perjantai 27. joulukuuta 2013

Kirjoittajan pimeä puoli

LP:n ensimmäinen versio (84 000 sanaa) valmistui sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Vastasyntynyt oli pitkän synnytysprosessin jälkeen liian väsynyt itkeäkseen ja se saatiin siirrettyä onnistuneesti pöytälaatikkoon odottamaan jatkotoimenpiteitä. Tämän... luomuksen äiti oli sangen onnellinen, että pääsi vastasyntyneestä eroon mahdollisimman pikaisesti ja saattoi vain levätä Joulun pyhät. 

Loppua kohti kirjoittaminen meni - kuten varmaan saattoi arvata - pelkäksi väsyneeksi vääntämiseksi. Viimeiset luvut ovat puhtaasti sitä itseään: asioiden pitkästyttävää kertomista vailla kiehtovaa tarinankerrontaa. Tärkeintä oli saada ensimmäinen vedos valmiiksi. Pelkkä lopettaminen tuntui niin mielettömän hyvältä! Taakka putosi harteiltani. En ole mielestäni ottanut kirjoittamisesta stressiä, mutta tämän kohdalla sekin on tullut mukaan kuvioihin, kenties siksi, että halusin pitää aikataulustani kiinni väkisin.

Nyt aion kuitenkin pyyhkiä projektin mielestäni hetkeksi. Ensi kuu tulee olemaan käsikirjoitusten lukua ja kirjojen lukua. Olen jo parin päivän levon jälkeen ihan eri ihminen, jotenkin energisempi. Siitä huolimatta haluan nyt keskittyä johonkin ihan muuhun kuin omiin kirjoitelmiini. Tarvitsen perspektiiviä, uusia ajatuksia, muuta tekemistä. 

 Jouluisissa tunnelmissa Kingin kanssa...

Mutta se otsikon pimeä puoli? Mistä oikein puhun? Sain Joululahjaksi lisää Kingiä ja pinon päällimmäiseksi osui Kingiltä Pimeä Puoli. Lukaisin liki 500-sivuisen kirjan muutamassa päivässä.

Kirja kertoo kirjailija Thad Beaumontista ja hänen kirjailijapseudonyymistään George Starkista. Kirjan alussa Thad on päättänyt paljastaa yleisölle, että hän on George Stark, ja haudata toisen, pimeän kirjailijaminänsä lopullisesti. Jokin kuitenkin menee pahasti pieleen ja vaikuttaa siltä, että George Stark on paljastumisensa jälkeen enemmän elossa kuin koskaan. Eikä Stark ole ilahtunut siitä, että hänet on yritetty tappaa. 

Kirjan aihe on aika hauska näin kirjoittajan näkökulmasta, etenkin kun on leikitellyt ajatuksella, että julkaisisi kirjan salanimellä (kyllä, olen saattanut jo rustata kirjailijanimeni keskeneräisiin kässäreihinkin XD). Lukiessani aloin miettiä sitä millainen suhde kirjoittajalla on maailmaan ja omaan kirjoittavaan minäänsä. Esimerkiksi niihin aikoihin, kun kirjoitin vielä fan fictionia (ja etenkin kauhuteemalla) harva tuttuni olisi osannut yhdistää tekstejäni minuun, vaikka olisi ne lukenutkin.

Salanimen takana minulla oli usein sellainen olo, että kykenin mihin vain. Tämä asenne vei tekstitkin välillä aika pimeille poluille. Vuodatin paljon itsestäni noihin tarinoihin ja puin sellaisia asioita, joista ei puhuttu kahvipöydässä. Vain taivas oli rajana.

Nyt kun oikeasti pohdin myös lukijaa, kirjoitan selvästi varautuneemmin. Pinnan alla kuplii yhä se sama kaaos, mutta se on aisoissa - ainakin toistaiseksi.

Mietin myös Kingin suhdetta tähän kirjaan. Pimeä Puolihan ilmestyi joitain vuosia sen jälkeen, kun Kingin oma pseudonyymi Richard Bachman paljastui suurelle yleisölle. Toisaalta tuntuu myös, että King sivuaa omaa alkoholismiaan ja huumeriippuvuuttaan. Hänhän oli 80-luvulla niin koukussa, ettei muista kirjoittaneensa Cujoa lainkaan. Pimeän Puolen aikoihin King oli jo hakeutunut hoitoon ongelmansa vuoksi. Hän muisteli kirjassaan Kirjoittamisesta, että pelkäsi kirjoittavansa huonommin ilman päihteitä. Vähän kuin Thad pohtii kirjoittavansa huonommin kuin hänen menestyneempi pseudonyyminsa, Stark.

Jotenkin tämä hyvin synkkä kirja kuvaa yllättävän hyvin sitä miltä minusta välillä tuntuu. Kirjoittaminen on iso osa identtiteettiäni. Samalla se on kuitenkin hyvin salainen osa, sillä siihen suodattuu hyvin paljon itsestäni, paljon sellaisia asioista joista en puhu muille. Puen ne fantasiahahmojen ja seikkailun viittaan, mutta pinnan alla ne ovat hyvin todellisia riivaajia mieleni perällä. En lähtökohtaisesti puhu kirjoittamisesta, koska niin harva ymmärtää sitä.

Ja toisaalta jokainen kirjoittaja varmasti sanoo lukijalleen, että hänen kirjoittamansa tarina on vain fiktiota. Lukijat vetävät yhtäsuurimerkkejä mielusti kirjailijan ja kirjan välille (kuten minäkin tein edellä) ja lukevat rivien välistä ties mitä. Kirjoittaja punoo totuuden sirpaleista ja keksityistä asioista monimutkaisen verkon, mutta harva haluaa lukijan tietävän mikä osa on totta ja mikä fantasiaa, koska paperille vuodattuu välillä hyvin kipeitä ja arkaluontoisia asioita. 
Mutta hänelle oli selvinnyt että jos hän piti pintansa, jos hän latoi sinnikkäästi sanoja sivulle, jokin lähti käyntiin, jokin sekä ihastuttava että hirvittävä. Sanat lakkasivat olemasta erillisiä. Kankeat ja elottomat henkilöt alkoivat notkistua, ikään kuin hän olisi pitänyt niitä yön yli komerossa ja niiden olisi tarvinnut verrytellä ennen kuin ne pystyivät tanssimaan kunnolla. Hänen aivoissaan alkoi tapahtua jotain. Hän melkein tunsi aivosähkökäyrien muuttuvan, menettävän sievistelevän, kurinalaisen marssitahtinsa ja muuttuvan unennäön pehmeiksi, sottaisiksi delta-aalloiksi.
Pidän hirveästi siitä, kun kirjailijat kirjoittavat kirjoittamisesta. Siksi Pimeä Puoli osuu ja upoaa. Siinä oli monta kohtaa, jossa King osaa kuvailla kirjoittamista ja sen lieveilmiöitä aika hienosti:
Mutta se oli vain kaukaista sukua todelliselle asianlaidalle, vai mitä? Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Thad oli kertonut tarinan, jolla oli vain hatara suhde totuuteen, ja hän uskoi ettei se liioin jäisi viimeiseksi - olettaen tietenkin että hän selviäisi tästä hengissä. Se ei ollut varsinaisesti valehtelua. Se ei ollut tarkkaan ottaen edes totuuden kaunistelua. Se oli lähes tiedostamatonta toimintaa, kaunokirjallisuuden tekemistä kirjailijan omasta elämästä, eikä Thad tuntenut ainuttakaan romaani- tai novellikirjailijaa joka ei olisi harrastanut sitä. Hän ei tehnyt sitä esittääkseen  itsensä todellisuutta paremmassa valossa. Joskus kävi tosin niinkin, mutta aivan yhtä hyvin hän saattoi kertoa tarinan jossa hän itse esiintyi huonossa valossa tai näytti koomisen tyhmältä. [...]

Tarinaniskennän lähes väistämätön seuraus tuntui olevan kuvitellun vuotaminen reunan yli omaan elämään - niin kuin kitaransoitosta sai känsiä tai vuosia jatkuvasta polttamisesta tupakkayskän. 
Tunnustan että minulla oli lapsena taipumusta sepittämiseen. Mielikuvitukseni oli jotenkin niin vilkas silloin, että tempauduin välillä kuvitteellisiin juttuihin liiaksi mukaan ja sepitin niitä muillekin. Onneksi valehtelu jäi  teini-iässä, kun aloin hahmottaa tarkemmin tätä käytöstä ja sen potentiaalisia seuraamuksia. Silti on toisinaan mielenkiintoista huomata miten paljon helpommin lipsautan valkoisen valheen huuliltani kuin vaikka avokkini, joka ei harrasta minkään sortin valehtelua (tai ainakaan tunnusta sitä minulle ;)).

Valehtelija on kulttuurissamme epäluotettava, joten moni kirjoittaja varmasti inhoaa tätä leimaa. Samalla minusta tuntuu että nämä tarinat pursuavat ulos tavalla tai toisella. Pieninä valheina tai kirjoitettuina tarinoina.

Ovatko kaikki kirjoittajat valehtelijoita? Ei, en usko. Minun pimeä puoleni vain rakastaa valheen tai hyvän tarinan jännitystä, koska todellinen maailma on raskas ja järjetön. Fiktiossa paha saa palkkansa ja ikävät asiat johtavat hyviin, koska haluan niin.

torstai 19. joulukuuta 2013

Pelottava Totuus

Olen hymistellyt iloisesti viime viikkoina. Viime vuonna luin ehkä viisi kirjaa ja tänä vuonna reilusti yli 30. Olen saavuttanut tavoitteeni ja selviytynyt Goodreadsin kirjahaasteesta. Hyvä minä!

Sivulauseessa: Osa norsuistani on päässyt esille uusien hyllyjen ansiosta!

Ilo oli kuitenkin lyhytikäinen. Sain taas uusia kirjasuosituksia, jotka lisäsin kuuliaisesti Goodreadsin luettavien kirjojen listalle. Olen jo jonkin aikaa katsellut tuota sivua ja huokaillut sen pituutta. Olen hidas lukija ja olen pyrkinyt kirjoittamaan paljon tänäkin vuonna, joten kai se 30 on ihan hyvä luku? Sitäpaitsi suurin osa näistä ei ole edes hyllyssä tai lainattavissa noin vain kirjastosta... eihän?

No sitten laskin kirjahyllyni lukemattomat kirjat ensimmäistä kertaa alkuvuoden jälkeen. Niitä on 48. O.O

Siis aivan järkyttävä kasa! Aluksi löysin vain 30, mutta joka kerta kun kävin ottamassa kirjahyllystä kirjan kuvattavaksi, löysin lisää lukematonta tavaraa, kunnes kirjoja olikin jo lähemmäs 50. Muuttomme jälkeen kirjahylly on olohuoneen sijasta avokkini työhuoneessa, jossa en juuri koskaan käy (koska se muistuttaa jonkin otuksen pesäluolaa pikemminkin kuin työhuonetta), joten en vaan ole hahmottanut millaiseksi kirjavuori on paisunut, vaan ostanut onnellisesti lisää kirjoja.

Siispä teen itselleni haasteen: Koko kasa on luettu vuonna 2014. Joka ainoa kirja. Jos kykenin lukemaan tänä vuonna 30 kirjaa, kykenen lukemaan ensi vuonna 48. Revin ajan jostain. Päivitän edistymistäni. Tuhoan tuon kirjavuoren, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Kirjoja saattaa tulla vielä lisää Jouluna (koska pyysin tyhmänä lisää kirjoja lahjaksi O.O), mutta niitä en tähän pinoon laske.

Mutta mitä pinosta sitten löytyy? Olen yrittänyt lukea monipuolisemmin tänä vuonna, siksi kirjoja on tullut ostettua enemmän. Kasassa on klassikkoja, uutuuskirjoja, hämäriä tuttavuuksia ja kaikkea mahdollista.

