torstai 20. joulukuuta 2012

maailmanloppu


Vuosi loppuu. Tai vaihtoehtoisesti maailma. Työtkin loppuvat peräti kahdeksi viikoksi. Huomaa että olen ollut työelämässä muutaman vuoden, kun olen jo oppinut arvostamaan pitkää Joululomaa. Kouluaikoina pitkä Joulu oli itsestäänselvyys. Tänä vuonna ängin talvilomani Joulun perään saadakseni editointirauhan. Nyt vain alkaa tuntua, että olen änkännyt sinne vaikka mitä muutakin.

En tiedä mikä fiksu idea oli aloittaa kirjojen kirjoittaminen juuri siitä kirjaideasta, joka oli pitkä eeppinen fantasiatarina. Miksen voinut aloittaa jostain pienimuotoisemmasta? Jostain joka ei veny tiiliskiven paksuiseksi opukseksi? Olen muutenkin intiimi kirjoittaja - tarinoissani on harvoin suurta juonta, joka olisi hahmon kehittymistä tärkeämpää. Ja koska olen ideoinut kirjoja jo lähemmäs viisitoista vuotta (kaksikymmentä, jos alle kymmenvuotiaan kirjalliset helmet, kuten Dangarin Kosto lasketaan mukaan) niin niitä kirjaideoita olisi oikeasti valittavana kymmeniä sieltä pöytälaatikosta.

No, joka tapauksessa Nanon editoinnin pitäisi alkaa lomalla. Teksti on saanut levätä, vaikka olenkin sitä pohdiskellut paljon ideatasolla. Päätin tehdä nykyiselle 100k:lle editoinnin ja jatkaa sitten kirjoittamista, kunnes tarina tulee valmiiksi. En saa kumminkaan rauhaa ennen kuin sopulinkokoiset juonen kolot on tukittu. Plus pääsen eroon huonosta materiaalista (info dumpeista ja kamalista hahmon kuvauksista) ja kirjoitan tilalle vähemmän kökköä.

Kaikki alkuperäiset aikataulut olivat aivan liian lempeitä!

Mikä ei kyllä liene ihme. En ole aiemmin kirjoittanut kirjaa tosissani. Ja kun johonkin ihan oikeasti ryhdyn, en tee asioita puolitein. Sitä kässäriä hiotaan ja käännellään ja väännellään tasan niin pitkään kunnes se on hyvä.

Jos se maailmanloppu ehtii koittaa nyt, niin olen kyllä tosi kyrpiintynyt. <_ br="">

tiistai 18. joulukuuta 2012

Monomyytti


Olen ollut viikon kipeänä ja tuntuu vieläkin siltä, että päässä ei muuta olekaan kuin räkää, mutta ilmeisesti edes joku ajatus vielä luistaa. Deen kalateoriat nimittäin herättivät ajatuksia tarinoiden rakenteesta.


Törmäsin monomyyttiin ensimmäisen kerran katsoessani Star Warsin ekstroja (kyllä, olen sitä omituista ihmistyyppiä, joka katsoo tuntitolkulla making of-dokkareita). Vaikka George Lucasista voi olla montaa mieltä, on mies aina ollut rehellinen vaikutuksiensa nimeämisessä. Lucas tutustui nuorena miehenä Joseph Campbellin tutkimukseen myyttien rakenteesta. Campbell löysi paljon yhtälaisyyksiä siitä miten eri maiden myytit toimivat ja keksi tämän pohjalta niille yhteisen rakenteen: monomyytin. Monomyytille tutumpi nimeke lienee kuitenkin nykyään A Hero's Journey, joka on myös Campbellin kirjan nimi.

Tunnistamalla monomyytin Lucas onnistui pureutumaan sellaisiin tarinan elementteihin, jotka ovat kuolemattomia. Toiset sanovat niitä klisheiksi, itse pidän niitä ihan tarinan perusrakenteina. Star Wars oli aikalailla ensimmäinen blockbuster elokuva ikinä, joten Lucas onnistui tavoitteessaan. Toki onnistumiseen vaadittiin paljon muutakin, mutta elokuva rakennettiin tietynlaiseksi tarkoituksella.

Kuvassa näkyy studiotuottaja/käsikirjoittaja Christopher Voglerin kirja A Writer's Journey, jossa Campbellin ajatuksia kehitellään hieman pitemmälle. Vogler jakoi aikoinaan Hollywoodissa muistiota, jossa oli tiivistetty monomyytin perusteet. Studiot ottivat muistion vakavasti ja monomyytistä tuli modernin elokuvakäsikirjoituksen pohjapiirros. Sen seurauksena monomyytti on tieten tahtoen lutviutunut meidän kaikkien alitajuntaan, tajusimme sitä tai emme.

Campbellin alkuperäisiä teorioita minulla ei ole hyllyssä, joten kerron monomyytistä nimenomaan Voglerin laajennetun näkökulman kautta.


Rakenne jakaa tarinan kolmeen osaan:
1 NÄYTÖS:
1.1. tavallinen maailma
1.2. kutsu seikkailuun
1.3. kieltäytyminen kutsusta
1.4. mentorin tapaaminen

2 NÄYTÖS:
2.1 ensimmäisen kynnyksen ylittäminen
2.2. koetuksia, liittolaisia, vihollisia
2.3. pimeyden sydämen saavuttaminen
2.4. suuri koettelemus
2.5. palkinto

3 NÄYTÖS:
3.1. paluu kotiin
3.2. ylösnousemus
3.3. paluu eliksiirin kanssa
Voglerin mielestä näytöksien pituus on oheinen: 1 = X, 2 = 2X, 3 = X. Siispä hieno vuoristoni ei ole tismalleen sen näköinen kuin pitäisi. 2. näytöksen tulisi olla kahta muuta pitempi. Tämä on aika yleistä pitkän keskivaiheen kanssa.

(1.1.) Olennaisia käsitteitä monomyytissä ovat tavallinen maailma ja erikoinen maailma. Tarina lähtee liikkeelle sankarin arjesta. 1. näytöksen pointtina on se, että sankarin on lähdettävä pois omalta mukavuusalueeltaan, koska hän saa kutsun seikkailuun. Erikoinen maailma ei aina ole fyysinen paikka, kuten vaikkapa OZin Ihmemaa, vaan se voi olla myös uusi olotila, kuten romanttisten komedioiden parisuhde/rakastuminen. X-Menin Wolverine on vieraalla maalla joutuessaan osaksi tiimiä.

(1.2. - 1.3.) Sankari ei yleensä lähde leikkiin mukaan helposti, vaan leikkii vaikeasti tavoiteltavaa. Luke Skywalker ei lähde Obi-Wanin mukaan kerrasta, Alienissa Nostromon miehistöä ei kiinnosta tutkia planetoidin hätäsignaalia ennen kuin selviää, että he menettävät palkkansa elleivät toteuta sopimuksensa ehtoja. Toisaalta on myös halukkaita sankareita, jotka suostuvat seikkailuun ilman kiristystä, kannustimia tai epäröintiä.

(1.4.) Mentorihahmo on myös tyypillinen osa tarinaa. Mentori ei kuitenkaan aina ole se valkohapsinen mies, joka jakaa elämänkokemusta. Mentori voi olla ystävä tai tuntematon, joka näkyy tarinassa vain ohimennen, ja antaa sankarille olennaista tietoa seikkailusta. Mentori ei myöskään ole aina hyväntahtoinen!

(2.1.) Kynnyksellä viitataan tässä astumiseen tavallisesta maailmasta erikoiseen maailmaan. Kynnyksen ylittäminen itsessään vaatii ponnistelua. Dorothyn pääseminen Kansasista OZiin vaatii pyörremyrskyn.

(2.2.) Kuten nimi erittelee, voi tässä vaiheessa tapahtua mitä vain. Tämä on tarinan keskivaihe, monomyytin liikkuva osa, jossa tarina näyttää omalaatuisuutensa. Tarinassa tutustutaan liittolaisiin ja vihollisiin ja kohdataan pienempiä haasteita.

(2.3.) Käännökseni on hieman hassu, mutta tarkoitan pimeyden sydämellä sankarin toiseksi suurinta haastetta. Pimeyden sydän voi olla vihollisen vaikeasti tavoitettava linnake tai sankarin sisäinen olotila. Vaiheelle on tyypillistä ottaa riskejä. Jännite nousee. Valmistaudutaan 2.näytöksen kriisiin.

(2.4.) Koettelemus liittyy vahvasti edelliseen. Tämä on 2.näytöksen kriisi. Kuolema on lähellä sankaria. Hän saattaa menettää läheisen, kokea itse henkisen kuoleman (muutoksen), tai surmata vihollisen. Tyypillistä tälle vaiheelle on myös se, että sankari näyttää hetken aikaa itse menehtyneen. Indiana Jones ei olekaan pudonnut jyrkänteeltä natsin ja panssarivaunun kanssa. Lopulta koettelemuksesta kuitenkin selvitään hengissä.

(2.5.) Edellisestä selvitään ehjänä, saadaan palkinto. Se ei ole aina fyysinen asia, vaan voi ilmetä myös oivalluksena tai lisääntyneenä tietona. Palkinto ei myöskään ole aina haluttu tai hyvä asia.

