisten asioiden erikoisluontoisuudesta joka kerta kun ne mainitaan. Mutta kun tiedän paremmin!

Pidän kursiivista. Se aiheuttaa miellejohteita kun se yhdistetään erikoisiin ilmaisuihin paksun sanamuurin keskellä ja ilmaisee loistavasti ilkeyttä ja sarkasmia dialogissa. Mutta kun vahva teksti ei tarvitse sitä. Minä koen tarvitsevani sitä. Lisäilen kursiivia innostuneesti teksteihini ja editoin jälkikäteen pois (editoidussakin tekstissä on pahimmillaan 2 kursivoitua sanaa per sivu).

Liekö viehtymykseni kursiiviin johtuu sitä, että olen hyvin visuaalinen lukija. Muotoilen blogitekstejänikin parhaimmillaan monta kymmentä minuuttia tehdäkseni niistä helppolukuisia ja kauniita silmäillä (ja blogiteksteistänihän käy selvästi ilmi, että pidän kursiivista!). Pidän runoista joiden muodolla on merkitystä. Lumoudun elokuvista joissa kerrotaan asioita visaalisesti. Kirjoissa sellaista visuaalisuutta ei ole. Se on vain tekstiä paperilla. Kursiivi puolestaan vetää katseeni puoleensa ja saa minut todella maistelemaan sanoja, joiden päälle se on kietoutunut.


#2 Riivaaja: Eksposition ja toiminnan epäpyhä kaksinaisuus

Jokaisen tarinan rakennuspalikat ovat ekspositio, toiminta ja dialogi. Minun teksteissäni dialogi tosin jää usein altavastaajan rooliin toiminnan ja eksposition pyörittäessä omaa showtaan. Showta, jossa ilmeet ja eleet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja jokainen tarinan toimija on vähäsanainen viikinkiurpo. On kirjoittajia, jotka saavat aikaan upeita tarinoita pelkällä dialogilla, mutta minä en edes yritä. Dialogia on kun sitä tarvitaan ja sittenkin niukasti. Kukaan ei jää pitämään monologia.

Tämä riivaaja on siitä mielenkiintoinen, että tiedän kyllä kirjailijoita, jotka ovat menestyneet ilman dialogia. H.P Lovecraft on yksi tällainen esimerkki. Joissain Clive Barkerinkin tarinoissa on vain minimimäärä dialogia ja ne toimivat silti erinomaisesti. Minun käsissäni dialogittomat tarinat tuntuvat usein polkevan tylysti paikallaan. Osa prosessiani on kirjoittaa hahmon sisäinen maailma käsin kosketeltavaksi ja rikkaaksi luonnosteluvaiheessa, ja purkaa se sitten näkyvistä editointivaiheessa. En pysty kirjoittamaan lainkaan ellen aluksi vain poraudu hahmon mieleen. En pysty aloittamaan keskeltä kohtausta, vaan minun on löydettävä se synkkä ja rauhallinen paikka, jossa hahmo on päässyt käpertymään itseensä.

Ja sitten jälkikäteen harmittaa, koska tekstissä itsessään ei ole mitään vikaa ja se tarjoaa oivalluksia hahmoon, mutta se ei kyllä ole käyttökelpoistakaan.

Yritän jatkuvasti opetella käyttämään dialogia enemmän, mutta se ei tunnu iskostuvan. Tykkään lukea muiden dialogivoittoisia tekstejä, mutta omani eivät ole erityisen taidokkaita. Tuntuu väärältä lisätä dialogia vain dialogin tähden, joten tämä tuskin korjaantuu lähiaikoina.


#3 Riivaaja: Aistikas variaatio

Lähes jokaisessa ammattikirjoittajan antamassa ohjeistuksessa sanotaan, että turhat kuvailut tulisi unohtaa. Adjektiiveja tulisi käyttää säästeliäästi. Pitäisi pyrkiä tiiviiseen kerrontaan. No, minun perustyylini on aika lailla runsas kuvaukseltaan. Viljelen paljon rakenteita, joissa selitän saman asian useampaan kertaa eri sanoin. Erityisesti näitä tulee raakatekstiin. Pylväs ei ole vain pylväs, vaan samaan aikaan paljon muutakin:

Se oli pylväs pimeydessä, valoton majakka, kivettyneen lihan monoliitti.

