keskiviikko 31. lokakuuta 2012

12 tuntia...

Jännitys on viimein iskenyt. Enää 12 tuntia ja NaNo alkaa. Kimpsut ja kampsut on roudattu yläkerran työhuoneeseen ja seuraavaksi kannan tietokirjat (joita hamstrasin kirpparilta viime kuussa, kun tajusin ettei hyllyssäni ole kuin fiktiota - jostain syystä tykkään lukea historiasta ja luonnosta suomeksi ja kivoilla kuvilla, enkä aina sieltä wikipediasta). Yläkerran "pesässä" on sitten mukava puurtaa.

Olen hionut NaNon soittolistan, jotta jokaiselle matkan vaiheelle ja hahmolle löytyy omat tunnusmusiikkinsa. Jostain syystä olen mieltynyt instrumentaaliseen musiikkiin, ja laulettua musiikkia on nykyisin hankalampi kuunnella kirjoittaessa. Lähinnä haen musiikkia Spotifystä ja valitsen biisit leffa soundtrackeista ja modernista klassisesta. Tämän tarinan soittolistalla on mm. oheista:
  • Toto - Dune OST
    {The Prophecy, Paul kills Feyd & Paul drinks the water of life}
  • David Arnold - Stargate movie OST
    {Entering the Stargate, Ra the Sun god & Myth, Faith, Belief}
  • BBC Symphonic Orchestra - The Gormenghast OST
    {The Song of Titus, The Forest, Fuchsia & Steerpike}
  • Bear McCreary - Battlestar Galactica OST
    {Something Dark is Coming, Baltar's dream, Gaeta's Lament Instrumental}
  • Howard Shore - The Cell OST
    {The Cell, The Drowning}
  • Eli selvästi mennään hieman erikoisemmissa tunnelmissa. Miltei kaikissa leffoissa ko. listalla kuljetaan aavikoilla sci-fi beduiinien, egyptiläisten alien jumalten tms. kanssa. Soittimet ovat hyvin epätyypillisiä eurooppalaiseen sävelkorvaan. Ainoa hieman klassisempi on BBC:n Gormenghast ost, jossa on syvä goottinen melodia. Pyrin siis ihan selvästi jonnekin muualle kuin eurooppalaiseen keskiaikaan.

    Eniten tällä hetkellä ehkä jännittää se, että olisi oikeasti aikaa kirjoittaa joka päivä. Tiedän jo että tiistaina kendo-treenien jälkeen on aivan turha tehdä mitään. Kaadun silloin aina sänkyyn jo kymmeneltä, kaikkeni antaneena. Plus riippuen harjoitteluseurasta, ranteet ovat lyönneistä niin kipeät että on pakko lepuuttaa niitä ensin päivä. Melkein kaikki muutkin päivät venyvät sinne 7-8 pintaan, jolloin kirjoittamiseen ei montaa tuntia jää.   Olen autuaasti luvannut etten katso telkkaria, tai lupaudu kaiken maailman kissanristiäisiin. Houkutuksia tosin edelleen on. Viikon päästä on Seetherin keikka, ja Dreddkin tulisi viimein leffateatteriin, tosin ilmeisesti vain Helsinkiin? Pääkaupunkiin asti raahautuminen syö aina kumminkin kokonaisen illan. Yöllä en aio kirjoittaa, ellei ole pakko.   Minua lohduttaa se tunne, että tiedän hahmoni läpikotaisin. Kirjoitin hyvissä ajoin etukäteen kaikista profiilit, joissa vastailin kysymyksiin heidän rooleistaan, luonteistaan ja tärkeimmistä ihmissuhteistaan. Mitään listoja en tehnyt siitä kenellä on minkäkin väriset silmät - tosin nyt alkaa mietityttää miten monenväriset silmät heillä tulee olemaan 50k tarinan aikana. ;)   Tämä on toisaalta kirjoittamisessa se ihan paras vaihe. Saan kummalisia ideoita ja oivalluksia koko ajan.  Eivät ne ole kauhean upeita, mutta minulle tulee niin hyvä mieli kun keksin tällaisia yksityiskohtia. Ne tekevät tarinasta paljon elävämmän.   Olen päättänyt etten aloita kirjoittamista kuin vasta huomenna. Valvominen ei tee hyvää ja torstaina joogan jälkeen olen täydellisessä mielentilassa: rento, avoin ja pirteä. Vielä on päättämättä aloitanko tarinan prologista vai suoraan jo itse tarinasta. Prologi on ollut elävänä mielessäni jo pitkään, mutta toisaalta ihastelen sitä miten olen saanut aiemmin tylsään päähenkilöön pumpattua niin paljon luonnetta, että haluan oikeasti päästä pian kirjoittamaan myös hänen näkökulmastaan.   Bring it on, NaNo. :D