(3.1.) Tarina ei ole kuitenkaan vielä saavuttanut loppuhuipentumaansa. Voitettu vihollinen iskeekin takaisin ja sankari pakenee henkensä edestä. Jos sankari koki tappion edellisessä näytöksessä nousee hän itse vihollista vastaan uudella vakaumuksella. Sankari saattaa myös kokea muunlaisen takaiskun edellisen näytöksen onnistumisien jälkeen.

(3.2.) Tarinan kliimaksi. Tämä on usein se vaihe, jossa sankari kohtaa ja voittaa tarinan antagonistin. Kliimaksin kriisi voi olla henkinen tai fyysinen, eli antagonistia ei välttämättä ole edes olemassa fyysisessä hahmossa. Tämä on myös vaihe, jossa sankari kokee katharsiksen. Vogler on nimennyt vaiheen ylösnousemukseksi, sillä se on sankarille uudistumisen hetki. Aikaisemmat kokemukset ovat valmistaneet häntä tähän ja sankari sitoutuu muutokseensa tekemällä valintansa tai kohtaamalla vihollisensa/pelkonsa.

(3.3.) Tarinan loppu. Sankari palaa takaisin tavalliseen maailmaan saamiensa palkintojen/opetusten kanssa. Eliksiiri viittaa siis sankarin ansaitsemiin palkintoihin. Ne eivät ole aina sitä mitä sankari lähti tavoittelemaan. Toisinaan sankari jää ilman palkintoa. Toisinaan sankari ei kuitenkaan saa onnellista loppua. Eliksiiri voi olla katkera opetus tai oivallus. Jotkut sankarit eivät välttämättä edes opi mitään matkallaan.

Monomyytti on joustava. Se toimii rakenteena, vaikkei kaikkia edellämanittuja kohtia tapahtuisikaan tarinassa olleenkaan tai edellä esitetyssä järjestyksessä. Välillä monomyytin kohdat on tarkoituksella kumottu.


Deen postauksessa hieman vitsailimmekin siitä minkä eläimen siluettia voisi käyttää tässä hyväksi. Tässäkin mittasuhteet ovat päin helvettiä, mutta yrittäkääpä itse piirtää juuri oikean näköinen kameli, jolla on tarkoitukseen nähden oikeanlaiset kyttyrät! (>.<)

Voglerin kaaviossa rakenne esitetään kasvavana vuoren rinteenä, jonka huippukohdat ovat tarinan käännekohtia, jännitteen piikkejä. Itse kuvittelen kaavion mielummin kameleilla ja kutsunkin sitä huvittuneena kyttyräkaavioksi ;) Tarina määrittelee minkä mallisesta kamelista on kyse: millainen on väli kyttyröiden välillä, onko ykkös ja kakkosnäytöksen välillä kyttyrää?

"Loistavien" piirustustaitojeni vuoksi en nyt lähde esittämään asiaa kimeeroilla, vaikka se saikin selvästi ääniä juonieläimenä. Olisi kuitenkin mielenkiintoista nähdä kaavio sille. En jotenkin osaa kuvitella sitä. o.O'

En kirjoita tarinoita tietty rakenne mielessä. Suunnitelen ensin tarinan ja alan sitten vasta jälkikäteen pohtimaan mihin rakenteeseen se sopii. Rakenteet ovat minulle diagnoosin työkaluja, keinoja löytää viat ja aukot juonesta.

100k kässärini esimerkiksi seuraa monomyyttiä aika läheisesti, vaikken lähtenyt rakentamaan tarinaa sen avulla. Toisaalta rakenne on tällä hetkellä hassu: siinä on kaksi 1.näytöstä, koska kolmas päähenkilö kokee oman kutsunsa seikkailuun vasta kun kaksi muuta päähenkilöä ovat jo astuneet erikoiseen maailmaan ja käyvät läpi 2.2 vaihetta. Tämä saattaa vielä siirtyä alkuun kahden muun rinnalle, mutta toistaiseksi se on omalla hassulla paikallaan.

Monomyytin rakenne on todella yksinkertainen. Se ei ole todellakaan ainoa rakenne, eikä sitä tule seurata sokeasti. Toisaalta tutkimalla ja ymmärtämällä sitä minun on ollut helpompi asetella tarinan rajoja ja tunnistaa ongelmia.

maanantai 10. joulukuuta 2012

kirjoittajan trauma


Tämänkertainen teksti on hieman omaelämänkerrallinen, hieman tylsä, hieman omituinen ja hieman jotain muutakin. Halusin kumminkin jakaa omia ajatuksiani kirjoittamisesta. Kunniaa en näistä voi ottaa puhtaasti itselleni, sillä ne ovat muotoutuneet muiden henkilöiden ajatusten pohjalta, joskin omien kokemuksieni muovaamana ja vahvistamana.

Kaikki alkoi oikeastaan noin 10 vuotta sitten. Olin nuori lukioikäinen tyttö ja olin päättänyt ryhtyä kirjailijaksi. Mitä pidemmälle pääsin aikuisuuden kynnykselle, sitä selvemmäksi minulle kuitenkin tuli se fakta, että olin elänyt pitkälti pumpulissa. En tiennyt maailmasta mitään - en oikeasti. Siinä iässä olin hyvin herkkä ulkoiselle palautteelle ja vaikutteille. Kasvatin vahvan nahan kritiikkiä vastaan ja eräänlaisena puolustuskeinona aloin samaistua sellaisiin kirjamaailman protagonisteihin, joiden elämä ei ollut ihan kunnossa. He eivät istuneet omaan yhteiskuntaansa sopivasti vaan pistivät rikkaruohon lailla silmään, kuin todisteena siitä, ettei minunkaan tarvinnut sopia ympäristööni.

Teini-ikä on kamala ikä ja sen muisteleminen puistattaa vieläkin. Asuin yksin vieraassa kaupungissa; olin masentunut, ehkä jopa syrjäytymisvaarassa. Elin ja hengitin kirjoja. Ahmiessani kirjallisuutta eteeni tuli kuitenkin varsin mielenkiintoinen tapaus, nimittäin Chuck Palahniukin Diary.

An artists job is to make order out of chaos. You collect details, look for a pattern, and organize. You make sense out of senseless facts. You puzzle together bits of everything. You shuffle and reorganize. Collage. Montage. Assemble. ~ Diary, Chuck Palahniuk

Mainitsin tämän jo viime tekstissäni, mutta vain ohimennen. Koska teos ei taida edelleenkään olla saatavilla suomenkielellä, esittelen sen perusidean nopeasti:

Misty kirjoittaa koomapäiväkirjaa miehelleen Peterille, joka jäi nipin napin eloon itsemurhayrityksensä jäljiltä. He tapasivat vuosia sitten taidekoulussa ja heidän suhteensa johti Mistyn raskauteen, molempien koulun keskeyttämiseen ja mitä onnettomimpaan avioliittoon. Nyt Misty siivoaa hotelleja Weytansean saarella ja unelmoi kadotetusta nuoruudestaan ja kaikesta siitä mistä luopui Peterin vuoksi.

Peter puolestaan on remontoinut taloja elättääkseen perhettään. Nyt vihaiset asiakkaat soittelevat Mistylle ja uhkaavat häntä oikeustoimilla, sillä heidän taloissaan on Peterin rakennuttamia salaisia huoneita, joiden seinille mies on kirjoittanut loukkauksia ja salaviestejä. Elämän kurjuuden pakkautuessa Mistyyn kerralla, huomaa hän kuitenkin inspiraationsa palanneen ja Misty alkaa maalata melkein kuin Weytansean saaren suuren kuuluisuuden ja edesmenneen maalari Maura Kincaidin hengen valtaamana.

You'll need to suffer to make any real art. ~ Diary, Chuck Palahniuk

Paneutumatta sen pahemmin juonen koukeroihin voin kertoa havainneeni, että Palahniukilla on mielenkiintoinen näkemys taiteesta. Olennaisin ajatus Diaryssa ehkä on kumminkin se, että taide syntyy kärsimyksestä. Lainasin edellisessä tekstissä toista olennaista ajatusta kirjasta, eli sitä että onnellisuus opettaa meille varsin vähän verrattuna kurjuuteen. Kurjuuden arvet ovat niitä asioita, joihin takerrumme ja jotka pysyvät mukanamme läpi elämän aivan eri tavalla kuin onnelliset hetket.

Lukiessani kirjaa 16-17-vuotiaana tajusin nimenomaan vältelleeni elämässä kaikenlaista epäonnistumista ja kurjuutta. En ottanut riskejä, koska pelkäsin häviötä. En kyennyt kirjoittamaan elävää tekstiä, koska en ollut kokenut juuri mitään. Olin varjellut itseäni elämän varjopuolilta kuin maaliin pääseminen kolhuitta olisi jotenkin juhlimisen arvoista. En tajunnut, että ne kolhut olivat niitä asioita, jotka ruokkivat muusaani.