Lisäilen siis paljon synonyymeja varsinaisen asian yhteyteen. Lisäkuvaukset tuppaavat olemaan toinen toistaan villimpiä ja absurdimpia. Asian kääntely ja vääntely tosin käy lukijalle pitemmän päälle rasittavaksi. Vapaasti käännettynä ilmiön nimi on aistikas variaatio ('elegant variation'), ja sillä viitataan juuri synonyymien liikaviljelyyn tekstissä. Ne eivät anna tekstille lisäarvolle tai selkeytä kuvaa lukijan mieleen. Ne vain kuulostavat kivalta, luovat ristiriitaisia mielikuvia ja näyttävät nätiltä. Aistikas variaatio tekee liskoista mutantteja, joilla on yhden hännän sijasta kuusi häntää.

Ja minä en osaa luopua niistä. Rakastan absurdeja synonyymejä, jotka roikkuvat sanan perässä helminauhamaisena häntänä. Editoin niitä pois kykyni mukaisesti, mutta rajani minullakin. Niitä mahtuu tekstiin kuin tekstiin aina muutama. Enkä kertakaikkiaan saa päähäni ajatusta, että variaatio olisi lähtökohtaisesti paha, mikä ilmeisesti todistaa lahjattomuuteni kirjoittajana. ;)


#4 Riivaaja: Tuotannon déjà vu

Pahimmillaan katkelmaa kahdesta eri tekstistä ei tunnista saman tien toisistaan, koska ne kuulostavat niin samanlaisilta. Minun teksteissäni on usein sama melankolinen pohjavire. Olen toki kirjoittanut tarinoita laidasta laitaan ja kokeillut kaikenlaista, mutta se oletusarvo on aina samanlainen ja siitä poikkeaminen vaatii lisätyötä. Kuka jaksaa lukea samanlaista hengentuotetta tarinasta toiseen? Jopa sellaiset kirjailijat joita itse ihailen (Palahniuk) onnistuvat jossain vaiheessa kyrpimään lukijaa (minua), koska heidän tyylinsä käy rasittavaksi (minimalismi ja kertosäkeet). Välillä pyörittelen itsekin silmiäni, kun tyylini perusranka on se sama melankolisen sininen, ahdistava perusvire, joka kertoo heti, että päähenkilö on yksinäinen ja rikkinäinen hahmo, joka ei ihan istu omaan ympäristöönsä.

Temaattisesti on mielestäni OK jauhaa samaa vuodesta toiseen, kunhan teksteissä on keskenään edes jotain muuta eroa kuin näennäisesti erilainen juoni ja hahmot. Tyylinkin täytyy kehittyä ja muuttua töiden välillä. On todella turhauttavaa lukea kirjoittamaansa ja nähdä sitä samaa koko ajan. Tämä on erityisesti ollut ongelmana viime aikoina, kun olen yrittänyt pusertaa useaa erityyppistä lyhyttekstiä samanaikaisesti. Siinä vaiheessa kun romanttisessa tarinassa on sama surullinen perusvire kuin kauhutarinassa, voi alkaa hakata päätään seinään. En sano, että kaikki genret tulisi valloittaa omakseen, mutta kyllä nyt jotain yritystä pitää olla. Kaksivärinenkin sateenkaari on parempi kuin yksivärinen.


#5 Riivaaja: Koukussa on lahna

Jokaisella toimivalla tarinalla on koukku. Se juttu joka hyppää lukijan silmille jo ensimmäisessä kappaleessa ja hänet jatkamaan lukemista. Minulla on kyllä ideoita, juuri sellaisia jotka saisivat ihmiset lukemaan tarinan.

Mutta onko koukkuun kiinnitetty herkullisesti kiemurteleva mato vai pahanmakuinen lahna, joka ei houkuttele ketään puraisemaan sitä? Ensimmäinen kohtaus on usein Akilleen kantapääni, koska se on usein lahna kun sen pitäisi olla mato. Koukku ei ole lukijan ulottuvilla tarpeeksi ajoissa, vaan hukkuu lahnan lihaan. Lahnan liha on ekspositiota ja toimintaa, joka ei kiinnosta lukijaa. Madon liha on herkkulista toimintaa ja dialogia sekä säästellen käytettyä ekspositiota. Sitä syö koukkuun asti, jonka jälkeen ei voi lopettaa lukemista.

