Muistan Viika-akatemia vuosista erityisesti runoilijoiden kokemat synnytyskivut. Eräs heistä kuvaili runokokoelman kirjoittamista ahdistavaksi, että runot vain alkoivat yksi päivä purkautua hänestä ulos. Valua ulos sormista, korvista, kainaloista, jalkapohjista ja polvitaipeista. Purkautuminen ei ollut hallittua, se vain tapahtui. Oli aika.
Elän parhaillaan omaa purkautumistani. Se alkoi kesällä, P oli juuri laitettu kustannuskierrokselle ja halusin kirjoittaa pitkästä aikaa omia juttujani. Halusin tehdä uuden romaanin, olin haaveillut siitä useamman vuoden.
Kesälomani ajoittui kesäkuuhun. Tein lomalla aamusta iltaan etupihaa (salaojia, kivetystä, vuosia pihassa nököttäneiden pihakivien siirtelyä, roskien raivaamista, nurmikon kylvämistä) ja karkasin taoilla lukemaan kirjastosta kotiin rahaamani runokirjapinoa.
Kuuntelin hiljaisessa talossa spotifysta ja youtubesta Sylvia Plathin runonlausuntaa ja luin suomennettua Arielia. Luin uudelleen Kristiina Wallinin runokirjat, joita en itse omista, erityisesti Jalankantaman. Luin Wisława Szymborskaa ja Rainer Maria Rilkea kuin vanhojen ystävien kertomuksia. Ostin Marina Tsvetaevan runokokoelman Ylistys, hiljaa! ja luin Anna Ahmatovaa sen rinnalla. Emily Dickensonin Golgatan kuningatar houkutteli minua myös synkkämieliseen tunnelmaansa, mutta vaikuttavin kirjoista lienee Margaret Atwoodin Myös sinun nimesi, joka luin hykerrellen. Sukeltamiseni täydensi Johanna Venhon Saaren runot.
Tein töitä, luin runoja, tein töitä, luin runoja. Ja jokin minussa lähti purkautumaan. Kirjoitin käsin varmaan 40-50 runoaihiota. Olin syvällä tekstissä, uskoin kirjoittavani romaania, mutta todellisuudessa kirjoitin proosarunoja.
Heinäkuussa sairastelin ja runot purkautuivat yhä, mutta maltillisemmin, ja aloin myös editoida niitä.
Pudotin huonompia runoja pois, vaihtelin runojen paikkaa, ja aloin hahmottaa kokoelman sisällä teemaa, joka yhdistää runoja. Katsoin sitä silmiin ja annoin sille nimen, sillä eläinhahmon se oli ottanut jo aiemmin. Eläinystäväni ei ole silitettävää sorttia, mutta tuomme toisillemme suurta lohtua.
Ja minä
lisäsin runoja,
pudotin pois runoja,
vaihdoin runojen järjestystä.
Vaihdoin fonttia,
vaihdoin typografiaa,
korvasin sanoja,
yhtenäistin kielikuvia
ja symboleita ja vertauksia,
rytmitin, rytmitin, rytmitin!
ja hioin typografiaa.
Muokasin sivuasetuksia Wordissa,
muokkasin rivivälejä, rivitystä, fontteja,
pudotin säkeistöjä,
lisäsin säkeistöjä,
löysin wordista uusia ominaisuuksia,
joilla sain typografiaa entistäkin paremmaksi.
Jaoin runoja osioihin,
nimesin osiot,
lisäsin niille alaotsikot,
siirsin taas runoja,
vaihdoin osioiden paikkaa,
lisäsin runoja,
vähensin runoja,
vaihdoin runojen paikkaa,
editoin runoja.
Luin runot ääneen itselleni,
kuuntelin runonlausuntaani,
tein runoihin muokkauksia,
tulostin runot pdf:ksi,
luin runot ääneen itselleni,
tein runoihin muokkauksia.
Ja niin on kulunut melkein viisi kuukautta. Saatan viettää runojen parissa tuntikausia huomaamatta ajan kulua. Proosan kanssa tiedän aina edenneeni. Runojen kanssa pyörittely, editointi ja silottelu tapahtuu niin huomaamatta, etten tiedä etenenkö oikeasti vai pyöritänkö samoja aineksia uudelleen ja uudelleen. Kesällä olin hyvin epävarma siitä osaanko oikeasti kirjoittaa runoja ja editoida niitä, enhän ole varsinaisesti opiskellut runoutta. Lopulta lopetin pohdiskelun osaamisestani.
Nautin tästä. Se on täydellistä vastapainoa romaanin työstämiselle. Runot ovat pieniä fragmentteja, tunnelmallisia, ne ovat repliikkejä ja hahmoja ja pieniä tarinoita. Tämä on kahdestoista versio. Siinä on 57 runoa.
Enkä minä kirjoita runoja, kirjoitan mytologiaa. Siltä tämä tuntuu, niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin. Olen päätynyt hyvällä tavalla tuntemattoman armoille.
keskiviikko 17. lokakuuta 2018
keskiviikko 26. syyskuuta 2018
Aikaa kirjoittaa
Kävin viikonloppuna kääntymässä Tampereella ja moikkaamassa kirjoittavia tuttavia pitkästä aikaa. Tavallisesti tapaan kirjoituskavereita kyllä säännöllisesti, mutta tänä kesänä olen ollut huomaamattani hiukan pidemmällä sosiaalipaastolla ja kaipasin jo kovasti takaisin ihmisten pariin.
Kävimme Sara Hildénin taidemuseossa kahvilla ja katsomassa Anj Smithin näyttelyä Sea Lily, Feather star (22.9.2018–20.1.2019), joka oli kerrassaan vaikuttava. En ole käynyt museossa pitkään aikaan, vaikka rakastan taidenäyttelyitä! Etäisyyksien valloittaminen ja seuran haaliminen on aina prosessi ja, no, se aikahan on aina pois kirjoittamisesta.
Minusta tuntuu, että olen törmännyt viime aikoina useasti ajatukseen riittämättömästä ajasta kirjoittamisen suhteen. Tutut ja tuntemattomat kirjottajat ja kirjailijat valittavat usein ajanpuutetta, sitä kuinka arjessa on niin monta liikkuvaa osaa, että kirjoittamista on vaikea mahduttaa osaksi omaa rutiinia.
Pohdin kotimatkalla omaa ajankäyttöni kirjoittamisen suhteen ja tulin siihen lopputulokseen, että olen oikeastaan organisoinut elämäni pitkälti kirjoittamisen ehdoilla.
Minulla on päivätyö, jolla rahoitan kirjoittamisen, ja jossa on kuitenkin liukuva työaika ja siten mahdollisuus saldovapaisiin. Toki päivätyö syö mehuja, mutta se myös antaa päiville rutiinin ja levon kirjoittamisesta. Nautin päivätyöstäni ja olen iloinen, että se mahdollistaa jouston kakkosuran kanssa.
Olen parisuhteessa ekstrovertin kanssa, joka harrastaa paljon ja ajelee sijaintimme vuoksi töihin ja harrastuksiinsa paljon iltaisin. Hän ymmärtää kirjoittamisen merkityksen minulle ja tukee sitä antamalla minulle kirjoitusrauhan. Meidän ei onneksi tarvitse olla aina yhdessä, vaan molemmat viihtyvät erinomaisesti omissa puuhissaan. ♥
Minulla ei ole lapsia eikä lemmikkejä. Ystäväni asuvat etäisyyksien päässä, joten kun käyn kylässä, järjestän sille oikeasti aikaa. En soittele viikottain perheelleni tai tuttavilleni. Käytän whatsappia aktiivisesti, mutta jos whatsapp-ryhmä käy liian äänekkääksi, pystyn hiljentämään sen ilman mitään omantunnontuskia.
En hengaa facebookissa tai twitterissä, niitä ei ole edes puhelimessani. Instagramissa käyn hiukan useammin, mutta seuraan aika vähän ihmisiä, joten feedini on nopeasti koluttu läpi. En jaksa tutkia instagramin tägejä kauheasti, ellen oikeasti etsi jotain tiettyä asiaa. Oman instatilini päivitystahti on myös verkkainen.
Bujoilen jonkin verran, mutta en joka viikko. Kalenterini ei ole tehtäväpainotteinen vaan aika päiväkirjamainen, joka keventää sen ylläpitoa.
Minulla on todella korkea sekasorron sietokyky. En oikeastaan edes näe pyykki- tai astiapinoja! Harmikseni olen alkanut nähdä pölyä, mutta onneksi se ei häiritse minua vielä niin paljon, että minun olisi pakko siivota saman tien. Kuulostaa kamalalta, tiedän, mutta olen usein niin tarinan tai tekstin imussa, että ryhdyn heti hommiin, kun tulen kotiin, ja havahdun vasta joskus illalla.
Käyn salilla ja juoksen, joista kumpikaan ei ole tiettyihin päiviin sidottua tekemistä. Blogiakin pidin suosiolla tauolla, kun meillä oli projekti P:n aktiivisin editointivaihe, sillä halusin karsia häiriötekijät minimiin.
En katso lainkaan perinteisiä tv-kanavia, vaan pidän kirjoitustauoilla pidempiä sarjamaratoneja Netflixin tai HBO:n kautta. Pari-kolme kertaa vuodessa ostan jonkun pelin ja tuhoan sillä aivoni. Tämäkin kirjoitustauolla.
Kirjoja luen tällä hetkellä hävettävän vähän. Lähinnä runokirjoja, koska koeluen pääasiassa proosaa, ja saan näin edes hiukan vaihtelua. Tänä vuonna olen koelukenut 8-9 käsistä (kaikki eivät olleet pitkiä tai valmiita!) ja yhden runokokoelman. Julkaistuja teoksia olen lukenut yhden romaanin, yhden self-help kirjan ja 14 runokirjaa (kuusi lisää odottaa jo lukemista).
Ajattelen kirjoittamista työmatkoillani ja usein sanelen parkkipaikoilla puhelimeen muistiinpanoja tai runoaihioita. Siitä on muodostunut todella hyvä tapa kerätä ideoita ja tuottaa tekstiä, joka jäisi muuten hyödyntämättä.
Kaiken kaikkiaan siis olen karsinut elämästäni lähes kaiken ylimääräisen ja keskityn pääasiassa kirjoittamiseen vapaa-ajallani. On kausia, kun en kirjoita yhtään ja kausia, kun teen kirjoittamista hyvin intensiivisesti. Välikausina tapaan ystäviä ja perhettä useammin, katson tv-sarjoja ja käyn taidenäyttelyissä, mutta romaanin työstövaiheessa suljen muun maailman ulos työhuoneestani.
Riippuu varmasti paljon siitä, mitä elämältään haluaa ja mistä elämässään nauttii, mutta uskon, että kirjoittamiselle on mahdollista järjestää aikaa, kunhan siitä nauttii ja sitä arvostaa. Moni kirjoittaja häpeilee kirjoittamistaan, jolloin sitä myös arvottaa vähemmän tärkeäksi omalla tärkeysasteikollaan. Tai sitten ympärillä on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tai arvosta kirjoittamista.
On tietenkin ruuhkavuosia ja on pölyisiä vuosia, jolloin kaikki maailman aika ei auta, sillä tekstiä ei synny väsyneenä tai sairaana. On siis tilanteita, joissa kirjoittaminen ei ole mahdollista. On myös kirjoittajia, jotka ahertavat sairaudesta tai ruuhkavuosista huolimatta! Uskon itse, että kunhan ulkoiset perusasiat ovat kunnossa, löytyy vapaa-ajalta jokin aikasyöppö, jota voi vähentää kirjoittamisen eduksi.
Minä en koe, että kirjoittaminen olisi pois jostain tärkeästä. Toki haluaisin siivota enemmän ja tehdä avopuolison kanssa kaikkea kivaa. Mutta pääasiassa syyllisyys ei kaiherra minua, vaan saan kirjoittamisesta valtavasti iloa ja energiaa!
Rakkaat asiat vaativat uhrauksia. Minä olen luopunut pääasiassa sellaisista asioista, joita en alun perinkään pitänyt niin tärkeinä (pelaaminen, tv, some jne.). Aina priorisointi ei onnistu ja välillä tulee olo, että on sulkenut itsensä yksin kaivoon, mutta tälläisinä iltoina olen onnellinen, että järjestän kirjoittamiselle aikaa.
Onko teillä haasteita kirjoittamisajan löytämisessä?
Kävimme Sara Hildénin taidemuseossa kahvilla ja katsomassa Anj Smithin näyttelyä Sea Lily, Feather star (22.9.2018–20.1.2019), joka oli kerrassaan vaikuttava. En ole käynyt museossa pitkään aikaan, vaikka rakastan taidenäyttelyitä! Etäisyyksien valloittaminen ja seuran haaliminen on aina prosessi ja, no, se aikahan on aina pois kirjoittamisesta.
Anj Smith (en muista nimeä kertakaikkiaan)
Minusta tuntuu, että olen törmännyt viime aikoina useasti ajatukseen riittämättömästä ajasta kirjoittamisen suhteen. Tutut ja tuntemattomat kirjottajat ja kirjailijat valittavat usein ajanpuutetta, sitä kuinka arjessa on niin monta liikkuvaa osaa, että kirjoittamista on vaikea mahduttaa osaksi omaa rutiinia.
Pohdin kotimatkalla omaa ajankäyttöni kirjoittamisen suhteen ja tulin siihen lopputulokseen, että olen oikeastaan organisoinut elämäni pitkälti kirjoittamisen ehdoilla.
Minulla on päivätyö, jolla rahoitan kirjoittamisen, ja jossa on kuitenkin liukuva työaika ja siten mahdollisuus saldovapaisiin. Toki päivätyö syö mehuja, mutta se myös antaa päiville rutiinin ja levon kirjoittamisesta. Nautin päivätyöstäni ja olen iloinen, että se mahdollistaa jouston kakkosuran kanssa.
Olen parisuhteessa ekstrovertin kanssa, joka harrastaa paljon ja ajelee sijaintimme vuoksi töihin ja harrastuksiinsa paljon iltaisin. Hän ymmärtää kirjoittamisen merkityksen minulle ja tukee sitä antamalla minulle kirjoitusrauhan. Meidän ei onneksi tarvitse olla aina yhdessä, vaan molemmat viihtyvät erinomaisesti omissa puuhissaan. ♥
Minulla ei ole lapsia eikä lemmikkejä. Ystäväni asuvat etäisyyksien päässä, joten kun käyn kylässä, järjestän sille oikeasti aikaa. En soittele viikottain perheelleni tai tuttavilleni. Käytän whatsappia aktiivisesti, mutta jos whatsapp-ryhmä käy liian äänekkääksi, pystyn hiljentämään sen ilman mitään omantunnontuskia.
En hengaa facebookissa tai twitterissä, niitä ei ole edes puhelimessani. Instagramissa käyn hiukan useammin, mutta seuraan aika vähän ihmisiä, joten feedini on nopeasti koluttu läpi. En jaksa tutkia instagramin tägejä kauheasti, ellen oikeasti etsi jotain tiettyä asiaa. Oman instatilini päivitystahti on myös verkkainen.
Anj Smith - Landscape With Lagerstätte (2017)
Minulla on todella korkea sekasorron sietokyky. En oikeastaan edes näe pyykki- tai astiapinoja! Harmikseni olen alkanut nähdä pölyä, mutta onneksi se ei häiritse minua vielä niin paljon, että minun olisi pakko siivota saman tien. Kuulostaa kamalalta, tiedän, mutta olen usein niin tarinan tai tekstin imussa, että ryhdyn heti hommiin, kun tulen kotiin, ja havahdun vasta joskus illalla.
Käyn salilla ja juoksen, joista kumpikaan ei ole tiettyihin päiviin sidottua tekemistä. Blogiakin pidin suosiolla tauolla, kun meillä oli projekti P:n aktiivisin editointivaihe, sillä halusin karsia häiriötekijät minimiin.
En katso lainkaan perinteisiä tv-kanavia, vaan pidän kirjoitustauoilla pidempiä sarjamaratoneja Netflixin tai HBO:n kautta. Pari-kolme kertaa vuodessa ostan jonkun pelin ja tuhoan sillä aivoni. Tämäkin kirjoitustauolla.
Kirjoja luen tällä hetkellä hävettävän vähän. Lähinnä runokirjoja, koska koeluen pääasiassa proosaa, ja saan näin edes hiukan vaihtelua. Tänä vuonna olen koelukenut 8-9 käsistä (kaikki eivät olleet pitkiä tai valmiita!) ja yhden runokokoelman. Julkaistuja teoksia olen lukenut yhden romaanin, yhden self-help kirjan ja 14 runokirjaa (kuusi lisää odottaa jo lukemista).
Ajattelen kirjoittamista työmatkoillani ja usein sanelen parkkipaikoilla puhelimeen muistiinpanoja tai runoaihioita. Siitä on muodostunut todella hyvä tapa kerätä ideoita ja tuottaa tekstiä, joka jäisi muuten hyödyntämättä.
Anj Smith - Taste (2017)
Kaiken kaikkiaan siis olen karsinut elämästäni lähes kaiken ylimääräisen ja keskityn pääasiassa kirjoittamiseen vapaa-ajallani. On kausia, kun en kirjoita yhtään ja kausia, kun teen kirjoittamista hyvin intensiivisesti. Välikausina tapaan ystäviä ja perhettä useammin, katson tv-sarjoja ja käyn taidenäyttelyissä, mutta romaanin työstövaiheessa suljen muun maailman ulos työhuoneestani.
Riippuu varmasti paljon siitä, mitä elämältään haluaa ja mistä elämässään nauttii, mutta uskon, että kirjoittamiselle on mahdollista järjestää aikaa, kunhan siitä nauttii ja sitä arvostaa. Moni kirjoittaja häpeilee kirjoittamistaan, jolloin sitä myös arvottaa vähemmän tärkeäksi omalla tärkeysasteikollaan. Tai sitten ympärillä on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tai arvosta kirjoittamista.