 Kirjat 1-7: Sci-fi & Fantasia. Dyynejä olen ihastellut muissa medioissa
(minisarja + elokuva) kuin myös Conania. Conania aloitin, kun sen sain,
mutta lukeminen jäi kiireiden vuoksi.

 Kirjat 8-12: Realismi. Millenium-trilogia on ikuisuusprojektini.
Kesällä sain ensimmäistä osaa luettua 150 sivua,
mutta Larssenin tyyli ei oikein pure, vaikka juoni on mielenkiintoinen. 

  Kirjat 13-19: Kauhu/jännitys. Barker, Hautala, Harris ja Lindqvist.
Tämän osaston kirjat menevät varmasti nopeasti alas! Ainoa uusi tuttavuus on Lindqvist,
jonka kirjoja ostin nähtyäni jenkkiversion Ystävät Hämärän Jälkeen filmatisoinnista.

 Kirjat 20-22: Nuoret. Tässä on kans valikoima kirjoja,
joita haluaisin kovasti jo lukea. Welman tytöt on seuraavana lukulistallani,
Pelkoa olen fiilistellyt Kirjamessuilta lähtien ja Piirikin vaikuttaa äärimmäisen lupaavalta.

 Kirjat 23-28: Uuskumma/Urbaani fantasia. Hankalin osio,
koska sisältää niin paljon vaihtelua... Ja katsoessani kuvaa,
keksin, ettei tässä ole Sergei Lukuyanenkon Yöpartiota (#28). Voi perhana!!!

 Kirjat 29-33: Klassikot. Olen nähnyt kaikista jonkun mukaelman
tai tiedän juonen etukäteen, joten ennakko-odotuksilta ei voi välttyä.
Dante kiinnostaa eniten, kun taas Conrad pelottaa eniten.

  Kirjat 34-41 Stephen King. Musta Torni on toinen ikuisuusprojekti.
Jumitan Velhossa, koska kirjan mittainen flashback ei vaan pure.
Carrie ja Kosketus ovat tuttuja leffoina ja Tukikohtaa fanitan minisarjan
ja sarjakuva-adaptaation kautta. Mitä jos kirja ei olekaan yhtä hyvä kuin sen sovitukset?

 Kirjat 42-46 Chuck Palahniuk. Olen lukenut Palahniukin uran alkupään teokset,
joten tilasin alkuvuodesta uudemmatkin. Kevyet, ohuet kirjat jäivät odottamaan,
kun yritin lukea enemmän suomeksi. Samalla pelotti toistaako tuotanto liikaa itseään?

Kirjat 47-48 Muu. Viime vuonna hain uutta inspiraatiota kirjoitusprojekteihin
Japanin kansanperinteestä ja tarinoista.  Kirjat vaan jäivät lukematta,
kun ne hautautuivat hyllyni perälle.

Tässä olikin tämä lukemisvälitilinpäätös sopivasti ennen lomaa. Yritän tuhota mahdollisimman monta kirjaa seuraavan kahden viikon aikana, jotta urakka lähtisi kunnolla käyntiin.

 Tervetuloa 2014 ja Flabbergastic Fortyeight!

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kirjoittajan Inferno

 Kun sää ei suosi kuvaamista, täytyy käydä luovaksi vanhojen kuvien suhteen. ;)

Blogi on ollut selvästi hiljaisempi pari viime kuukautta. Olen huomannut, että tänne on helpompi postailla sellaisina kausina, kun inspiraatio iskee kipinää ja kirjallisuuden monet mutkat kiinnostavat.

Mutta tekstin intensiivisen työstön vaiheessa mieli pyörii niin voimakkaasti sen yhden ajatuksen ympärillä, ettei se ole kauhean mielenkiintoista materiaalia blogattavaksi. Yksityiskohtia ei kuitenkaan voi kertoa, jolloin kässäristä puhuminen menee aika yleiselle tasolle. Toisaalta omia sisäisiä dilemmoja on todella vaikea pukea sanoiksi, kun kyse on välillä fiiliksistä ja välillä raaoista faktoista.

Olen ollut LP:n kanssa intensiivisessä kirjoitusvaiheessa oikeastaan viimeiset 2-3 kuukautta. Tekstiä on syntynyt n. 80 000 sanaa, josta pieni murto-osa n. 15k syntyi kesällä tarinan koeajon yhteydessä. Vain viimeiset luvut ovat enää kirjoittamatta, mutta urakassa on mennyt rutkasti kauemmin kuin odotin.

Minun piti olla valmis joulukuuksi, jotta voisin vaan himmailla, pelata ja lukea hetken. No, kirjoitan LP:tä yhä Joulun ovella. En olisi näinkään pitkällä ilman kirjoitusssuunnitelmaa. Loppua kohden se helpotti kirjoittamista ihan mielettömästi, vaikka kasvukipuja olikin joidenkin tarinan elementtien kanssa.

Näyttää pahasti siltä, että puserran viimeiset luvut ulos itsestäni tällä viikolla ja annan tekstin seistä helmi-maaliskuuhun.

Kirjoittajabloggaajan suurin haaste on mielestäni blogin kuvittaminen.
Millä lukijalle viestii oman kirjoittamisen tunnelmia?

Kässärissä on mukavaa kaksijakoisuutta: toisaalta on niitä osia, joista olen innostunut ja koen onnistuneeni, ja sitten on niitä osia, joiden viat hahmotan liian selvänäköisesti.

Alku on kirjoitettava uudelleen, koska päähenkilöni persoona on muuttunut puolessa vuodessa niin paljon, ettei hän tunnu samalta luvuissa 1 (heinäkuu) ja 12 (lokakuu). Alku on muutenkin tunnusteleva ja turvallinen. Siellä on liian vähän konflikteja, eivätkä hahmojen väliset uudet ystävyyssuhteet käy järkeen.

Keskivaihe on yllättävän hyvä juonen aukoista huolimatta. Vähän pelkään, että juoni etenee liian pikajunamaisesti, mutta tarinan hissuttelukin pelottaa, koska se lisäisi pituutta. Olen nyt kirjoittanut tarinan luvut kejuksi, jossa on hyvin vähän väljää. Karsittavaa ei ole, ellen poista sivujuonia. Pikemminkin toiminta ja dialogi kaipaisivat lisää kuvailua sekaansa.

Tai no, tämä siis minun mielestäni. Potentiaalinen lukijahan voi olla ihan eri mieltä. ;)

Keskivaiheen loppu näyttää jo energiatasoni hiipumisen. Vaikka panokset kovenevat, hidastuu toiminta ja muuttuu tunteellisemmaksi. Löysin selailemalla täältä hirveästi säämotiivin toistoa. Tarinassa eletään synkkää, sateista marraskuuta ja onpa yhden antagonistinkin nimi Marraskuu. Alitajuntani on tehnyt minulle nanotepposet. ;)

Loppu onkin sitten pakolla väännettyä. Suuret tunteet ovat laimenneet. Päähenkilönikin kuulostaa lopen uupuneelta. Hän etsii kaksi lukua omia voimiaan ja toivoa, jolla jaksaa eteenpäin. Lopulta tarina lähtee taas nikotellen liikkeelle ja juoksee nopeinta reittiä maalia kohti. Sivujuonille annetaan pari mainintaa, mutta siihen se jääkin.

Näihin tunnelmiin onkin hyvä lopetella tänään...

Olen hahmotellut tarinan 5 osaan kässärin nykyversiossa, tosin jako on lähinnä itseäni varten. Se auttaa jäsentelemään tarinan huippukohdat, näkemään missä on löysää ja missä liian tiivistä. Tein uuden lukulistauksen sen perusteella mitä nyt on kirjoitettu. Listauksen mukaan lukuja on jäljellä 2-3.

En enää edes yritä totella sääntöä "näytä, älä kerro", vaan ängen olennaisen informaation tarinan taustakuvioista dialogiin. Ratkaisu tuntuu liian helpolta ja vaatii rutosti lisää pohjustamista.

En osaa edelleenkään kirjoittaa mysteerejä. Molemmat LP:n isoista mysteereistä tuntuvat - ainakin itselle - täysin latteilta ja ennalta-arvattavilta. Yritin kai kirjoittaa suuria shokeeraavia käänteitä, mutta tajusin nopeasti, että tarina on paisunut todella laajaksi ja että uhraan mielummin arvuuttelun ja yllätysmomentin, kuin jätän puhumatta näiden käänteiden merkityksestä tarinalle.

LP on ehdottomasti juonivetoinen tarina. Siinä on hahmoja, joiden motivaatiot ja tarinat ovat koko jutun ytimessä, mutta heidän tekonsa kuljettavat juonen alas rinnettä vierivän kiven tavoin. Illuusioni siitä, että kirjoittaisin hahmovetoista kirjallisuutta (epäonnistuneet kässärini) on lopullisesti hajalla.

Juuri nyt mieli halajaa lepoa. Koti on sekaisin, keksimme avokkini kanssa pitkästä aikaa konsoliropen, jota jaksamme pelata yhdessä (ainakin toistaiseksi), ja editointi ei kiinnosta minua yhtään tässä vaiheessa. Perfektionistina olemisessa vaikeinta on tekstistä luopuminen, vaikka sen virheet näkisi.

Nyt olen sitä mieltä, että kolmen luvun päästä LP:n raakaversio on valmis.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Ryppyjä rakkaudessa?

Tämä latteasti otsikoitu postaus kertoo siitä itsestään: romantiikan kirjoittamisesta. Sen kai pitäisi olla helppoa naiskirjoittajalle - onhan meidät usein kyllästetty elämää suuremmilla romansseilla lapsuudesta lähtien. Tunnustan lukeneeni romantiikkaa monessa muodossa ja nauttineeni siitä usein isomman tarinan lisukkeena. Olen myös kirjoittanut romantiikkaa vuosikaudet aina jossain määrin.

Tällä kertaa tunnun vain lyövän päätäni seinään tämän asian kanssa. LP:ssä on romanttinen sivujuoni, sellainen joka on nivoutunut tarinan ytimeen vuosien saatossa. Tunnen että tämä romanssi kuuluu tarinaan ja sen pitää olla siellä. Tästä huolimatta jokainen ns. romanttinen kohtaaminen tuntuu lässähtävän latteaksi ja kuluneeksi klisheiden kirjaamiseksi. Pyörittelen silmiäni, metsästän Cupidoa ja yritän valaa itseeni oikeaa fiilistä soittolistoilla.

Ei onnistu. Elänkö kenties sellaista hetkeä omassa elämässäni, että suurten romanssien aika on ohi?

Havainto, Edith Södergran.

Kuuden parisuhdevuoden jälkeen voin sanoa, ettei tasapainoinen parisuhde ole aina kauhean dramaattista katseltavaa. Lukurintamalla olen tainnut lukea elämää suurempia romansseja jo liikaakin, kun sietokykyni tuntuu olevan rajoillaan klisheiden ja epätasapainoisten pariskuntien kanssa.

Minua kai vaivaa aikuistumisen sivutuote: kyynisyys. En taida enää muistaa miltä rakastuminen tuntuu tai miten se saattaa muuttaa koko maailman ympärilläsi. Toisaalta olen itse ollut hyvin jalat maassa rakastumisieni suhteen, mikä saa minua pyörittelemään silmiäni paljon kaiken mallisille salamarakkauksille.

En kai enää usko sellaisiin "yhdessä ikuisesti" rakkaustarinoihin kuten ennen. Uskon pikemminkin Scarletteihin ja Rhetteihin, huonoihin ajoituksiin, kivun sanoittamisen vaikeuteen ja siihen, että ihminen ei ole kärsivällinen olento. Viimeisen parin vuoden aikana olen nähnyt tosielämässä enemmän eroja kuin toisiaan yhä rakastavia pariskuntia.