Tavallaan tämä riivaaja on #2 läheinen serkku. Niissä molemmissa on kyse osiltaan kyse siitä, että tapaan jaaritella. Lahna on hankala muuttaa madoksi editoimallakaan, vaikka se laihtuukin helpommin luettavaksi.


Pitänee kirjoittaa joku kerta riivajille vastavoimaksi lista vahvuuksistani. ;D Omat kehityskohteet on kuitenkin mielestäni hyvä tiedostaa.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Jos {sataisi sydämiä}




Dee sai haasteen kirjoittaa "jos olisin" lauseita teemalla, jonka jälkeen hän haastoi muita kirjoittamaan jos-lauseita ilman olisin-sanaa (tai jotain sellaista). Ja niinpä tästä tuli taas jotain ihan muuta minun käsissäni. ;)

Jos näkisin kuvani vedessä,
en uskoisi tyyntä peilikuvaa myrskyisen sijasta.

Jos puutarhani kukat kuihtuisivat yltäkylläisyydessä,
millainen sydän saisi ne kukoistamaan?

Jos eläimet tekisivät taidetta,
jakaisimmeko oman erinomaisuutemme viitan?

Jos osaisin soittaa soitinta,
laulaisi melankolinen viulu balladin kuolevalle kesälle joka syksy.

Jos mies olisi syönyt tiedon hedelmän,
ei sitä kutsuttaisi perisynniksi.

Jos rakentaisin talon,
olisi siellä salaisia käytäviä ja salaisia huoneita, jonne kätkeä syntini.

Jos kirjat puhuisivat,
kertoisivat ne tarinoita pakkomielteestä ja hiestä,
kyynelistä ja hullun kuiskailusta.

Jos maisemamme olisikin maalaus,
olisiko meillä oikeutta muuttaa sitä?

Jos toisit minulle myrkkyä juomaksi,
nostaisimmeko edes maljan yhdessä?

Jos puut juurtuisivat maan ytimeen asti,
repisimme tiemme maan kuoren halki saadaksemme haluamamme.

Jos joku antaisi minulle kaikki vastaukset,
unohtaisin kumminkin kysymykset.

En haasta ketään, koska tämäkin haaste on jo käynyt suurimmalla osalla lukijoistani. Inspiroitua saa toki!

Ja novellihelmikuun haasteet ovat kovasti työn alla. Katsotaan postitanko tänne vielä muutaman, kun saan ne valmiiksi.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Platonin epätäydelliset ideat -- ja perhosia

Olen huomannut, että minulla on tapana ideoida paljon enemmän kuin kirjoittaa. Se lienee kirjoittajille ihan tyypillistä ja sallittua. Toisinaan alan kumminkin miettiä kuinka minulla on tallessa paljon enemmän suunnitelmia ideoille kuin varsinaisia kirjoitettuja tarinoita tai katkelmia.

Jos minun pitäisi esitellä kirjoittajan "uraani", ei minulla olisi siitä todisteena kuin kaksi laatikollista kirjoitusvihkoja, joihin olen koko nuoren ikänä luonnostellut tarinoitani. Melkein kaikki konkreettinen kirjoittaminen on satunnaista, keskeneräistä ja hapuilevaa. En ole kyennyt keskittymään itse kirjoittamiseen kuin muutaman ohimenevän hetken, muutaman keskeneräisen kässärin verran (erotuksena ficcaus, jossa olen tuottanut tekstiä vaivatta suuria määriä jo vuosia). Muistiinpanoja sen sijaan on loputtomasti. Tarinani elävät loputtomina muistiinpanojen tulvana: kuvina, diagrammeina, luetteloina, katkelmina, listoina...

Luulen, että tähän liittyy vahvasti toteutuksen ongelma. Jokainen idea tuntuu eläessään innostavalta, voimakkaalta, lupaavalta - ehkä jopa nerokkaalta. Ja idea pysyy aikalailla tässä muodossa, ikuisena, kunnes sitä alkaa purkaa sanoiksi.