On tietenkin ruuhkavuosia ja on pölyisiä vuosia, jolloin kaikki maailman aika ei auta, sillä tekstiä ei synny väsyneenä tai sairaana. On siis tilanteita, joissa kirjoittaminen ei ole mahdollista. On myös kirjoittajia, jotka ahertavat sairaudesta tai ruuhkavuosista huolimatta! Uskon itse, että kunhan ulkoiset perusasiat ovat kunnossa, löytyy vapaa-ajalta jokin aikasyöppö, jota voi vähentää kirjoittamisen eduksi.
Minä en koe, että kirjoittaminen olisi pois jostain tärkeästä. Toki haluaisin siivota enemmän ja tehdä avopuolison kanssa kaikkea kivaa. Mutta pääasiassa syyllisyys ei kaiherra minua, vaan saan kirjoittamisesta valtavasti iloa ja energiaa!
Rakkaat asiat vaativat uhrauksia. Minä olen luopunut pääasiassa sellaisista asioista, joita en alun perinkään pitänyt niin tärkeinä (pelaaminen, tv, some jne.). Aina priorisointi ei onnistu ja välillä tulee olo, että on sulkenut itsensä yksin kaivoon, mutta tälläisinä iltoina olen onnellinen, että järjestän kirjoittamiselle aikaa.
Onko teillä haasteita kirjoittamisajan löytämisessä?
torstai 20. syyskuuta 2018
Kustannussopimus
"But my bones knew something wonderful about darkness." - Mary Olivier
Lähetimme projekti P:n toukokuun puolessa välissä rundille.
Kesäkuussa saimme yhdestä talosta väliaikatietoa. Elokuun loppupuolella tuli samasta kustantamosta hylsy. "Kiehtova ja hyvin kirjoitettu, mutta ei sovi kustannusohjelmaamme". Viikkoa myöhemmin saimme myös toisen standardihylsyn.
Viikko sitten meille tarjottiin kolmannesta kustantamosta kustannussopimusta. Saimme sopparin luettavaksi ja kävimme sen kammalla läpi, jonka jälkeen sovimme tapaamisen. Tiistaina tapasimme kustannuspäällikön ja allekirjoitimme kustannussopimuksen.
Jos kaikki menee hyvin, kirja ilmestyy muutaman vuoden sisään.
Kauheasti en vielä saa kertoa, mutta tämän verran ainakin. Onneksi meitä on kaksi. Yksin tämä projekti ei olisi ollut mahdollinen. :)
lauantai 8. syyskuuta 2018
Doppelgänger
Tämä postaus on ollut hävettävän monta viikkoa luonnoksissa, mutta jospa viimein postaisin tämänkin. :)
Olen aina pitänyt saksankielen sanasta doppelgänger. Se on jotenkin jännittävänkuuloinen termi. Pidän myös kaksoisolennon motiivista kirjallisuudessa ja monet suosikkitarinani hyödyntävät kaksoisolentoja.
Esimerkiksi Edgar Allan Poen tarinassa William Wilson epäonninen päähenkilö kohtaa kaksoisolentonsa nuorena poikana, eikä pääse tästä enää sen jälkeen eroon. Kertojan elämän mennessä aina vain kurjempaan suuntaan, antaa kaksoisolento kunnollisilla neuvoillaan kontrastin kertojan elämään, kunnes konflikti on ratkaistava ja vain yksi heistä voi jäädä eloon.
Kaksoisolento on usein jonkinlainen heijastus henkilön todellisesta minästä tai sielusta. Joskus kaksoisolennon olemassaolo on luonnolinen asia, eräänlainen dualismin lakien mukainen tasapainottaja, joskus se taas toimii symbolina henkilöhahmon henkiselle kaaostilalle.
Pohdiskelen kaksoisolentoja tällä hetkellä kahden käsikirjoituksen kautta. Projekti TH:ssa kaksoisolento on merkittävässä roolissa ja projekti VH:ssa on samankaltainen asetelma. Olen aloittanut käsikirjoitukset aikoinaan vuoden sisään toisistaan, kahtena itsenäisenä projektina. VH:n oli tarkoitus olla aikuisille suunnattu kauhukäsis, TH:n lanua. Ajan myötä käsisten erot ovat hioutuneet pois ja jäljelle on jäänyt kaksi yllättävän samankaltaista tarinaa.
On aika tyypillistä, että kirjoittajat käsittelevät samoja teemoja uudelleen ja uudelleen hieman eri näkökulmista. Kun jokin käsis hautautuu, selviävää siitä usein jokin ydinajatus seuraavaan tekstiin. Rinnakkaiset käsikset voivat olla hyvin erilaisia, kuten vaikkapa projekti P, mutta sisältää silti samoja teemoja. Tiedän jo nyt, että P:ssä on samoja tuulia kuin kahdessa muussakin käsiksessä, koska minua kiehtovat tietyt asetelmat. P vain on tunnelmaltaan ja muodoltaan erilainen.
Olen kirjoittanut TH:tä nelisen (vai viitisen?) vuotta. Siinä on ajankohtainen aihe ja koeluettu versio oli monen koelukijan mielestä hiomisella valmis kustantamoihin. En ollut siihen itse tyytyväinen, vaan päätin kirjoittaa sen alusta uusiksi. Sitten tapahtui, no, kaikenlaista, eikä käsis ole edennyt pariin vuoteen kuin lyhyissä purskissa.
Nyt kun olen yrittänyt kirjoittaa sitä, olen törmännyt vanhoihin ja uusiin ongelmiin. En esimerkiksi osaa muuttaa tiivistelmämuodossa kerrottua taustatarinaa dynaamisiksi kohtauksiksi. Minun on vaikea työstää tekstiä, koska jossain vaiheessa pitkä historia alkaa myös muuttua kirjoittamisen esteeksi. On toki kirjoittajia, jotka pieksevät samaa tekstiaihiota vuosikausia, kunnes se taipuu kirjaksi. On tekstejä, jotka vaativat aikaa ja panostusta, mutta ne palkitsevat kirjoittajansa.
Rakastan tätä käsikirjoitusta, mutta luoja sen kanssa on vaikeaa! Se on anteeksiantamaton. Se on vaativa. Sen maailma on julma ja luotaantyöntävä. Siinä on hyvä aihe ja tarina-aihio ja minä oikeasti välitän näistä hahmoista. Olen kuitenkin työstänyt tätä nyt viisi vuotta tavalla tai toisella. Se on pitkä aika omistaa huonostikäyttäytyvälle käsikselle.
Tällä hetkellä olisi helpompaa kirjoittaa VH, sillä saisin kirjoittaa edelleen samasta asetelmasta, mutta ilman samanlaista painolastia. TH:n hyvät ominaisuudet voisi vain siirtää johonkin toiseen käsikirjoitukseen, etsiä jokin kokonaan uusi tulokulma ja unohtaa vanha. Suhtautumiseni aihepiiriinkin on muuttunut viidessä vuodessa niin paljon, että en edes muista mitä kaikkea tarinan piti olla 2013.
En enää oikein tiedä mikä on alkuperäinen ja mikä doppelgänger. Käsisten välillä on hurjasti ristipölytystä. Niiden vastaavat hahmoparit ovat imeneet toisistaan paljon vaikutteita ja lähentyneet, vaikka heidän ulkoiset eronsa ovat edelleen olemassa ja hahmot ovat ihan selvästi eri hahmoja.
William Wilson ei ehkä tiedä kaksoisolentonsa todellista luonnetta, mutta he seisovat silti samassa huoneessa kuiskuttelemassa toisilleen. Onko molemmille tilaa vai tulisiko toisen kadota?
Ristiriitaisinta epävarmuudessa on se, että TH:n uusin versio on minusta helvetin hyvä. Kunhan saan raakatekstin fragmentit purettua paremmin kohtauksiksi ja pääsen oikeasti sisään uusiin hahmoihin, juonen rytmitykseen tms., se on paljon parempi kuin aiempi versio. Ongelmani tuntuukin olevan lähinnä sen raakatekstin tuottamisessa. Että onko siihen mitään järkeä käyttää aikaa ja energiaa, kun tuo toinen kirja kirjoittaa itse itsensä? Onko minulla enää samanlaista sisäistä paloa tähän kuin vaikka kolme vuotta sitten?
Käsis on hyvin henkilökohtainen, se tulee iholle, vaikka se on hyvin kaukana minusta hahmojensa ja tapahtumiensa suhteen. Fantasian ja liioittelun kautta paisutettu tarina kuitenkin sisältää totuuden torajyvän ja se hiertää, kun kirjoitan sitä. Jaksan vielä uskoa, että tämä näkyy lukijallekin, vaikka välillä haluaisinkin päästää totuuden ääniä päästelevän kaksoisolennon päiviltään.
Lopputulemani tälle pohdiskelulle on, että jatkan molempien käsikirjoitusten työstämistä ja teen aina sitä, joka tuntuu sillä hetkellä paremmalta. Pohdiskelutauot ovat olleet minulle aina tarpeellisia, jotta teksti alkaa kerrostua ja nautin siitä myös lukijana.
En usko, että käsiksistä voi tulla liian samanlaisia, sillä niiden keskeinen teesi on aivan eri: toisessa hukutaan ja toisessa noustaan.
Kumpa vain viimein tarttuisin niistä toiseen ja kirjoittaisin valmiiksi. :)
Olen aina pitänyt saksankielen sanasta doppelgänger. Se on jotenkin jännittävänkuuloinen termi. Pidän myös kaksoisolennon motiivista kirjallisuudessa ja monet suosikkitarinani hyödyntävät kaksoisolentoja.
Esimerkiksi Edgar Allan Poen tarinassa William Wilson epäonninen päähenkilö kohtaa kaksoisolentonsa nuorena poikana, eikä pääse tästä enää sen jälkeen eroon. Kertojan elämän mennessä aina vain kurjempaan suuntaan, antaa kaksoisolento kunnollisilla neuvoillaan kontrastin kertojan elämään, kunnes konflikti on ratkaistava ja vain yksi heistä voi jäädä eloon.
Kaksoisolento on usein jonkinlainen heijastus henkilön todellisesta minästä tai sielusta. Joskus kaksoisolennon olemassaolo on luonnolinen asia, eräänlainen dualismin lakien mukainen tasapainottaja, joskus se taas toimii symbolina henkilöhahmon henkiselle kaaostilalle.
Pohdiskelen kaksoisolentoja tällä hetkellä kahden käsikirjoituksen kautta. Projekti TH:ssa kaksoisolento on merkittävässä roolissa ja projekti VH:ssa on samankaltainen asetelma. Olen aloittanut käsikirjoitukset aikoinaan vuoden sisään toisistaan, kahtena itsenäisenä projektina. VH:n oli tarkoitus olla aikuisille suunnattu kauhukäsis, TH:n lanua. Ajan myötä käsisten erot ovat hioutuneet pois ja jäljelle on jäänyt kaksi yllättävän samankaltaista tarinaa.
Edgar Allan Poen William Wilson
On aika tyypillistä, että kirjoittajat käsittelevät samoja teemoja uudelleen ja uudelleen hieman eri näkökulmista. Kun jokin käsis hautautuu, selviävää siitä usein jokin ydinajatus seuraavaan tekstiin. Rinnakkaiset käsikset voivat olla hyvin erilaisia, kuten vaikkapa projekti P, mutta sisältää silti samoja teemoja. Tiedän jo nyt, että P:ssä on samoja tuulia kuin kahdessa muussakin käsiksessä, koska minua kiehtovat tietyt asetelmat. P vain on tunnelmaltaan ja muodoltaan erilainen.
Olen kirjoittanut TH:tä nelisen (vai viitisen?) vuotta. Siinä on ajankohtainen aihe ja koeluettu versio oli monen koelukijan mielestä hiomisella valmis kustantamoihin. En ollut siihen itse tyytyväinen, vaan päätin kirjoittaa sen alusta uusiksi. Sitten tapahtui, no, kaikenlaista, eikä käsis ole edennyt pariin vuoteen kuin lyhyissä purskissa.
Nyt kun olen yrittänyt kirjoittaa sitä, olen törmännyt vanhoihin ja uusiin ongelmiin. En esimerkiksi osaa muuttaa tiivistelmämuodossa kerrottua taustatarinaa dynaamisiksi kohtauksiksi. Minun on vaikea työstää tekstiä, koska jossain vaiheessa pitkä historia alkaa myös muuttua kirjoittamisen esteeksi. On toki kirjoittajia, jotka pieksevät samaa tekstiaihiota vuosikausia, kunnes se taipuu kirjaksi. On tekstejä, jotka vaativat aikaa ja panostusta, mutta ne palkitsevat kirjoittajansa.
Rakastan tätä käsikirjoitusta, mutta luoja sen kanssa on vaikeaa! Se on anteeksiantamaton. Se on vaativa. Sen maailma on julma ja luotaantyöntävä. Siinä on hyvä aihe ja tarina-aihio ja minä oikeasti välitän näistä hahmoista. Olen kuitenkin työstänyt tätä nyt viisi vuotta tavalla tai toisella. Se on pitkä aika omistaa huonostikäyttäytyvälle käsikselle.
Tällä hetkellä olisi helpompaa kirjoittaa VH, sillä saisin kirjoittaa edelleen samasta asetelmasta, mutta ilman samanlaista painolastia. TH:n hyvät ominaisuudet voisi vain siirtää johonkin toiseen käsikirjoitukseen, etsiä jokin kokonaan uusi tulokulma ja unohtaa vanha. Suhtautumiseni aihepiiriinkin on muuttunut viidessä vuodessa niin paljon, että en edes muista mitä kaikkea tarinan piti olla 2013.
Ote Pauli Tapion runokirjasta Varpuset ja aika. Erityisesti (10) tuntuu kirjoittajalle hyvin läheiseltä.
En enää oikein tiedä mikä on alkuperäinen ja mikä doppelgänger. Käsisten välillä on hurjasti ristipölytystä. Niiden vastaavat hahmoparit ovat imeneet toisistaan paljon vaikutteita ja lähentyneet, vaikka heidän ulkoiset eronsa ovat edelleen olemassa ja hahmot ovat ihan selvästi eri hahmoja.
William Wilson ei ehkä tiedä kaksoisolentonsa todellista luonnetta, mutta he seisovat silti samassa huoneessa kuiskuttelemassa toisilleen. Onko molemmille tilaa vai tulisiko toisen kadota?
Ristiriitaisinta epävarmuudessa on se, että TH:n uusin versio on minusta helvetin hyvä. Kunhan saan raakatekstin fragmentit purettua paremmin kohtauksiksi ja pääsen oikeasti sisään uusiin hahmoihin, juonen rytmitykseen tms., se on paljon parempi kuin aiempi versio. Ongelmani tuntuukin olevan lähinnä sen raakatekstin tuottamisessa. Että onko siihen mitään järkeä käyttää aikaa ja energiaa, kun tuo toinen kirja kirjoittaa itse itsensä? Onko minulla enää samanlaista sisäistä paloa tähän kuin vaikka kolme vuotta sitten?
Käsis on hyvin henkilökohtainen, se tulee iholle, vaikka se on hyvin kaukana minusta hahmojensa ja tapahtumiensa suhteen. Fantasian ja liioittelun kautta paisutettu tarina kuitenkin sisältää totuuden torajyvän ja se hiertää, kun kirjoitan sitä. Jaksan vielä uskoa, että tämä näkyy lukijallekin, vaikka välillä haluaisinkin päästää totuuden ääniä päästelevän kaksoisolennon päiviltään.
Lopputulemani tälle pohdiskelulle on, että jatkan molempien käsikirjoitusten työstämistä ja teen aina sitä, joka tuntuu sillä hetkellä paremmalta. Pohdiskelutauot ovat olleet minulle aina tarpeellisia, jotta teksti alkaa kerrostua ja nautin siitä myös lukijana.
En usko, että käsiksistä voi tulla liian samanlaisia, sillä niiden keskeinen teesi on aivan eri: toisessa hukutaan ja toisessa noustaan.
Kumpa vain viimein tarttuisin niistä toiseen ja kirjoittaisin valmiiksi. :)
tiistai 14. elokuuta 2018
Kirjoitusbujo
Minut imaistiin viime keväänä mukaan bujobuumiin, eli itsetehtyjen kalentereiden tuunaukseen. Kesti aikansa, että innostus alkoi todenteolla huomioimaan myös kirjoittamisen, mutta nyt olen siinä tilanteessa, että minulla alkaa olla bujoja joka sormelle. Hups.
En varsinaisesti käytä bujoa kirjoittamisen seuraamiseen. Toki siellä on editointilistoja ja hahmoprofiileja, mutta sellaisia raksi ruutuun träkkereitä en ole kirjoittamisen kanssa harrastanut. Kalenteribujossani asetan kuukaudelle usein tavoitteita ja kirjaan päivän aikana tehtyjä asioita ja menoja, mutta huomasin aika nopeasti, että kirjoittamisen mittaaminen sivu- tai sanamäärillä ei oikein inspiroi minua.
En tiedä onko bujokuvista lukijoille sensuurin vuoksi kauheasti iloa, mutta jaan silti muutaman kuvan.
Kuten huomaatte, teen kirjoitusbujoa aika rennolla otteella. ¯\_(ツ)_/¯
Perinteisiä muistiinpanoja teen yhä blankkoon ruutuvihkoon lyijytäytekynällä. Olen myös alkanut nauhoittaa muistiinpanoja autossa, yleensä siis parkissa, kun minulla ei ole paperia saatavilla. Saan nimittäin usein voimakkaita inspiraatiohetkiä juuri ajaessani. Saatan keksiä tuosta vain monta lausetta suoraa runoa tai tekstiä, jota ei edes tarvitse kauheasti editoida.
Kirjoittajakavereillani on myös bujoja ja kirjoitusbujoja, jotka ovat usein leikekirjamaisempia kokoelmia ideoista sun muusta. Bujojen kierrättäminen koko porukan läpi onkin jo muodostunut aika tyypilliseksi tavaksi aloittaa tapaamiset. Teemme usein myös yhdessä bujoja tai teemme toisillemme aukeamia. Yksi aivan ihana tähän liittyvä tapa on kirjoittaa toisille terveisiä ja kehuja, ihan kuin slämäriaikoina koulussa. Bujoilu siis lisää sosiaalisuutta!
Instagramissa en ole oikeastaan törmännyt suomenkielisiin kirjoittajabujoihin, mikä on harmi, sillä #writingbujo ainakin antaa aika pelkistettyjä tuloksia. No, ainakin kirjoitusbujo tarjoaa mahdollisuuden näperrellä ja mietiskellä omia kirjoja uudesta näkökulmasta.