Metsän vaalea tytär, Edith Södergran.

Fandomin kielessä puhutaan OTP:stä, one true pairingista. Tämän pariskunnan edesottamuksia seurataan loppuun asti ja toivotaan parasta. Heidän tarinansa nykii fanin sydänjuuria. Kun tässä yritin yksi päivä etsiä inspiraatiota jostain minua innostaneesta pariskunnasta, omasta OTP:stäni, tajusin pohjimmillani fanittavani yhä Sarah Connoria ja Kyle Reesea (♥). Minussa on varmaan jotain pahasti vialla, kun ylipäätään ajattelen Terminaattoria romanttisena tarinana. O.o'

Koen romanttisten hetkien kirjoittamisen vaikeaksi, koska minulla on jokin hämärä käsitys siitä, että suuri romanssi vaatii dramatiikkaa, puheita ja suuria tunteita. Minulle rakkaus on aina ollut yksinkertaisempaa: tekoja sanojen edellä.

Tarinassa ei ole kolmansia osapuolia, ei merkittävää konfliktia rakkaustarinan edessä, ei jumalaisen näköisiä hahmoja, jotka himoavat toisiaan heti ensimmäisestä kohtaamisesta. Rakkaus on koko ajan siinä taustalla, yhtä luonnollisena kuin hengittäminen. Ristiriita onkin varmaan se, etteivät omat kokemukseni rakkaudesta vastaa sitä mitä viihde yrittää minulle rakkaudesta sanoa. Yritän kuitenkin kirjoittaa kuten olen oppinut, luoda niitä suuria hetkiä, mutta ne eivät vain tunnu istuvan tarinaan.

Sonetti 44, William Shakespeare.

Ja tämän postauksen perusteella voisi tietenkin vain todeta, että miksi sitten yritän änkeä tarinaan Jenkkityylistä elämää suurempaa rakkautta? No koska se kuuluu nuorten genreen? No miksen vain leikkaisi koko rakkaustarinaa pois jos se kerran rassaa? ...koska minä pidän siitä rakkaustarinasta kaikesta huolimatta?

Ongelmani on siis se, että minusta on tullut kyyninen ihmisolento, joka ei osaa kirjoittaa rakkaudesta idealisoidusti. Osaan kyllä matkia romantiikan henkeä, kirjoittaa sellaisesta keskiaikaisesta rakkauskäsitteestä, jossa rakkauden objektia ihaillaan kaukaa ja angstataan. Mutta jos tuon tyyppinen asetelma tulisi laittaa nykyhetkeen niin, että molemmat osapuolet diggaavat - joo ei kiiitos.

Taidan miettiä liikaa kuvitteellista lukijaani tässä vaiheessa. Tuntuu, ettei minulla ole työkaluja välittää omia tunteitani hahmoja kohtaan lukijalle - mikä ei kyllä itsessään ole edes olennaista. Enhän minä voi hallita lukijan tuntemuksia hahmoja kohtaan! Joku tykkää, joku ei.

Eniten taidan pelätä, että hahmojen välinen yhteys jää latteaksi ja tylsäksi aikana, jona paranormaalin romantiikan toisinaan kyseenalaiset parisuhdemallit esitetään eeppisen rakkaustarinan pohjapiirrustuksena.

Luonnistuuko romantiikka teiltä? Entä millainen romantiikka uppoaa?

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Vääristä hälytyksistä

Kävimme tänään kirjoittajatoverini Been kanssa Orion-teatterissa, jossa näytetään vanhoja elokuvia. Yksi syksyn teemasarjoista on fantastinen 80-luku, joka tarjosi mahdollisuuden nähdä yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani valkokankaalla: Jim Hensonin fantasiaklassikon Labyrintin.

Labyrinttifanin arkistoista...

Reissu oli hauska ja elokuva mitä mainioin, etenkin elävän yleisön kera. Oli ihana seurata muun yleisön reaktioita vauhdikkaan leffan käänteisiin. Se jotenkin teki elokuvakokemuksesta tuoreen, vaikka olen vuosien varrella Labyrintin nähnyt kymmeniä kertoja.

Elokuvaa en voi koskaan kehua tarpeeksi. David Bowie on charmikas ja kiehtova pahis, Jennifer Connelly  samaistuttava ja uskottava protagonisti, elokuvan fantasiamaailma on vivahteikas ja kiinnostava, sen nukketeatterilla toteutetut asukkaat voittavat monen nykyleffan efektit 6-0 (Jim Henson company ♥) ja Trevor Jonesin säveltämä soundtrack on aivan loistava. David Bowie on itse tehnyt elokuvaan usean itsetulkitsemansa biisin, joista suosikkini on kenties synkkäsävytteinen "Within You" elokuvan loppupuolelta.

Jos siis 80-luvun fantasiaelokuvat uppoavat (ja tämä viihdyttää ikään katsomatta), etkä ole vielä Labyrinttiin tutustunut, niin etsi tämä helmi toki käsiisi joku kerta! Uskon ettet pety.

 

Toisaalta on mielenkiintoista tutkia lapsena rakastamiaan elokuvia ja kirjoja aikuisen silmin. Löytyykö sieltä uusia ulottuvuuksia, joita ei itse aiemmin tajunnut? Koin hauskan oivalluksen katsoessani elokuvaa pitkästä aikaa. 

Elokuvan keskivaiheilla Sarah ja Hoggle kohtaavat erikoisia kivikasvoja Labyrintin uumenissa. Nämä kivikasvot toistavat kovaan ääneen erilaisia lannistavia lausumia: 

"Tämä ei ole oikea suunta."
"Varo. Varo."
"Palaa vielä kun voit."
"Tämä tie johtaa varmaan tuhoon."


Hoggle kutsuu kivikasvoja vääriksi hälytyksiksi. Labyrintti on niitä pullollaan - etenkin kun ollaan oikealla tiellä.

Kirjoittajana allekirjoitan tämän tosielämässäkin. Lannistavia ihmisiä on kaikkialla. Moni varmasti jakelee neuvojaan absoluuttisina totuuksina asiasta jos toisestakin.

Kirjoittaminen on harrastus, jolle ei tunnuta antavan arvoa, ellei siinä menesty ammattimaisesti. Kirjailijaksi ryhtyminen puolestaan vaatii kovaa nahkaa kritiikille ja arvostelulle. Mainetta siitä tuskin saa, ellei käy loistava tuuri. Rahaakin kirjamyynnistä saa usein vallan heikosti ja kirjailijan tuntipalkka on usein aika mitätön.

Mutta Labyrinttifilosofian mukaan lannistavien ääniä alkaa kuulua, kun tullaan oikealle polulle. En tietenkään väitä, etteikö osaa äänistä kannata uskoa. Mutta esimerkiksi internetin anonyymi keskustelupalstakulttuuri on niin julmaa, etten lannistuisi niiden kommenteista liiaksi.

Parasta onkin ympäröidä itsensä muilla kirjoittamisesta innostuneilla henkilöillä ja saada vertaistukea tällä tavoin. Lannistavat äänet katoavat pois kuvioista helpommin, kun niiden vierellä on positiivinen vertailukohta, joka ei ole kuitenkaan sokea puutteillesi (kuten vaikkapa perhenjäsenet toisinaan ovat).

Periaatteessa oma kässärini kilpailee jokaisen blogimaailmassakin seikkailevan kirjoittajan kässärin kanssa. Iloitsen kuitenkin mielummin muiden saavutuksista ja annan heille yhden iloisen äänen väärien hälytysten sijaan. Maailmassa on tarpeeksi negatiivisuutta muutenkin. 

Kiitoksia jälleen kerran kirjoittajakollegoilleni. Olette mahtavia! ♥ ♥

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Kun kuha tuli kylään

Viimeinen kuukausi on ollut tosi raskas ja sen kyllä huomaa. Katsotaan vaikka blogipostauksia: yleensä olen ahkera postaamaan ja lepertelemään ties mitä. Tässä kuussa ei ole kiinnostanut tippaakaan. Toisaalta on tuntunut, että Nanowrimon edistymistä pitäisi infota, toisaalta omat saavutukset ovat tuntuneet ihan surkeilta.

Minulla on käynyt kylässä lannistajakuha:

Lannistajakuha kertoo mikä elämässäsi on pielessä!

Kuha on se pieni ääni siellä kirjoittajan päässä, joka kertoo, ettei omista saavutuksista ole yhtään mihinkään. Se on väsymys pitkään työpäivään, uuvuttavaan työmatkaan, työpaikan aiheuttamaan stressiin, sotkuiseen kotiin, perään huuteleviin kavereihin, katsomattomiin leffoihin, lukemattomiin kirjoihin ja kirjoittamattomiin sanoihin. Lannistajakuhan lampi on aina puoliksi tyhjä. 

Olen tässä keräillyt voimiani kuhan nappaamiseen, filerointiin ja syömiseen (koska kuha on tosi herkullista!), mutta toistaiseksi tämä ovela peto on voittanut 10-0. 

Marraskuu loppuu uupuneissa tunnelmissa. Kirjoitin Nanowrimossa 55 000 sanaa, joista 40k ekalla viikolla ja loput viikot 5k tahtia. Tämän jälkeen LP:n sanasaldo on ~73 000 sanaa, josta puuttuu vielä loppu, ehkä näin 10 000 sanaa. Sitten LP:n eka versio olisi valmis ja voisin pitää taukoa siitä. 

Sen sijaan, että olisin innoissani saavutuksesta, märehdin kässärin sisältöä ja potentiaalisia ongelmia. Jostain syystä en osaa keskittyä lainkaan siihen, että minulla oli oikeasti hauskaa tämän kässärin kanssa. Että koin sen kanssa sen ykkösversion huuman, jonka jokainen kirjoittaja haluaa luokseen. 

Tarvitsisin vierailun motivaatiovalaalta:

Motivaatiovalasta kannattaa moikata vaikka päivittäin :D

En tietenkään halua ruikuttaa. Päällisin puolin asiani ovat hyvin: tekstiä syntyy, olen vakitöissä ja minulla ihana perhe ja ystäväpiiri. Jostain syystä marraskuun pimeys vaan tekee tämän minulle joka vuosi. Mutta ainahan me ihmiset keksimme murheita. ;)

Onneksi edessä on kahden viikon Joululoma. Rentoudun, käyn kylässä ja katson tekstiä uusin silmin. Sitä ennen kirottu marraskuu ehtii loppua, työahdistus helpottuu ja käymme tänä viikonloppuna siskojen kanssa katsomassa uuden Nälkäpelin. Vaikka asiat tuntuvat välillä hankalilta, kestää tätä tunnetta onneksi vain jonkun aikaa. 

Motivaatiovalaan sanoin: Kyllä se siitä.


Kiiruhdin validoimaan voittoni jo 25 päivä,
jotta pääsisin sanapaineesta rennompaan kirjoittamiseen
 

Nanowrimo on taas voitettu ja kerrankin kehityskelpoisella kässärillä! Suunnitelmallisuus toimii minulla erinomaisen hyvin ja aion jatkossakin tehdä yhtä tarkan kirjoitussuunnitelman. 

Sinänsä muuten outoa miten paljon tämäkin suunnitelma eli. Lukuja jäi kirjoittamatta, hahmot kehittyivät, motivaatiot muuttuivat, sekaan tunki elementtejä, joita en osannut odottaa. Usein nämä muutokset tekivät kässäristä monipuolisemman ja mielenkiintoisemman. 

Timantiksi paineen alla?