Sitten lupaava idea muuttuukin jo keskinkertaiseksi kerronnaksi. Päähenkilöiden kanssa on mukava viettää viikonloppu, mutta heidän seuransa käy rasittavaksi, kun sitä saa sietää kuukausitolkulla. Käy vähän kuin pinnallisissa seurustelusuhteissa: Asiat joita toisessa rakasti alkavat raivostuttaa, tai sitten sitä muuta paskaa selviää niin paljon, ettei haluakaan enää katsoa toisen naamaa. Juonen jalkauttaminen osoittaa kädenmentäviä aukkoja sen kudelmassa ja yritykset paikata niitä pikaliimalla toimivat harvoin.

Platonin ideaopin mukaan todellisuuden asiat ovat vain ideamaailman epätäydellisiä heijastumia. En perinteisesti ole kokenut itseäni filosofiseksi ajattelijaksi, mutta tässä tapauksessa on pakko myöntyä ajatuksen järkeenkäyvyydelle.

Teet mitä vain, se virheetön kultainen ideaperhonen ei päädy ikinä paperille. Sille ei ole olemassa sanoja. Se mutatoituu lähes tunnistamattomaksi mutanttikoiperhoseksi, joka lentelee ympäriinsä yössä ja etsii saalista. Sitten joku onnekas ehkä sen löytää, tappaa ja laittaa lasikupuun. Jos käy tuuri, niin tämä tyyppi sujauttaa muutaman euron koiperhosen kasvattajallekin.

Ideoin liikaa. Pitäisi toteuttaa ideoita enemmän. Pitäisikö kirjoittaa enemmän lyhyitä tarinoita?

Välillä pelottaa. Missä vaiheessa ideoita ei oikeasti enää tule? Milloin on pakko alkaa kyhätä jo kuopatuista ideoista Frankensteinin mutanttikoiperhosia? Sellaisia Tim Burton elokuvasta karanneita, langalla yhteen nidottuja hirvityksiä? Olen jo leikkinyt kauhukirurgia tarinoillani vuosia, kierrättänyt hahmoja ja elementtejä loputtomassa karusellissa.

Suden novellihaastetta varten kyhäilemäni tarinanjuuri osoittautui juuri sellaiseksi ideasta, jota en ole kyennyt hylkäämään. Sarjatuotin mutanttiperhosia, tapoin kun en saanut niistä irti haluamaani, ja otin aina uuden tilalle. Kauhunovellin kirjoittaminen olikin hauskaa, pakkomielteistä, ja yllättävän kiehtova prosessi. Ja senkin ajatusmaailma sivuaa ajatusta epätäydellisestä toteutuksesta...

PS. Olin ajatellut lisätä tähän kuvan hirviökoiperhosesta. Sitten googletin niitä ja hyi helvetti!

torstai 14. helmikuuta 2013

Painajaisissa


Painajainen Hattelmalan harjulla...

En tiedä muista, mutta Suden novellihaaste on saanut minut ajattelemaan todenteolla. Olen pääasiassa kirjoittaja, joka ei pahemmin mieti mitä kirjoittaa. En mieti genrejä etukäteen tai lyö tarinalle muutenkaan vankkaa kattoa, vaan kerron tarinani kuin ne tarvitsee kertoa. Siksi onkin ollut mielenkiintoista lähteä rakentamaan tarinoita genrestä lähtien.

Tämän viikon teeema, eli kauhu, oli mielestäni helppo omaksua... Tai niin luulin. Lähdin kirjoittamaan miltei saman tien. Minulla oli mielessäni valmiina kuva elementistä, joka on pelottava, ja rakensin sen ympärille tarinan. Lukiessani 1 500 sanan raakilettani tajusin kuitenkin pian, ettei siinä ollut oikeasti jännitettä. Missä menin vikaan?