Sivuhuomautuksena: Novaan lähettämäni lintunovelli pääsi tänä vuonna Top 10:n, mikä oli tavoitteenikin. Yay! Hieman huvittavaa kyllä, että monen muunkin novelleissa oli tänä vuonna lintuteemaa. Mistähän nämä jutut uivat ihmisten aivoihin? O.O'
Sinällään tämä ei ole uusi suuntaus, sillä minulla on aina ollut värikkäitä, kuvitettuja muistivihkoja, joissa on suunnitelmia ja muuta kirjoittamiseen liittyvää sälää. Tämä on ehkä sellainen next level siitä.
Onko lukijoissani muita, jotka ovat hurahtaneet tähän järjettömään harrastukseen?
En varsinaisesti käytä bujoa kirjoittamisen seuraamiseen. Toki siellä on editointilistoja ja hahmoprofiileja, mutta sellaisia raksi ruutuun träkkereitä en ole kirjoittamisen kanssa harrastanut. Kalenteribujossani asetan kuukaudelle usein tavoitteita ja kirjaan päivän aikana tehtyjä asioita ja menoja, mutta huomasin aika nopeasti, että kirjoittamisen mittaaminen sivu- tai sanamäärillä ei oikein inspiroi minua.
En tiedä onko bujokuvista lukijoille sensuurin vuoksi kauheasti iloa, mutta jaan silti muutaman kuvan.
Käytän kirjoitusbujoinani L-koon Nuunaa, vaikka olin sen suhteen aluksin HYVIN skeptinen. Kaverit sitten aivopesivät.
Kalenteribujossani on myös kirjoittamisajatuksille suunnattuja aukeamia, jonne voi purkaa tuntojaan.
Sensuurin vuoksi näytän vain otsikon. Koukutuin etsystä tilaamiini tyttötarroihin Kiinasta.
Välillä aukeamat ovat... no, "luovempia" (pro tip: ei kannata puuhastella humalassa). Käsialani on myös parantunut huimasti!
Tällä sivulla on käsiksen introsta lainaus ja sitten...öööö... "tunnelmakuvitusta"? O.o
Ote hahmoprofiilistä projekti P:n bujossa. Harakanvarpaat kuuluvat rikostoverille. ;)
Esimerkkiprofiili projekti P:n bujosta. Nämä ovat hyvin taiteellisia. XD XD
Otava lähetti väliaikatietona, että käsis vaikuttaa lupaavalta ja ehtivät lukea sen vasta elokuussa. Optimistiset kaverini saivat myös samansuuntaisia viestejä ja pitävät tätä hyvänä merkkinä. Pessimisti ei harkkarin kohteliaasta "älkää pommittako meitä kananmunilla, olemme lomalla" viestistä kauheasti liikuttunut. XD
Suosikkihahmollani oli asiaa - koska ei tätä touhua voi liian vakavasti ottaa. ¯\_(ツ)_/¯
Välillä lähden ihan tietoisesti tekemään tunnelmointia käsiksestä (printtaan Pinterest-albumit tyhjäksi).
Olen myös tunnelmoinut logoja, vaikka piirrustustaidot eivät siihen riitä. XD
Avaruudessa kaikki on dramaattisempaa!!!
Tässä oli kyllä vieraileva taiteilija. Minä liimasin vain tarrat. ^.^
Jos ei voi tulla vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, voi aina tulla wakavasti ostettavaksi kirjailijaksi!
Sarjasuunnitelmia ja synopsiksia hedelmäkarkkiväreissä.
Ja viimeisenä editointilista, joka ei ole hetkeen pietenemässä, koska käsis on rundilla.
Kuten huomaatte, teen kirjoitusbujoa aika rennolla otteella. ¯\_(ツ)_/¯
Perinteisiä muistiinpanoja teen yhä blankkoon ruutuvihkoon lyijytäytekynällä. Olen myös alkanut nauhoittaa muistiinpanoja autossa, yleensä siis parkissa, kun minulla ei ole paperia saatavilla. Saan nimittäin usein voimakkaita inspiraatiohetkiä juuri ajaessani. Saatan keksiä tuosta vain monta lausetta suoraa runoa tai tekstiä, jota ei edes tarvitse kauheasti editoida.
Kirjoittajakavereillani on myös bujoja ja kirjoitusbujoja, jotka ovat usein leikekirjamaisempia kokoelmia ideoista sun muusta. Bujojen kierrättäminen koko porukan läpi onkin jo muodostunut aika tyypilliseksi tavaksi aloittaa tapaamiset. Teemme usein myös yhdessä bujoja tai teemme toisillemme aukeamia. Yksi aivan ihana tähän liittyvä tapa on kirjoittaa toisille terveisiä ja kehuja, ihan kuin slämäriaikoina koulussa. Bujoilu siis lisää sosiaalisuutta!
Instagramissa en ole oikeastaan törmännyt suomenkielisiin kirjoittajabujoihin, mikä on harmi, sillä #writingbujo ainakin antaa aika pelkistettyjä tuloksia. No, ainakin kirjoitusbujo tarjoaa mahdollisuuden näperrellä ja mietiskellä omia kirjoja uudesta näkökulmasta.
Sivuhuomautuksena: Novaan lähettämäni lintunovelli pääsi tänä vuonna Top 10:n, mikä oli tavoitteenikin. Yay! Hieman huvittavaa kyllä, että monen muunkin novelleissa oli tänä vuonna lintuteemaa. Mistähän nämä jutut uivat ihmisten aivoihin? O.O'
Sinällään tämä ei ole uusi suuntaus, sillä minulla on aina ollut värikkäitä, kuvitettuja muistivihkoja, joissa on suunnitelmia ja muuta kirjoittamiseen liittyvää sälää. Tämä on ehkä sellainen next level siitä.
Onko lukijoissani muita, jotka ovat hurahtaneet tähän järjettömään harrastukseen?
keskiviikko 1. elokuuta 2018
Minimalistin paluu
Tarkoitus on ollut päivittää blogia monta kertaa kesän aikana, mutta jokin on jumittanut vastaan. Kesän pakollisilta töiltä varastetut minuutit ja tunnit ovat menneet huomaamatta joko kirjoituslehtiön, runoeditoinnin tai bujon parissa.
Ehkä minua on pidätellyt ajatus siitä, että somessa tulisi aina ollut jotain kerrottavaa ja itsensä tulisi esittää hieman todellisuutta positiivisemmassa valossa? Tai sitten on helpompi elää tahmean kirjoitusrytmin kanssa, kun ongelmia ei tarvitse analysoida liiaksi.
Toisaalta myös blogini luonne on mietityttänyt minua. En usko jatkavani entisenlaisella kirjabloggaus- ja tapahtumareportaasilinjalla ainakaan toistaiseksi.
Mielessä viimeaikoina: onko järkeä kirjoittaa käsin, miksei Johanna Venhon Saaren runoja myydä kirjakaupoissa
ja miten käteen sattuukin välillä juuri oikea kirja? (Lisäksi: kissatarroja ♥)
ja miten käteen sattuukin välillä juuri oikea kirja? (Lisäksi: kissatarroja ♥)
Niin mukava kuin mietteitä onkin ollut lukea jälkikäteen ja keskustella niistä, on itselleni ollut aina hyödyllisempää puida kirjoittamistani. Olen lukenut kirjoja hyvin vähän tänä vuonna ja olen muutenkin yrittänyt vähentää tapahtumien "suorittamista", koska huomasin jossain vaiheessa, etten enää nauttinut tapahtumista samalla tavoin kuin ennen.
Minusta oli tullut eräänlainen ulkopuolinen raportoija kokijan sijaan, mikä ei aina ole haitaksi, mutta pidemmän päälle luin kirjoja analysoidakseni niitä ja osallistuin tapahtumiin vain rutistaakseni niistä koko ajan lisää. Lisää tietoa ja kokemuksia ja lisää, lisää, lisää. Tämä terävöityi minulle viime vuonna Worldconissa, johon osallistuin oikeasti huonovointisena ja tein entisenlaiset valtavat muistiinpanot ja purin ne sitten postauksiksi miltei uupuneessa hengessä. Huoh, ei näin.
Jatkossa blogi pyöriikin minimaalisemmalla linjalla.
Etsiskelen bloggaajaääntäni uudelleen ja pohdin, mikä on minulle tärkeää. Olen ylpeä siitä, miten perehtyneesti ja intohimoisesti pidin blogia sen huippuvuosina, mutta tällä hetkellä minun ei yksinkertaisesti ole mahdollista jatkaa yhtä säännöllisellä postausvälillä tai monipuolisella aihekattauksella. Eikä se oikeastaan haittaa minua. Blogimaailmassa on valtavasti hurjan hyviä bloggaajia, jotka nostavat esille mielenkiintoisia kirjoja ja esittelevät spefi- ja kirjamaailman tapahtumia.
Sillä välin minä aion keskittyä enemmän taas kirjoittamiseen. Vaikka se ei sujuisikaan niin kuin piti tässä armottomassa helteessä. :)
torstai 7. kesäkuuta 2018
Melkein mielipuoli
Kuukausi sitten pitelin käsissäni P:n tulostettua käsikirjoitusta ja se tuntui melkein taikuudelta. Korjasin pillkkuja ja pisteitä (vaikka olen niille tolkuttoman sokea), vaihtelin sanojen paikkaa ja lauserakenteita parhaani mukaan. Ilahduin siitä, miten helposti tarina otti minut valtaansa.
Kirjallisessa työskentelyssä on aina turhautumista, kirjoitti yksin tai yhdessä. Minä olen hidas, hän on nopea, mutta miten luonnonvoimainen yhdistelmä olemmekaan!
En vaihtaisi yhdessä tekemisen iloa pois, vaikka se onkin hiljentänyt blogin tunnustukselliset kirjoitukset lähes kokonaan. Luomistyö ja keskeneräinen tekstimme — mehän rakensimme kokonaisen kaupungin yhdessä! — ne kuuluvat vain meille, enkä halua sanallistaa prossessia muille. Se yhteys on hyvin arvokas, ei ole toista samanlaista.
Riemu, pelko ja määrätietoisuus ovat vuorotteleet mielessäni nyt kaksi vuotta. Olen rakentanut taloa, luonut uudelleen kärsinyttä nahkaani, miettinyt blogin kohtaloa ja omaa kirjallista ääntäni. Olen lukenut liian vähän. Ja yritykseni kirjoittaa blogia ovat usein muuttuneet runoiksi! Pelkästään kokemusten kirjaamisesta on tullutkin rytmikästä proosarunoa, jotka olen jättänyt julkaisematta, koska en puhunut niinkään kirjoittamisesta vaan, no, siihen liittymättömistä asioista.
Kahteen vuoteen on mahtunut paljon. Sivuprojekteista on tullut jälleen pääprojekteja. Olenko niin surkea viimeistelemään mitään? Niin päämäärätön, niin perfektionistinen?
No, tämän käsikirjoituksen kohdalla lopettaminen ei ollut koskaan vaihtoehto. Se täytyi saada valmiiksi ja lähettää kustantamoihin.
Ja siellä se nyt on: luettavana, ihmeteltävänä. Yksi käsikirjoitus satojen muiden joukossa.
En oikein ymmärrä, miten me teimme tämän. Lähdimme vain kirjoittamaan. Olimme innokkaita ja vaativia, muokkasimme kolme erilaista versiota. Viimeisimmän version kirjoitimme suorastaan sisuuntuneina ristiriitaisista palautteista, takertuen parhaiksi pitämiimme asioihin ja hyläten kaiken muun.
Meillä oli suunnitelma, olimme armottomia. Välillä halusin raastaa sormeni luuhun asti editoinnissa, leikata irti kokonaisia juonen kappaleita. Onneksi järjen ääni tuli ruudun toiselta puolelta.
Kirjoitin silti tuntikausia, unohdin välillä syödä, saatoin valvoa yöhön ja herätä aamulla ja kirjoittaa päässäni valmiiksi. Puhuin automatkoilla hahmojeni repliikkejä, lausuin tarinan totuuksia, näin kohtauksia silmieni edessä. Olin melkein mielipuoli.
Eihän työ ole valmis, tietenkään (minusta mikään ei koskaan ole valmista, varsinkaan jos se on jo kansien välissä). Mutta käsikirjoitus on niin eheä kuin se tällä erää voi olla. Se on eheä ja se on pois käsistäni.
Kuusi vuotta sen jälkeen, kun päätin kirjoittaa kirjan ja lähettää sen kustantamolle, viisi käsikirjoitusta myöhemmin, edes yksi on valmis!
Minähän ehdin tulla salaa vanhaksi, lähestyä kummasti esikoiskirjailijoiden keski-ikää. Kestikö tätä matkaa vuosikausia, koska halusin kirjoittaa tarinoita ja kirjoitin ne toiveistani huolimatta aina vinoon? Todellisuudessahan minulla vain kaksi aihetta: kohoaminen ja vajoaminen.
Muutama viikko sitten lähetimme P:n matkaan ja seuraavana aamuna nukuin paremmin kuin olin nukkunut kolmeen vuoteen. Pudistelin viimeisetkin pölyt rattaistani.
Ja silti minulla on P:tä ikävä, silti lähettelemme toisillemme viestejä, joissa itkemme lapsen perään, vaikka tarkoitus olisi työstää edes joku tovi omia proggiksiamme. Mutta siitä lisää joskus toiste.
Kirjallisessa työskentelyssä on aina turhautumista, kirjoitti yksin tai yhdessä. Minä olen hidas, hän on nopea, mutta miten luonnonvoimainen yhdistelmä olemmekaan!
En vaihtaisi yhdessä tekemisen iloa pois, vaikka se onkin hiljentänyt blogin tunnustukselliset kirjoitukset lähes kokonaan. Luomistyö ja keskeneräinen tekstimme — mehän rakensimme kokonaisen kaupungin yhdessä! — ne kuuluvat vain meille, enkä halua sanallistaa prossessia muille. Se yhteys on hyvin arvokas, ei ole toista samanlaista.
Riemu, pelko ja määrätietoisuus ovat vuorotteleet mielessäni nyt kaksi vuotta. Olen rakentanut taloa, luonut uudelleen kärsinyttä nahkaani, miettinyt blogin kohtaloa ja omaa kirjallista ääntäni. Olen lukenut liian vähän. Ja yritykseni kirjoittaa blogia ovat usein muuttuneet runoiksi! Pelkästään kokemusten kirjaamisesta on tullutkin rytmikästä proosarunoa, jotka olen jättänyt julkaisematta, koska en puhunut niinkään kirjoittamisesta vaan, no, siihen liittymättömistä asioista.
Kahteen vuoteen on mahtunut paljon. Sivuprojekteista on tullut jälleen pääprojekteja. Olenko niin surkea viimeistelemään mitään? Niin päämäärätön, niin perfektionistinen?
No, tämän käsikirjoituksen kohdalla lopettaminen ei ollut koskaan vaihtoehto. Se täytyi saada valmiiksi ja lähettää kustantamoihin.
Ja siellä se nyt on: luettavana, ihmeteltävänä. Yksi käsikirjoitus satojen muiden joukossa.
*
En oikein ymmärrä, miten me teimme tämän. Lähdimme vain kirjoittamaan. Olimme innokkaita ja vaativia, muokkasimme kolme erilaista versiota. Viimeisimmän version kirjoitimme suorastaan sisuuntuneina ristiriitaisista palautteista, takertuen parhaiksi pitämiimme asioihin ja hyläten kaiken muun.
Meillä oli suunnitelma, olimme armottomia. Välillä halusin raastaa sormeni luuhun asti editoinnissa, leikata irti kokonaisia juonen kappaleita. Onneksi järjen ääni tuli ruudun toiselta puolelta.
Kirjoitin silti tuntikausia, unohdin välillä syödä, saatoin valvoa yöhön ja herätä aamulla ja kirjoittaa päässäni valmiiksi. Puhuin automatkoilla hahmojeni repliikkejä, lausuin tarinan totuuksia, näin kohtauksia silmieni edessä. Olin melkein mielipuoli.
Eihän työ ole valmis, tietenkään (minusta mikään ei koskaan ole valmista, varsinkaan jos se on jo kansien välissä). Mutta käsikirjoitus on niin eheä kuin se tällä erää voi olla. Se on eheä ja se on pois käsistäni.
Kuusi vuotta sen jälkeen, kun päätin kirjoittaa kirjan ja lähettää sen kustantamolle, viisi käsikirjoitusta myöhemmin, edes yksi on valmis!
Minähän ehdin tulla salaa vanhaksi, lähestyä kummasti esikoiskirjailijoiden keski-ikää. Kestikö tätä matkaa vuosikausia, koska halusin kirjoittaa tarinoita ja kirjoitin ne toiveistani huolimatta aina vinoon? Todellisuudessahan minulla vain kaksi aihetta: kohoaminen ja vajoaminen.
Muutama viikko sitten lähetimme P:n matkaan ja seuraavana aamuna nukuin paremmin kuin olin nukkunut kolmeen vuoteen. Pudistelin viimeisetkin pölyt rattaistani.
Ja silti minulla on P:tä ikävä, silti lähettelemme toisillemme viestejä, joissa itkemme lapsen perään, vaikka tarkoitus olisi työstää edes joku tovi omia proggiksiamme. Mutta siitä lisää joskus toiste.
torstai 9. marraskuuta 2017
Aakkosia ja rakastajia
Projekti P:n ensimmäinen koelukuversio valmistui kuun vaihteessa.
Tapaukseen liittyi paljon viime hetken panikointia, sillä huomasimme, että käsis oli paisunut 100 000 sanan mittaan ja leikkasimme siitä viikossa 20 000 sanaa (editointisuunnitelmat kunniaan!).
Ja sitten P lähti ensimmäiselle koelukijasatsille!
Nyt saa taas pitää hiukan taukoa kirjoittamisesta, kun kaksi aiempaa kuukautta on työstänyt melkein joka päivä jotain lukua tai pyöritellyt ongelmakohtia.