Maybe you don't go to hell for the things you do. Maybe you go to hell for the things you don't do. The things you don't finish.
~ Lullaby, Chuck Palahniuk

Nyt eksyin jo väärään kirjaankin, mutta tämä tukee pointtiani tässä asiassa. Millainen on tyhjän paperin nautinto ilman kokemuksia, joista tekstin intohimo kumpuaa? Hyvin yleinen neuvo kirjoittajille on "Write what you know". En usko siihen sokeasti, sillä hei, minä kirjoitan olemattomasti asioista jatkuvasti! Uskon, että siinä on kuitenkin se pointti, että oman elämämme kipukohdat ovat parasta polttoainetta sanojen roviolla. Kaikki kirjoittamamme ei tule elämästämme, tai jonkun läheisemme elämästä, mutta yleensä ne parhaat kohdat tulevat: ne suurimmat ristiriidat, ne todelliset teemat.

Joku varmasti pudistaa päätään tässä vaiheessa. En sano, että tämä pätee kaikkiin kirjoittajiin, mutta mitä enemmän luen kirjailijoista ja heidän elämästään sekä asioista jotka antoivat sysäyksen kirjan kirjoittamiseen, sitä enemmän uskon tähän ajatukseen. Kärsimys on ihan oikeasti muusien ruokaa.

We all die. The goal isn’t to live forever, the goal is to create something that will. ~ Diary, Chuck Palahniuk

Minullakin on siis näkemys kirjoittamisesta. Se ei ehkä ole kauhean progressiivinen tai mielenkiintoinen, mutta se on näkemys kuitenkin.

Uskon että on kahdenlaisia kirjoittajia: heitä jotka kirjoittavat unelmistaan ja heitä jotka kirjoittavat traumoistaan.

Puhuin aikaisemmin kärsimyksestä ja kokemuksesta, mutta trauma on sana, jonka sain liitettyä näkemykseeni oikeastaan vasta jonkin aikaa sitten. Olin kuuntelemassa 2012 Kirjamessuilla järjestettyä paneelia "Kuinka tulla kirjailijaksi?" (keskustelemassa Teoksen kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo ja 'Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi' tutkimuksen tekijä Pirjo Rautiainen). Odotin sellaista tasapaksua vuoropuhelua, jossa jaettaisiin latteuksia puolin jos toisinkin. Sen sijaan kuulemani keskustelu herätti minussa paljon ajatuksia.

Trauma, eli ulkoisten tekijöiden aiheuttama fyysinen tai psyykkinen vamma, oli nimenomaan se termi, jota keskustelijat käyttivät. Heidän mukaansa kirjailijoita yhdistää monta seikkaa, mutta useimmiten heidän elämässään on jokin trauma, joka ajaa heidät kirjoittamaan. Tämä trauma muodostaa heidän tuotantonsa punaisen langan, teeman. On myös kirjailijoita, joilla ei ole traumaa, mutta trauma on yleisempi kuin ehkä uskotaan. Joillekin ihmisillehän kirjoittaminen on nimenomaan terapiaa, jolla käsitellään kipeitä asioita.

All the effort in the world won't matter if you're not inspired.
~ Diary, Chuck Palahniuk

Ei liene hankala arvata, kumpaan kirjoittajaryhmään koen kuuluvani? Mielestäni ryhmät eivät ole toisensa poissulkevia. Voimme kirjoittaa sellaisista maailmoista, joista uneksimme (tasa-arvoa, taikuutta ja rakkautta), ja käsitellä samalla omia traumojamme. Uskon kumminkin jommankumman olevan aina voitolla. Molemmat eivät voi olla se punainen lanka.

Minulla on ollut elämäni aikana useita traumoja: Osa pienempiä, osa suurempia. Olen käsitellyt niitä kaikkia kirjoittamalla. Mitä kurjemmaksi olen oloni tuntenut, sitä enemmän olen kirjoittanut. Teini-iässä kokemani yksinäisyys ja masennus esimerkiksi poikivat useita uuskummaa lähenteleviä romaani-ideoita, joissa käsiteltiin nuorten syrjäytymistä ja teini-iän kriisejä.

Every masterpiece is just dirt and ash put together in some perfect way.
~ Diary, Chuck Palahniuk

Nykyisin suhtaudun kirjoittamiseen kevyemmin. Uskon yllämainittuun lausahdukseen siitä, etteivät kirjoittamisen välineet - ideat ja sanat - ole erilaisia kirjoittajasta riippuen, vaan että todella inspiroitunut kirjoittaja vain asettelee ne esille tuoreella tavalla.

Oma rovioni palaa kokemusten polttopuulla, mutta sytykettä nuotio saa paremmin kipeistä asioista kuin onnellisista. Liekö tämä johtuu siitä, että perusmallin mukaan tarinaan kuuluu konflikti. Usein konfliktini muistuttavat vain etäisesti sitä traumaa, josta ne ovat syntyneet, mutta se trauma on kuitenkin aina siellä taustalla: rikkinäinen ystävyyssuhde, epärationaalinen pimeyden pelko, pysyvän kodin kaipuu.

Traumatisoinko mahdollisia lukijoita jo tarpeeksi? ;)

lauantai 8. joulukuuta 2012

tabuja, hulluja ja hallusinaatioita



"Find what you're afraid of most and go live there."
~ Invisible Monsters, Chuck Palahniuk

Mitä yhteistä on oheisilla kirjoilla: Phillip K. Dickin "A Scanner Darkly", Chuck Palahniukin "Invisible Monsters", Anthony Burgessin "Kellopeliappelsiini", Thomas Harrisin "Hannibal" ja Ken Keseyn "Yksi lensi yli käenpesän"?

Niissä on protagonisteja, jotka eivät sovi heitä ympäröivään yhteiskuntaan. Ne pyrkivät rikkomaan tabuja ja viemään lukijat paikkoihin, joista tavallinen ihminen ei tiedä yhtään mitään. Niissä otetaan osaa käytökseen, joka on valtavirran mielestä moraalitonta, kuvottavaa ja shokeeraavaa. Niistä puhutaan, kiistellään ja jossain on joku, jonka mielestä näitä kirjoja ei olisi saanut koskaan edes julkaista.

Lyhyesti sanottuna, ne kuuluvat kirjallisuuden genreen nimeltä transgressiivinen fiktio.

"Torture is torture and humiliation is humiliation only when you choose to suffer." ~ Choke, Chuck Palahniuk

Muita kuuluisia esimerkkejä ovat mm. Bret Easton Ellisin "Amerikan Psyko", Irvine Wellsin "Trainspotting", Chuck Palahniukin "Fight Club" ja Vladimir Nobokovin "Lolita". Kaava alkaa siis hahmottua. Täältä löytyy sarjamurhaajia, narkkareita, pedofiilejä, mutta myös väärinymmärrettyjä yhteiskunnan päähänpotkimia, suuren kaupallisen koneiston loppuunkuluttamia ihmiskappaleita.

Luin näitä kirjoja ja katsoin niistä elokuvia jo kauan ennen kuin osasin edes yhdistää näitä saman genren alle. Poikkeukselliset hahmot ja heidän käytöksensä on aina kiinnostanut. Osittain siinä on sellaista kipeää tirkistelynhalua, osittain sitä ehkä haluaa kokea jotain äärimmäistä ottamatta itse elämässään minkäänlaisia riskejä.

“I think it's easy to mistake understanding for empathy - we want empathy so badly. Maybe learning to make that distinction is part of growing up. It's hard and ugly to know somebody can understand you without even liking you."
~ Hannibal, Thomas Harris

Onko se nihilismi, joka minua kiehtoo? Kyynisyys? Päähenkilöt, jotka ovat usein mahdottoman kaukana tavallisesta ja turvallisesta? Onko se toivo tunnelin päässä? Vai se että haluan nähdä miten kauas ihminen voi mennä kohti sellaista, jota en ymmärrä, mutta koen voivani ymmärtää luettuani siitä?

Mutta minun ei tarvitse pitää näistä hahmoista ymmärtääkseni heitä. Huumeiden tuhoama Bob Archter kertoo minulle silti millaista vahinkoa ja kärsimystä huumeet saavat aikaan. Shannon McFarland ei osaa rakastaa muita ihmisiä, mutta hänen heräämisensä on silti kiehtovaa luettavaa. Alex on väkivaltainen psykopaatti, joka puolestaan opettaa minulle, että vapaudella on merkitystä, vaikka valitsisimme pahuuden. R.P McMurphy taas osoittaa selväjärkisyyden ja mielenvikaisuuden rajan häilyväisyyden joutuessaan ympäristöön, jossa hänen kaltaisiaan ihmisiä halutaan kontrolloida liikaakin.

Hannibal Lecterin opetuksesta en ole edelleenkään varma, mutta kirja vaan on kertakaikkisen kiehtovaa luettavaa. Ehkä lähestyn Hanniblia väärin? Ehkä Clarice Starling onkin yhä se päähenkilö, joka menee yhteiskunnan rajojen ulkopuolelle? Tuo aikaisemmin kirkaskatseinen ja määrätietoinen nainen, jota niin pidettiin suuressa arvossa, joutuu uransa pohjamutiin ja ajautuu aina vain kauemmas kontrollista ja oikeudesta. Katson tätä vapaapudotusta hypnotisoituneena ja muistan Tyler Durdenin kuolemattomat sanat:

"It's only after we've lost everything that we're free to do anything."
~ Fight Club, Chuck Palahniuk

Onko ihme että Hannibal etäännytti Oscareilla palkitun Uhrilampaiden ohjaajan ja suurimman osan näyttelijöistä, ja Claricen rooliin jouduttiin ottamaan täysin uusi näyttelijätär? - Ei, Jodie Foster oli täydellisen kauhistunut Hannibalista. En ihmettele yhtään.