Huvittavinta Nanowrimossa oli kuitenkin varmaan se, miten huomasin poimivani tavaraa kässäriin katsomistani sarjoista ja leffoista. Tiedättekö sellaisia pieniä yksityiskohtia: termejä, tropeja, saman tyyppisiä tilanteita, kemioita jne. Osa ei haittaa lainkaan, ovathan siellä seassa intermediaalisina viitteinä ja pääsiäismunina. Osan otan pois editointivaiheessa, kun ei ole samanlaista painetta keksiä jotain, vaan voi oikeasti miettiä vähän omaperäisempiä ratkaisuja.  

Paineita en ole näistä ottanut alkukauhistuksen jälkeen. Tyhjiössähän mikään ei synny, eli muut teokset vaikuttavat aina.

Katsotaan mitä tästä vielä syntyy, kunhan marrasahdistus laantuu! :D

perjantai 8. marraskuuta 2013

Nano 2013: Ensimmäinen viikko

Blogi onkin ollut tämän viikon poikkeuksellisen hiljaa! En voi kuin vedota kirjoittamisrauhaan.

Kirjamessujen hulinan jälkeen päässä pyöri paljon sellaisia ajatuksia ja odotuksia, joita ei mielestäni kuulu ajatella liikaa uuden käsikirjoituksen kirjoitusprosessissa. Tämän vuoksi pään tyhjentäminen Nanowrimon kaltaisella yhteistapahtumalla osuu loistavaan saumaan! 

Matkaan lähteminen on usein se vaikein osuus. Suunnittelu kannattaa!

Lukuisista Nanowrimo-osallistumisistani huolimatta olen tuottanut niissä aina lähes poikkeuksetta surkealaatuista tekstiä, joka ei ole ollut itsessään kehityskelpoista. Kökkö ilmaisu ei ole kuitenkaan se isoin ongelma, vaan tekstin rakenteellinen heikkous. En vain ole osannut kirjoittaa kässäreihini toimivaa rakennetta intuitiivisesti.

Esittelin viime kuussa blogissa ns. Snowflake metodin, joka on siis väline kirjan juonen luonnosteluun. Tällä kertaa päätin luonnostella kässärin mahdollisimman pitkälle, jotta välttyisin edellisvuosien suden kuopilta. Halusin saada Nanosta aikaan nimenomaan kehityskelpoisen käsikirjoituksen. 

Siispä kirjoitin LP:lle 4 sivun synopsiksen, josta tein lukusuunnitelman. Suunnitelmassa olivat luvut, hahmot, tapahtumapaikat, sekä tarinan juonet (pää ja sivu). Rakenne ei ollut kuitenkaan tällä valmis. Tuppaan kirjoittamaan liikaa kohtauksia, joissa ei oikeasti tapahdu mitään. Nyt halusin varmistaa, että nauttisin jokaisesta kohtauksesta ja että niillä olisi varmasti joku pointti tarinan kannalta.

Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että lukusuunnitelmaani tarvitsi lisätä kolme saraketta: 
a) päähenkilön tavoite
b) antagonisti, joka haluaa päinvastaista
c) näiden kahden aiheuttamasta konfliktista syntyvä kriisi eli kohtauksen lopputulema. 

Kun aloin hahmotella näitä jokaiseen lukuun, tajusin hyvin nopeasti miten saatoin ketjuttaa juonen yhtenäiseksi jatkumoksi, jossa juoni ei riepottele passiivista päähenkilöä mukanaan, vaan aktiivinen päähenkilö kuljettaa juonta eteenpäin!  

Lukusuunnitelma oli valmis ja se näytti alustavasti 60 000 sanaa. Tämän lisäksihän LP:hen oli jo kirjoitettu 20 000 sanaa, ns. hahmojen koeajoa, eli tarinan alku. Lähdin Nanowrimoon luottavaisin mielin.

Nanossa ei ole tarkoitus keskittyä yksityskohtiin, vaan suurin linjoihin.

Otin alusta lähtien asenteen, että kirjoitan mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti. Aivoni oli tavallaan ohjelmoitu supernopeudelle jo viime vuonna, jolloin tein tuplananon (projekti M). Tavoite äärimmäisestä kirjoitusnopeudesta myös toteutui.

Ensimmäisen viikon aikana kirjoitin keskimäärin 5000 sanaa per päivässä. Huippupäivänä sanoja tuli 9000 ja pohjapäivänä 3000. Torstai-iltana loppusaldoni oli yhteensä 40 000 sanaa. Tämä on pitkälti Nanowrimo foorumien Ylisuorittajat ketjun aikaansaamus - kilpakumppanien saldokateus vei yllättävän pitkälle arjen kiireistä huolimatta. ;D

Tämän lisäksihän osallistuin myös haasteeseen lihaskuntoliikkeiden suorittamisesta Nanon aikana. Itse päätin suorittaa lihaskuntoliikkeitä jokaisesta kirjoitetusta 1000 sanasta 20 kpl sarjan. Eli tein liikkeitä n. 100 päivässä. Nollakunnosta aloitettuna tämä oli aikamoinen suoritus. 

Ekalla viikolla lihaskuntoliikkeitä kertyi 800 kpl, joista 300 kyykkyä, 280 selkää, 180 vatsaa ja 40 punnerrusta (näistä oli luovuttava heti ekoina päivinä, sillä kylmiltään ei tullut yhtään mitään). 

Tein liikkeet aina seuraavana päivänä, ennen kuin aloin kirjoittamaan sen päivän sanoja. Voin sanoa, että pari ensimmäistä päivää oli aika tuskallisia! Mutta toisaalta liikkeet pelastivat kivuliailta niskajumeilta, joita sain viime vuonna ihan liikaa. Liikunta myös tarjosi paljon uutta energiaa! Suosittelen lämpimästi :D

Kirjoittaminen suunnitelman kanssa on tunnelissa kulkemista - Hyvällä tavalla ;D.

Entäs sitten itse tarina? Nano tekstiksenihän valikoitu projekti LP, joka on siis ollut elämässäni jo yli vuosikymmenen. Olen yrittänyt kirjoittaa siitä käsikirjoitusta useaan otteeseen, mutta syystä tai toisesta en ole onnistunut. Minulla oli siis jo jonkin verran ajatuksia siitä mitä tarinassa tapahtuu, vaikken ollut miettinyt sitä alusta loppuun.


Valmiina LP:stä oli ehkä kolmen lauseen mittainen runko: alkutilanne, käännekohta ja loppu. Tunsin päähenkilön ja hänen ystävänsä ainakin pintapuolisesti, tiesin antagonistin motivaation ja hahmotin sen, että kässärissä on kumminkin kaksi aika limittäistä pääjuonta. Suunnitelmalla ikään kuin pakotin kaikki vanhat ideat paperille ja täytin niiden aukot uusilla ideoilla. Jonkin verran jäi myös itse kirjoittamisen varaan, koska vaikka kirjoitin kohtauksille tavoitteet, konfliktin ja kriisin tarvitsivat hahmon aikaa kohtausten väliin toipua tapahtuneesta sekä jäähdytellä.

Minulla oli mielessäni useampikin kauhukuva siitä, miten suunnitelman kanssa kirjoittaminen tappaa kaiken kiinnostukseni. Tämä osoittautui turhaksi luuloksi. En kirjoittanut sokeasti suunnitelmani kanssa, vaan jätin osan kriiseistä toteuttamatta, kuittasin suunniteltuja kohtauksia vain muutamalla lausella, lisäsin matkan varrelle uusia konflikteja ja sain jatkuvalla syötöllä hyviä ideoita siihen miten hahmot toteuttaisivat asioita. 

Minulla ei ollut oikein missään vaiheessa tilaisuutta ahdistua tyhjästä paperista, koska tiesin koko ajan minne tarina on menossa. Niinä hetkinä, kun kirjoittaminen ei kiinnostanut, tsemppasin itseni siirtymään mahdollisimman nopeasti seuraavaan kohtaukseen.

Juonellisesti LP:n Nanosta syntyvä käsikirjoitus on eheähkö (kerrankin!). Kielellisesti se on aika kamala. XD Kiireellä kirjoittaessa tarinan kieli typistyy pakostakin, sillä tulee käytettyä heti ensimmäistä mieleen tulevaa, usein kulunutta ilmaisua. Kirjoitin paljon dialogia, jossa on niitä kirottuja adverbejä, ja kuvailen ihan liikaa hahmojen kasvojen ilmeitä toteamuksilla. "Näytä, älä kerro" ei siis toteudu kovin hyvin. 

Onnistumisiakin tietenkin on. Välillä kirjoitetun sekaan uppoaa flown voimasta kauniita ilmaisuja ja metaforia. Olen mielestäni onnistunut hahmojen luomisessa ja viihdyn heidän seurassaan. Päähenkilö tuntuu ainakin omassa päässäni ikäiseltään. 

Oman kässärin kanssa on pakko olla siellä tunnellissa, suojassa muulta maailmalta..


Suurin haaste kässärissä lienee sen sävy. Tällä hetkellä tarinan huumori on todella mustaa, välillä taas lapsellisempaa. Kässärissä on kuolemaa, väkivaltaa, petoksia, seksiä, mediakriittisyyttä, kauhua ja melkein kaikki päähenkilöt kärsivät jonkin asteisesta posttraumaattisesta stressioireyhtymästä. Tarinan alku on aika perinteinen fantasiaseikkailu, mutta loppu käsittelee teemoja realistisemmin. Pelkään, ettei teoksesta tule riittävän yhtenäistä.

Minua kuitenkin lohduttaa suuresti ajatus siitä, että koelukijani pystyvät katsomaan tekstiä tuorein silmin ja kertomaan toimiiko se lainkaan. Pitäisikö väkivaltaisuutta rajoittaa? Pitäisikö hahmojen traumoja käsitellä hienovaraisemmin? Menenkö sävyn kanssa metsään? Toimivatko fantasian toismaailmaiset elementit yhdessä painavan realistisen puolen kanssa? Olen vielä liian lähellä tätä tekstiä, jotta voisin vastata itse näihin kysymyksiin.

Kirjoitussuunnitelman mukaan minulla on vielä 20 000 sanaa kirjoitettavana. Tämä loppusuora on kaikista haastavin myös kirjoittaa. Vanha sanonta kuuluu: Pimeintä on juuri ennen aamua. Pystyin kirjoittamaan kevytmielistä seikkailua nopeasti, koska hahmot olivat suoraviivaisempia. Nyt kun haaste menee henkilökohtaisemmalle tasolle, liittyy kirjoittamiseen enemmän ristiriitaisten tunteiden myötäelämistä. Se on todella raskasta kirjoittaa, vaikka onkin tarpeellista hahmojen katharsikselle. 

Samalla yksityiselämäni puolella on sattunut jotain sellaista, että en voi oikein ottaa aikaa hurjille kirjoittamisputkille tällä hetkellä. Minun on oltava erään kärsivän läheiseni tukena. Kirjoitustahti siis hidastuu pakostakin. Olisin ehkä kyennyt jatkamaan villiä seikkailutarinaa, koska se olisi tarjonnut todellisuuspakoa. Mutta tarinan realistisempi osuus osuu kieltämättä nyt tämän tapahtuman johdosta liian lähelle omiin kipupisteisiin.

Aion kirjoittaa LP:n lopun maltillisemmin, mikä lienee ihan viisasta. Ei siis enää 9000 kirjoituspäiviä, mutta 2000-3000 päivässä on varmasti ihan toteutettavissa oleva tahti.

Suunnitelmanikin on huomattavasti hämärämpi seuraavien lukujen kohdalla. En halunnut mennä tähän tarinan vaiheeseen liiaksi suunnitellessani, koska tiesin tämän olevan vaikein vaihe. Ja se on juuri se syy, miksi nyt täytyy pinnistää ja mennä rohkeasti sinne, vaikka oma jaksaminen onkin kortilla.