Tajusin hieman lueskeltuani lisää genrestä, että yritin kirjoittaa kauhua kirjoittamatta asioista, jotka oikeasti pelottavat itseäni. Katsokaas, minä kuulun siihen ihmisryhmään, joka on tavallaan "kaapissa" kauhuaddiktionsa kanssa. On kauhun harrastajia, jotka ovat avoimia rakkaudestaan genreen, ja sitten on meitä, jotka eivät kertakaikkiaan halua puhua kiinnostuksestaan siihen. Miksi? Koska viihde, jota kulutamme kertoo meistä jotain muille ihmisille halusimme tai emme.

Mikä pelottaa minua?

I thought I'd gone to the limits. I hadn't. The Cenobites gave me an experience beyond limits... pain and pleasure, indivisible. [Frank Cotton, Hellraiser]

Clive Barkerin Hellraiser. En oikein voi olla mainitsematta rakkauttani Barkerin synkkään maailmaan saamatta ihmisiltä 'sitä katsetta', sellaista "oletko aivan päästäsi vialla?" katsetta. En pidä väkivaltapornosta tai verenpaljoudesta (Saw tai Hostel eivät siis nappaa), sillä väkivalta ei ole mikään itseisarvo minulle. Minua kiehtovat siis Hellraisessa muut asiat.

Pidän Hellraiserin ajatusmaailmasta, jossa kipu ja nautinto ovat lähellä toisiaan, jossa turmeltuneet ihmismielet ovat tarinoiden todellisia antagonisteja hirviöiden sijaan, ja jossa kauhu on todellakin jotain aivan muuta. En halua spoilata tarinan käänteitä, mutta kierot perhesuhteet, perversiot, taivaan ja helvetin ulkopuolella toimiva aistien valtakunta ja outo järjestys tämän maailman kaaoksessa ovat kuolemattoman tarinan ytimessä.

You've been in my life so long, I can't remember anything else. [Ellen Ripley, Alien3]

Toisaalta en liene ainoa ihminen, joka pelkää Alien elokuvien xenomorpheja. Minua kiehtoo ensimmäisen osan miltei mystinen hämäryys: hirviön perverssi seksuaalisuus, sen riippuvuus ihmisistä ja näennäinen kuolemattomuus. Body horror on oikeasti niitä asioita, jotka pelottavat minua loputtomasti. Giegerin Lovecraftmainen avaruusjumala on kertakaikkisen tuttu ja tuntematon samaan aikaan.

Kolmas elokuva lienee kuitenkin suosikkini, sillä sen ahdistavuus ja synkkyys tuntuu todella pääsevän ihoni alle aina kun katson sitä. Tämän maailman loputon epätoivo ja nihilismi on pelottavampaa kuin mikään muu. Olen tämäkin saagan pauloissa niin pahasti, että oheiskamaa on kertynyt nurkkiin, ja katson elokuvat kolme kertaa vuodessa.

Where we're going, we won't need eyes to see. [William Weir, Event Horizon]

Kolmas tuttavuuteni on aika lailla kahden edeltävän yhteensulautuma. Tyylikäs avaruuskauhu Event Horizon on tätä nykyä kulttielokuva. En kyennyt nukkumaan tuntikausiin nähtyäni sen ensimmäisiä kertoja. Elokuva oli monelle liian häiriintynyt ja siitä leikattiin pahimmat kauheudet pois ennen levitystä. Minulle riittivät nopeat väläykset ja antagonistin vihjaukset siitä missä kadonnut avaruusalus Event Horizon oli käynyt ulottuvuuksien välisellä matkallaan.

Pakkomielteet kiehtovat minua. En pahemmin innostu slashereista, jossa ruudulla kuolee satunnaisia ihmisiä, tuiki tuntemattomia. Pidän kauhusta, jossa protagonistin ja antagonistin välillä on vahva suhde, jännite. Häiriintyneet mielet kiehtovat minua: Uhrilampaiden Hannibal, Hellraiserin Frank Cotton, Liftarin (1986) nimetön liftari, Event Horizonin William Weir ja muut psykopaatit, jotka piinaavat uhrejaan henkisesti. John Carpenterin klassikossa The Thing ei ihmisiä mimikoiva avaruusolento ole se todellinen koukku minulle, vaan ihmishahmojen epätietoisuus siitä kehen heistä he voivat luottaa.