Toisaalta Kellopeliappelsiini ja Fight Club ovat polemiikista huolimatta nousseet kulttisuosioon. Yksi Lensi Yli Käenpesän sai 5 Oscaria. Hannibal oli pitkään eniten tuottanut R-ikärajan elokuva. Scanner Darkly on Phillip K. Dickin tunnetuimpia teoksia (ja sekin on saanut elokuvasovituksen). Invisible Monsters on pudonnut samaan sudenkuoppaan kuin muutkin Chuck Palahniuk sovitukset; ei niille löydy studiota, joka haluaisi ottaa riskiä.

Transgressiivinen fiktio näyttää tulleen jäädäkseen, vaikka 9/11 jälkeinen ilmapiiri onkin lyönyt jarruja pohjaan. Kriminaalit protagonistit kun voivat olla yhtä hyvin terroristeja.

We have no scar to show for happiness. We learn so little from peace.
~ Diary, Chuck Palahniuk

Haluan siis änkeä tänne mahdollisimman paljon Chuck Palahniukin lainauksia. Ne kuitenkin kertovat mielestäni myös genrestä hyvin paljon; Kuinka se viettelee omaan synkeään ajatusmaailmaansa loogisuudellaan. Kuun pimeällä puolella on yllättävän mukava kävellä. Se vaatii totuttelua, mutta loppujen lopuksi siitä voi oppia jotain.

Diary on muuten loistava kirja taiteellisesti suuntautuneille. Pitääkin tehdä pelkästään siitä postaus, koska siinä on paljon oikeasti kiehtovia ajatuksia. Ainakin omaa luomisen tuskaa se on usein lohduttanut, etenkin nuorempana.

“Goodness is something chosen. When a man cannot choose he ceases to be a man.”
~ Kellopeliappelsiini, Anthony Burgess

Tähän ajatukseen on hyvä lopettaa tämä vuodatus. Ehkä luen transgressiivista fiktiota, koska silloin tiedän mitä valitsen; opin näiden rikkinäisten ihmisten opetukset joutumatta itse pohjalle. Toisaalta olen myös hyvin huolissani; Fight Clubin sivuilla on ilmeisesti aidot pomminteko-ohjeet.

tiistai 4. joulukuuta 2012

kirjoittajan sanavarasto

Päädyin kirjoittamaan perjantaina tarinaani prologin, jonka sisällyttämisestä olen vääntänyt itseni kanssa kättä jo pitkään. Lopulta luovutin ja päätin kokeilla tuleeko siitä mitään ennen kuin teen päätöksen. Sanasaldo koko illalle oli pateettinen 2k.

Viikonlopun levättyäni palasin sorvin ääreen ja aloin kirjoittamaan ekaa draftia viikoittaisen fan ficcini seuraavaan chapteriin. Siinä ei ollut mitään ongelmaa. Sanoja tuli kuin sieniä sateella, hahmojen sisäiset angstit ja ongelmat oli kuvattu kauniisti, miltei runollisesti. Juoni kulki taas askeleen verran eteenpäin. Suorastaan nautin kirjoittamisesta. Sanasaldo 2,7k muutamassa tunnissa.

Kahden projektin ero? Toinen on suomeksi, toinen englanniksi. Toinen sijoittuu valmiiksi rakennettuun maailmaan, toinen itse rakentamaani. Toisessa on ainakin 6 näkökulmaa, toisessa lisäsin kolmannen vasta eilen. Lyhyesti sanottuna fan ficcini on intiimi tarina hyvin vahingoittuneista ihmisistä (ja androideista), kun taas kirjakässärini on pitkä eeppinen seikkailu.

Erot eivät johdu kiintymyksen puutteesta. Kirjakässärini on ollut muodossa tai toisessa mukana kuvioissa jo kymmenen vuotta. Fan ficcia olen rustannut viimeiset puoli vuotta ja kuukauden tauon jälkeen minulla ei ollut mitään ongelmaa jatkaa sitä. Erot johtuvat kielestä.

Lyhyesti sanottuna olen kirjoittanut englanniksi niin monta vuotta, että minulla on siihen erilaiset välineet kuin suomeksi kirjoittamiseen. Olen hionut oikeinkirjoitustani pakkomielteisesti. Olen lukenut kaiken kirjallisuuden englanniksi. Olen kehittänyt itselleni hyvin tarkan kirjoittajan äänen, tyylin josta nautin. Tiedän mihin tarina kulkee ja nautin jokaisen luvun kirjoittamisesta.

Kässäriäni lukiessani silmiini osuu heti ensimmäisenä se, miten tylsää tarinan kieli on. Se on kökköä - Siis oikeasti kökköä. Ei siellä ole ihania sanoja. Ei siellä ole matomaisen pitkinä vilistäviä lauseita (en siis viljele näitä loputtomasti, mutta ne ovat toisinaan oikein mukavia). Siellä sana kasvot 200 kertaa. Siellä on sana ilme ihan yhtä monesti. Siellä on loputon meri samanlaisia ikävystyttäviä lauserakenteita, jotka hypäävät silmilleni kesken lukemisen.

Fan ficissäni on suuria tunteita. Kieli elää, liikkuu. En revi hiuksiani huomatessani, että katsos taas jonkun kasvoilla on ikävystynyt ilme (hint: minun, eli lukijan kasvoilla), vaan ihastelen tekoihin ja eleisiin kätkettyjä vinkkejä ja sitä miten näkökulmahahmo saattaa tulkita niitä aivan väärin. Seuraavassa luvussa sitten kerron miten se oikeasti meni. Tarina etenee kiirettömästi, viipyillen.

Jätän luvun odottamaan, annan sille ilmaa. Huomenna luen sitä ja hion sanat ja lauseet juuri oikeaan muotoon. Androidi ei tunne, vai tunteeko? Käyttääkö kertoja tästä nimeä, mallia vai pronomiinia? Onko pronomiini personapronomiini vai demonstratiivipronomiini? Mihin hahmo kiinnittää toisessa huomiota? Miten sellainen olento, joka ei toimi kuin ihmiset, viestii aikeistaan? Dialogin on kerrottava paljon!

Ja taas Nanoni. Hyi noita kielikuvia. Enkö oikeasti keksi parempaa kuin sen kuluneen kielikuvan, jota on käytetty tuhatmiljoonaa kertaa? Ja taas ne kasvot. Perkele! Olen kirjoittanut lauseen käyttäen samaa adjektiivia, jota käytin jo x-tuhatta kertaa aikaisemminkin. Miksi? Koska kun keksin oikean sanan ryntäsin sanakirja.orgiin, jotta voisin kääntää sen suomeksi englannista. Ja oliko yhdelläkään ehdotetulla käännöksellä samaa kaikupohjaa kuin sillä englanninkielisellä? Ei tietenkään.

Surullinen totuus on siis se, etten lue tarpeeksi suomea. Sanavarastoni ei kehity. Myönnän toki, että pahimmalla fan fiction buumillani luin paksuja teoksia sanakirjan kanssa, keräsin vieraat sanat listaksi ja käänsin ne itselleni (oi, Mervyn Peaken Gormeghast). Mitään samankaltaista en ole tehnyt suomenkielen kanssa.

Suomenkieliset kirjat ovat kalliita. Koko internet pyörii englanniksi. Katson kaikki elokuvatkin ilman tekstitystä, kun en tarvitse sitä. En ole korjannut telkkaristakaan digisovitinta nähdäkseni suomenkielisiä ohjelmia, kun voin katsoa sarjoja netistä tai Netflixista. Ostan elokuvia muutenkin paljon.

Kenties englanti tuntuu paremmalta, koska en todella ymmärrä sitä? Se sellainen syvällinen tyylin ja sävyn erottelukyky ei ole kehittynyt täysin. En siis ole synnynnäinen englannin puhuja, joten ehkä kaikki vain kuulostaa paremmalta, eikä oikeasti ole sitä?

Työtä on vielä edessä tämän kielellisen rappion korjaamiseksi. Stephen King painotti Kirjoittamisesta-kirjassaan juuri sitä että lukee paljon. Minä vain en lue paljoa luonnostaan. Pidän enemmän elokuvista. Jos luen kirjastosta hyvän kirjan, eikä sen seuraavaan osaan ole vielä suomennosta, luen sen kyllä englanniksi. Viime vuonna luin tasan kolme kirjaa suomeksi: Nälkäpeli trilogian.

Pyyteetön haluni lukea muiden tekstejä ei siis olekaan niin pyytetöntä. Haluan kasvattaa sanavarastoani, saada taas otetta suomenkielestä. Kahden kielen välillä vaihtaminen on yllättävän vaikeaa. Edessä on varmaan vaikea valinta: haluanko työstää suomenkielistä kirjakässäriä ihan tosissani, vai kirjoittaa diet tyyliin fan ficcejä englanniksi? Nämä vaativat suhteessa kumminkin erilaisia taitoja.