Otan nyt ihan iisisti, selvittelen oman elämän ikävämmät jutut pois alta ja runnon LP:n lopun kasaan. Joulukuun pidän taukoa ja sitten alkaa pikaeditointi ennen koelukua. Nyt täytyy tosin ensin jatkaa kakkosviikkoon uudella virralla murheista huolimatta.

torstai 31. lokakuuta 2013

Nanowrimohuumaa!!!

Olipa kerran kaukaisessa galaksissa National Novel Writing Month (NaNoWriMo),
tuo katala marraskuinen hirviö, joka syö kirjoittajaparkojen sielut joka vuosi.

Blogimaailma varmaan räjähtää kohta Nanowrimopostauksista, joten pidän omani lyhyenä. 

National Novel Writing Month on jokavuotinen yhteistapahtuma, jossa erilaiset kirjoittajat ympäri maailmaa kirjoittavat yhden kuukauden aikana 50 000 sanaa, eli 1667 sanaa päivässä. Tapahtuma järjestetään verkossa joka marraskuu. 

Mitä Nanowrimossa voi voittaa? Ei oikeastaan mitään muuta kuin itsensä. Nanowrimo yrittää opettaa kurinalaisuutta. Toisaalta Nanowrimo tuo myös kirjoittajat yhteen foorumeillaan, mikä on ihanaa vaihtelua kirjoittamisen ylhäiseen yksinäisyyteen. 

Osallistunko? Kyllä. 

Siis kahdeksatta kertaa? Jep, tämä on minulle jo rituaali. Ja marraskuu on todella synkkä ilman nanottamista. ;)

Mikä on erilaista tänä vuonna? Haastan itseni myös liikkumaan eli teen vatsa/selkälihaksia sekä kyykkyjä/punnerruksia sitä mukaan kun sanoja tulee!
 
Hiljeneekö blogi? Aivan varmasti. Marraskuussa keskityn kirjoittamaan, mikä ei aina ole itsestäänselvyys. Lupaan kuitenkin lyhyitä tilannepäivityksiä jne.

Viimeisiä sanoja? May the odds ever be in your favor!

maanantai 28. lokakuuta 2013

Helsingin kirjamessut 2013: Sunday Drive

Viimeinen messupäivä aukeni samanlaisissa tunnelmissa kuin muutkin: järkevät messusaappaat olivat aamulla hukassa, puuroa meni väärään kurkkuun ja sotkin kynsilakkani. Ongelmista huolimatta pääsin kuitenkin messuille elävänä ja lähdimme messuseuralaisteni kanssa uuteen messupäivään.

Tällä kertaa sain seuraukseni kirjoittajabloggarit Been ja Lilan (Tässähän alkaa tulla jo ihan Doctor Who-olo vaihtuvien seuralaisten kanssa; olisiko tumman sinisestä Toyota Yariksestani Tardikseksi? O.o').

Sunnuntaina valtava messuhallikin alkoi tuntua pikemminkin
tutulta Kirjallisuuden pikkukaupungilta. ;)

Ohjelmamme oli jälleen äärimmäisen kunnianhimoinen, joten kaikkea ei vaan kyennyt/voinut/pystynyt.

10.30 - 11.00 Nykykirjailijan ammatti-identiteetti
11.30 - 12.00 J.S Meresmaa - Mifongin Aika
12.00 - 12.30 Hugh Howey - Siilo
12.30 - 13.00 Suomen Kalliomaalaukset
13.30 - 14.00 Millainen on hyvä romaani?
13.30 - 14.00 Miten kirjaa myydään?
13.30 - 14.30 Kuinka kirjoittaa lapsille?
14.00 - 14.30 Magdaleena Hai - Kellopelikuningas
14.30 - 15.30 Moni esikoiskirjailija saa näyttävän lähdön

Kuten varmaan huomaatte, oli äärimmäisen turhauttavaa tajuta, että 13.30 alkoi kolme paneelia, jotka olisivat olleet kirjoittajalle äärimmäisen mielenkiintoisia! Kolmeksi ei kuitenkaan voi jakautua, joten yksi oli valittava. Sunnuntaina paneelien päällekkäisyys oikein korostui. :(

Virpi Hämeen-Anttila (piilossa), Heidi Köngäs ja Tuula-Liina Varis.

Nykykirjailijan ammatti-identiteetin jäljillä-paneeli tarjosi kokeneiden kirjailijoiden keskustelua siitä millaista kirjailijana olo nykyään on. Keskustelun PJ:nä toimi Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis, joka lienee kirjoittajabloggareille äärimmäisen tuttu; hän on aikaisemmin mm. kertonut olevansa sitä mieltä, ettei nuorista ole kirjailijoiksi, vaan kirjailijuus vaatii elämänkokemusta (tästä voi lukea lisää mm. hukkateiltä, tummista tarinoista ja missio kässäristä). Paneeli sitten alkoikin heti Variksen toteamuksella, etteivät panelistit ole aloittaneet uraansa "tyttöinä", vaan heillä on pitkät arvostettavat urat takanaan. ;)

Mm. kirjallisuuden tutkijana ja kääntäjänä työskennellyt Hämeen-Anttila näki kirjailijaksi ryhtymisen kypsällä iällä sekä etuna että haittana. Toisaalta hänen oli opittava kirjoittamisessaan eroon kaiken näyttämisestä ja asiallisuudesta, toisaalta asiantuntevaan materiaalin keräämiseen oli hyvät välineet. Pitkä ura oli myös antanut hyviä kontakteja, elämänkokemusta ja vahvan nahan kritiikin suhteen. Hän ei uskonut, että olisi kestänyt kaikkea saamaansa palautetta nuorempana samalla lailla.

Myös Köngäs tuli kirjailijaksi usean ammatin jälkeen (mm. toimittaja ja tuottajana). Hän heräsi kirjailijuuteen oikeastaan aloittaessaan ohjaajan työt ja ymmärsi, että hän halusi kirjoittaa itsekin. Varis kertoi kirjoittaneensa julkisuuteen aina ja että hänellä on tämän vuoksi terve suhde julkisuuteen ja kritiikkiin.

Hämeen-Anttila pohti, että onkohan hänen laaja perussivistyksensä taakka lukijalle. Hän koki kirjoittaneensa kirjoihinsa usein pintatasoa syvemmän tason, jonka ymmärtäminen vaatii lukijaa avartamaan mieltään. Hämeen-Anttila kertoi myös tekevänsä paljon taustatyötä ja tutkivansa ilmiöt ja asiat joista kirjoittaa perusteellisesti. Osa lukijoista onkin antanut palautetta, ettei olisi halunnut niin perusteellisia yksityiskohtia vaikkapa talon rakentamisesta. Toisaalta hän on sitä mieltä, ettei kirjoja voi kirjoittaa kaikille.

Köngäs koki, että elokuvan leikkaaminen on opettanut häntä myös kirjan editointiin ja kehittänyt hänelle hyvän silmän asioihin, joita on mietittävä kohtauksen vaihtuessa toiseen: tunnekuljetus, kertoja, tunnelma.

Aiheen vierestä: söin messuilla syntisen hyvän katkarapuruisleivän!

Variksen mielestä kirjailijoista on yhä vanhanaikainen käsitys suurina taiteilijoina, vaikka he ovatkin usein köyhiä moniosaajia. Kirjailijat ovat silpputyön mestareita: he kirjoittavat lehtiin, toimivat kääntäjinä, pitävät kursseja jne. 60%:lla (ilmeisesti kirjailijaliiton jäsenistä) on toinen ammatti.

Hämeen-Anttila allekirjoittaa väitteen. Hänen mukaansa silppuisuus on jopa kasvanut viime vuosikymmeninä. 10 vuotta on lyhyt aika kirjoittaa hyvin taustoitettu kirja, ja muu kirjoittaminen ja tekeminen ruokkii ajatuksia, tarjoaa haasteita ja inspiraatiota. Nykyään kirjoittajan esiintyminen on painottunut. Välillä tulee tunne, että kiskotaan joka paikkaan, vaikka pitäisi vain istua ja kirjoittaa. Kirjoja kirjoitetaan on-off ja rinnakkain vuosikausia, koska kirjailijakin tarvitsee etäisyyttä ja "vapaita" omista maailmoistaan.

Köngäs pitää kirjailijan työtä hitaana: vaikeissa aiheissa tutkimustyö kestää kauan. Koska keskittyminen on pakollista, on kirjailijan pakko myös aikatauluttaa tekemistään. Hän myös kokee kirjailijaidentiteetin markkinoinnin hankalaksi, sillä uudistuva kirjailija ei sovikaan tarkkaan määritelmään. Esimerkiksi liukuminen kohderyhmien, lasten ja aikuisten välillä, on aiheuttanut hämmennystä.  

Varis luonnehtii kirjailijan ammattia yksinäiseksi ja vaativaksi. Nykyisin kuvaan on astunut myös julkisuus, kun kirjat myydäänkin kirjailijan persoonalla, eikä kirjan sisällöllä. Varis on huomannut myös eräänlaista julkisuuden kipeyttä, halua olla esillä. 

Köngäkselle julkisuusajattelu on vierasta. Hänestä naiskirjailijat "erotisoidaan julkisuudessa" turhan usein. Kirjailijalla pitäisi olla hirveä performanssi tai rooli, jotta hän kiinnostaisi. Hämeen-Anttila kummastelee myös ulkonäkökeskeisyyttä, muttei pidä muiden miellyttämistä osana työn kuvaansa. Samalla hän nauraa sille, että he ovat median silmissä jo liian vanhoja haastatteluihin, eikä heillä ole tarpeeksi mediaseksikästä persoonaakaan. Miksei puhuta siitä kirjasta?

Varis päivitteli huomion kiinnittymistä nimenomaan kirjailijan ammattiin. Hän myös mainitsi, että kirjailijaliitto saa hirveästi hakemuksia, joita he hylkäävät, koska he edellyttävät tietyntasoista ammattitaitoa. Sitten hän mainitsi Anja Snellmanin herkullisen hahmon Ivana B:n , joka on siis julkisuudenkipeä kirjailija-wannabe. Variksen painajaisissa Ivana B:t ovat valtaamassa Suomen. :D

Muut panelistit eivät ole kuitenkaan törmänneet Ivanan kaltaisiin henkilöihin. Köngäs piti hahmoa kärjistyksenä, joka juontaa juurensa median "taviksesta julkkikseksi" formaatteihin. Ne eivät kuitenkaan istu kirjallisuuteen, koska kirjallisuus on hiljaisuutta.

J.S.Meresmaa ja hänen haastattelijansa kuuntelevat katkelmaa Mifongin Ajasta.

Sitten päästiinkin taas Louhi-lavalle ja spefiaiheisiin kirjoittajahaastatteluihin. Tällä kertaa haaviin oli tarttunut tuttuakin tutumpi kirjailija J.S.Meresmaa. Minua oikeastaan jännitti etukäteen onkohan blogimaailmassa aktiivisen Meresmaan haastattelussa annettavaa sellaiselle, joka lukee hänen blogiaan aktiivisesti, mutta oli mukava huomata, että haastattelu oli kumminkin mielenkiintoinen!  

Meresmaa ei varsinaisesti unelmoinut kirjailijuudesta ennen kuin kirjoitti työttömyyspätkän aikana ensimmäisen version Mifongeista. Häntä hiukan huvitti se, kuinka lukijat ovat tulkinneet mifongit lohikäärmeiksi ja hän luonnehti itse niitä jumalten pedoiksi, jotka elävät useissa todellisuuksissa. Toivon totisesti, että seuraava Mifonki-kirja koskettaa tuota kuvausta entistä syvemmin! Hän kertoi myös omistavansa kameleontti-patsaan, joka inspiroi häntä luomaan mifongit. Olisi mielenkiintoista nähdä kuva ko. patsaasta. ;)

Kirjailijana Meresmaa tunnusti olevansa pikemminkin intuitiivinen kuin suunnitelmallinen. Hän ei ole miettinyt miten Mifonki sarja loppuu, vaan katsoo askeleen kerrallaan. Tämä antaa hänen hahmoilleen tilaa elää ja tehdä omat valintansa. Tarinan arvoituksellisuus myös pitää yllä hänen mielenkiintoaan kirjoittamisessa. 