    sunnuntai 28. lokakuuta 2012

    Uneksijan salainen elämä

    (yön ihmeistä: mitä näen, kuulen, teen?)

    Uniin ei vajota, niihin sujahdetaan. Uneksija ei kuule, näe tai tee - hän tuntee. Se tunne tulee sydämestä ja mielikuvitus rakentaa sen varaan pienen maailman menneestä ja tulevasta, mahdollisesta ja mahdottomasta.

    Unessa mikään ei tunnu pieneltä ja vaivattomalta vaan muruista kasvaa uusia tarinoita ja jokainen tarina on elämää suurempi. Se mikä oli pientä tai vaatimatonta, onkin liioitellun dramaattista ja ihmeellistä. Kuinka vaivattomasti uneksija suhjahtaakaan vanhoihin rooleihin, vieraaseen kehoon. Ei hän muista vanhoja kaunoja tai unen tulevaisuutta. Ei sydän kaipaa nykyhetkeen, ei mieli halaja ketään muuta.

    Unessa auringonpaiste on sokaiseva, jalat ovat kuin painot ja sydän hakkaa tolkuttomasti kun unen järjettömyyden uskaltaa kyseenalaistaa. Uni vääristää todellisuuden, juottaa uneksijalle alitajunnan humalluttavaa nektariinia. Uneksija muistaa kauan sitten hiipuneen tunteiden palon, unohtaa miksi kadonneet ystävät on hylätty.

    Unessa kaikki elämän monimutkaisuudet näyttäytyvät yksinkertaisimmillaan. Uneksija kylpee joko valossa tai pimeässä; hämärää ei ole - ei eletyissä hetkissä, ei tavatuissa ihmisissä. Ja se ei ole lainkaan kummallista vaikka uneksijaa ympäriöivät puoliksi unohdetut kasvot. Heidän seurastaan iloitaan sydämellisesti.

    Vasta herättyään tajuaa uneksija, että se silmitön ilo ja riemu oli vain kaikua sydämessä, kaipuuta yksinkertaisuuteen, viattomuuteen. Ei ihminen koskaan rakasta aivan kuin sillä ensimmäisellä kerralla, luota yhtä sokeasti kuin siihen ensimmäiseen ystävään, pety yhtä katkerasti kuin ensimmäisen kerran. Ja kuitenkin unessa uneksija voi palata näihin tuntemuksiin ja nauttia niistä taas. Heijasteissa kylmyys ei koskaan ole yhtä purevaa, väsymys yhtä painavaa tai epäilys yhtä syövyttävää.

    Mitä jos?

    Kysymys ui uneksijan alitajunnassa, antaa suunnan tunteillemme, ja sen otteessa on hyvä olla. Ei ole vaaraa putoamisesta, kaatumisesta. Uni on turvapaikka, sen asukkaat heijasteita uneksijan toiveista ja peloista: Muodottomia tai pelottavan tarkkoja. Unessa ei ole arjen hämäryyttä, ikävyyttä, pettymyksiä.

    Kuvittele siis unen estradi: uneksija monen vuoden jälkeen ja kadotettu ystävä. Sanat heidän välillään haihtuvat pois, vuodet heidän välistään sulavat kuin jää. Ja vaikka toisen kasvot ovat epäselvät ja ääni iän karhentama, on se sama hymy edelleen luettavissa vanhoilta kasvoilta. On niin helppoa heittäytyä vanhoihin rooleihin: kiusottelija ja kiusoteltava. Unessa ei ole vaaraa, ei särkyneitä sydämiä, ei mustelmille lyötyä ylpeyttä - vain se hyvä ilman komplikaatioita ja mutkia. Unessa on helppo rakastua uudelleen samalla mahdottomalla intensiteetillä.