Vitsailin tässä jo yksi päivä ystävälleni, että Nanon työstäminen helpotti heti kun en enää ajatellut sitä kirjakässärinä, vaan fan ficcinä yli 10 vanhasta canonista, josta saan ilokseni päivittää AU-version. Tai kuten yksi Nanoilija hienosti foorumeilla totesi: Bitch please, I am the canon.

Fan fic termejä tuntemattomille anteeksi. Woe is me again.

torstai 29. marraskuuta 2012

viimeinen NaNo päivä

Koko viikko on mennyt levätessä ja nyt aion taas rutistaa. Huomenna ei ole mitään häiriötekijöitä (avokki on Tyky-illassa). Ostin jääkaappiin iki-ihanaa Lidlin talvisiideriä ja olo on virvoittunut. Aion pusertaa niin paljon sanoja kuin mahdollista, eli kirjoitan koko illan aina siitä lähtien kun tulen töistä. Kunnon sendoff NaNolle!

Muistankin nähneeni Nanon foorumeilla aivan parhaan allekirjoituksen:

Write drunk, edit sober. - Hemingway

Taidan ottaa neuvosta vaarin! :D :D

selittämisen jalo taito

Selittäminen on vaikea taitolaji, kun kyse on kirjoittamisesta. Kirjoittaja itse, joka tietää kaiken juonestaan ja hahmoistaan, ei aina ymmärrä mitkä seikat ovat lukijalle ne olennaiset, vaan vuodattaa kaiken mahdollisen paperille, jotta kallisarvoinen lukija ei vaan missaisi mitään tämän neroudesta.

Oma ykkösdraftini on täynnä huonoa selittämistä kappale toisensa perään. Puolustuksekseni sanon, että johonkin ne asiat oli pakko selittää ja että totaalisesti aion cut pasteta näitä omaan wordiinsa sivukaupalla kun aloitan editoinnin. Toisaalta haluan myös syyttää rakasta genreäni siitä, että se on opettanut minua selittämään asioita toisinaan aivan liikaa.

Riittävän selittämisen ja liian selittämisen raja on hiuksenhieno, mutta myönnän näin aikuisiällä lukeneeni yhden jos toisenkin fantasiakirjan, jossa asioita selitetään liikaa lukijalle. Varsinainen toiminta pysähtyy sivutolkulla, jotta tietäisimme tarkalleen miten maailman x teknologia toimii. Kuolemanportti (joka on edelleen suosikkikirjojani) esimerkiksi syyllistyy tähän kertoessaan pitkät pätkät ilmalaivojen rattaista ja toiminnasta. Ja sekään ei riitä! Lisää tekstiä löytyy vielä numeroiduista alaviitteistä ja kirjan takaa.

Mielestäni Fionavarin Kuvakudoksessa oli loistavaa, kun kirjassa oli lukemista helpottava lista kirjan henkilöhahmoista ja heidän rooleistaan. Tämän totaalisena vastakohtana muistan toisaalta Dragon Lancen, jonka perässä selittettiin juonen käänteitä ihan kuvilla, jotta "tyhmemmät" lukijat varmasti tajuaisivat mitä kirjassa oli tapahtunut - tämä tosin liittyi vaihtoehtoisiin aikalinjoihin ja kieltämättä oli sekavaa, mutta eikö ole kirjoittajan tehtävä kirjoittaa asia kirjaan ymmärrettävään muotoon, eikä piirellä kuvia kirjan loppuun asiasta?

Liiallisella selittämisellä on mukava nimi, info dumping, eli informaation kippaaminen lukijan niskaan. On tosin mielipide kysymys milloin tätä tapahtuu ja milloin ei. Hyväksyn kyllä kirjan, jossa on paksu liiteosa informaation kippaamiselle, kunhan kirjassa oleelliset asiat on selitetty ymmärrettävästi ja tiivistäen, milloin minun ei tarvitse lukea kirjaa "sanakirjan" avulla.

Sääntö kai on, että tietoa tulisi jakaa kun se on oleellista, eikä ainakaan suurissa määrin vain ympäristön valottamiseksi. Itse kun olen usein kirjoittanut hahmoon sidottua näkökulmaa, enkä kaikkitietävän kertojan avulla, olen yrittänyt ottaa huomioon sen mitä hahmo tietää ja mitä hahmo miettisi. Jos moni asia on hänelle itsestään selvää, tuskin tämä hahmo pohtisi sitä juurta jaksain kirjassa. Ns. vanhan fantasian kaikkitietävät kertojat sitten ihan oikeasti kertovat usein maaiman synnystä lähtien kaiken faktan.

Tämä on myös oma helmasyntini, asioiden liiallinen selittäminen lukijalle siis. Oletan että lukijat ovat fiksuja - tuskinpa heitä tarvitsee ihan kauheasti pitää kädestä kiinni. Mietin usein myös sitä, kuinka kaikkitietävyys tappaa jännitteen tarinasta. Entäs kun meillä onkin kaksi hahmoa, jotka kuvailevat esim. yhteiskuntaa kahdesta eri näkökulmasta, vaikkapa toinen utopiana ja toinen palavana Roomana? Onko se lukijalle palkitsevampaa, kun hän saa itse päättää mitä uskoo, eikä siis välttämättä näe edes koko asiaa kuin kirjoittaja itse? Tarvitseeko lukijan olla hengentuotoksestani samaa mieltä kuin minä, todennäköisesti kun hän ei sitä kuitenkaan ole?

Otan esimerkiksi vaikkapa sen, että fantasiamaailmassa on erilainen moraali kuin meillä. Tarvitseeko lukijalle sanoa erikseen, että saman sukupuolen liitot ovat fantasiamaailmassa tavallisia ja alkaa kertomaan syitä miksi näin on? Eikö riitä se, että näyttää sellaisen liiton, johon kukaan ei reagoi oikein mitenkään erikoisesti, tai vaihtoehtoisesti mainitsee tästä ohimennen?

Kaikkea ei voi näyttää tällä malilla, etenkään jos se ei ole juonelle oleellista, mutta näitä päätöksiä kirjoittamisessa onkin sitten paljon: mitä kerrotaan lauseella ja mitä esitetään lukijalle vähemmän suorasta hahmojen teoista ja suhtautumisista? Jos on oikeasti luonut kokonaisen fantasiamaailman, ymmärrän halun esitellä sitä mahdollisimman paljon ja sovittaa Tolkienin viittaa omille harteilleen. Tässä kohtaa mieleeni kuitenkin juolahtavat väitteet siitä, etteiTolkienia olisi edes julkaistu nykyhetkessä...

Onnistuin sitten kirjoittamaan taas loputtomasti tekstiä. o.O'

Oikeasti tämä koko pohdinta lähti liikkeelle siitä, kun pelasin Dark Soulsia ja aloin miettimään miten moderneissa RPGeissä jaetaan pelaajalle tietoa maailmasta. Mieleeni tuli Dragon Age, jossa pelaaja löytää pieniä sivuja maailman historiasta, ilmiöistä, tieteestä, yhteiskuntarakenteista jne. pelatessaan. Sitten niitä saa lukea koska vain jos haluaa, muttei tarvitse. Peli on täysin järkevä kokonaisuus ilman, että näitä lukee, mutta ne kyllä antavat maailmaan omaa tuntuaan.

Tästä mieleni juoksi Nano forumille, jossa oli jossain vaiheessa puhetta tiedon välittämisestä lukijoille jokaisen uuden kappaleen alussa. Muistan lukeneeni kirjoja, joissa kappaleen alkuun oli liitetty esim. runoja tai lauluja maailmasta ja ne auttoivat tuomaan tarvittavaa tunnelmaa. Miksei siellä kappaleen alussa voisi myös olla otetta esim. maailman historiasta tai aikakirjoista? Sellaista lyhyttä ja ytimekästä puhelua, jonka voi halutessaan jättää lukematta, mutta joka kertoo kyllä maailmasta tarkemmin.

Minulla ei selvästikään ole selvää mielipidettä asiasta. Riippuu täysin kirjasta pidänkö selittämisen tekniikoista, mutta usein liiallinen selittäminen tulee vastaan myös julkaistuissa teoksissa. Ne on kuitenkin editoitu ja julkaistu ja ne myyvät, eli on olemassa lukijoita, jotka hyväksyvät selitykset. Ei liika selittäminen hyvää kirjaa siis tuhoa, se vain imee voimaa juonelta ja hidastaa tarinan kulkua.

...Sitten mietitään miten paljon tässäkin postauksessa on selitetty samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. ;)

Harmi kun Nanon foorumit hiljenevät. Siellä on aina niin ihana keskustella innokkaiden ihmisten kanssa kirjoittamisen ilmiöistä ja saada aivan uusia näkökulmia asioihin... :(

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

millaista fantasiaa?

Olen nyt pitänyt muutaman rokulipäivän kirjottamisesta. Tosiasia vaan on, että kroppa vaatii sitä jo, joten suotakoon se sille. Tarinaa olen kuitenkin aktiivisesti työstänyt. Olen niitä ihmisiä, jotka tykkää outlineista, teemojen kirjoittelusta, hahmojen motiiveista ja hahmoarkkien kartoittamisesta jne. Tykkään kirjoitella käsin lyijykynällä tai stabiloilla mielipuolisen näköisiä muistiinpanoja (ja liimailla kauniita fantasia kuvia inspiraatioksi outlinen sivuille). Sitten tietenkin aloin pohtia tätä genreä...