Meresmaata inspiroivat erityisesti kartat ja hän onkin itse kuvittanut kirjojaan. Hän tosin tunnustaa jättävänsä karttoihinsa valkoisia kohtia, kuten vanhoissa kartoissa on joskus ollut. Niitä on hauska myöhemmin tutkia ja täyttää. Meresmaa ei ole lukenut omia kirjojaan niiden ilmestyttyä, vaan pitää katseensa tiukasti tulevassa. 

Fantasiassa on kuuleman vahva Tolkien-traditio, muttei Meresmaa koe fantasian kirjoittamista kahlitsevana. Kirjoittamisen motiivi lähtee sisältä päin. Kirjailijuus on kuitenkin julkinen ammatti, jossa vertaillaan menestystä jatkuvasti kollegoihin. Kenellä on isoin myynti, suurin näkyvyys, tai isoin lava messuilla? Meresmaan neuvo aloitteleville kirjoittajille onkin: "Hanki empaattisia kollegoja."   

J.Pekka Mäkelä haastattelee ulkolaiskirjailija Hugh Howeyta.

Päädyimme seuraamaan Hugh Howeyn Siilo-kirjasta kertovaa paneelia puhtaasti siksi, että Lila on sci-fi-intoutunut. Paneeli oli minusta antoisa, joskin hieman harmitti se, että kirjailijaa englanniksi haastatellut Mäkelä pysähtyi aina tulkkaamaan keskustelun. Puolen tunnin haastattelussa tämä söi esiintymisaikaa paljon. Ymmärrän toki, että kaikki kuuntelijat eivät ole harjaantuneita seuraamaan englanninkielistä keskustelua...

Howeyn Siilo alkoi lyhyinä omakustannettuina tarinoina. Lukijapalaute oli äärimmäisen positiivista ja hän kirjoitti lisää heidän vaatimuksestaan. Tässä mielessä Howey on monen klassisen science fiction teoksen jäljillä: esimerkiksi Orson Scott Cardin Ender ja Isaac Asimovin Säätiö alkoivat lyhyt tarinoina. Howeyn Siilossa ihmiskunta elää eristyksissä ja yhteiskunnan valta on vain näennäisesti sen johtajien käsissä. Oikea valta on IT-ihmisillä, jotka hallitsevat tietotulvaa. Tämä on liioitelma todellisen elämän asetelmasta, jossa Google, Apple ja Wall Street omaavat valtavan vallan ihmisten elämässä. Mitä jos valtaa käytetään väärin? 

Siilo perustuu myös ajatukselle, että maailma on erilainen kuin meille näytetään. Howey työskenteli mm. 10 vuotta risteilyaluksen kapteenina ja näki maailmaa. Asettuessaan aloilleen huomasi hän nopeasti, ettei TV:ssä esitetty maailma tuntunut vastaavan hänen kokemuksiaan. Uutiset näyttivät vain katastrofeja ja kriisejä. Tämähän ajatus on oikeastaan yksi vanhan liiton sci-fin perusteemoista; olemme kokeneet tarinan useassa eri olomuodossa aina Matrixista vanhoihin dystopioihin. Sen varhaisin tunnettu ilmentymä lienee Platonin Luolavertaus

Olen iloinen, että menimme kuuntelemaan paneelia, sillä kiinnostuin kyllä kovasti Siilosta. Ehkä luen sen joskus tulevaisuudessa. Esimerkiksi Taikakirjaimien Raija on blogannut tästä paneelista enemmän faninäkökulmasta, kannattaa tsekata! 

Kuuntelimme paneelin jälkeen Suomen Kalliomaalaukset-paneelin, jossa kirjailija Jukka Parkkinen ja Tuija Wetterstrand kertoivat tekemästään oppaasta. Keskustelu oli mielenkiintoinen erityisesti siksi, että avopuolisoni harrastaa melomista ja olemme jonkin verran luonnossa tarponeet ja meloneet. Panelistien mukaan he saavuttivat usean kalliomaalauksen juuri melomalla. 

Toisaalta kirjoittaja-minä katseli paneelissa esitettyjä kuvia kalliomaalauksista ja alkoi heti kuvitella silmissään kallioissa eläviä maalauksia ja niiden salaisuuksia. Mukaani saattoi tarttua paneelin jälkeen kirjakaupasta mieluisa joululahja. ;) 

(vas.) Minna Castrén, Mari Koli, Anna-Riikka Carlson, Silja Hiidenheimo.

Millainen on hyvä romaani-paneeliin osallistuivat kustannusmaailman rautaiset ammattilaiset Otavalta, Schildts & Söderströmsiltä, WSOY:ltä ja Teokselta. He luonnehtivat hyvää romaania oheisesti:

Kolin mielestä hyvä romaani myllertää sisintä: se provosoi ja kyseenalaistaa ja vie uusiin paikkoihin. Samalla se on uskottava ja koskettava tarina hyvistä henkilöhahmoista. Carlson uskoo, että hyvä tarina liikuttaa ja saa lukijassa aikaan uusia tunteita ja ajatuksia. Se saa lukijan luottamaan kirjailijaan ja heittäytymään. Se saa lukijan sulkemaan silmänsä ja uneksimaan.

Hiidenheimo on sitä mieltä, ettei hyvää romaania voi tyhjentää yhdellä lauseella. Se kyseenalaistaa aikaisemman käsityksen siitä mikä on hyvä tarina. Romaani on samaistumisen taide; se heittää lukijan uuteen maailmaan. Taitava romaani yllättää sitä lukiessaan ja kestää aikaa ja useamman lukukerran.

Castrénin pitää kysymystä hyvän romaanin ominaisuuksista on latautuneena. Suomessa vallitsee oletus, että romaanilla on suuri yhteiskunnallinen tehtävä ja sen on ansaittava arvonsa täyttämällä tämä tehtävä. Hänestä on tärkeämpää, että romaani tekee inhimillisen kokemuksen lukijalle käsin kosketeltavaksi. Viihdyttävyys on myös olennaista.

Carlsonille lukeminen on aina arvokasta. Hänestä on hienoa, että nykyään kuka vain voi jakaa lukukokemuksensa. Hän myös uskoo, että lukijat osaavat itse pitää mielessä eri kanavien lukukriteerit: kirjallisuuskritiikki kirjoitetaan eri motiivilla kuin vaikkapa kirjabloggaajan lukukokemus. Hiidenheimostakin on hienoa, että kustantamossa voidaan nykyään lukea suoraan reaktiot uuteen kirjaan. Koli komppaa edellisiä: nettiin levinnyt keskustelu on hyvä asia, sillä "pienessä ankkalammikossa on rajalliset mahdollisuudet keskustella kirjallisuudesta" (pieni ankkalammikko taisi olla printtimedia XD).

Aiheeseen liittyen: Melkein kaikki messuilta ostetut kirjat.
Osa menee (onneksi) lahjoiksi ;D


Hiidenheimon mielestä suomalaisen kirjallisuuskritiikin taso on heikentynyt. Lukijat eivät mukamas halua kuulla kirjasta vaan kirjailijasta. Kriitikot eivät näytä analyysinsa välineitä. Hän näkee kritiikin ongelmaksi sen, että siinä yritetään määrittää kirjallisuuden tehtävää. Ei taiteen kuulu vastata haluihin. Carlson jatkaa aiheesta. Hänestä on tylsää, että ammattikritiikkiä on niin vähän ja sitä kierrätetään eri lehdissä. Hänestä joissain blogeissa on myös ammattikritiikin tasoista analyysia. Castrén uskoo monimuotoisuuden voimaan. Yhteinen kokemus ja vastaanotto on tärkeä osa kirjallisuutta ja nykyisin tieto välittyy paremmin tuosta kokemuksesta.

Carlson ei aluksi mieti liikaa vaan ihastuu kirjaan ja jatkaa sen lukemista. Kriteereitä voi aina listata, mutta valinta kustannuskelpoisten kirjojen suhteen on aina intuitiivinen. Hiidenheimon mielestä kustantaja etsii aina uutta. Hän etsii kirjasta upeaa kieltä ja yllättävyyttä. Kolille on tärkeää, että kirjasta voi aistia uskottavuuden. Vaikka kirjoissa pyörivät paljon samat ja tutut teemat, voi ne aina kertoa uusin, tuorein tavoin. 

Castrénilta hyvän romaanin reseptin määrittely ei onnistu, sillä siinä on liikaa muuttujia. Kirjallisuudessa ei ole hyvän romaanin muuttumatonta muottia. Hänestä hyvä romaani herättää mielenkiinnon ja kipinän lukea se loppuun. Lukiessaan hän aistii potentiaalin ja sanoihin tulee usko.

Carlson kiteyttää ajatuksen. Rakastumisessa ei ole järkeä ja sitä kustantaja juuri tekee, kun hän löytää hyvän käsikirjoituksen: rakastuu siihen.

Hiidenheimo pitää hienona sitä, kuinka kustannustoimittajan kommentit voivat synnyttää jotain aivan uutta, kun kirjailija työstää romaania niiden pohjalta paremmaksi.  Hän ei myöskään allekirjoita kustantamoiden käytäväkeskusteluissa elävää ajatusta siitä, että kirjoittajakoulutus tasapäistäisi tekstejä ja köyhdyttäisi omalaatuisuutta. Hänestä on vain hyvä, etteivät aloittelevat kirjoittajat ole enää yksin.


Paluu Louhi-lavalle: Magdalena Hai ja haastattelijat.

Louhella haastatteluun oli saapunut Magdalena Hai, jonka uusin teos Kellopelikuningas (Gigi ja Henry #2) ilmestyi kesäkuussa. Olin itse ostanut messuilta perjantaina Hain ensimmäisen kirjan Kerjäläisprinsessan ja ahmaissut sen sunnuntaihin mennessä, joten odotin tätä haastattelua innolla. :D

Hai tunnustautuu suunnitelmalliseksi kirjoittajaksi. Hän tietää jo etukäteen minne Gigin matka vie, vaikkeivät kaikki yksityiskohdat olekaan vielä tiedossa. Kuten kuvastakin näkyy on Hai innostunut höyrypunk-harrastaja. Höyrypunk kiehtoo Haita, sillä se keskittyy 1800-luvulle, jona moderni maailma syntyi. Harrastus mahdollistaa myös tekemisen käsillä: kaikenlaisen askartelun ja ompelun. Haita kiinnostaa erityisesti höyrypunkin estetiikka. 

Seuraavaksi kirjailija kertoi hiukan pseudonyymistään. Magdalena Haihan on puolifiktiivinen persoona, joka lähti liikkeelle kirjoittamisharjoituksesta, jossa piti luoda sivuhenkilö. Tämä sitten karkasi hiukan käsistä ja MH jäi elämään. Hain mielestä kaikki kirjailijat ovat mediassa jonkin verran fiktiivisiä olentoja. Hai luonnehtii siviiliminäänsä "vähemmän kärkkääksi ja ärsyttäväksi". Hänestä onkin huolestuttavaa, että MH valtaa alaa siviilissäkin. Puolifiktiivinen kirjailijapersoona on minusta kertakaikkisen herkullinen asetelma aika lailla samoista syistä. Se myös kiinnostaa, koska olen itse miettinyt julkaisua nimenomaan pseudonyymillä. 