    Järki ei kosketa unta; se odottaa aamuun lohduttaakseen hämmentynyttä mieltä. Aamulla muistojen levy on taas eheä, kokonainen. Silloin uneksija tietää miksi kaikki yöllä koettu on vain fantasiaa.

    tiistai 16. lokakuuta 2012

    NaNoWriMo 2012


    mountains ~ via weheartit.com
     

    Minulla ja NaNo:lla on pitkä historia. Osallistuin kilpailuun ensimmäisen kerran 2006 ja olen olen sittemin ollut joka vuosi mukana, paitsi 2010 jolloin keskityin opinnäytetyöni työstämiseen. Nuorempana jaksoin aloittaa ja kirjoittaa noin 20 000 sanaa ennen uupumusta ja luovuttamista.   Löysinkin sisäisen muusani ja kirjoittamisen innon oikeastaan vasta 2011, jolloin voitin ensimmäistä kertaa. Tästä syntynyt romaanin raakile oli kaikinpuolin keskinkertainen ja hirveä tekele, mutta opin paljon kirjoittamisesta. Väärä genrevalinta ja minä-kertoja olivat myös syitä siihen, miksei yrityksestä tullut loppupeleissä oikein mitään. Pääsin kuitenkin tavoitteeseeni ja se on tärkeintä!  

    typewriter ~ via weheartit.com
      Odotan siis innolla ensi kuun NaNoWriMoa. Tarina on valmiina, hahmot ovat monimuotoisia ja kiinnostavia, enkä malttaisi odottaa että pääsen kirjoittamaan tästä maailmasta. Osaan kyllä kuvitella tilanteen kahden ensimmäisen viikon jälkeen, kun olen kirjoittanut 14 päivää putkeen ja en enää jaksaisi... mutta se on osa hupia.   Olen jo päättänyt linnoittautua yläkerran tietokonehuoneeseen ja tallennellut instrumentaalimusiikista soittolistoja koitosta varten. Tärkein askel valmistautumisessa lienee kuitenkin kirjoittamani yleiskuvaus juonesta ja tarinan tärkeimmistä hahmoista. On ollut suuri työ tehdä aiemmin kaksiuloitteisista hahmoista elävämpiä henkilöitä, joilla on oma uniikki taustansa, motivaationsa ja roolinsa tarinassa.

    päiväunia


    Yritin miettiä blogille nimeä, joka kuvastaisi minua kirjoittajana. Mieleeni nousi heti Dario Marionellin säveltämä herkkä kappale "The Secret Life of Daydreams" (Ylpeys ja Ennakkoluulo, 2005).

     
     
    Olen juuri sellainen kirjoittaja, joka uskoo absurdeihin ajatuksiin, kuten siihen että ihminen voi puhaltaa päiväunensa eloon jollain käsittämättömällä tavalla, kunhan uskoo niihin. Toisaalta osaan kuvitella, että päiväunet karkaavat uneksijaltaan sinne jonnekin, näkymättömiin, ja luovat oman elämänsä.

    En lupaa kiillotettuja tekstejä. En lupaa pitkiä tarinoita. Aloitin suomeksi kirjoittamisen taas miltei vuosikymmenen tauon jälkeen ja ajattelin, että kirjoitusten jakaminen olisi hyvä tapaa kasvaa itsekin ihmisenä ja kirjoittajana. Minulla on tapa vaalia luomuksiani liikaa, nostaa ne jollekin korkealle alustalle, jossa kritiikki tai palaute ei niitä saavuta. Siitä on päästävä eroon. Osittain siksi päätin osallistua luovan kirjoittamisen kurssille, jossa kirjoitetaan lyhyitä tekstejä, luetaan runoja ja luetaan muille ääneen omia tuotoksia. Ajattelin julkaista näitä kirjoituksia täällä, ja kenties joskus muitakin kirjoitukseen liittyviä ajatuksia ja huomioita.

    Kirjoitan surkeaa suomea, enkä elätä tästä mitään harhaluuloja. Kielioppi ei ikinä jäänyt päähän, vaikka kirjoittamiseen oli intoa. En hahmota oikeita paikkoja pilkuille tai muillekaan sen sukulaisille. Mutta ehkä nekin löytävät hiljalleen paikkansa mitä enemmän kirjoitan.

    Katsotaan mitä tästä tulee!