Olemme hirveän innoissamme P:stä ja vaikka olenkin päivitellyt siitä vähemmän kuin yhdestäkään aikaisemmasta käsiksestäni, tahtoisin kovastaa jotain pientä käsiksen maailmasta. Blogissa vain on aina hankala puhua käsiksestä puhumatta käsiksestä.
Käsiksiäni inspiroi kuitenkin aina jokin teksti, ei niinkään suorien yhtäläisyyksien kautta, vaan pikemminkin niin, että tekstin lukeminen avaa jonkin solmun tai saa sanat virtaamaan ulos. Esimerkiksi Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelsfors-trilogia oli minulle tärkeä lukukokemus siten, että se vakuutti minut proggiksemme toteuttamiskelpoisuudesta, vaikka P on pitkä ja siinä on tuhottomasti hahmoja.
P:n kirjasoittolistalle päätyi myös tunnelmallisia runoja Kätlin Kaldmaan runokokoelmasta Rakkauden aakkoset (2015, suom. Anniina Ljokkoi).
Nyt olisi kuitenkin tarkoitus palata P:n omalaatuisesta maailmasta takaisin TH:n pariin. Vaihtaminen on yllättävän vaikeaa. P:ssä on erilainen kirjoitustyyli kuin TH:ssa, joten P tarvitsisi jotenkin "ravistella" ulos itsestä. Pensselissä on yhä P:n ajatusmaailma.
Mietinkin kirjoittaisinko uutta TH:ta käsin. Olen saanut hyvää materiaalia käsikseen käsin kirjoitettujen fragmenttien avulla ennenkin, mutta en ole aiemmin edes harkinnut käsin kirjoittamista pääasiallisena kirjoitustapana. Ehkä se olisi hyödyllistä ainakin alkuun?
Voisi olla muutenkin hyvä siirtyä pois kirjoitusnurkasni johonkin ihan uuteen huoneeseen kirjoittamaan. Minulla on edessä vapaa viikonloppu yksin talossa, joten aion hyödyntää sen.
Se vähä mitä olen saanut aikaan tuntuu hyvältä. Deletoin reilusti vanhaa materiaalia viime viikolla, kun palauttelin tarinaa mieleeni. Ensimmäinen persoona toimii uudessa tekstissä paljon paremmin kuin kolmas vanhassa. Filleriä ei tarvita, voin kirjoittaa pelkästään mielenkiintoisia kohtauksia, sillä niistä jokaisessa on jokin juttu, jonka vuoksi haluan sanat paperille.
Tässä olisi pari kuukautta aikaa ennen P:n editointia. Ehtisinkö saada käsiksen mitenkään edes vauhtiin?
Tapaukseen liittyi paljon viime hetken panikointia, sillä huomasimme, että käsis oli paisunut 100 000 sanan mittaan ja leikkasimme siitä viikossa 20 000 sanaa (editointisuunnitelmat kunniaan!).
Ja sitten P lähti ensimmäiselle koelukijasatsille!
Nyt saa taas pitää hiukan taukoa kirjoittamisesta, kun kaksi aiempaa kuukautta on työstänyt melkein joka päivä jotain lukua tai pyöritellyt ongelmakohtia.
Olemme hirveän innoissamme P:stä ja vaikka olenkin päivitellyt siitä vähemmän kuin yhdestäkään aikaisemmasta käsiksestäni, tahtoisin kovastaa jotain pientä käsiksen maailmasta. Blogissa vain on aina hankala puhua käsiksestä puhumatta käsiksestä.
Käsiksiäni inspiroi kuitenkin aina jokin teksti, ei niinkään suorien yhtäläisyyksien kautta, vaan pikemminkin niin, että tekstin lukeminen avaa jonkin solmun tai saa sanat virtaamaan ulos. Esimerkiksi Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelsfors-trilogia oli minulle tärkeä lukukokemus siten, että se vakuutti minut proggiksemme toteuttamiskelpoisuudesta, vaikka P on pitkä ja siinä on tuhottomasti hahmoja.
P:n kirjasoittolistalle päätyi myös tunnelmallisia runoja Kätlin Kaldmaan runokokoelmasta Rakkauden aakkoset (2015, suom. Anniina Ljokkoi).
 |
| Bosnialainen rakastajani (osa 1) |
 |
| Bosnialainen rakastajani (osa 2) |
 |
| Afganistanilainen rakastajani |
 |
| Kanadalainen rakastajani |
 |
| Rakkauden pimeys |
Nyt olisi kuitenkin tarkoitus palata P:n omalaatuisesta maailmasta takaisin TH:n pariin. Vaihtaminen on yllättävän vaikeaa. P:ssä on erilainen kirjoitustyyli kuin TH:ssa, joten P tarvitsisi jotenkin "ravistella" ulos itsestä. Pensselissä on yhä P:n ajatusmaailma.
Mietinkin kirjoittaisinko uutta TH:ta käsin. Olen saanut hyvää materiaalia käsikseen käsin kirjoitettujen fragmenttien avulla ennenkin, mutta en ole aiemmin edes harkinnut käsin kirjoittamista pääasiallisena kirjoitustapana. Ehkä se olisi hyödyllistä ainakin alkuun?
Voisi olla muutenkin hyvä siirtyä pois kirjoitusnurkasni johonkin ihan uuteen huoneeseen kirjoittamaan. Minulla on edessä vapaa viikonloppu yksin talossa, joten aion hyödyntää sen.
Se vähä mitä olen saanut aikaan tuntuu hyvältä. Deletoin reilusti vanhaa materiaalia viime viikolla, kun palauttelin tarinaa mieleeni. Ensimmäinen persoona toimii uudessa tekstissä paljon paremmin kuin kolmas vanhassa. Filleriä ei tarvita, voin kirjoittaa pelkästään mielenkiintoisia kohtauksia, sillä niistä jokaisessa on jokin juttu, jonka vuoksi haluan sanat paperille.
Tässä olisi pari kuukautta aikaa ennen P:n editointia. Ehtisinkö saada käsiksen mitenkään edes vauhtiin?
lauantai 21. lokakuuta 2017
Varjojen lumoissa
Viime vuoden toukokuussa lähdin kirjoittamaan tarinaa, joka suorastaan purkautui minusta ulos. Koelukukierrosten ja editoinnin jälkeen tarjosin novellia Vaskikirjojen goottilaisten novellien antologiaan. Ilokseni novelli hyväksyttiin ja pääsin työstämään sitä antologian toimittajan, Katri Alatalon, kanssa. Kesällä editointi tuli viimein päätökseensä.
Antologia ilmestyi syyskuussa nimellä Varjojen lumo - suomalaisia goottinovelleja.
Antologia sisältää 12 goottinovellia kotimaisilta kirjoittajilta, sekä Markku Soikkelin esipuheen, joka valottaa gotiikan tyyliä ja perinteitä. Kuvan hurmaava kansi on Julia Savtchenkon käsialaa.
Kauhuromantiikka tutkii ihmismielen pimeitä syövereitä, mielipuolisuutta ja yliluonnollisuutta. Pahaenteinen tunnelma kielii salaisuuksista, jotka ovat pesiytyneet jylhiin ja rappeutuneisiin maisemiin. Tukahdutetut tunteet ja ajatukset kuitenkin pyrkivät päivänvaloon, eivätkä suostu pysymään haudattuina.
Ohessa pieni maistiainen novellistani:
Iso kiitos Vaskikirjoille, Katri Alatalolle ja Pekka Haloselle antologian julkaisemisesta!
Antologia ilmestyi syyskuussa nimellä Varjojen lumo - suomalaisia goottinovelleja.
Kauhuromantiikka tutkii ihmismielen pimeitä syövereitä, mielipuolisuutta ja yliluonnollisuutta. Pahaenteinen tunnelma kielii salaisuuksista, jotka ovat pesiytyneet jylhiin ja rappeutuneisiin maisemiin. Tukahdutetut tunteet ja ajatukset kuitenkin pyrkivät päivänvaloon, eivätkä suostu pysymään haudattuina.
Ohessa pieni maistiainen novellistani:
Tuuli kiskoo koivun oksalla roikkuvaa pukupussia ja lävistää minut. On kesäkuun kylmin päivä, ja minun on katsottava pois pihatieltä, koivujen väliin, jonne kannoimme pihakeinun joka vuosi. Se ei ole siinä nyt. Hämmennyn —Kirjan voi tilata suoraan Vaskikirjoilta tai sitä voi käydä kurkistamassa lähimmässä kirjastossa. Helsingin Kirjamessuille suunnistavat lukijat puolestaan löytävät Vaskirjojen ständin osastolta 7g 124 (levymessuosaston vieressä).
(ja sieraimissani on heinänhaju, pihakeinu kitisee
enkä mahdu ääriviivojeni sisään,
nojaan lähemmäs ja suutelen häntä
olen vasta neljäntoista)
Katseeni singahtaa tontinrajan yli talolle, jossa olen juossut poikaa karkuun kuin saaliseläin. Vaikka naapurin pellot on myyty vuosia sitten eikä Tapiolassa asu kuin vieraita, muistan yhä höyhenenkevyen äänen ja sormenpäidemme liikkeen suunnitelmallisuuden.
Pihakeinu-Oona uskoi, että ratamonlehti parantaa kaikki haavat. Aikuinen tietää paremmin.
Iso kiitos Vaskikirjoille, Katri Alatalolle ja Pekka Haloselle antologian julkaisemisesta!
maanantai 16. lokakuuta 2017
Unelmien työhuoneessa
Lupailin postausta työhuoneesta jo aikoja sitten, mutta aika on juossut sitkeästi karkuun ja sitten alkoivat sateiset ja synkät päivät, enkä halunnut ottaa kuvia (ja työtilani saattoi olla myös hiukan sotkuinen O.o').
Viikonloppuna kuitenkin onnisti ja tuli ihana auringonpaiste, joten innostuin siivoamaan myös huoneen kunnolla. Tässä siis unelmien työhuone:
Viikonloppuna kuitenkin onnisti ja tuli ihana auringonpaiste, joten innostuin siivoamaan myös huoneen kunnolla. Tässä siis unelmien työhuone:
Huone on takapihaan päin, joten ikkunasta näkee lähinnä tekemättömät pihatyöt.
Yksi vaatimuksistani työhuoneelle olivat kirjavitriinit, jotta voin lopettaa pölyjen pyyhkimisen.
Työhuoneeseen myös ilmestyi hyvin nopeasti vaaleanpunainen askartelupöytä, jossa olen pääasiassa puuhannut bujoa ja tehnyt muistiinpanoja.
Kauhumetsähenkisen tapetin valitsin itse. Sen viereen sopii loistavasti sanasydän. Pöydällä on tilaustyöruno New Orleansin kapakasta. Toisella pöydällä "omakuva" ja Lemarchandin kuutio.
Haaveilen yhä sähköpöydästä, mutta toistaiseksi työpisteeni on sama. Kaksi reunimmaista hyllyä sentään on tyhjennetty kirkasvalolampun tieltä.
Vitriinistä löytyy mangaa, Stephen King-hylly, kauhuhylly, klassikkohylly, lanuhylly, sarjishylly, kaverikirjahylly, suomispefihylly, taustatutkimuskirjahylly, yksi tyhjä hylly ja ties mitä muuta.
Askarteluvälineet ovat esillä ja vihot ja muistiinpanovälineet myös. Ja kotiini tuntuu eksyvän koko ajan vain lisää muratteja ♥
Viime vuonna luettelin haaveitani työhuoneen suhteen ja nyt on mukava huomata, mitkä haaveet toteutuivat ja mitkä eivät.
Olen iloinen, että kirjoille on oikeasti tilaa nyt, eikä niitä tarvitsee pinota jokapuolelle. Kaikki kirjani mahtuvat vitriiniin (runokirjat työpisteelle) ja muistivihotkin ovat sopivasti käden ulottuvilla alakaappien sijasta.
Työpöydän ja -tuolin uusin jossain vaiheessa. Olen päättänyt ostaa sähköpöydän, sillä olen todennut seisomisen todella hyväksi selälleni. Pöytää varten pitäisi kuitenkin ensin säästää. Tarvitsisin myös työtuolin, jossa ei ole käsinojia (saisikohan nykyiset ruuvattua irti?).
Magneettitauluani en ole kiinnittänyt uudelleen, koska tarkoitus on maalata jossain vaiheessa huoneeseen magneettiseinä. En ole ehtinyt tehdä tätä vielä, mutta onneksi työpisteelle mahtuu yhä kortteja ja talismaaneja.
Haaveilin alun perin lukunurkkauksesta, mutta olen ainakin toistaiseksi luopunut ajatuksesta. Pidän tilantunteesta yksinkertaisesti liikaa, enkä halua huoneeseen enempää kalusteita.
Askartelupöytä on varmaan paras ostos, jonka olen huoneeseen tehnyt. Siinä mahtuu viikkaamaan vaatteet, kirjoittamaan käsin, askartelemaan, lukemaan isompia kirjoja ja jättämään lähdekirjallisuutta sopivasti käden ulottuville.
Oikeastaan ainoa vikatikki huoneessa on kattolamppu, joka on yksinkertaisesti liian himmeä työskentelyyn. "Ankkalamppu" oli suunniteltu mielihalu, vaikka yleensä mietin kalusteissa nimenomaan käytännöllisyyttä. No nyt sitten elän kahden kohdevalon ja kirkasvalolampun turvin pimenevissä syysilloissa. Lampun voisi vaihtaa vaikka heti kirkkaampaan, mutta kun en henno siirtää sitä pois. Se on niin ihana!
Kaiken kaikkiaan tykkään aivan valtavasti. Täällä on levollista olla. :)
lauantai 2. syyskuuta 2017
Worldcon 75 - Liikuttava Lopetus (Lauantai)
Koska vapaiden puute pakotti minut valikoimaan Worldcon-päiviä, päätin pitää perjantaina vapaata tapahtumasta ja tulla paikalle taas lauantaina. Lauantai olikin selvästi vilkkaampi päivä keskiviikkoon ja torstaihin verrattuna. Jonotuskäytäntöjä oli päivitetty entisestään ja Messukeskuksesta oli ilmeisesti saatu suurempia tiloja paneeleille. Olokin oli onneksi hieman kohentunut lepopäivän aikana. :)
Suurin pettymys päivälle oli kyllä varmasti IKEA larpin siirtyminen perjantaille. Olisin halunnut nähdä millaisen kokonaisuuden aiheesta saa aikaiseksi! Lauantaille jäi kuitenkin sopivasti ohjelmaa:
11:00 - 12:00 Gender and "Realistic History"
13:00 - 14:00 Trans Characters in YA
15:00 - 16:00 Nordic Horror in Nordic Settings - What Scares Us?
11:00 - 12:00 Gender and "Realistic History"
Cheryl Morganin oli tarkoitus vain moderoida paneelia, mutta hän oli sopinut Scott Lynchin kanssa roolinvaihdosta, joten Lynch toimikin puheenjohtajana ja Morgan osallistui aktiivisemmin keskusteluun. Lynch pyysikin panelisteja kertomaan tavoista, joilla naiset ja vähemmistöt on historiallisesti sivuutettu (erasure).
Cheryl Morgan kertoo, että olemme riippuvaisia kirjallisista lähteistä, joista kaikki eivät ole selviytyneet nykypäivään tai ovat joutuneet sensuurin kohteiksi. Etenkin kääntäjät ovat sensuroineet teksteistä viittauksia sukupuolivähemmistöihin, koska niistä puhuminen koettiin sopimattomaksi. Thomas Årnfelt kommentoi, että meidän historiamme on suodatettu muistiinkirjoittajien, kopioijien ja kirjojen painajien mielipiteiden läpi. Joku päättää mitkä tekstit selviävät, mitkä nostetaan esille ja kenen tarina on paperin arvioista. Historiallisesti valta-asemaa eivät ole pitäneet naiset tai vähemmistöt, jolloin heidän tarinansa on ollut helpompi sivuuttaa. Gillian Pollackin mielestä historia itsessään on narratiivi, joka kerrotaan jonkun näkökulmasta. Tarinoilla on aina sankarit ja viholliset. Vähemmistöjä ei pidetty tärkeinä.
Jo Walton näkee, että naisten tarinat ovat olemassa heidän elinaikanaan ja sivuuttaminen tapahtuu, kun sukupolvet vaihtuvat ja tarinoita lähdetään arvottamaan. Gillian Pollack on huomannut, että naiset jäävät usein best of-listojen hännille ja hän kehottaa naisia luomaan oman narratiivinsa. Scott Lynch uskoo, että erilaisuutta suvaitaan helpommin, kun henkilö elossa ja ihmisten muistissa ja suojeluksessa. Kuolema antaakin lopulta tilaisuuden unohtaa henkilön saavutukset.
Gillian Pollack sanoo, että sivuuttamista tapahtuu myös silloin, kun olemme kaikki samassa huoneessa. Tarvitsee vain kuunnella keskusteluja: vastataanko kaikkien kysymyksiin yhtäläisesti, keskeytetäänkö toisia puhujia innokkaammin tai työnnetäänkö heidät keskustelun ulkopuolelle kokonaan?
Cheryl Morgan on huomannut, että yhteiskunta suvaitsee transsukupuoliset herkemmin, kun he eivät kerro olevansa trans. Kun henkilön transsukupuolisuus selviää, on aika kadota. Hän kertoo myös muutaman surullisen faktan transsukupuolisista. Roomassa vain miehet ja naiset saivat periä rahaa, jolloin transsukupuoliset menettivät usein kaiken heidän puolisoidensa tai vanhempiensa kuollessa. Vielä tänä päivänäkin raiskauslait Intiassa koskevat vain miehiä, naisia ja eläimiä. Näin ollen hijrat eivät ole lain suojeluksessa ja eräs raiskattu hjira hävisikin raiskausoikeudenkäyntinsä tästä syystä.
Thomas Årnfelt ihmettelee ihmisten sukupuolittuneita käsityksiä perinteisistä ammateista. Esimerkiksi 1300-luvun Ranskassa oli tyypillistä, että naiset tekivät osa-aikatyötä esimerkiksi ruoan ja tekstiilien parissa. Muita naisten ammatteja olivat parturit, yövahdit ja sepät. Årnfelt on tutkinut ko. ajankohdan verotietoja. Hän kannustaakin historiallisten romaanien ja high fantasian kirjoittajia tutkimaan historiaa enemmän ja kyseenalaistamaan omat mielikuvansa.