Kirjailija on ilmoittanut toimenkuvakseen kryptozoologian, eli sellaisten eläinten tutkimuksen joiden olemassaoloa ei voida todentaa (mm. Loch Nessin hirviö, lumimiehet). Hai lukee vapaa-ajallaan paljon laidasta laitaan ja pitää lukemista tärkeänä kirjailijalle. On tärkeää nähdä erilaisia tapoja kirjoittaa. Häntä kiinnostavissa kirjoissa on usein jokin etäännyttävä elementti, eli ne sijoittuvat kauas pois tai kuvaavat sellaisia asioita, jotka ovat hänelle täysin vieraita. Hai yrittää lukea mahdollisimman paljon suomalaista kirjallisuutta ja vinkata sitä muillekin lukijoille. 

Hai haluaa ennen kaikkea viihdyttää lukijoitaan, ei olla opettavainen. Kirjoista löytyy kuitenkin myös sellaisia tasoja, joissa on enemmän purtavaa. Seikkailugenre on mennyt pois muodista, mutta hänen kirjoilleen on kuuleman ollut kysyntää. Hai on myös saanut hyvää palautetta. Hänellä on mielessään eräänlainen "haamulukija", kun hän kirjoittaa: sellainen erilainen nuori, joka ei aivan istu joukkoon. Toisaalta Hai on tavannut aivan kaiken ikäisiä faneja nuorista lapsista aina parrakkaisiin sci-fi harrastajiin.

HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaat 2013
- Moni esikoiskirjailija saa näyttävän lähdön.


Lopuksi tulimme vielä kuuntelemaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelut. Lavalle saapuikin yhdeksän (yksi oli Rooman matkalla) hyvin erilaista esikoiskirjailijaa kertomaan hieman omista teoksistaan ja niiden synnystä. Paatuneena sf-fanina en ehkä tarttunut realistien tarjontaan yhtä innokkaasti kuin yllä avattuihin spefikirjailijoiden haastatteluihin, mutta mielenkiintoista realistienkin kuunteleminen oli! Jätetään heidän ajatuksensa kuitenkin tällä kertaa kirjaamatta. Rajansa kaikella! ;)  

Vaikka onkin epätodennäköistä, että pääsisin itse joskus tuolle lavalle, olisihan se aikamoista. Näihin unelmoiviin tunnelmiin onkin hyvä päättää 2013 Helsingin Kirjamessut raportointini. Ensi vuonna uudestaan! :)

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Helsingin kirjamessut 2013: Saturday Sun


Messukartta antaa ehkä viitettä siitä millaisia etäisyyksiä tuli tarvottua.

Hupi jatkui lauantaina. Läksin taas messukeskukseen aikataulu kädessä, kamera kaulassa ja hyvässä seurassa. Tällä kertaa seuralaiseksi tarjoutui kirjoittajabloggari Lila. Kiersimme yhdessä messuja hurjat 6 tuntia! Lauantain ohjelmassa oli seuraavaa:

10.30 - 11.30 Liian vaikeaa kiitos
11.30 - 12.30 Jaetun lukemisen ilo
12.00 - 12.30 Nuori Aleksis palkinnon jako
13.00 - 13.30 Kirjailijaksi alle 33-vuotiaana 
13.30 - 14.00 Kalevala-seuran ohjelmaa
14.00 - 14.30 Näin pääset kirjailijaksi

Taas kerran oli päivän aikana tajuttava, ettei kaikkialle vaan voinut venyä. Kahvittelu, kiertely ja shoppailu olivat myös tärkeitä ja paneelista toiseen siirtyminen liian lyhyellä varoajalla ei aina onnistunut. 

Kirjailija Tommi Melander, kirjailija Anu Silfverberg, kustantaja Silja Hiidenheimo,
kriitikko Mervi Kantokorpi, ja pj:nä päätoimittaja Heikki Valkama.

Ensimmäiseksi menimme seuraamaan Liian vaikeaa kiitos-paneelia, jossa keskusteltiin kirjallisuuskeskustelussa varsin tyypillisestä ilmiöstä, eli kirjallisuuden jaottelusta viihteeseen ja korkeakulttuuriin. Keskustelulle sopivasti Suomen Kuvalehti oli julkaissut juuri provokatiivisen jutun nimeltä Romaani sairastaa, joka herätti keskustelua paneelissa (ja myös blogimaailmassa).

Silja Hiidenheimo torppasi heti alkuun väitteen, että suomalainen romaani olisi jotenkin kriisissä. Hän kuitenkin kritisoi ilmassa olevaa ajatusta, jonka mukaan kaiken kirjallisuuden pitäisi olla "yhtä hyvää" tai "yhtä arvokasta". Erojen näkeminen on haluttu poistaa. Taide ei kuitenkaan ole demokratiaa, ja lajityyppien erot on tunnistettava ja teos arvioitava osana omaa kenttäänsä.

Tommi Melander uskoo, että Suomen Kuvalehden jutun tarkoitus on ollut lyödä suomalaisen kirjallisuuden kasvoihin sairauden leima ja että juttua varten haastatellut henkilöt ovat joutuneet tämän agendan uhreiksi. Hän ei ymmärrä ajatusta, jossa kirjallisuutta katsotaan kapea-alaisesti. Viihde maksaa kuitenkin viulut! Ei vaativimpia teoksia voi välttämättä kustantaa ilman sitä, koska kirjat ovat bisnestä.

Hän totesi myös, että kriitikkojen arvostus on laskussa "sillä kukaan ei pidä makutuomareista". Kriitikkojen koetaan edustavan kirjaelitismiä. Samalla mediaan on iskenyt pakkomielle lukijoiden metsästyksestä, joka näkyy myös sinä, että kulttuurisivuja kavennetaan, sen sisällön tuottavat samaistuttavammat maallikot ja sisältö markkinoidaan sellaisille ihmisille, jotka eivät ole kulttuurisivuista perinteisesti kiinnostuneita. Kirjamaailman uutisoinnissa keskitytään liiaksi kirjojen aiheisiin ja ilmiöihin niiden ympärillä, eikä sen kirjan sisältöön. Hän ei pidä kirjaa yhteiskunnallisena puheenvuorona.

Mervi Kantokorven mielestä "romaani sairastaa joka toinen vuosi (vuorovuosina sairasvuoteella on runous)", eli samoja aiheita itketään vuodesta toiseen. Hänestä suomalainen romaani voi erinomaisesti suhteessa siihen miten pieni kansa ja kielialue olemme. Hyvästä romaanista myös voidaan keskustella kirjallisuutena. Silfverberg allekirjoitti Melanderin mielipiteen siitä, kuinka elitismin pelko vääristää kulttuurikritiikkiä, jota on alettu kohdentaa väärälle kohdeyleisölle.

Keskustelussa myös sivuttiin Marko Leinon saamaa kritiikkiä
hänen Saasta-kirjastaan: miksei kirjailija saisi kirjoittaa ihmiskaupasta?
Kantokorven mielestä "vain" ajattelu ei ole lainkaan tervettä, eli kustantamoiden ei voida ajatella kustantavan vain korkeakirjallisuutta tai vain runoja tai vain viihdettä. Laaja, kokeileva linja palvelee kaikkia. Korkea kirjallisuuden on hyväksyttävä marginaaliasemansa ja paikkansa kirjallisuuden kokonaiskentässä.

Hiidenheimo uskoo, että kirjallisuus kutsuu luokseen lukijoita eri tavoin ja eri ajassa. Kaikkien kirjojen kohdalla tämä ei voi olla heti. Hän hylkää ajatuksen siitä, että suomalaisen kirjallisuuden kuuluu olla yhteiskunnallista ja kantaaottavaa. Se on journalismin tehtävä, ei kirjallisuuden.

Kantokorvi on huolestunut siitä, että uutisointi on nykyään niin tarinalähtöistä. Hän joutuu kirjoittamaan jo kritiikkiinkin tarinan, joka rajoittaa sanamäärien kahlitsemaa arviota entisestään. Enää ei voida vain kertoa kirjasta, vaan huomio menee ikään kuin kirjailijaan tai johonkin ulkoiseen seikkaan. Silfverberg komppaa tätä ajatusta, että kritiikissä käytetään "fiktion keinoja", jotta se olisi lukijalle kiinnostavampi.

Melander puolestaan vastasi tähän esimerkillä siitä, kuten vaikkapa miinakentästä uutisoitaisiin: journalisteja ohjeistetaan kirjoittamaan miinanraivaajasta, henkilöstä jolla on perhe ja tulevaisuus, eikä miinakentästä. Häntä harmittaa, että nykyään monimuotoisuus koetaan romaanin tappioksi, ellei se heti aukea lukijalle. 

Kantokorpi kertoo, että Suomessa on vahva "todellisuuteen nojaava" perinne lukea kirjoja. Ajatellaan jotenkin, että kirjailija tietenkin kirjoittaa tositarinoita, ja kirjaa luetaan kuin kokeillen kirjan uskottavuutta joka käänteessä. Tässä unohdetaan allegoriat ja hienot tekniikat, joilla kirjoihin saa syvyyttä ja uusia lukukertoja. Ei myöskään aina tajuta, että kriitikolla on paljon kotiläksyjä! Kriitikko joutuu lukemaan kirjaa syvällisemmin ja etsimään siitä useampia tasoja, sekä usein tutkimaan kirjan aihetta voidakseen arvioida sen käsittelyä. Tällainen lukeminen näkyy arvioissa yhä vähemmän, koska se ei mukamas kiinnosta lukijoita. 
Hiidenheimon mielestä hyvä kritiikki on tarkkaa, kirjallisuutta tuntevaa ja siinä näkyvät analyysissa käytetyt välineet. Hänkin hämmästelee sitä kuinka mediassa halutaan, että kirjailijat puhuvat vain itsestään, kun muualla maailmassa kerrotaan ammatista ja suhteesta maailmaan tai saatetaan jopa analysoida toisten kirjoja. Kantokorpi ja Silfverberg komppavat tätä. Ei voida vain puhua kertovasta rakenteesta vaan sen suhteesta maailmaan, ja lukija pyritään koukuttamaan juttuun ulko-kirjallisilla täkyillä. 
 
Suomen Sarjakuvaseuran ihastuttava Lukunurkkaus :D
Melanderin mielestä "kirjailijan pitää rakastaa lukijaa ja vaatia tältä paljon" (minulta meni vallan ohi, ketä kirjailijaa hän lainasi tässä). Hän lukee sekä korkeakirjallisuutta että viihdettä ja uskoo, että nautinnon tasoja on useampi. Syvänautinto mahdollistaa sen, että monitasoiset kirjat jäävät vaivaamaan. Itselle tärkeät kirjat tulevat osaksi omaa kehoa. Viihteestä hänelle jää nihkeä olo. 
Kantokorpi taas löytää viihdettä muualtakin, mutta kirja soveltuu rakenteensa puolesta herättelijäksi ja avartajaksi muita median muotoja paremmin. Silfverberg uskoo, että kirja antaa enemmän lukijalle, kun siinä on haastetta, eikä se aukene heti. Hän ei usko väitettä, etteivät ihmiset oikeasti nauti korkeakulttuurista, vaan käyttävät sitä välineenä vaikuttaakseen sivistyneiltä. Hiidenheimo ihmettelee sitä, kuinka vaadimme isoilta kirjoilta vastauksia kysymyksiin, vaikka parhaat kirjat usein jättävät kysymykset auki.

Anu Silfverberg kertoi kuulleensa ahdistuneita vuodatuksia toisilta kirjailijoilta, jotka kokivat jääneensä yksin kirjansa kanssa. Kirjallisuuskeskustelussa myös väitettiin, että keskinkertainen ja huono kirjallisuus ovat heikentyneet, mutta hyvä on pysynyt hyvänä. Syyksi epäiltiin hätäistä kustannustoimittamista. Ovatko kustantamot kokeneet pätevien ja kokeneiden kustannustoimittajien kadon? Onko kustantamoilla liian hoppu saada kirjoja markkinoille? Toisaalta kirjailijat eivät ehkä aina osaa pyytää apua. 