Ja seksuaalisuudesta kun puhutaan, miten voisin olla mainitsematta Chuck Palahniukia? Vaikkei hänen kirjoittamansa kauhu aiheuta minussa varsinaista pelkoa, aiheuttaa se usein vahvan inhon. Voisi kai sanoa, että tämäkin on kauhun ulottuvuus, joka kiehtoo minua: Sellainen morbidi viehtymys kamaliin asioihin. Ne eivät pelota, mutta niihin tulee vahva reaktio, kammo.

Palahniukin tuotannosta minun täytyy mainita Lullaby, jossa ihmisiä murhataan kehtolaululla (ja eräs kirjan murhaajista tappaa malleja voidakseen harrastaa seksiä heidän ruumiidensa kanssa), sekä lyhyt tarina Guts, joka kertoo masturboinnin vaaroista. Ei heikkohermoisille. Guts on luettavissa ilmaiseksi linkin takaa.


Otteita kauhukokoelmasta...

Luulen, että kauhu on omalla tavallaan hyvin henkilökohtaista. En kykene kirjoittamaan toimivaa kauhua pureutumatta aiheisiin, jotka häiritsevät minua. Ja nämä asiat ovat usein sellaisia tarinan elementtejä, joita en halua kohdata muissa genreissä. En vältämättä haluaisi käsitellä lainkaan seksuaalista väkivaltaa, jos kirjoittaisin toisen genren tekstiä, mutta kun kyse on kauhusta, on minulle helpompi perustella miksi se voisi olla osa tarinaa. Jos kirjoittaisin tyypillistä fantasiatarinaa, en kirjoittaisi protagonistia, jolla on vaikkapa erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä. Kauhussa se on jotenkin hyväksyttävämpää. Vai onko?

Onko tämä kaksijakoisuus olemassa vain minun päässäni?

Kauhunovellin kirjoittaminen osoittautui niin kiehtovaksi haasteeksi, että kävin tänään jopa kirjastossa tutkimassa heidän kauhuvalikoimaansa. Ikäväkseni H.P. Lovecraftia ei löytynyt suomennettuna juuri lainkaan (ja novelli, jonka nimenomaan halusin lukea, eli At The Mountains of Madness, ei löytynyt englanniksikaan). Pitänee tyytyä englanninkieliseen novellikokoelmaan, jonka joukossa The Call of Cthulhu.

Sen sijaan Clive Barkeria on suomennettu kiitollisen paljon! Veren kirjat ovat olleet ikuisuuksia lukulistallani ja löysin Hellraiserin alkuperäisnovellin Helvetilliset myös hyllystä (en ole lukenut sitä suomeksi). Tämän lisäksi lainasin suomalaisten kirjoittajien kauhunovellikokoelman Viiltokuvia, ja eroottisen kauhunovellikokoelman Himon Anatomia.

Tiedä sitten miten paljon ehdin oikeasti lukemaan tänä viikonloppuna, tai tuleeko kirjoittamisesta loppupeleissä yhtään mitään. On kuitenkin mielenkiintoista tajuta, että kauhu on genrenä lähempänä kirjoittamistani kuin olen tajunnutkaan. Hellraiser-ja Alien fan ficcien ohella olen myös upottanut kauhua useampaankin kässäriini, vaikken niitä kauhutarinoiksi luokittelisikaan. Laitoin mm. yhden protagonistin nielemään käärmeen, jotta tämä saisi omat mystiset voimansa haltuunsa. Tämä kuvattiin ehkä liiankin graafisesti.

Mieltymykseni osuvat kohtalaisen pieneen nicheen, joka ei ihan kohtaa valtavirran kanssa. Ehkä siksi niistä kirjoittaminen vaatii henkilökohtaisen kynnyksen ylittämistä.

Minulle kirjoittajana on vaikeampaa laittaa itsensä alttiiksi kauhutarinassa kuin vaikkapa kirjoittaessani romantiikkaa. Kauhu on yllättävän intiimiä. Siihen heittäytyminen vaatii rohkeutta. Itsestään saattaa löytää aivan uusia puolia tutkiessaan omia pelkojaan.