Olen huomannut, ettei fantasian määrittely ole oikeasti niin helppoa. Tässähän on nimittäin alakategorioita jokaiselle sormelle!

On high ja low fantasiaa.
On eeppistä fantasiaa ja dark fantasiaa.
On urbaania fantasia ja historiallista fantasiaa.
On nuorten, lasten ja aikuisten fantasiaa.
Ja sitten on niitä, joissa saa laittaa raksia useamminkin määritelmän kohdalle.

On näillekin varmasti virallisempia määritelmiä, esim. high ja epic on usein sekoitettu keskenään ja teoksia, jotka on mun mielestä selvästi dark fantasiaa, on luokiteltu high tai epic fantasiaksi. Nämä ovat siis ihan omia tulkintoja. ;)

Nopeasti voin sanoa, että tämä on high:ta aikuisille, joten melkein kaikki muu on selvää itselle paitsi jako eeppisen ja pimeän välillä (kirjoitelmani on kyllä tosi 'pimee'). Mitä enemmän tätä pohdin niin huomaan, että tarina rakentuu Campbellin "Hero's Journeyn" eli monomyytin mallisesti. Se on hyvä rakenne, se on myyttinen rakenne. Se on aikalailla eeppisen ytimessä. Huomaan kuitenkin tykkääväni kurjasta realimismia (inhorealismista), joten tarinassa niitä on viljety oikein olan takaa.

Molempiin liittyy kuitenkin liittyy sellaisiakin ajatuksia, joita en vaan allekirjoita. Näistä ohessa hieman kärjistäen.

Hyvä esimerkki on jako valoon ja pimeään. On hyviä rotuja ja pahoja rotuja. Maailmassa riehuu joku pahis, joka haluaa orjuuttaa tai tuhota maailman syystä X - Pahis vaan pahistelun ilosta. Koko maailman kohtalo on sankarin x varassa, joka on yleensä valkoinen cis-mies. Se saa "palkaksi" nätin tytön ja puoli valtakuntaa ja on hyvä hallitsija, vaikka olisi elänyt koko elämänsä puskassa. Eeppisessä on turvallista tietyllä tapaa. Muiden kunniallisuuteen ja kykyyn uudistua voi luottaa. Sankari on pidettävä tyyppi ja ystävyys on aarteista kallein. Naiset on joko olemattomia tai kirjoitettu sangen ikävästi ilman muuta relevanssia kuin toimia tosiaan sankarin palkkiona hyvin tehdystä työstä. Pahin versio edellämainitusta on fantasian alpha naismalli, jonka perusteella kaikki naiset ovat itsepäisiä ja mielivaltaisia jopa siihen asti, että sankari pääsee korjaamaan heidän virheitään pitkin kirjaa. Sehän on sitä naisten hössöttelyä, you know?

Saa näistä tietenkin hyvänkin tarinan, en minä sitä sano, se eeppisyys vaan tuntuu usein olevan maskuliinisuuden ylistyslaulu.

Kuun pimeältä puolelta kuuluukin sitten kauheuksia. Bileitä saattueessa ei enää vedäkään nuhteeton sankari, vaan usein jopa anti-sankari tai muutama sellainen. Maailman kansat ovat miltei kaikki taikuuden kadottaneita tai muuten vain menee huonosti: haltijat on orjuutettu, yksisarviset tapettu sukupuuttoon, kuninkaat ajattelevat vaan itseään, porukka kuolee nälkään, ja ruumiita senkun tulee. Jumalat on usein itsekkäitä ja heidän valtansa on rajallista. Tarinassa näkyy seksiä, suolenpätkiä ja kauheuksia. Pahikset on sankareita, jotka on tehneet kohtalokkaan virheen elämässään tai vaihtoehtoisesti ne syntymästä asti niin pilalla, ettei mikään auta. Moraali ei olekaan niin selvää. Sitten kauhistuneet lukijat paiskovat kirjoja pitkin seiniä, kunnes pystyvät taas turhautumiseltaan jatkamaan lukemista.

Välillä se kurjuus ja kauheus menee myös totaalisesti yli... En esim. tykkää lukea loputtomiin synkistä maailmoista, joissa raiskaus on arkipäivää ja jokaisella hahmolla on painajaismainen menneisyys, vaikka se olisi kuinka realistista.


Dark tuo minulle assosisaatiot oheisiin:
Tulen ja Jään Laulu, Musta Torni, Anne Ricen Vampyyrikronikat, Kuolemanportti (ja koska olen kirja-rajoittunut niin mangasta Claymore, Berserk ja Kaori Yukin tuotanto)

Eeppinen tuo minulle oheisia assosisaatioita:
Sormusten Herra, Dragon Lance, Ajan Pyörä, David Eddingsin tuotanto, Taru Kolmesta Miekasta, Fionavarin Kuvakudos, Terry Brooksin Shannara... (ja innokkaana pelaajana kaikki Final Fantasyt)

Tuntuu, että fantasian lukijat ovat nykyään vaativampia etenkin tarinan realistisuuden vuoksi. Johtuuko tämä siitä, että sukupolvet jotka elivät sotien läpi kaipasivat kevyttä todellisuuspakoa ja nykyinen rauhassa elellyt sukupolvi janoaa shokeeraavia tarinoita? Tarvitsemmeko "realistisempaa, kovempaa, rankempaa" fantasiaa, koska romantiikka on kuollut ja sen mukana ajatuksen lento? Jotenkin tuntuu, että ihmiset ovat kyllästyneitä perusfantasian koventioihin ja haluavat näitä särkeä sankoin joukoin.

Sinänsä huvittavaa, että suolenpätkien joukosta löytyy kuitenkin enemmän vähemmistöjä muutenkin kuin koristeena. Tosin siellä on myös paljon muutakin aina insestistä sangen tylyihin kohtaloihin (progressiivisuus tyssää usein siihen, että kirjoittaja tekee näille hahmoille jotain kamalaa tai ryhtyy muuten vain 'kill your darlings' leikkiin).

Yritä siinä sitten kirjottaa modernia fantasiaa, kun et itsekään enää tiedä mitä kirjoittamasi tahtoo olla. Nämäkin ovat aika suuria linjauksia loppujen lopuksi.


sunnuntai 25. marraskuuta 2012

100k

Tällä kertaa en jaarittele harmaan sateisen Suomen fiiliksistä ja marraskuuvihastani, tai siitä että juoni elää omaa elämäänsä ja minulla ei ilmeisesti ole mitään asiaa kirjoittaa outlineja, joissa pysyisin.

Nope. Tämä on hyvän mielen postaus, vaikka kuolisin siihen ;)


Validoin eilen keskiyön jälkeen voittoani ja tunsin hetken siitä voimakasta hekumaa. Niin siihen asti, kun niskat ja selkä sanoivat sopimuksensa irti ja nukuin kovalla lattialla itkunsekaisessa buranapilvessä yön, kun oma patja oli liian pehmeä.

Mutta siis iloisia asioita. Olisko korkea aika keksiä projektille joku parempi työnimi? Manaajaksihan en tule tätä kutsumaan, ihan oikeasti. En nyt vaan jotenkin keksi mitään parempaakaan, joka tiivistäisi tarinan olennaisesti. Ja mitään "Belgarionin taru" tyyppistä alaotsikkoahan en lisää tähän. Aineksia tarinassa olisi useampaankin kirjaan, mutta sellaista en edes ajatella tällä hetkellä, kun tämä yksikin on tarpeeksi uuvuttava kokemus.

Olen jo luvannut itselleni, että pidän sen joulukuun taukoa, come what may.

Kohdistankin tähän kuuhun nyt jo huomattavasti toiveita. Ajattelin ensinnäkin lykätä pleikkariin Dark Soulsin, joka on odottanut pelaajaa jo vuoden päivät. Sen edeltäjä masokistisen ihana ja ahdistava Demon's Souls on varmaan parhaita pelejä, joita olen ikinä pelannut. Näissä ei todellakaan ole pelaajalla mitään saumoja löysäillä. Kun kuolet niin kuolet. Ja minun kuolinkohtaukset oli Demon's Soulsissa laskettavissa tuhansissa. Toisaalta se opettaa millaista ns. realistisempi tappelu on. Niitä iskuja kun ei oikeasti ole varaa ottaa kauheasti, niin pitää vetää ajatusmyssy päähän ja opetella taktikointia.