Jo Walton kuuli eräältä lukijaltaan ihmettelyä naispuolisesta maanviljelijästä: "What do men do if women are farmers? Are they farmer's wives?" Hän kertoo myös, että 1427 n. 8% miespopulaatiosta osasi lukea, kun taas naisilla luku oli 50-60% (en kirjoittanut ylös missä päin maailmaa). Walton on lukenut paljon vanhoja kirjeitä ja todennut kirjoittajien käsittelevän saman sukupuolen välistä seksiä aivan arkipäiväisesti kirjeissään. Hän muistaa lukeneensa jatkuvasti ihmisistä, jotka toimivat nykylukijoiden odotusten vastaisesti, kuten vaikkapa vangitun palkkasotilaan sisar, joka pelasti veljensä.
Cheryl Morgan kertoo feministisestä teoriasta, jonka mukaan sukupuoli rakentuu sosiaalisesti. Näin ollen käsitys miesten ja naisten töistä on myös sosiaalinen. Kaljan paneminen oli historiallisesti naisten työtä. Kuningas oli aikanaan sukupuolineutraali termi. Sotilaiden täytyi osata neuloa Nelsonin laivastossa, jotta he osasivat korjata itse vaatteensa ja purjeet. Heteroseksuaalisuus ajatuksena on lähtöisin 1900-luvun lääketieteestä, jossa asioita alettiin luokitella entistä voimakkaammin. Tämä on muokannut kulttuuriamme ja ajatteluamme voimakkaasti.
Toisaalta Jo Walton huomannut, että haluamme myös tulkita historiaa uudella tavalla, esimerkiksi päättämällä, että moni historiallinen henkilö on homo, koska todisteita heidän heteroseksuaalisuudestaan ei ole. Tällä tavoin sivuutetaan aseksuaalisuus, biseksuaalisuus sekä selibaatissa eläneet. Taustalla on varmasti halu osoittaa, että homoseksuaaleja on aina ollut myös merkittävien historiallisten henkilöiden joukossa ja että homoutta ei ole keksitty 1900-luvulla.
Cheryl Morgan on törmännyt myös sellaiseen ajatteluun feministien keskellä, että transsukupuolisia ei ole voinut olla olemassa ennen 1900-lukua, sillä transsukupuolisuus on modernin lääketieteen ja leikkausten tulosta. Historiallisista henkilöistä esimerkiksi Herodes kohtasi transsukupuolisia amatsoneita. Historiallisesti hevosen virtsaa on käytetty sukupuolihormonien korvikkeena, sillä se sisältää estrogeeniä.
Gillian Pollack tietää, että naisilla oli ehkäisykeinoja, mm. yrttejä myös keskiajalla. Tämä selviää lääketieteellisistä dokumenteista. Cheryl Morgan kertoo hauskan faktan sodomia-sanan historiasta. Sana tarkoitti ennen sperman haaskaamista, jolloin myös oraaliseksi ja seksi raskaana olevan vaimon kanssa olivat sodomiaa, ei vain anaaliseksi. Pollack on myös sitä mieltä, että fantasiassa on aivan liian vähän leskiä suhteessa siihen, miten suuri kuolleisuus keskiajalla oli.
Lopuksi Pollack kehotti kuuntelijoita miettimään: "We need to question ourselves. What prejudice and baggage are we carrying?"
Cheryl Morganilla oli vielä suorempi kehoitus: "If your history isn't queer, it isn't realistic."
13:00 - 14:00 Trans Characters in YA
Seuraava paneeli oli harmittavan tyhjä, ilmeisesti viereisen huoneen Star Wars-keskustelu kiinnosti conittajia enemmän. Keskustelu oli kuitenkin hyvin antoisa!
Leon Adams kokee, että YA (Young Adult) on genrenä avoimempi transsukupuolisille hahmoille. Nuoret lukijat ovat avoimempia lukemaan transkokemuksista. Aikuisille suunnattu realistinen fiktio taas haluaa usein olla "ajattomampaa". Keffy Kaherlin mielestä YA ei varsinaisesti ole avoimempaa. Sen lukijat ovat, mutta päättäjät ovat yhä konservatiivisia ja heidän päätöksiään sanelee raha. Nino Cipri pitää YA-lukijoita avoimempina oppimaan ja löytämään uusia asioita, johon julkaisijat ovat reagoineet hitaasti. Kustantamoita kiinnostavatkin hyvin rajatut transtarinat. Mitä jos näihin lokeroihin ei sovi?
Leon Adams pitää YA:n fokusta binäärisiin transidentiteetteihin huonona, koska lopputulos on usein "James wants to be a girl!". Monet muunsukupuoliset (non-binary) eivät myöskään identifioidu transsukupuolisiksi. Keffer Kaherlin on huomannut, että YA:n kirjoittajat tuppaavat olemaan reilusti lukijoita vanhempia. Näin ollen he ovat myös kasvaneet hyvin erilaisessa ympäristössä, ainakin transsukupuolisten representaation suhteen. Koska kirjoja halutaan myydä suurelle yleisölle, päädytään asioita usein yksinkertaistamaan, mikä johtaa juuri tarinoiden skaalan kaventumiseen. Hän kokeekin, että YA:ssa rummutetaan yhdenlaista transnarratiivia, sillä lukijoiden ei koeta hyväksyvän edes tätä "perustarinaa".
Leon Adams näkee YA:n transnarratiivin hyvin keskiluokkaisena ja valkoisena. Narratiivi menee usein näin: hahmo kertoo olevansa trans → häntä ei hyväksytä → hän ansaitsee hyväksynnän. Adams uskoo tämän narratiivin yleistyneen sen takia, että transsukupuolisten on aiemmin ollut vaikea saada diagnoosia ja edelleen leikkausta, ellei heidän tarinansa "saa tarpeeksi rasteja ruutuun". Adams kehottaakin huomioimaan, että panelistit ovat itsekin kaikki valkoisia, eikä paneelissa ole lainkaan transnaisia.
On olemassa transsukupuolisia, joiden sukupuoli-identiteetti on binäärinen, ja jotka eivät halua eivät halua sukupuolenvaihdosleikkausta, vaan ovat tyytyväisiä omassa kehossaan. Kehodysforia ei kuulu jokaisen transsukupuolisen kokemusmaailmaan, mutta lääketieteellinen yhteisö pitää sitä transsukupuolisuuden olennaisena "oireena". Nino Cipri haluaisi nähdä YA:ssa muutakin kuin valkoista keskiluokkaa, muissa kulttuureissa kun on mielenkiintoisia ajatuksia sukupuolirooleista ja sukupuolista.
Keffy Kaherli muistuttaa, että suuri osa harvinaisemmista transnarratiiveista on myös intersektionaalisia narratiiveja. 40% transnuorista (Amerikassa) on kodittomia. Pat Schmatzin kirja Lizard Radio kertoo yhteiskunnasta, jossa transsukupuolisuus on hyväksytty täysin, mutta tämän johdosta muunsukupuolisia ja muita ei-binäärisiä sukupuolia ei tunnusteta lainkaan ja transsukupuolisten on aina käytävä läpi sukupuolenvaihdos. Sota on voitettu, mutta millä hinnalla?
Yleisöstä kysyttiin, haluaisivatko panelistit mieluummin huonoa transrepresentaatiota vai ei ollenkaan transrepresentaatiota. Nino Cipri vastasi tähän osuvasti: "Bad representation vs no representation is a shitty binary and I don't like it."
Keffy Kaherli uskoo, että huonokin representaatio on parempi kuin transnarratiivien täysi puuttuminen. Suurin osa transrepresentaatiosta on cis-kirjoittajien, mutta ainakin siitä saa kosketuksen aiheeseen. Leon Adams kertoo kokemuksestaan nuorempana ("when I was a baby transling..."). Hänellä oli pitkät hiukset ja hän piti glitteristä ja vaaleanpunaisesta. Olemassaolevat transnarratiivit olivat täysin tämän vastaisia ja tuntuivat sanovan, ettei Adams voisi mitenkään olla transmies. Esimerkit olivat vahingollisia, mutta ne saivat hänet ajattelemaan.
Keffy Kaherli kertoo olleensa liian hiljainen poikatytöksi, mutta odotukset antoivat hänelle kapinoinnin kohteen. Osa transsukupuolisista osaa haastaa median tarjoamat mallit, osa sisäistää vahingolliset ajatukset. Hänestä cissukupuolisten on myös tärkeää nähdä transhahmoja. YA:ta markkinoidaan pääasiassa cis-lukijoille ajatuksella "See, you can actually treat them as people!".
Hän mainitsee paljastumisen (the reveal trope) sellaisena asiana, jonka esiintyminen kirjassa voi opettaa cis-lukijoita reagoimaan tilanteeseen oikeassakin elämässä. Cissukupuoliset kun usein reagoivat transsukupuolisen henkilön sukupuoleen tahdittomasti. Leon Adams komppaa edellistä ajatusta. Cissukupuoliset käyttäytyvät usein huonosti transsukupuolisia kohtaan. Kirjat voivat osoittaa miksi joku käytös on huonoa ja satuttaa toista osapuolta.
Nino Cipri kehottaa cis-kirjoittajia kirjoittamaan transhahmoja. Leon Adamsin mielestä on tärkeää, että kirjoittajat tekevät taustatutkimusta perusteellisesti ja panostavat yksityiskohtiin, sillä YA:n lukijat takertuvat yksityiskohtiin intohimoisesti. Transsukupuoliset lukevat kirjat, joissa on transrepresentaatiota, sillä sitä on niin vähän. Tämä kannattaa pitää mielessä! Nino Cipriä ärsyttävät yksittäiset transhahmot (kaikki muut hahmot ovat valkoisia cishahmoja) ja transhahmot, joiden ainoa rooli on kuolla traagisesti toisen hahmon tarinassa.
Keffy Kaherli toivoisi kirjoihin enemmän intersektionaalisuutta: eri kulttuureja, eri värejä, muunsukupuolisuutta, eri yhteiskuntaluokkia. Transitionarratiivi on jo kerrottu tuhanteen otteeseen! Tarina kannattaakin sijoittaa transition jälkeen, millaista transhahmon elämä on silloin? Entä millainen olisi kahden transtytön rakkaustarina? Tai muunsukupuolisten hahmojen avaruusseikkailu? Hän toivoisi ylipäätään enemmän kirjoja transkirjoittajilta.
Leon Adams ei jaksa kasvutarinoissa korostuvaa kiusaamista. Hän kehottaa cis-kirjoittajia miettimään, onko heidän tehtävänsä kirjoittaa transhahmon tarina. "Realize your power, when you're representing others."
Nino Cipri on huomannut, että transnarratiivit keskittyvät kärsimykseen ja väkivaltaan kuin transsukupuolisuus olisi lähtökohtaisesti hirveää kärsimystä. "I fucking love being trans!"
Leon Adams haluaa nähdä transhahmoja, jotka hyväksyvät itsensä ja saavat muilta rakkautta takaisin. Keffy Kaherli on nähnyt jonkin verran tulevaisuuteen sijoittuvia tarinoita, joissa transitioon on keksitty jonkinlainen maagisen helppo toteutus. Tämä taas johtaa siihen, ettei transsukupuolisuudessa ole ongelmia. Hän haluaakin korostaa, ettei teknologia yksinkertaisesti kykene muuttamaan transkokemusta. Transsukupuoliset ovat transsukupuolisia transition jälkeenkin. Myöskään vammaisuutta ei pitäisi parantaa maagisilla pikaratkaisuilla ja lakaista maton alle.
Yleisöstä tuli ajatuksia koskien transsukupuolisten apua koelukijoina cis-kirjoittajille. Keffy Kaherli kertoo Write in the Margins-sivustosta, joka auttaa kirjoittajia löytämään koelukijoita, jotka kuuluvat vähemmistöihin. Koelukijoiksi tarjoutuvien kannattaa muistuttaa kirjoittajia, että heidän mielipiteensä on vain yhden ihmisen mielipide. Erilaiset kulttuurit vaikuttavat todella paljon ihmisten kokemuksiin.
Kirjoittaja hyötyy erityisesti siitä, että koelukija osoittaa ja selittää hänelle ilmiöt ja tarinan rakenteet, jotka ovat myrkyllisiä, haitallisia tai ylikorostuneita aihepiirin kirjallisuudessa. Leon Adams muistuttaa, ettei koelukemista kannata tehdä ilman maksua tai vastapalvelusta, sillä siinä on hirveä työ! Asiat pitää usein selittää perusteellisesti, joten koelukeminen vaatii sitoutumista ja kärsivällisyyttä.
15:00 - 16:00 Nordic Horror in Nordic Settings - What Scares Us?
Conin viimeiseksi paneeliksi jäi pohjoismaalaisen kauhun paneeli, joka oli kyllä yllättävän hauska tapaus. Hjörvar ja Strandberg eksyivät ja saapuivat paikalle vähän myöhässä ja Tiina Raevaara joutui perumaan osallistumisensa. Aikaiseksi saatiin kuitenkin hyvää keskustelua!
Puheenjohtajana toimiva Kjartan Linde aloitti keskustelun pohtimalla trillereiden ja kauhun eroja. Emil Hjörvarin mielestä jako on aika selkeä. Trillereissä lukijan kiinnostusta pidetään yllä jatkuvalla jännitteellä ja näyttämällä antagonistia ja tämän tekoja, kun taas kauhussa jännite nousee ja laskee nopeasti ja jännite rakennetaan sillä, mikä jätetään näyttämättä. Mats Strandberg jatkaa ajatusta kertomalla, että trillereissä kaikki on lopulta selkeää ja kaikki langat saadaan yhteen. Kauhussa on enemmän avoimia loppuja, selittämättömyyttä ja yliluonnollisia elementtejä.
Tiina Hautala näkee, että trillerin ja kauhun rajat vedetään lukijoiden ja kustantajien mielissä. Kauhussa on usein yliluonnollisia aineksia, mutta sen ei tarvitse säikyttää lukijoita. Kauhu luo intensiivisen ilmapiirin ja jännitteen. Vasta viime aikoina suomalaiset kustantajat ovat rohkaistuneet kutsumaan kauhukirjallisuutta kauhuksi, kun aiemmin sitä on luonnehdittu esimerkiksi intensiiviseksi psykologiseksi trilleriksi.
Myös Emil Hjörvar näkee, että säikähtäminen ja kauhun tunteet ovat eri asioita. Kummallinen fiktio, joka periytyy Lovecraftin teoksista, leikittelee näillä. Kauhu pyrkii pikemminkin luomaan reaktion, jonka ei tarvitse olla pelkoa. Mats Strandberg on myös huomannut, että osa hänen lukijoistaan kaipaa verta, sisälmyksiä ja väkivaltaa kokeakseen pelkoa, kun taas toiset reagoivat enemmän aavemaiseen tunnelmaan. Kirjailija ei hänestä valitse tietoisesti omaa lähestymistapaansa vaan kirjoittaa vaistonvaraisesti itseään pelottavista tai ahdistavista asioista.
Emil Hjörvar on huomannut, että maisemalla on tärkeä merkitys islantilaisessa kauhussa, jopa niin, että ympäristö itsessään on hahmo. Tyypillistä islantilaiselle kauhulle on synkän ja rikkaan kansanperinteen yhdistäminen jylhiin maisemiin: sumuun, kallioihin, mereen, jäätiköihin, hylättyihin maatiloihin. Yksi islantilainen uskomus kertoo hylätyistä vauvoista, joista tulee lapsenkalloisia korppeja. Islantilaiset uskovat näihin tarinoihin vieläkin ja ovat syvällä tarinoiden maailmassa.
Tiina Hautala katsoo ympäristöään "aavelaseilla". Mielenkiintoisilla paikoilla on usein omat tarinansa. Hän kerää kansanperinnettä ja tarinoita, ei kirjoita niitä itse. Onkin tärkeää, että kirjoitettuihin tarinoihin tulee silti tarinankertojan läsnäolo. Hän kertoo myös kotipaikkansa lähellä olevasta uhrikaivosta, jonka nykyiset sukupolvet ovat unohtaneet.
Mats Strandbergin Risteily sijoittuu Ruotsin ja Suomen väliselle risteilyalukselle. Olikin haaste tehdä tällaisesta arkisesta ympäristöstä uhkaava. Kauhu kääntää tutun ahdistavaksi: samanlaiset pitkät käytävät, marmorijäljennös, kiiltävät lasipinnat. Risteilyaluksella ei voi nojata villin luonnon luomaan ilmapiiriin. Strandberg päättikin nojata hahmojensa henkiseen maisemaan.
Emil Hjörvarin uudessa kirjasarjassa seurataan naispuolisen meedion johtamaa murhatutkimusta. Päähenkilöllä on omat henkilökohtaiset demoninsa ja pakkomielteensä, kuten tytär, jonka huoltajuuden hän menetti. Henkilökohtaiset demonit heijastelevat usein työn alla olevan murhatutkimuksen teemoja. Näin murhan ratkaiseminen kertoo lukijalle lisää päähenkilöstä. Tiina Hautalan mukaan hänen keräämänsä tarinat ovat usein symbolistisia kuvauksia hahmojen henkisistä maisemista.
Mats Strandberg ei halua kuvata hyvän ja pahan taistelua. Vain sitä miten ihmiset suhtautuvat yliluonnolliseen kokemukseen. Risteilyn hirviö on katkeroitunut euroviisutähti! Emil Hjörvarin mielestä islantilainen kansanperinne on hyvin omituista ja rajatonta. Esimerkiksi Nábuxur (corpse pants) ovat kuolleesta ruumiista nyljetet housut, jotka tekevät käyttäjästään rikkaan. Moni islantilainen hirviö kuvataan mahdottoman kauheiksi, melkein lovecraftmaisesti.
Tiina Hautala kirjoittaa kansanperinnettä myös lapsille, jolloin hirveitä elementtejä on hiukan kaunisteltava. Maailmalla satujen ja uskomusten sensurointi on mennyt jo liian pitkälle, sillä siistiminen voi myös riisua tarinan perusluonteen. Mats Strandberg kertoo, että Ruotsissa on myös siivottu satuja ja kansanperinnettä, mutta vanhat versiot ovat alkaneet jälleen kiinnostaa ihmisiä. Hän ei ole itse kauhukomedian ystävä, mutta ymmärtää miksi kauhun absurdiutta usein pehmennetään huumorilla. Nauru ja huuto ovat yllättävän lähellä toisiaan.