...kunhan kirjoittajana ei eksy pimeille teille Jack Torrencen tapaan ;)


Stanley Kubrickin filmaus Stephen Kingin Hohdosta on edelleen tehokas...

tiistai 5. helmikuuta 2013

Olen paska

Joskus asioita on turha kaunistella. Mielestäni otsikko kertoo kaiken olennaisen tämän hetken mielialastani.

Viime kuukausi oli pitkälti tuskallinen. Yritin puskea tekstiä pihalle normaaliin tahtiin, mutta sen sijaan kruunasin itseni keskinkertaisuuden ruhtinattareksi. Tämä kahdella kielellä säätäminen ei ihan oikeasti toimi. Tuntuu, että päässä kummittelee tuhat idean palasta, jotka sitten hakkaavat rumpuna aivokuorta päivästä toiseen. Pitäisi keskittyä yhteen.

Ficcaaminen on oikeasti pakko lopettaa. Elättelin vaaleanpunaisia toiveita siitä, että saisin viimeisimmän valmiiksi ja siirtyisin sitten suomenkieliseen kirjoittamiseen ilman huolia. Voi mitä harhaluuloja! Ei tämä lopu ikinä. Ficcaaminen on huumetta, josta ei pääse irti kuin kerralla nykäisemällä. Aina löytyy joku tyyppi, joka alkaa häiriköidä kommenttitoiminnolla kuolleen tarinan haudalla. Ja sitten mietitään "mitä jos sittenkin...?".

Se olisi sitten kerrasta poikki se. Nanokuukauteni jälkeen tuottamani tekstin laatu oli ihan törkeän heikkoa aikaisempaan verrattuna. Nyt aivot ovat niin jumissa, etten tuota mielekästä tekstiä enää kummallakaan kielellä! Ja se on harmi se. Kyllä kirjoittamastaan tulisi nauttia. Mitä järkeä on pyrkiä kirjoittamaan tarinaa pakkomielteisellä aikataululla, jossei lopputulokseen ole tyytyväinen?

Ja milloin on oikeasti OK vaan heittää kaikki ideat muutamaksi viikoksi vintille ja tehdä jotain ihan muuta? Olen niin peruslaiska, että laiskottelun ja aidon kyrpiintymisen raja tuntuu mahdottomalta löytää. Ja masokisti kun olen, teen asioita usein pitkään hampaat irvessä, vain koska mielestäni näin kuuluu tehdä. Viime viikkoina olen oikeasti elätellyt toiveita lomasta kaukana netistä ja kirjoittamisesta...

Oliko minulla joku pointtikin? Tämä sekakielisyys raastaa hermoja! Vertasin kirjoittamistani 2011 ja 2012 Nanoissa jonkin aikaa sitten. 2011 olin juuri viimeistellyt opinnäytetyöni ja kirjoitin pirusti paremmin suomeksi kuin 2012, jolloin olin tahkonut ficcejä 300k edestä. Nyt minulla on taas hiukan parempi olo kirjoittamisesta suomeksi, mutta toisen kielen läsnäolo on edelleen rasite. Jep. Rasite.

Töissäkin on ollut hirveä kuukausi, muutto lähestyy ja tuntuu, että olisi satamiljoonaa asiaa tehtävänä. Komppaan Lilaa siinä, että muu elämä tuntuu olevan rempsallaan aina kun revin itselleni hetken kirjoittamiselle.

Luovuttaa en halua. Kirjoitan kirjan. Edes sellaisen itseä miellyttävän kässärin, joka makaa pölyttymässä hyllyssäni. On vain kurjaa tajuta, että se haave on kauempana kuin alunperin kuvittelin. Projekteja ja korjattavia asioita on tusina tässä välissä. Ehkä tärkein on oikeakielisyys. Pikku-ja kielioppisokeudesta on päästävä jotenkin eroon!

Ehkä on ihan okei, että olen paska vielä tässä vaiheessa.

Ja onko se paine harteilla ihan omatekoista? ...Ei pitäisi lukea artikkeleita siitä miten nykyään yhä useampi kirjoittaja on saanut koulutusta. Poden AMK:n alemmuuskompleksia, vaikken ole edes ikinä ollut yliopistomateriaalia. Pitääkö kirjoittamista oikeasti opiskella?

Sori, tällä ei ole kuvia. Just walls of text.