Ja fan fictionin paukutus jatkuu ainakin chapterin viikkovauhtia. Olen jo kaipaillut monimutkaista androidi rakkaustarinaani ja muutakin ns. aivot viihteelle tavaraa. Parin kuukauden takaisia one-shotteja olisi nyt oivallista työstää siihen malliin, että ne voisi julkaista. Yuletideen en taida vieläkään osallistua, kun se menee aina Nanon kanssa ristiin :P Onneksi alkuvuoden Porn Battle pelastaa ja osuu sopivasti siihen suunniteltuun editointirupeamaan. Sitten voi puuhata pornoa niin ei mene homma liian vakavaksi. ;)

Ja palkitsen itseni leffamaratoonilla. Laitan yhteen pinoon kaikki ne leffat, joissa saa syödä silmillään maisemia ja upeata cinematographiaa ja sitten... ai, perhana, ajattelin siis Ridley Scott maratoonia. Avokki ei kyllä tykkää katsoa Prometheusta kymmenettä kertaa tänä vuonna, tai Blade Runneria, tai Alienia. No, jonkun maratoonin ainakin vetäisen, kun olen leffoja vältellyt lähes kroonisesti NaNon aikana. :D

Eilisestä takkuilusta huolimatta jatkan kirjoittamista 2k tahtia perjantaihin asti ja yritän keskittyä kohtauksissa juonen edistämiseen. Viimeiset 5k on ollut siitä poikkeuksellista, että olen ympännyt väkipakolla jokaiseen kohtaukseen jonkun juonielementin. Tämä keskeneräisten asioiden listaaminen siis toimii, vaikka plot pointit tulisivatkin pakkosyötällä ekaan draftiin. Sitten ehkä pääsen siihen 2.näytöksen loppuhuipentumaan, tai se on ainakin todella lähellä perjantaihin mennessä. 10 1k mittaista kohtausta on parempi kuin ei mitään (epäilen tosin, että tuo 1k on minulle aika mahdoton...)!

Loppurutistuksen paikka :)

tiistai 13. marraskuuta 2012

50k

Wau. Tämän vuoden NaNoWriMo on todellakin ollut yllätyksiä täynnä! Suurin yllätyksistä lienee kuitenkin oma aivan uskomaton kirjoitustahti. Saavutin vaaditun 50k jo 11 päivän kirjoittamisen jälkeen. Muistan kuinka onneni kukkuloilla olin viime vuonna, kun tavoite täyttyi, joten siihen verrattuna voittofiilikset ovat, sanoisinko laimeat?

Kamalaa valittaa, mutta minusta on kehkeytynyt ihan pieni ylisuorittaja. Kirjoitin sellaisella 4000 sanan keskimääräisellä päivävauhdilla ja nyt kun 50k on täynnä, on tarina oikeastaan vasta alkamassa. Näen jo nyt, että rakennetta täytyy hieman muuttaa. Esim. kolmannella päähenkilöllä oli ensimmäinen kohtaus vasta 33k kohdalla, eikä häneen edes viitattu ensimmäistä kertaa kuin vasta edellisen luvun viimeisissä kappaleissa.

Lisäksi tarinassa on huimasti karsimisen varaa. Kirjoitan paljon hahmojen sisäisiä tuntemuksia ja rakennan maailmaa heidän silmiensä kautta, mutta tiedostan, että leikkaukset tapahtuvan ensin juuri näistä kappaleista, joissa hahmot jauhavat omia angstejaan osittain tarpeettomasti.  Muistan joskus lukeneeni, että hyvä kirja on suurimmaksi osaksi toimintaa ja dialogia. Varsinaisista suhdeluvuista ei minulla ole tietoakaan, mutta myönnän että loputon pohdiskelu ja kuvailu on tylsää luettavaa.

Toistaiseksi lukujani siis painaa juonen vähäisyys.  Päähenkilöitä ja heidän suhteitaan sivuhahmoihin on terävöitetty kyllä matkan aikana ja he ovat koko ajan tarponeet sinnikkäästi eteenpäin, mutta ensimmäisessä 30k on vahva setupin maku. Tarinan maailma on yksinkertaisesti niin valtava ja erilainen, että olen joutunut selittämään ehkä liikaakin sitä keitä hahmot ovat ja mistä he tulevat.

Siirtyessäni kolmannen hahmon päähään, joka on siis ensimmäinen ihminen, huomasin kohtausten heti lyhenevän ja tulevan sisällöltään mielenkiintoisemmiksi. Kun alan tammikuussa editoida tätä järkälettä tulee tasapainon löytämisestä mielenkiintoista. Kokonaisia lukuja tuskin tarvitsee deletoida, mutta toiston karsiminen ja juonen kuljettaminen nopeammin ovat haasteita.

Koska vauhti on ollut niin tiivis, päätin tehdä tänä vuonna tuplananon. Pyrin siis 100k lukuun.   Tappaa en aio itseäni tällä. Pyrin kirjoittamaan niin paljon kuin pieni sieluni sietää, mutten ota paineita. Joulukuussa kuitenkin palaan normaaliin kirjoittamisrytmiini ja jätän tarinan rauhaan hetkeksi (minulla odottaa valmistumista muutama fan fic, joita en suostu hylkäämään). Toivottavasti joulukuuhun mennessä tarina on edennyt ensimmäisen näytöksen ohi ja ollaan edes lähestymässä toisen näytöksen kliimaksia, sillä tiiliskiveä en suostu kirjoittamaan. Kolmas näytös voi olla helpompi kirjoittaa, kun olen editoinut hieman Nanon aikana saatua tekstiä, koska silloin koko tarina on linjassa. Tämä jää kuitenkin nähtäväksi!

Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Kirjoitan nyt vain niin paljon kuin sielu sietää ja poistan sitten sellaisen turhan välistä. Sillä saan korjattua tarinan surkean tahdituksen, ja siitä ehkä tulee vielä hyväkin lukukokemus.   Fiilikset ovat siis pitkälti positiivisia, vaikka täysi tavoite tuntuukin pieneltä. Ehkä jos en olisi tahkonut samansuuruisia sanamääriä täyteen hieman hitaammin pitkin vuotta uusien ja vanhojen fan ficcien kanssa, olisin paljon ihastuneempi tuotoksiini.

Nyt vaan jotenkin tiedän, ettei tuo sanamäärä tarkoita työn olevan ohi. Ehei, se vasta alkaa ;)

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

12 tuntia...

Jännitys on viimein iskenyt. Enää 12 tuntia ja NaNo alkaa. Kimpsut ja kampsut on roudattu yläkerran työhuoneeseen ja seuraavaksi kannan tietokirjat (joita hamstrasin kirpparilta viime kuussa, kun tajusin ettei hyllyssäni ole kuin fiktiota - jostain syystä tykkään lukea historiasta ja luonnosta suomeksi ja kivoilla kuvilla, enkä aina sieltä wikipediasta). Yläkerran "pesässä" on sitten mukava puurtaa.

Olen hionut NaNon soittolistan, jotta jokaiselle matkan vaiheelle ja hahmolle löytyy omat tunnusmusiikkinsa. Jostain syystä olen mieltynyt instrumentaaliseen musiikkiin, ja laulettua musiikkia on nykyisin hankalampi kuunnella kirjoittaessa. Lähinnä haen musiikkia Spotifystä ja valitsen biisit leffa soundtrackeista ja modernista klassisesta. Tämän tarinan soittolistalla on mm. oheista:
  • Toto - Dune OST
    {The Prophecy, Paul kills Feyd & Paul drinks the water of life}
  • David Arnold - Stargate movie OST
    {Entering the Stargate, Ra the Sun god & Myth, Faith, Belief}
  • BBC Symphonic Orchestra - The Gormenghast OST
    {The Song of Titus, The Forest, Fuchsia & Steerpike}
  • Bear McCreary - Battlestar Galactica OST
    {Something Dark is Coming, Baltar's dream, Gaeta's Lament Instrumental}
  • Howard Shore - The Cell OST
    {The Cell, The Drowning}
  • Eli selvästi mennään hieman erikoisemmissa tunnelmissa. Miltei kaikissa leffoissa ko. listalla kuljetaan aavikoilla sci-fi beduiinien, egyptiläisten alien jumalten tms. kanssa. Soittimet ovat hyvin epätyypillisiä eurooppalaiseen sävelkorvaan. Ainoa hieman klassisempi on BBC:n Gormenghast ost, jossa on syvä goottinen melodia. Pyrin siis ihan selvästi jonnekin muualle kuin eurooppalaiseen keskiaikaan.