Tiina Hautala on huomannut, että kauhutarinoissa on paljon huumoria. Oikeastaan kauhutarinat ovat usein hyvin melodramaattisia ja saippuasarjamaisia. Hän itse pelkää tarinoiden aaveita, jolloin huumori auttaa häntä pysymään tarinan maailmassa ja säätelemään pelkoaan. Emil Hjorvar kertoo, että huumori ja kyynismi ovat yleistyneet kauhutarinoissa viime vuosikymmeninä. Hän näkeekin niiden käytön narratiivisena työkaluja, jolla kirjailija tekee tarinan maailmasta uskottavamman.
Mats Strandberg arvostaa kaikkia kauhun olomuotoja. Hänen on kuitenkin nykyisin vaikea lukea kauhukirjallisuutta ilman, että työaivot alkavat ylianalysoida ja editoida tekstiä. Tämän vuoksi Strandberg pelaa enemmän kauhupelejä. Risteilystä saisi hyvän kauhupelin. Emil Hjörvar kertoo pelänneensä kauhupeli Amnesiaa niin paljon, että hänen oli kutsuttava kaveri kylään, jotta saisi pelattua sen.
Hjörvarin kirjojen TV-adaptaatioissa on jonkin verran muutoksia, sillä elokuvien on esitettävä kauhu eri tavalla kuin kirjoissa. Kirjojen ahdistavaa tunnelmaa on vaikea välittää TV:ssä. Tiina Hautala on tutustunut kauhuteatteriin Ruotsissa ja haluaisi, että se rantautuu myös Suomeen. Elävää yleisöä voi todella pelotella. Hän nauttii myös kauhutaiteesta.
Mats Strandbergin mielestä ruotsalaiset ovat pakkomielteisen kiinnostuneita rikostarinoista. Hän uskoo, että Olof Palmerin murha on laukaissut rikoskirjallisuuden massakulutuksen. Fiktio on ruotsalaisten tapa käsitellä oikean maailman ongelmia. Emil Hjörvar kertoo, että Islannin kirjallinen yhteisö on pieni ja sulkeutunut. Hänellä oli todella vaikeaa, kun hän kirjoitti ensimmäisen trilogiansa. Hjörvar oli rahavaikeuksissa ja kurja ja hänellä oli vain tarinansa. Hän huomasikin vuodattavasa omaa vihaansa ja kyynisyyttään päähenkilöönsä.
Tiina Hautala kirjoittaa mökillään ja kääntää kauhun positiiviseksi energiaksi. Hän iloinen, että hänen lastenkirjojansa lukeneet vanhemmat ovat pyytäneet lisää kauhukirjoja lapsille. Mats Strandbergin mielestä kauhu on loistava tapa käsitellä omia ongelmia. Kirjoittamisesta tulee eräänlaista psykoanalyysia. Risteilyn katkera euroviisutähti onkin heijastus Strandbergista ja pelosta, että hän jämähtäisi ikuisiksi ajoiksi entiseksi YA-kirjoittajaksi.
Jos jollekin jäi vielä con-nälkä, on tapahtuman Youtube-kanavalla videoita paneeleista. Ikävä kyllä yksikään paneeleista, joissa kävin, ei löydy listalta, mutta muuta mielenkiintoista kylläkin!
Törmäsin conin aikana tuttuihin, mutta kuljin pääasiassa yksin, mikä ei oikeastaan haitannut, sillä jonoissa tuli juteltua paljon tuntemattomien kanssa ja conissa oli todella paljon ihmeteltävää ja nähtävää. Olisin panostanut sosiaalisuuteen varmasti enemmän, ellen olisi kärsinyt vielä huimauksen jälkivaikutuksista, mutta tällä kertaa oli jätettävä väliin moninaiset iltaohjelmat julkkareista naamiaisiin, harmi kyllä.
Kaikenkaikkiaan kokemus oli todella kiva, vaikka en uskokaan matkustavani ulkomaille Worldconiin. Jospa sitten seuraavan kerran 2032 Tampereella? ;)
Suurin pettymys päivälle oli kyllä varmasti IKEA larpin siirtyminen perjantaille. Olisin halunnut nähdä millaisen kokonaisuuden aiheesta saa aikaiseksi! Lauantaille jäi kuitenkin sopivasti ohjelmaa:
11:00 - 12:00 Gender and "Realistic History"
13:00 - 14:00 Trans Characters in YA
15:00 - 16:00 Nordic Horror in Nordic Settings - What Scares Us?
(vas) Thomas Årnfelt, Cheryl Morgan, Gillian Pollack, Jo Walton & Scott Lynch
Cheryl Morganin oli tarkoitus vain moderoida paneelia, mutta hän oli sopinut Scott Lynchin kanssa roolinvaihdosta, joten Lynch toimikin puheenjohtajana ja Morgan osallistui aktiivisemmin keskusteluun. Lynch pyysikin panelisteja kertomaan tavoista, joilla naiset ja vähemmistöt on historiallisesti sivuutettu (erasure).
Cheryl Morgan kertoo, että olemme riippuvaisia kirjallisista lähteistä, joista kaikki eivät ole selviytyneet nykypäivään tai ovat joutuneet sensuurin kohteiksi. Etenkin kääntäjät ovat sensuroineet teksteistä viittauksia sukupuolivähemmistöihin, koska niistä puhuminen koettiin sopimattomaksi. Thomas Årnfelt kommentoi, että meidän historiamme on suodatettu muistiinkirjoittajien, kopioijien ja kirjojen painajien mielipiteiden läpi. Joku päättää mitkä tekstit selviävät, mitkä nostetaan esille ja kenen tarina on paperin arvioista. Historiallisesti valta-asemaa eivät ole pitäneet naiset tai vähemmistöt, jolloin heidän tarinansa on ollut helpompi sivuuttaa. Gillian Pollackin mielestä historia itsessään on narratiivi, joka kerrotaan jonkun näkökulmasta. Tarinoilla on aina sankarit ja viholliset. Vähemmistöjä ei pidetty tärkeinä.
Jo Walton näkee, että naisten tarinat ovat olemassa heidän elinaikanaan ja sivuuttaminen tapahtuu, kun sukupolvet vaihtuvat ja tarinoita lähdetään arvottamaan. Gillian Pollack on huomannut, että naiset jäävät usein best of-listojen hännille ja hän kehottaa naisia luomaan oman narratiivinsa. Scott Lynch uskoo, että erilaisuutta suvaitaan helpommin, kun henkilö elossa ja ihmisten muistissa ja suojeluksessa. Kuolema antaakin lopulta tilaisuuden unohtaa henkilön saavutukset.
Gillian Pollack sanoo, että sivuuttamista tapahtuu myös silloin, kun olemme kaikki samassa huoneessa. Tarvitsee vain kuunnella keskusteluja: vastataanko kaikkien kysymyksiin yhtäläisesti, keskeytetäänkö toisia puhujia innokkaammin tai työnnetäänkö heidät keskustelun ulkopuolelle kokonaan?
Cheryl Morgan on huomannut, että yhteiskunta suvaitsee transsukupuoliset herkemmin, kun he eivät kerro olevansa trans. Kun henkilön transsukupuolisuus selviää, on aika kadota. Hän kertoo myös muutaman surullisen faktan transsukupuolisista. Roomassa vain miehet ja naiset saivat periä rahaa, jolloin transsukupuoliset menettivät usein kaiken heidän puolisoidensa tai vanhempiensa kuollessa. Vielä tänä päivänäkin raiskauslait Intiassa koskevat vain miehiä, naisia ja eläimiä. Näin ollen hijrat eivät ole lain suojeluksessa ja eräs raiskattu hjira hävisikin raiskausoikeudenkäyntinsä tästä syystä.
Thomas Årnfelt ihmettelee ihmisten sukupuolittuneita käsityksiä perinteisistä ammateista. Esimerkiksi 1300-luvun Ranskassa oli tyypillistä, että naiset tekivät osa-aikatyötä esimerkiksi ruoan ja tekstiilien parissa. Muita naisten ammatteja olivat parturit, yövahdit ja sepät. Årnfelt on tutkinut ko. ajankohdan verotietoja. Hän kannustaakin historiallisten romaanien ja high fantasian kirjoittajia tutkimaan historiaa enemmän ja kyseenalaistamaan omat mielikuvansa.
Taitelija Maja Winnicka poseeraa upeiden maalaustensa kanssa Trade Hallissa.
Cheryl Morgan kertoo feministisestä teoriasta, jonka mukaan sukupuoli rakentuu sosiaalisesti. Näin ollen käsitys miesten ja naisten töistä on myös sosiaalinen. Kaljan paneminen oli historiallisesti naisten työtä. Kuningas oli aikanaan sukupuolineutraali termi. Sotilaiden täytyi osata neuloa Nelsonin laivastossa, jotta he osasivat korjata itse vaatteensa ja purjeet. Heteroseksuaalisuus ajatuksena on lähtöisin 1900-luvun lääketieteestä, jossa asioita alettiin luokitella entistä voimakkaammin. Tämä on muokannut kulttuuriamme ja ajatteluamme voimakkaasti.
Toisaalta Jo Walton huomannut, että haluamme myös tulkita historiaa uudella tavalla, esimerkiksi päättämällä, että moni historiallinen henkilö on homo, koska todisteita heidän heteroseksuaalisuudestaan ei ole. Tällä tavoin sivuutetaan aseksuaalisuus, biseksuaalisuus sekä selibaatissa eläneet. Taustalla on varmasti halu osoittaa, että homoseksuaaleja on aina ollut myös merkittävien historiallisten henkilöiden joukossa ja että homoutta ei ole keksitty 1900-luvulla.
Cheryl Morgan on törmännyt myös sellaiseen ajatteluun feministien keskellä, että transsukupuolisia ei ole voinut olla olemassa ennen 1900-lukua, sillä transsukupuolisuus on modernin lääketieteen ja leikkausten tulosta. Historiallisista henkilöistä esimerkiksi Herodes kohtasi transsukupuolisia amatsoneita. Historiallisesti hevosen virtsaa on käytetty sukupuolihormonien korvikkeena, sillä se sisältää estrogeeniä.
Gillian Pollack tietää, että naisilla oli ehkäisykeinoja, mm. yrttejä myös keskiajalla. Tämä selviää lääketieteellisistä dokumenteista. Cheryl Morgan kertoo hauskan faktan sodomia-sanan historiasta. Sana tarkoitti ennen sperman haaskaamista, jolloin myös oraaliseksi ja seksi raskaana olevan vaimon kanssa olivat sodomiaa, ei vain anaaliseksi. Pollack on myös sitä mieltä, että fantasiassa on aivan liian vähän leskiä suhteessa siihen, miten suuri kuolleisuus keskiajalla oli.
Lopuksi Pollack kehotti kuuntelijoita miettimään: "We need to question ourselves. What prejudice and baggage are we carrying?"
(vas) Keffy R.M Kaherli, Nino Cipri, Leon Adams, Nick Falkner
Seuraava paneeli oli harmittavan tyhjä, ilmeisesti viereisen huoneen Star Wars-keskustelu kiinnosti conittajia enemmän. Keskustelu oli kuitenkin hyvin antoisa!
Leon Adams kokee, että YA (Young Adult) on genrenä avoimempi transsukupuolisille hahmoille. Nuoret lukijat ovat avoimempia lukemaan transkokemuksista. Aikuisille suunnattu realistinen fiktio taas haluaa usein olla "ajattomampaa". Keffy Kaherlin mielestä YA ei varsinaisesti ole avoimempaa. Sen lukijat ovat, mutta päättäjät ovat yhä konservatiivisia ja heidän päätöksiään sanelee raha. Nino Cipri pitää YA-lukijoita avoimempina oppimaan ja löytämään uusia asioita, johon julkaisijat ovat reagoineet hitaasti. Kustantamoita kiinnostavatkin hyvin rajatut transtarinat. Mitä jos näihin lokeroihin ei sovi?
Leon Adams pitää YA:n fokusta binäärisiin transidentiteetteihin huonona, koska lopputulos on usein "James wants to be a girl!". Monet muunsukupuoliset (non-binary) eivät myöskään identifioidu transsukupuolisiksi. Keffer Kaherlin on huomannut, että YA:n kirjoittajat tuppaavat olemaan reilusti lukijoita vanhempia. Näin ollen he ovat myös kasvaneet hyvin erilaisessa ympäristössä, ainakin transsukupuolisten representaation suhteen. Koska kirjoja halutaan myydä suurelle yleisölle, päädytään asioita usein yksinkertaistamaan, mikä johtaa juuri tarinoiden skaalan kaventumiseen. Hän kokeekin, että YA:ssa rummutetaan yhdenlaista transnarratiivia, sillä lukijoiden ei koeta hyväksyvän edes tätä "perustarinaa".
Leon Adams näkee YA:n transnarratiivin hyvin keskiluokkaisena ja valkoisena. Narratiivi menee usein näin: hahmo kertoo olevansa trans → häntä ei hyväksytä → hän ansaitsee hyväksynnän. Adams uskoo tämän narratiivin yleistyneen sen takia, että transsukupuolisten on aiemmin ollut vaikea saada diagnoosia ja edelleen leikkausta, ellei heidän tarinansa "saa tarpeeksi rasteja ruutuun". Adams kehottaakin huomioimaan, että panelistit ovat itsekin kaikki valkoisia, eikä paneelissa ole lainkaan transnaisia.
On olemassa transsukupuolisia, joiden sukupuoli-identiteetti on binäärinen, ja jotka eivät halua eivät halua sukupuolenvaihdosleikkausta, vaan ovat tyytyväisiä omassa kehossaan. Kehodysforia ei kuulu jokaisen transsukupuolisen kokemusmaailmaan, mutta lääketieteellinen yhteisö pitää sitä transsukupuolisuuden olennaisena "oireena". Nino Cipri haluaisi nähdä YA:ssa muutakin kuin valkoista keskiluokkaa, muissa kulttuureissa kun on mielenkiintoisia ajatuksia sukupuolirooleista ja sukupuolista.
(vas.) Haamu-kustannuksen myyntipöydältä löytyi myös @broci.art
(oik.) Worldconia varten julkaistiin myös Never Stop-antologia suomalaista spefiä!
Keffy Kaherli muistuttaa, että suuri osa harvinaisemmista transnarratiiveista on myös intersektionaalisia narratiiveja. 40% transnuorista (Amerikassa) on kodittomia. Pat Schmatzin kirja Lizard Radio kertoo yhteiskunnasta, jossa transsukupuolisuus on hyväksytty täysin, mutta tämän johdosta muunsukupuolisia ja muita ei-binäärisiä sukupuolia ei tunnusteta lainkaan ja transsukupuolisten on aina käytävä läpi sukupuolenvaihdos. Sota on voitettu, mutta millä hinnalla?
Yleisöstä kysyttiin, haluaisivatko panelistit mieluummin huonoa transrepresentaatiota vai ei ollenkaan transrepresentaatiota. Nino Cipri vastasi tähän osuvasti: "Bad representation vs no representation is a shitty binary and I don't like it."
Keffy Kaherli uskoo, että huonokin representaatio on parempi kuin transnarratiivien täysi puuttuminen. Suurin osa transrepresentaatiosta on cis-kirjoittajien, mutta ainakin siitä saa kosketuksen aiheeseen. Leon Adams kertoo kokemuksestaan nuorempana ("when I was a baby transling..."). Hänellä oli pitkät hiukset ja hän piti glitteristä ja vaaleanpunaisesta. Olemassaolevat transnarratiivit olivat täysin tämän vastaisia ja tuntuivat sanovan, ettei Adams voisi mitenkään olla transmies. Esimerkit olivat vahingollisia, mutta ne saivat hänet ajattelemaan.
Keffy Kaherli kertoo olleensa liian hiljainen poikatytöksi, mutta odotukset antoivat hänelle kapinoinnin kohteen. Osa transsukupuolisista osaa haastaa median tarjoamat mallit, osa sisäistää vahingolliset ajatukset. Hänestä cissukupuolisten on myös tärkeää nähdä transhahmoja. YA:ta markkinoidaan pääasiassa cis-lukijoille ajatuksella "See, you can actually treat them as people!".
Hän mainitsee paljastumisen (the reveal trope) sellaisena asiana, jonka esiintyminen kirjassa voi opettaa cis-lukijoita reagoimaan tilanteeseen oikeassakin elämässä. Cissukupuoliset kun usein reagoivat transsukupuolisen henkilön sukupuoleen tahdittomasti. Leon Adams komppaa edellistä ajatusta. Cissukupuoliset käyttäytyvät usein huonosti transsukupuolisia kohtaan. Kirjat voivat osoittaa miksi joku käytös on huonoa ja satuttaa toista osapuolta.
Nino Cipri kehottaa cis-kirjoittajia kirjoittamaan transhahmoja. Leon Adamsin mielestä on tärkeää, että kirjoittajat tekevät taustatutkimusta perusteellisesti ja panostavat yksityiskohtiin, sillä YA:n lukijat takertuvat yksityiskohtiin intohimoisesti. Transsukupuoliset lukevat kirjat, joissa on transrepresentaatiota, sillä sitä on niin vähän. Tämä kannattaa pitää mielessä! Nino Cipriä ärsyttävät yksittäiset transhahmot (kaikki muut hahmot ovat valkoisia cishahmoja) ja transhahmot, joiden ainoa rooli on kuolla traagisesti toisen hahmon tarinassa.
Liityin myös H. P. Lovecraft-seuraan, sillä pidän kaikesta lovecraftmaisesta,
vaikka en varsinaisesti Lovecraftin teoksista välitä.
vaikka en varsinaisesti Lovecraftin teoksista välitä.
Keffy Kaherli toivoisi kirjoihin enemmän intersektionaalisuutta: eri kulttuureja, eri värejä, muunsukupuolisuutta, eri yhteiskuntaluokkia. Transitionarratiivi on jo kerrottu tuhanteen otteeseen! Tarina kannattaakin sijoittaa transition jälkeen, millaista transhahmon elämä on silloin? Entä millainen olisi kahden transtytön rakkaustarina? Tai muunsukupuolisten hahmojen avaruusseikkailu? Hän toivoisi ylipäätään enemmän kirjoja transkirjoittajilta.