Hiidenheimo ei osaa sanoa julkaistaanko Suomessa liikaa kirjoja. Hänestä kustannustoimittajan rooli on murroksessa, sillä se ei olekaan enää vain kustannustoimittamista. Hän myös kritisoi ajatusmaailmaa, jossa kirjailijuus olisi tärkeintä potentiaaliselle kirjailijalle. Itse kirjoittamisen - yksin puurtamisen ja kovan työn - on tultava ensin. 
Melanderin mielestä isojen kustantamoiden motiivina on varmistaa, ettei heidän katalogistaan tule "kärpäslätkää". Hän pohti julkaisevatko pienkustantamot jo nyt liikaa runoja. Kirjallinen systeemi (lukijat, kriitikot, media) ei voi sulattaa kaikkea, kun nimikkeitä on paljon. 

Kantokorven mielestä ongelma ei ratkea vain kustannustoimittamisella. Hänestä osa julkaistusta kirjallisuudesta on niin huonoa, ettei sitä paranna mikään muokkaus. Kirjailijan roolista on tullut haluttava, vaikkei se ehkä sovi kaikille. Hän on nähnyt viime aikoina kummallisia kustannuspäätöksiä. Loppuun Heikki Valkama jakoi mielenkiintoisen ajatuksen. Jatkossa kustantajan rooli voi painottua tuotteen arvon määrittelyssä. Tässä ajatusmallissa kustantamobrändi takaisi laadun, koska tietyt kustantamot olisivat yhä tiukkoja portinvartijoita. 

Jaetun lukemisen ilo-paneeli olisi kiehtonut, mutta se meni pahasti Nuori Aleksis-palkinnon jaon päälle ja tarvitsimme ensimmäisen paneelin jälkeen kahvia ja teetä, joten kirjabloggauspaneeli jäi tältä erää väliin. 

Emmi Itäranta ja palkintoraatilaiset.

Kävimme myös seuraamassa Nuori Aleksis-palkinnon jakoa.
Äidinkielen opettajain liitto on yhteistyössä opetusministeriön Tietoyhteiskunnan lukutaidot -työryhmän kanssa perustanut uuden kirjallisuuspalkinnon. Liitto kokoaa eri koulujen vapaaehtoisista abiturienteista valtakunnallisen lukijaverkoston, joka päättää, minkä suomalaisen kirjan he haluaisivat palkita itselleen merkittävänä, tärkeänä ja hyvänä kirjana.
Tällä kertaa palkinto meni Emmi Itärannalle hänen dystopiaromaanistaan Teemestarin kirja. Muutenkin paljon kehuja kerännyt romaani ei lienee ollut voittajayllätys yleisöllekään. Itäranta kiitteli puheessaan sitä, että kilpailu oli saanut nuoret lukijat suoriutumaan näin suuresta luku-urakasta. Hän myös kertoi lähteneensä kirjoittamaan kirjaansa ilman, että olisi ajatellut liiaksi kohderyhmää. Hän halusi Teemestarin kirjan avautuvan lukijalle tämän iästä riippumatta ja oli iloinen siitä, että nuoret lukijat olivat löytäneet romaanin.

Emme seuranneet koko puhetta, vaan jatkoimme matkaa taas seuraavaan paneeliin.

Terhi Rannela haastattelee kolleegaansa Nelli Hietalaa.

Seuraavaksi oli vuorossa Kirjailijaksi alle 33-vuotiaana-paneeli. Nimensä paneeli juontaa tilastoista, joiden mukaan suomalaisten esikoiskirjailijoiden keski-ikä on tällä hetkellä 33 vuotta. Nelli Hietala on kuitenkin onnistunut lyömään läpi maagista rajaa nuorempana. Haastattelu oli mukavan lämminhenkinen ja innostunut.

Kirjailijaksi ryhtyminen ei ollut Hietalan lapsuuden haaveammatti, vaan hän havahtui kirjoittamiseen oikeastaan vasta 20-vuotiaana. Hänen ensimmäinen kirjansa ei myöskään ollut ensimmäinen hänen kirjoittamansa käsikirjoitus vaan vasta kolmas. Kirjailijoiden läpimurtoa edeltävät pöytälaatikkokäsikirjoitukset ovatkin hyvin yleisiä. ;)

Hietala on opiskellut kirjoittamista vuoden Oriveden Opistossa, josta hän siirtyi Jyväskylään opiskelemaan kirjallisuustiedettä. Hän uskoo, että kirjoittamista voi jossain määrin opiskella, muttei pidä kirjallisuustieteen opintoja merkittävänä etappina matkallaan kirjailijaksi. Tärkeämmäksi Hietala luonnehti opiskelujensa aikana löytämiään kirjoittajakontakteja, jotka mahdollistivat keskeneräisen tekstin ruotimisen ja koeluetuttamisen samanmielisillä kirjoittajilla.

Idea esikoiskirjaan lähti kirjoitusharjoituksesta, jossa Hietalan piti valita kaksi kuvaa ja kirjoittaa tarina, joka yhdisti ne. Hän kertoi kirjoittaneensa paljon harjoitusten pohjalta aiemmin, mutta tapa on sitemmin jäänyt. Esikoisteosta hän työsti vuoden, jonka aikana oli paljon editointia ja koelukua. Toisen kirjan syntyprosessi oli jo hyvin erilainen kuin ensimmäinen, sillä kirjoittamisen lähtökohdat tulivat käytännöllisemmiksi äitiyden myötä. Lopuksi Hietala luki koukuttavan katkelman ("Isä muuttaa kylpyhuoneeseen") ensi vuonna ilmestyvästä kolmannesta kirjastaan. 

Minun oli tarkoitus pyörähtää katsomassa Kalevala-seuran ohjelmaa, jossa Marko Hautala ja Johanna Sinisalo puhuivat Kalevalan mytologiasta kirjoittamisesta, mutta minuun iski joku totaalinen uupumuskohtaus. Oli yksinkertaisesti pakko jättää väliin, jotta jaksoin seuraavaan paneeliin. Tämä tietenkin harmitti, muttei sille taas voinut mitään.

Suomen Nuorisokirjailijoiden ständillä kuvakollaasi kirjailijoiden työhuoneista;
Kaaoksessa elävälle harrastelijalle oli shokki nähdä näin siistejä työpisteitä!


Näin pääset kirjailijaksi ja mitä sitten tapahtuu?-paneeli veti hurjasti väkeä. Minulle ja monelle muulle ei löytynyt lainkaan istumapaikkoja, joten seurasimme ohjelmaa seisaltaan. En ollut oikeastaan yllättynyt kävijärysästä - olen huomannut vastaavien paneeleiden suosion ennenkin. Seisomisen ja uupumisen vuoksi en kuitenkaan tehnyt yksityiskohtaisia muistiinpanoja. En myöskään saanut otettua kuvia katsomon perältä. :(

Tässä paneelissa huomasin yllättäen, että taidan olla jo aika perehtynyt siihen miten kustantamoiden kirjailijametsästys toimii. Paneelissa oli loppujen lopuksi minulle aika vähän uutta tietoa, sillä olen kuullut ison osan puskaradiosta tai lukenut tai päätellyt itse.

Keskusteluun osallistuivat kustannuspäälliköt Antti Kasper ja Jaakko Pietiläinen, sekä kirjailijat Katja Kallio ja Sami Rajakylä. PJ:nä toimi Gummeruksen viestintä-ja markkinointijohtaja Katja Leino. 

Paneelissa annettiin aika jyrkkiä lukuja julkaisemisen todennäköisyydestä: n.1000 käsikirjoituksesta oli valittu kustannettavaksi 5 tänä vuonna, eli vain 0,5%. Käsikirjoituksia ei lueta kokonaan, vaan kokenut kustannustoimittaja näkee nopeasti onko käsikirjoituksessa "sitä jotain". Myöskään pelkkä synopsis juonesta ei riitä, vaan kaikki lähtee liikenteeseen kokonaisesta käsikirjoituksesta. Käsikirjoituksia tarjotaan kustantamoihin tuntemattomien kirjoittajien puolesta, mutta myös suhteilla.

Sami Rajakylä kertoi saaneensa suunnilleen 30 hylkäyskirjettä ennen kyllä-vastausta. Katja Kallio puolestaan sai kässärinsä läpi heti Otavalle, mutta hän on työskennellyt aikaisemmin kustannusalalla, joten hänellä lienee ollut valmiimpi silmä kehittää myytävä käsikirjoitus.

Nuorisokirjailijoiden ständin kirjakansiäänestys. 

Kyllä-vastaus ei välttämättä tarkoita, että kirja kustannetaan sellaisenaan. Usein kirja käykin läpi muodonmuutoksen, jossa kustannustoimittaja käy dialogia kirjailijan kanssa ja kirjan ongelma-alueet korjataan. Kirjailija tekee muutokset itse. Tämän vuoksi kustantamot haluavat myös tunnustella kirjailijaa henkilönä; he haluavat nähdä onnistuuko yhteistyö kirjan kehittämiseksi, ja onko kahdella osapuolella samanlainen visio siitä millainen valmis kirja olisi.

Kustannustoimittajan ja kirjailijan välille muodostuu usein luottamusside, välillä jopa syvä ystävyys. Kustannustoimittajalta tulee toisinaan tiukkaakin palautetta, joten on tärkeää, että kirjailija osaa suhtautua siihen ammattimaisesti. Kallio luonnehti sidettä kutakuinkin näin: "Ei kukaan kaveri lue kirjaasi 20 kertaa alusta loppuun kriittisesti ja auta sinua näkemään sen puutteita ja vahvuuksia."

Itselle se mielenkiintoisin anti paneelissa oli kuitenkin Kallion tunnustus erään kirjan syntyprosessista. Hän kuulemman kirjoitti kirjan ja antoi sen kustannustoimittajalleen luettavaksi. Kustikselta tuli sitten takaisin palautetta kirjan kolmannesta näytöksestä - eikä se kelvannut! Kun kustis kysyi syytä siihen miksei juoni mennyt tiettyyn suuntaan, vastasi Kallio yksinkertaisesti: "Olen väsynyt".

Kirjan aihe oli sen verran raskas, että siitä kirjoittaminen olin alkanut ahdistaa häntä prosessin aikana. Siispä hän oli helpottanut urakkaa ajautumalla aiheesta sivuun, helpommille vesille. Loppujen lopuksi Kallio ymmärsi kustiksen olevan oikeassa, piti lomaa ja kirjoitti kolmannen näytöksen uusiksi. Tässä on minusta hieno ajatus siitä, että kirjoittaminen voi olla raskasta ja että kirjailija tosiaan tarvitsee sen ulkopuolisen sanomaan: "Ei, sinä pystyt parempaan. Mene sinne missä on raskasta ja ahdistavaa ja vie tarina loppuun."

Forsman Tean jumalaiset valurautateepannut!

Seikkailimme paneelien jälkeen vielä messuilla ja kipaisimme ruokapuolellakin hakemassa Forsmannin teetä ja ihastelemassa jumalaisia teekannuja (miten niin täytämme kaikki kirjoittajastereotypiat? O.o).

Ja shoppailimme tietenkin kirjoja! Olin erityisen ilahtunut siitä, että löysin WSOY:n puolelta uuden "pokkaripainoksen" Dante Alighierin Jumalaisesta Näytelmästä. Yksi kirjamessujen iloista on erityisesti se, että tarjolla on aina runsaasti klassikkokirjallisuutta.