    Eniten tällä hetkellä ehkä jännittää se, että olisi oikeasti aikaa kirjoittaa joka päivä. Tiedän jo että tiistaina kendo-treenien jälkeen on aivan turha tehdä mitään. Kaadun silloin aina sänkyyn jo kymmeneltä, kaikkeni antaneena. Plus riippuen harjoitteluseurasta, ranteet ovat lyönneistä niin kipeät että on pakko lepuuttaa niitä ensin päivä. Melkein kaikki muutkin päivät venyvät sinne 7-8 pintaan, jolloin kirjoittamiseen ei montaa tuntia jää.   Olen autuaasti luvannut etten katso telkkaria, tai lupaudu kaiken maailman kissanristiäisiin. Houkutuksia tosin edelleen on. Viikon päästä on Seetherin keikka, ja Dreddkin tulisi viimein leffateatteriin, tosin ilmeisesti vain Helsinkiin? Pääkaupunkiin asti raahautuminen syö aina kumminkin kokonaisen illan. Yöllä en aio kirjoittaa, ellei ole pakko.   Minua lohduttaa se tunne, että tiedän hahmoni läpikotaisin. Kirjoitin hyvissä ajoin etukäteen kaikista profiilit, joissa vastailin kysymyksiin heidän rooleistaan, luonteistaan ja tärkeimmistä ihmissuhteistaan. Mitään listoja en tehnyt siitä kenellä on minkäkin väriset silmät - tosin nyt alkaa mietityttää miten monenväriset silmät heillä tulee olemaan 50k tarinan aikana. ;)   Tämä on toisaalta kirjoittamisessa se ihan paras vaihe. Saan kummalisia ideoita ja oivalluksia koko ajan.  Eivät ne ole kauhean upeita, mutta minulle tulee niin hyvä mieli kun keksin tällaisia yksityiskohtia. Ne tekevät tarinasta paljon elävämmän.   Olen päättänyt etten aloita kirjoittamista kuin vasta huomenna. Valvominen ei tee hyvää ja torstaina joogan jälkeen olen täydellisessä mielentilassa: rento, avoin ja pirteä. Vielä on päättämättä aloitanko tarinan prologista vai suoraan jo itse tarinasta. Prologi on ollut elävänä mielessäni jo pitkään, mutta toisaalta ihastelen sitä miten olen saanut aiemmin tylsään päähenkilöön pumpattua niin paljon luonnetta, että haluan oikeasti päästä pian kirjoittamaan myös hänen näkökulmastaan.   Bring it on, NaNo. :D




    sunnuntai 28. lokakuuta 2012

    Uneksijan salainen elämä

    (yön ihmeistä: mitä näen, kuulen, teen?)

    Uniin ei vajota, niihin sujahdetaan. Uneksija ei kuule, näe tai tee - hän tuntee. Se tunne tulee sydämestä ja mielikuvitus rakentaa sen varaan pienen maailman menneestä ja tulevasta, mahdollisesta ja mahdottomasta.

    Unessa mikään ei tunnu pieneltä ja vaivattomalta vaan muruista kasvaa uusia tarinoita ja jokainen tarina on elämää suurempi. Se mikä oli pientä tai vaatimatonta, onkin liioitellun dramaattista ja ihmeellistä. Kuinka vaivattomasti uneksija suhjahtaakaan vanhoihin rooleihin, vieraaseen kehoon. Ei hän muista vanhoja kaunoja tai unen tulevaisuutta. Ei sydän kaipaa nykyhetkeen, ei mieli halaja ketään muuta.

    Unessa auringonpaiste on sokaiseva, jalat ovat kuin painot ja sydän hakkaa tolkuttomasti kun unen järjettömyyden uskaltaa kyseenalaistaa. Uni vääristää todellisuuden, juottaa uneksijalle alitajunnan humalluttavaa nektariinia. Uneksija muistaa kauan sitten hiipuneen tunteiden palon, unohtaa miksi kadonneet ystävät on hylätty.

    Unessa kaikki elämän monimutkaisuudet näyttäytyvät yksinkertaisimmillaan. Uneksija kylpee joko valossa tai pimeässä; hämärää ei ole - ei eletyissä hetkissä, ei tavatuissa ihmisissä. Ja se ei ole lainkaan kummallista vaikka uneksijaa ympäriöivät puoliksi unohdetut kasvot. Heidän seurastaan iloitaan sydämellisesti.

    Vasta herättyään tajuaa uneksija, että se silmitön ilo ja riemu oli vain kaikua sydämessä, kaipuuta yksinkertaisuuteen, viattomuuteen. Ei ihminen koskaan rakasta aivan kuin sillä ensimmäisellä kerralla, luota yhtä sokeasti kuin siihen ensimmäiseen ystävään, pety yhtä katkerasti kuin ensimmäisen kerran. Ja kuitenkin unessa uneksija voi palata näihin tuntemuksiin ja nauttia niistä taas. Heijasteissa kylmyys ei koskaan ole yhtä purevaa, väsymys yhtä painavaa tai epäilys yhtä syövyttävää.

    Mitä jos?

    Kysymys ui uneksijan alitajunnassa, antaa suunnan tunteillemme, ja sen otteessa on hyvä olla. Ei ole vaaraa putoamisesta, kaatumisesta. Uni on turvapaikka, sen asukkaat heijasteita uneksijan toiveista ja peloista: Muodottomia tai pelottavan tarkkoja. Unessa ei ole arjen hämäryyttä, ikävyyttä, pettymyksiä.

    Kuvittele siis unen estradi: uneksija monen vuoden jälkeen ja kadotettu ystävä. Sanat heidän välillään haihtuvat pois, vuodet heidän välistään sulavat kuin jää. Ja vaikka toisen kasvot ovat epäselvät ja ääni iän karhentama, on se sama hymy edelleen luettavissa vanhoilta kasvoilta. On niin helppoa heittäytyä vanhoihin rooleihin: kiusottelija ja kiusoteltava. Unessa ei ole vaaraa, ei särkyneitä sydämiä, ei mustelmille lyötyä ylpeyttä - vain se hyvä ilman komplikaatioita ja mutkia. Unessa on helppo rakastua uudelleen samalla mahdottomalla intensiteetillä.

    Järki ei kosketa unta; se odottaa aamuun lohduttaakseen hämmentynyttä mieltä. Aamulla muistojen levy on taas eheä, kokonainen. Silloin uneksija tietää miksi kaikki yöllä koettu on vain fantasiaa.

    tiistai 16. lokakuuta 2012

    NaNoWriMo 2012



    mountains ~ via weheartit.com
     

    Minulla ja NaNo:lla on pitkä historia. Osallistuin kilpailuun ensimmäisen kerran 2006 ja olen olen sittemin ollut joka vuosi mukana, paitsi 2010 jolloin keskityin opinnäytetyöni työstämiseen. Nuorempana jaksoin aloittaa ja kirjoittaa noin 20 000 sanaa ennen uupumusta ja luovuttamista.   Löysinkin sisäisen muusani ja kirjoittamisen innon oikeastaan vasta 2011, jolloin voitin ensimmäistä kertaa. Tästä syntynyt romaanin raakile oli kaikinpuolin keskinkertainen ja hirveä tekele, mutta opin paljon kirjoittamisesta. Väärä genrevalinta ja minä-kertoja olivat myös syitä siihen, miksei yrityksestä tullut loppupeleissä oikein mitään. Pääsin kuitenkin tavoitteeseeni ja se on tärkeintä!  



    typewriter ~ via weheartit.com

      Odotan siis innolla ensi kuun NaNoWriMoa. Tarina on valmiina, hahmot ovat monimuotoisia ja kiinnostavia, enkä malttaisi odottaa että pääsen kirjoittamaan tästä maailmasta. Osaan kyllä kuvitella tilanteen kahden ensimmäisen viikon jälkeen, kun olen kirjoittanut 14 päivää putkeen ja en enää jaksaisi... mutta se on osa hupia.   Olen jo päättänyt linnoittautua yläkerran tietokonehuoneeseen ja tallennellut instrumentaalimusiikista soittolistoja koitosta varten. Tärkein askel valmistautumisessa lienee kuitenkin kirjoittamani yleiskuvaus juonesta ja tarinan tärkeimmistä hahmoista. On ollut suuri työ tehdä aiemmin kaksiuloitteisista hahmoista elävämpiä henkilöitä, joilla on oma uniikki taustansa, motivaationsa ja roolinsa tarinassa.

    päiväunia


    Yritin miettiä blogille nimeä, joka kuvastaisi minua kirjoittajana. Mieleeni nousi heti Dario Marionellin säveltämä herkkä kappale "The Secret Life of Daydreams" (Ylpeys ja Ennakkoluulo, 2005).

     
     
    Olen juuri sellainen kirjoittaja, joka uskoo absurdeihin ajatuksiin, kuten siihen että ihminen voi puhaltaa päiväunensa eloon jollain käsittämättömällä tavalla, kunhan uskoo niihin. Toisaalta osaan kuvitella, että päiväunet karkaavat uneksijaltaan sinne jonnekin, näkymättömiin, ja luovat oman elämänsä.

    En lupaa kiillotettuja tekstejä. En lupaa pitkiä tarinoita. Aloitin suomeksi kirjoittamisen taas miltei vuosikymmenen tauon jälkeen ja ajattelin, että kirjoitusten jakaminen olisi hyvä tapaa kasvaa itsekin ihmisenä ja kirjoittajana. Minulla on tapa vaalia luomuksiani liikaa, nostaa ne jollekin korkealle alustalle, jossa kritiikki tai palaute ei niitä saavuta. Siitä on päästävä eroon. Osittain siksi päätin osallistua luovan kirjoittamisen kurssille, jossa kirjoitetaan lyhyitä tekstejä, luetaan runoja ja luetaan muille ääneen omia tuotoksia. Ajattelin julkaista näitä kirjoituksia täällä, ja kenties joskus muitakin kirjoitukseen liittyviä ajatuksia ja huomioita.

    Kirjoitan surkeaa suomea, enkä elätä tästä mitään harhaluuloja. Kielioppi ei ikinä jäänyt päähän, vaikka kirjoittamiseen oli intoa. En hahmota oikeita paikkoja pilkuille tai muillekaan sen sukulaisille. Mutta ehkä nekin löytävät hiljalleen paikkansa mitä enemmän kirjoitan.

    Katsotaan mitä tästä tulee!