Leon Adams ei jaksa kasvutarinoissa korostuvaa kiusaamista. Hän kehottaa cis-kirjoittajia miettimään, onko heidän tehtävänsä kirjoittaa transhahmon tarina. "Realize your power, when you're representing others."
Nino Cipri on huomannut, että transnarratiivit keskittyvät kärsimykseen ja väkivaltaan kuin transsukupuolisuus olisi lähtökohtaisesti hirveää kärsimystä. "I fucking love being trans!"
Leon Adams haluaa nähdä transhahmoja, jotka hyväksyvät itsensä ja saavat muilta rakkautta takaisin. Keffy Kaherli on nähnyt jonkin verran tulevaisuuteen sijoittuvia tarinoita, joissa transitioon on keksitty jonkinlainen maagisen helppo toteutus. Tämä taas johtaa siihen, ettei transsukupuolisuudessa ole ongelmia. Hän haluaakin korostaa, ettei teknologia yksinkertaisesti kykene muuttamaan transkokemusta. Transsukupuoliset ovat transsukupuolisia transition jälkeenkin. Myöskään vammaisuutta ei pitäisi parantaa maagisilla pikaratkaisuilla ja lakaista maton alle.
Yleisöstä tuli ajatuksia koskien transsukupuolisten apua koelukijoina cis-kirjoittajille. Keffy Kaherli kertoo Write in the Margins-sivustosta, joka auttaa kirjoittajia löytämään koelukijoita, jotka kuuluvat vähemmistöihin. Koelukijoiksi tarjoutuvien kannattaa muistuttaa kirjoittajia, että heidän mielipiteensä on vain yhden ihmisen mielipide. Erilaiset kulttuurit vaikuttavat todella paljon ihmisten kokemuksiin.
Kirjoittaja hyötyy erityisesti siitä, että koelukija osoittaa ja selittää hänelle ilmiöt ja tarinan rakenteet, jotka ovat myrkyllisiä, haitallisia tai ylikorostuneita aihepiirin kirjallisuudessa. Leon Adams muistuttaa, ettei koelukemista kannata tehdä ilman maksua tai vastapalvelusta, sillä siinä on hirveä työ! Asiat pitää usein selittää perusteellisesti, joten koelukeminen vaatii sitoutumista ja kärsivällisyyttä.
(vas) Mats Strandberg, Emil Hjörvar, Tiina Hautala & Kjartan Linde
15:00 - 16:00 Nordic Horror in Nordic Settings - What Scares Us?
Conin viimeiseksi paneeliksi jäi pohjoismaalaisen kauhun paneeli, joka oli kyllä yllättävän hauska tapaus. Hjörvar ja Strandberg eksyivät ja saapuivat paikalle vähän myöhässä ja Tiina Raevaara joutui perumaan osallistumisensa. Aikaiseksi saatiin kuitenkin hyvää keskustelua!
Puheenjohtajana toimiva Kjartan Linde aloitti keskustelun pohtimalla trillereiden ja kauhun eroja. Emil Hjörvarin mielestä jako on aika selkeä. Trillereissä lukijan kiinnostusta pidetään yllä jatkuvalla jännitteellä ja näyttämällä antagonistia ja tämän tekoja, kun taas kauhussa jännite nousee ja laskee nopeasti ja jännite rakennetaan sillä, mikä jätetään näyttämättä. Mats Strandberg jatkaa ajatusta kertomalla, että trillereissä kaikki on lopulta selkeää ja kaikki langat saadaan yhteen. Kauhussa on enemmän avoimia loppuja, selittämättömyyttä ja yliluonnollisia elementtejä.
Tiina Hautala näkee, että trillerin ja kauhun rajat vedetään lukijoiden ja kustantajien mielissä. Kauhussa on usein yliluonnollisia aineksia, mutta sen ei tarvitse säikyttää lukijoita. Kauhu luo intensiivisen ilmapiirin ja jännitteen. Vasta viime aikoina suomalaiset kustantajat ovat rohkaistuneet kutsumaan kauhukirjallisuutta kauhuksi, kun aiemmin sitä on luonnehdittu esimerkiksi intensiiviseksi psykologiseksi trilleriksi.
Myös Emil Hjörvar näkee, että säikähtäminen ja kauhun tunteet ovat eri asioita. Kummallinen fiktio, joka periytyy Lovecraftin teoksista, leikittelee näillä. Kauhu pyrkii pikemminkin luomaan reaktion, jonka ei tarvitse olla pelkoa. Mats Strandberg on myös huomannut, että osa hänen lukijoistaan kaipaa verta, sisälmyksiä ja väkivaltaa kokeakseen pelkoa, kun taas toiset reagoivat enemmän aavemaiseen tunnelmaan. Kirjailija ei hänestä valitse tietoisesti omaa lähestymistapaansa vaan kirjoittaa vaistonvaraisesti itseään pelottavista tai ahdistavista asioista.
Emil Hjörvar on huomannut, että maisemalla on tärkeä merkitys islantilaisessa kauhussa, jopa niin, että ympäristö itsessään on hahmo. Tyypillistä islantilaiselle kauhulle on synkän ja rikkaan kansanperinteen yhdistäminen jylhiin maisemiin: sumuun, kallioihin, mereen, jäätiköihin, hylättyihin maatiloihin. Yksi islantilainen uskomus kertoo hylätyistä vauvoista, joista tulee lapsenkalloisia korppeja. Islantilaiset uskovat näihin tarinoihin vieläkin ja ovat syvällä tarinoiden maailmassa.
Tiina Hautala katsoo ympäristöään "aavelaseilla". Mielenkiintoisilla paikoilla on usein omat tarinansa. Hän kerää kansanperinnettä ja tarinoita, ei kirjoita niitä itse. Onkin tärkeää, että kirjoitettuihin tarinoihin tulee silti tarinankertojan läsnäolo. Hän kertoo myös kotipaikkansa lähellä olevasta uhrikaivosta, jonka nykyiset sukupolvet ovat unohtaneet.
Mats Strandbergin Risteily sijoittuu Ruotsin ja Suomen väliselle risteilyalukselle. Olikin haaste tehdä tällaisesta arkisesta ympäristöstä uhkaava. Kauhu kääntää tutun ahdistavaksi: samanlaiset pitkät käytävät, marmorijäljennös, kiiltävät lasipinnat. Risteilyaluksella ei voi nojata villin luonnon luomaan ilmapiiriin. Strandberg päättikin nojata hahmojensa henkiseen maisemaan.
Emil Hjörvarin uudessa kirjasarjassa seurataan naispuolisen meedion johtamaa murhatutkimusta. Päähenkilöllä on omat henkilökohtaiset demoninsa ja pakkomielteensä, kuten tytär, jonka huoltajuuden hän menetti. Henkilökohtaiset demonit heijastelevat usein työn alla olevan murhatutkimuksen teemoja. Näin murhan ratkaiseminen kertoo lukijalle lisää päähenkilöstä. Tiina Hautalan mukaan hänen keräämänsä tarinat ovat usein symbolistisia kuvauksia hahmojen henkisistä maisemista.
Ihania leivoskoruja ja silmiä Trade Hallissa.
Mats Strandberg ei halua kuvata hyvän ja pahan taistelua. Vain sitä miten ihmiset suhtautuvat yliluonnolliseen kokemukseen. Risteilyn hirviö on katkeroitunut euroviisutähti! Emil Hjörvarin mielestä islantilainen kansanperinne on hyvin omituista ja rajatonta. Esimerkiksi Nábuxur (corpse pants) ovat kuolleesta ruumiista nyljetet housut, jotka tekevät käyttäjästään rikkaan. Moni islantilainen hirviö kuvataan mahdottoman kauheiksi, melkein lovecraftmaisesti.
Tiina Hautala kirjoittaa kansanperinnettä myös lapsille, jolloin hirveitä elementtejä on hiukan kaunisteltava. Maailmalla satujen ja uskomusten sensurointi on mennyt jo liian pitkälle, sillä siistiminen voi myös riisua tarinan perusluonteen. Mats Strandberg kertoo, että Ruotsissa on myös siivottu satuja ja kansanperinnettä, mutta vanhat versiot ovat alkaneet jälleen kiinnostaa ihmisiä. Hän ei ole itse kauhukomedian ystävä, mutta ymmärtää miksi kauhun absurdiutta usein pehmennetään huumorilla. Nauru ja huuto ovat yllättävän lähellä toisiaan.
Tiina Hautala on huomannut, että kauhutarinoissa on paljon huumoria. Oikeastaan kauhutarinat ovat usein hyvin melodramaattisia ja saippuasarjamaisia. Hän itse pelkää tarinoiden aaveita, jolloin huumori auttaa häntä pysymään tarinan maailmassa ja säätelemään pelkoaan. Emil Hjorvar kertoo, että huumori ja kyynismi ovat yleistyneet kauhutarinoissa viime vuosikymmeninä. Hän näkeekin niiden käytön narratiivisena työkaluja, jolla kirjailija tekee tarinan maailmasta uskottavamman.
Mats Strandberg arvostaa kaikkia kauhun olomuotoja. Hänen on kuitenkin nykyisin vaikea lukea kauhukirjallisuutta ilman, että työaivot alkavat ylianalysoida ja editoida tekstiä. Tämän vuoksi Strandberg pelaa enemmän kauhupelejä. Risteilystä saisi hyvän kauhupelin. Emil Hjörvar kertoo pelänneensä kauhupeli Amnesiaa niin paljon, että hänen oli kutsuttava kaveri kylään, jotta saisi pelattua sen.
Hjörvarin kirjojen TV-adaptaatioissa on jonkin verran muutoksia, sillä elokuvien on esitettävä kauhu eri tavalla kuin kirjoissa. Kirjojen ahdistavaa tunnelmaa on vaikea välittää TV:ssä. Tiina Hautala on tutustunut kauhuteatteriin Ruotsissa ja haluaisi, että se rantautuu myös Suomeen. Elävää yleisöä voi todella pelotella. Hän nauttii myös kauhutaiteesta.
Mats Strandbergin mielestä ruotsalaiset ovat pakkomielteisen kiinnostuneita rikostarinoista. Hän uskoo, että Olof Palmerin murha on laukaissut rikoskirjallisuuden massakulutuksen. Fiktio on ruotsalaisten tapa käsitellä oikean maailman ongelmia. Emil Hjörvar kertoo, että Islannin kirjallinen yhteisö on pieni ja sulkeutunut. Hänellä oli todella vaikeaa, kun hän kirjoitti ensimmäisen trilogiansa. Hjörvar oli rahavaikeuksissa ja kurja ja hänellä oli vain tarinansa. Hän huomasikin vuodattavasa omaa vihaansa ja kyynisyyttään päähenkilöönsä.
Tiina Hautala kirjoittaa mökillään ja kääntää kauhun positiiviseksi energiaksi. Hän iloinen, että hänen lastenkirjojansa lukeneet vanhemmat ovat pyytäneet lisää kauhukirjoja lapsille. Mats Strandbergin mielestä kauhu on loistava tapa käsitellä omia ongelmia. Kirjoittamisesta tulee eräänlaista psykoanalyysia. Risteilyn katkera euroviisutähti onkin heijastus Strandbergista ja pelosta, että hän jämähtäisi ikuisiksi ajoiksi entiseksi YA-kirjoittajaksi.
Taidekujalla riitti kaunista nähtävää!
Jos jollekin jäi vielä con-nälkä, on tapahtuman Youtube-kanavalla videoita paneeleista. Ikävä kyllä yksikään paneeleista, joissa kävin, ei löydy listalta, mutta muuta mielenkiintoista kylläkin!
Törmäsin conin aikana tuttuihin, mutta kuljin pääasiassa yksin, mikä ei oikeastaan haitannut, sillä jonoissa tuli juteltua paljon tuntemattomien kanssa ja conissa oli todella paljon ihmeteltävää ja nähtävää. Olisin panostanut sosiaalisuuteen varmasti enemmän, ellen olisi kärsinyt vielä huimauksen jälkivaikutuksista, mutta tällä kertaa oli jätettävä väliin moninaiset iltaohjelmat julkkareista naamiaisiin, harmi kyllä.
Kaikenkaikkiaan kokemus oli todella kiva, vaikka en uskokaan matkustavani ulkomaille Worldconiin. Jospa sitten seuraavan kerran 2032 Tampereella? ;)
tiistai 22. elokuuta 2017
Worldcon 75 - Kiehtova Keskikohta (Torstai, 2/2)
Torstai jatkui vielä kahden paneelin merkeissä. Olin tauon jälkeen selvästi virkistäytyneempi ja huomasin, että neljän ruuhka oli järjestäjillä torstaina paremmin hallinnassa kuin keskiviikkona, sillä ihmisiä ohjattiin ajoissa jonoihin ja käytävillä pystyi oikeasti kulkemaankin. Voinkin vain antaa kiitosta tilanteen nopeasta haltuunottosta järjestäjille. :)
torstai:
11:00 - 12:00 Non-binary Representation in Fiction (täällä)
12:00 - 13:00 Editor's Dream (täällä)
15:00 - 16:00 Writing Characters with Disabilities
17:00 - 18:00 European Myths and History in Science Fiction and Fantasy
15:00 - 16:00 Writing Characters with Disabilities
Kuten Nonbinary-paneelissakin, oli Disabilities-paneelissa puhumassa vain vammaisia tai pitkäaikaissairaita henkilöitä. Leon Adams kehotti kirjoittajia unohtamaan kaiken tietämänsä ja suuntaamaan vammaisten tai pitkäaikaissairaiden blogeihin. Tärkeimpänä hän piti kirjoittajan asennetta jatkuvaan oppimiseen. Ren Warom kertoo kuinka Mad Max: Fury Road-elokuva inspiroi häntä. Furiosan hahmon vammaisuus oli läsnä, mutta se ei ole hahmon tarinan keskipiste.
Marieke Nijkamp kannattaa vammaisten koelukijoiden (sensitivity reader) etsimistä netistä, vaikka kirjoittaja olisikin varma kyvystään kirjoittaa vammaisia hahmoja. Leon Adams kuitenkin muistuttaa, että vammaiset eivät ole velvollisia lukemaan tekstejä, eikä niin saisi missään nimessä olettaa. Halukkaita lukijoita varmasti löytyy ja kirjoittajan kannattaakin haalia useampi koelukija, sillä vammaisten ja pitkäaikaissairaiden kokemukset eivät ole universaaleja. Ren Warom tähdentää, että ongelmat ovat usein yksityiskohdissa, joita kirjoittaja ei osaa ajatella, mutta jotka vammainen elää.
Leon Adams kehottaa kirjoittajia kuuntelemaan vammaisia ja selvittämään millaista representaatiota he haluavat. Liian moni kirjoittaja nojaa lääketieteen ammattilaisten näkemyksiin ja sivuuttaa vammaisten kokemusten yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Ren Warom muistuttaa, että on olemassa näkymätöntä vammaisuutta, joka ei näy ihmisestä päälle päin. "We're not sick or ill, we just see things in a different way". Hän ei halua ajatella itseään sairaana, sillä ajattelumalli on myrkyllinen. Etenkin kun diagnoosi on uusi, tuppaavat ihmiset ajattelemaan, että vammaisuus määrittelee heidät kokonaan. Että he eivät voi olla mitään muuta.
Leon Adams pyytää kirjoittajia välttämään sanaa rampa (cripple), oli tarinan asetelma mikä tahansa. Koska vammaisista kirjoittavat pääasiassa ei-vammaiset kirjoittajat, on heidän lähestymistapansa luonut standardin vammaisuudesta kirjoittamiselle, eikä ole hyvä mittapuu onnistuneelle representaatiolle. Marieke Nijkamp puolestaan muistuttaa, että osa vammaisista identifioituu nimenomaan rammoiksi, eli sanaa yritetään myös lunastaa, eikä sen käyttöä tulisi valvoa. Monella sanalla on pitkät juuret ableismissa, mutta sanojen luonnetta on mahdollista muuttaa. Hän identifioituu vammaiseksi ja sairaaksi (sick, ill). Ren Warom kertoo surullisen esimerkin omasta pojastaan, joka haukkuu itseään kehariksi (retard) kiusaamisen vuoksi.
Leon Adams muistuttaa, että on monta tapaa olla vammainen ja tätä monimuotoisuutta harvemmin näkee fiktiossa, joka keskittyy vammaisuuden salonkikelpoisimpiin muotoihin. Vammaiset lukevat heistä kertovaa fiktiota innokkaasti, sillä hyvää (ja huonoa) representaatiota on niin vähän.
Marieke Nijkamp uskoo, että fiktio muokkaa ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä vammaisuudesta. Esimerkiksi Rainman-elokuvan problemaattinen ja liioiteltu narratiivi erityislahjakkaasti autistista on jäänyt elämään ihmisten mieliin. Ren Warom on huomannut, että autismista kertova fiktio on hyvin sukupuolittunutta ja keskittyy lähinnä miehiin, joka saa ihmiset uskomaan, että autistit ovat pääasiassa miehiä. Tosiasiassa naisia ei vain diagnosoida autisteiksi yhtä helposti. Samanlainen ongelma on tarkkaavaisuushäiriön kanssa (ADD).
Leon Adams mainitsee Mishell Bakerin kirjan "Borderline" esimerkkinä positiivisesta representaatiosta stigmatisoidusta sairaudesta (BPD, epävakaa persoonallisuushäiriö). Hänelle jäi kirjasta erityisesti mieleen kohtaus, jossa amputaation kokenut päähenkilö kuvittelee itsensä harrastamaan seksiä uuden kehonsa kanssa ensimmäistä kertaa amputoinnin jälkeen. Kirjoittajan ei tulisi vältellä hankalia tai haastavia aiheita.
Marieke Nijkamp kehottaa kirjoittajia huomioimaan intersektionaalisuuden. Vähemmistöt eivät usein ole yhtä laajasti lääkäripalveluiden piirissä, eikä heidän oireitaan huomioida samalla tavalla. Näin olleen diagnoosikin jää usein uupumaan.
Leon Adams kehottaa kirjoittamaan vammaisia ohikulkijoita ja sivuhahmoja. "A lot of white guys are writing white guy stories, which doesn't reflect the world we live in." On tärkeää, että vammaiset hahmot ovat ylipäätään olemassa. Liian usein vammaisuudesta tehdään vammaiselle hahmolle koko hänen olemassaolonsa pääpointti ja juoni pyörii sen ympärillä. Marieke Nijkamp komppaa Adamsin kommentteja. Tarinoissa saisi olla vammaisia päähenkilöitä ja ohikulkijoita. Vammaisilla on omat yhteisönsä ja he viettävät aikaa yhdessä.
Panelistit kehottivat kirjoittajia maksamaan vammaisille koelukijoille tai tekemään heille jonkinlaisen vastapalveluksen, sillä kritiikki ja etenkin tietämättömän kirjoittajan sivistäminen on rankkaa puuhaa! Ren Warom neuvoo kirjoittajia suuntaamaan YouTubeen löytääkseen lisätietoa vammaisten kokemuksista. Marieke Nijkamp muistuttaa, että YouTuben v-bloggaajia voi myös tukea Patreonin tai kahvilahjoitusten (coffee button) kautta. Myös vammaisten kirjoittamia kirjoja kannattaa lukea.
Leon Adams kehottaa suhtautumaan traumanjälkeiseen stressihäiriöön (PTSD) vakavasti ja kunnioittamaan lukijoita sisältövaroituksilla (trigger warning). Hän kuitenkin muistuttaa, että PTSD:n laukaisijat voivat olla hyvin erikoisia, eikä kaikkiin voi mitenkään varautua. Adamsin laukaisija esimerkiksi on kondensoitu maito.
Ren Waromilla on myös PTSD, jonka laukaisijoita ei voi ennustaa. Hän kuitenkin tukee sisältövaroituksia fiktiossa ja kehottaa yleisöä suhtautumaan vakavasti PTSD:n oireisiin. Jos jokin sisältö laukaisee kohtauksen, tulisi aina pyytää anteeksi, eikä syyllistää. Leon Adams sijoittaisi sisältövaroitukset kirjoissa aina luvun alkuun. Ren Warom haaveilee kirjan alkuun sijoitettavasta puhelimella luettavasta koodista, joka avaisi sisältövaroitukset erilliseen nettiselaimeen.
Yleisössä istui vammainen kirjoittaja, joka kertoi saavansa koelukijoiltaan jatkuvasti palautetta, jossa koelukijat pitivät kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuvia kuvauksia vammaisuudesta liioiteltuina. Marieke Nijkamp kehotti kirjoittajaa kirjoittamaan oman totuutensa, sillä on aina lukijoita, jotka pitävät tapahtumia liian uskomattomina oman elämänkokemuksensa perusteella. Vammaisen kirjoittajan ei tulisi minimoida omia kokemuksiaan tämän vuoksi. Karen Babcock muistutti, että hahmon kärsimykselle ja syrjinnän kokemuksille on oltava syy, muuten lukija ei hyväksy sitä (fiktion säännöt).
Lopuksi Ren Warom kehotti kirjoittajia: "Write about not being seen." , josta Leon Adams kuittasi heti, että hänen ongelmansa on päinvastainen. Hänet nähdään liiaksi vain vammaisena (Adams istui pyörätuolissa).
Marieke Nijkamp pyysi kirjoittajia miettimään miksi juuri he ovat oikeita henkilöitä kirjoittamaan vammaisista ja pitkäaikaissairaista hahmoista. Hän myös teki eron vammaisista hahmoista ja marginalisaatiosta kirjoittamisen välille. "Some stories are best written by the people who've experienced it."
Omia ajatuksia: Todella antoisa paneeli! Esimerkiksi trigger warning-kulttuuri on pitkään mietityttänyt minua, koska toisaalta uskon, että on sisältöä joka kaipaa varoituksia, ja toisaalta sisältövaroitusten varjolla on myös pyritty sensuroimaan tekstejä. Paneeli sai minut myös tajuamaan, että tässä on aihe, johon kannattaisi perehtyä paremmin, sillä termistö oli minulla ihan hukassa.
17:00 - 18:00 European Myths and History in Science Fiction and Fantasy
Saara Henriksson polkaisee paneeliin käyntiin toteamalla, että suomalaiset eivät pidä itseään eurooppalaisina. Hal Duncan tunnustaa, että skotit tuntuvat olevan samaa mieltä tällä hetkellä. Teodor Reljic kokee, että maltalaiset olisivat mielellään eurooppalaisia ja unohtaisivat afrikkalaiset juurensa kokonaan. Karolina Fedyk on puolalainen ja näkee, että Puola haluaisi eroon leimastaan entisenä itäblokin maana ja mieltää itsensä hyvin eurooppalaiseksi. Mari Ness on huomannut, että pohjois-Italia on eurooppalainen, kun taas etelä-Italia on lähempänä Maltaa.
Mari Ness jatkaa kertomalla amerikkalaisen mytologian kolmijakoisuudesta: on alkuperäisamerikkalaisten mytologia, jota ei opeteta kouluissa, Euroopasta lainatut sadut ja myytit sekä roomalainen ja kreikkalainen arkkitehtuuri ja viimeisenä itsekeksitty mytologia. Karolina Fedyk on sitä mieltä, että kaikki kulttuurit luovat mytologiaa muilta lainattujen tarinoiden perusteella. Krakovin kaupungin paikalliset myytit ovat lainanneet materiaaliaan Aleksanteri Suuren tarinoista. Teodor Reljic on huomannut, että Maltalla on viime aikoina innostuttu uudelleen omasta mytologiasta, kun suosittu musikaali hyödynsi sitä.
Hal Duncan kertoo, että skottien mytologia on kelttiläisiä jumalia, walesilaista ja irlantilaista perimätietoa ja kansantarinoita suurien eeposten sijaan. Heti perään hän kuitenkin muistaa Arthurin legendan, joka on eepos. Kristinusko yhdisti eurooppalaisia uskomuksia pitkän aikaa. Kreikkalainen mytologia on toinen tukipuu eurooppalaisille mytologioille.
Teodor Reljic kannattaa mytologioiden adaptoimista säästellen. Hän adaptoi tarinoita löyhästi, pieninä paloina ja tyyliinsä sopien. Moni mytologia on myös luotu poliittisten syiden vuoksi ja niitä tulisikin tarkastella kriittisesti. Karolina Fedykin mukaan Puolassa on kiinnostuttu käyttämään nimenomaan puolalaista mytologiaa viime aikoina.
Mari Ness kehottaa kirjoittajia tutustumaan nimenomaan tarinoiden vähemmän tunnettuihin versioihin. Hän itse työskentelee paljon uudelleentulkintojen parissa, sillä kaikki tarinat eivät ole säilyneet kokonaisina, jolloin kirjoittajan on täydennettävä oma osansa, jotta myytti saa uuden elämän. Karolina Fedyk mainitsee merenneitotarinan, jossa kaksi miestä rakastuvat. Kansanperinne on täynnä salaisia aarteita!
Teodor Reljic on kiinnostunut kansanperinteen ja mytologian ohella myös siitä, miten niihin liittyviä uskomuksia harjoitetaan. Käytännön elämään valuneet uskomukset ja tavat ovat tislattua tarinankerrontaa. Hän pitää erityisesti vanhojen tarinoiden löyhästä rakenteesta ja kertojaratkaisuista, joissa tarina nimenomaan kerrotaan eteenpäin. Vanhojen tarinoiden fragmentaarisuus on osa niiden viehätystä modernien täydellisesti yhteensopivien narratiivien rinnalla (1001 yötä vs Marvel).
Hal Duncan on myös kiinnostunut myyttien vaihtoehtoisista versioista ja kehityksestä vuosien varrella. Esimerkiksi Lucifer ei ollut alun perin yhtenäinen hahmo, vaan käärme ja enkeli olivat erillään. Ajan mittaan tulkinnat ovat yhdistäneet kaksi hahmoa ja Luciferista on tullut jopa oman tarinansa sankari. Hyvä kirjoittaja saa kuluneenkin mytologian tuntumaan taas tuoreelta!
Teodor Reljic näkee, että mytologioiden kuluminen johtuu oikeastaan elokuva-ja kirjateollisuudesta. Mari Ness komppaa tätä ajatusta. Etenkin Hollywood on jumittunut ajatukseen, että elokuvia kannattaa tehdä tutuista ja turvallisista aiheista, mikä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi uusi kuningas Arthur leffa floppasi. Kuluttajien pitäisikin näyttää päättäjille, että tuoreet ideat ja näkökulmat voivat tuottaa rahaa.
Mari Ness haluaisi nähdä Italian ja Espanjan kulttuuria ja historiaa enemmän fantasiakirjallisuudessa, joka keskittyy nyt pitkälti keskiaikaiseen Ranskaan ja Englantiin. Karolina Fedyk haluaisi myös lisää uusia aikakausia, ilmastoja ja kulttuureja. Teodor Reljic muistaa yleisön reagoineen BBC:n Roma-sarjaan yllättyneinä, kun sarjassa näkyi monikulttuurinen Rooma. Ihmiset ovat tottuneet näkemään vain valkoisia protagonisteja ja ohikulkijoita, jolloin ihmisten käsitys historiasta on myös vääristynyt.
Hal Duncan haluaisi nähdä 1920-luvun sosialisteja käsittelevää kirjallisuutta, sillä lähes kaikki 1900-luvun historiallinen fantasia keskittyy Toiseen Maailmansotaan. Hän kuvaili, miten historiasta tulee kansanperinnettä suullisen perimätiedon ja kertomusten myötä. Saara Henriksson pohti kuinka, kuinka tieteisfiktiossa on usein maapallonlaajuinen monokulttuuri ja vain yksi hallitus. Tämä vaikuttaa nykytilanteessa hyvin epätodennäköiseltä.
Omia ajatuksia: Paneelissa oli hiukan liikaa porukkaa. Nyt yhteenvetoa kirjoittaessani pidän paneelin antia paljon parempana kuin paikan päällä. Hal Duncanin aksentti tuotti myös ongelmia, joten missasin jonkin verran hänen juttujaan. Odotin ehkä eksaktimpaa näkökulmaa tähän paneeliin.
Ja siinä olikin torstai. Seuraavaksi reportaasi jatkuu lauantailla. :)
torstai:
11:00 - 12:00 Non-binary Representation in Fiction (täällä)
12:00 - 13:00 Editor's Dream (täällä)
15:00 - 16:00 Writing Characters with Disabilities
17:00 - 18:00 European Myths and History in Science Fiction and Fantasy
(vas.) Karen Babcock, Marieke Nijkamp, Ren Warom, Leon Adams.
15:00 - 16:00 Writing Characters with Disabilities
Kuten Nonbinary-paneelissakin, oli Disabilities-paneelissa puhumassa vain vammaisia tai pitkäaikaissairaita henkilöitä. Leon Adams kehotti kirjoittajia unohtamaan kaiken tietämänsä ja suuntaamaan vammaisten tai pitkäaikaissairaiden blogeihin. Tärkeimpänä hän piti kirjoittajan asennetta jatkuvaan oppimiseen. Ren Warom kertoo kuinka Mad Max: Fury Road-elokuva inspiroi häntä. Furiosan hahmon vammaisuus oli läsnä, mutta se ei ole hahmon tarinan keskipiste.
Marieke Nijkamp kannattaa vammaisten koelukijoiden (sensitivity reader) etsimistä netistä, vaikka kirjoittaja olisikin varma kyvystään kirjoittaa vammaisia hahmoja. Leon Adams kuitenkin muistuttaa, että vammaiset eivät ole velvollisia lukemaan tekstejä, eikä niin saisi missään nimessä olettaa. Halukkaita lukijoita varmasti löytyy ja kirjoittajan kannattaakin haalia useampi koelukija, sillä vammaisten ja pitkäaikaissairaiden kokemukset eivät ole universaaleja. Ren Warom tähdentää, että ongelmat ovat usein yksityiskohdissa, joita kirjoittaja ei osaa ajatella, mutta jotka vammainen elää.
Leon Adams kehottaa kirjoittajia kuuntelemaan vammaisia ja selvittämään millaista representaatiota he haluavat. Liian moni kirjoittaja nojaa lääketieteen ammattilaisten näkemyksiin ja sivuuttaa vammaisten kokemusten yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Ren Warom muistuttaa, että on olemassa näkymätöntä vammaisuutta, joka ei näy ihmisestä päälle päin. "We're not sick or ill, we just see things in a different way". Hän ei halua ajatella itseään sairaana, sillä ajattelumalli on myrkyllinen. Etenkin kun diagnoosi on uusi, tuppaavat ihmiset ajattelemaan, että vammaisuus määrittelee heidät kokonaan. Että he eivät voi olla mitään muuta.
Leon Adams pyytää kirjoittajia välttämään sanaa rampa (cripple), oli tarinan asetelma mikä tahansa. Koska vammaisista kirjoittavat pääasiassa ei-vammaiset kirjoittajat, on heidän lähestymistapansa luonut standardin vammaisuudesta kirjoittamiselle, eikä ole hyvä mittapuu onnistuneelle representaatiolle. Marieke Nijkamp puolestaan muistuttaa, että osa vammaisista identifioituu nimenomaan rammoiksi, eli sanaa yritetään myös lunastaa, eikä sen käyttöä tulisi valvoa. Monella sanalla on pitkät juuret ableismissa, mutta sanojen luonnetta on mahdollista muuttaa. Hän identifioituu vammaiseksi ja sairaaksi (sick, ill). Ren Warom kertoo surullisen esimerkin omasta pojastaan, joka haukkuu itseään kehariksi (retard) kiusaamisen vuoksi.
Leon Adams muistuttaa, että on monta tapaa olla vammainen ja tätä monimuotoisuutta harvemmin näkee fiktiossa, joka keskittyy vammaisuuden salonkikelpoisimpiin muotoihin. Vammaiset lukevat heistä kertovaa fiktiota innokkaasti, sillä hyvää (ja huonoa) representaatiota on niin vähän.
Marieke Nijkamp uskoo, että fiktio muokkaa ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä vammaisuudesta. Esimerkiksi Rainman-elokuvan problemaattinen ja liioiteltu narratiivi erityislahjakkaasti autistista on jäänyt elämään ihmisten mieliin. Ren Warom on huomannut, että autismista kertova fiktio on hyvin sukupuolittunutta ja keskittyy lähinnä miehiin, joka saa ihmiset uskomaan, että autistit ovat pääasiassa miehiä. Tosiasiassa naisia ei vain diagnosoida autisteiksi yhtä helposti. Samanlainen ongelma on tarkkaavaisuushäiriön kanssa (ADD).
Leon Adams mainitsee Mishell Bakerin kirjan "Borderline" esimerkkinä positiivisesta representaatiosta stigmatisoidusta sairaudesta (BPD, epävakaa persoonallisuushäiriö). Hänelle jäi kirjasta erityisesti mieleen kohtaus, jossa amputaation kokenut päähenkilö kuvittelee itsensä harrastamaan seksiä uuden kehonsa kanssa ensimmäistä kertaa amputoinnin jälkeen. Kirjoittajan ei tulisi vältellä hankalia tai haastavia aiheita.
Kuten aina, Sir Roin pöydässä oli hurjasti ihasteltavaa ♥
Marieke Nijkamp kehottaa kirjoittajia huomioimaan intersektionaalisuuden. Vähemmistöt eivät usein ole yhtä laajasti lääkäripalveluiden piirissä, eikä heidän oireitaan huomioida samalla tavalla. Näin olleen diagnoosikin jää usein uupumaan.
Leon Adams kehottaa kirjoittamaan vammaisia ohikulkijoita ja sivuhahmoja. "A lot of white guys are writing white guy stories, which doesn't reflect the world we live in." On tärkeää, että vammaiset hahmot ovat ylipäätään olemassa. Liian usein vammaisuudesta tehdään vammaiselle hahmolle koko hänen olemassaolonsa pääpointti ja juoni pyörii sen ympärillä. Marieke Nijkamp komppaa Adamsin kommentteja. Tarinoissa saisi olla vammaisia päähenkilöitä ja ohikulkijoita. Vammaisilla on omat yhteisönsä ja he viettävät aikaa yhdessä.
Panelistit kehottivat kirjoittajia maksamaan vammaisille koelukijoille tai tekemään heille jonkinlaisen vastapalveluksen, sillä kritiikki ja etenkin tietämättömän kirjoittajan sivistäminen on rankkaa puuhaa! Ren Warom neuvoo kirjoittajia suuntaamaan YouTubeen löytääkseen lisätietoa vammaisten kokemuksista. Marieke Nijkamp muistuttaa, että YouTuben v-bloggaajia voi myös tukea Patreonin tai kahvilahjoitusten (coffee button) kautta. Myös vammaisten kirjoittamia kirjoja kannattaa lukea.
Leon Adams kehottaa suhtautumaan traumanjälkeiseen stressihäiriöön (PTSD) vakavasti ja kunnioittamaan lukijoita sisältövaroituksilla (trigger warning). Hän kuitenkin muistuttaa, että PTSD:n laukaisijat voivat olla hyvin erikoisia, eikä kaikkiin voi mitenkään varautua. Adamsin laukaisija esimerkiksi on kondensoitu maito.
Ren Waromilla on myös PTSD, jonka laukaisijoita ei voi ennustaa. Hän kuitenkin tukee sisältövaroituksia fiktiossa ja kehottaa yleisöä suhtautumaan vakavasti PTSD:n oireisiin. Jos jokin sisältö laukaisee kohtauksen, tulisi aina pyytää anteeksi, eikä syyllistää. Leon Adams sijoittaisi sisältövaroitukset kirjoissa aina luvun alkuun. Ren Warom haaveilee kirjan alkuun sijoitettavasta puhelimella luettavasta koodista, joka avaisi sisältövaroitukset erilliseen nettiselaimeen.
Yleisössä istui vammainen kirjoittaja, joka kertoi saavansa koelukijoiltaan jatkuvasti palautetta, jossa koelukijat pitivät kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuvia kuvauksia vammaisuudesta liioiteltuina. Marieke Nijkamp kehotti kirjoittajaa kirjoittamaan oman totuutensa, sillä on aina lukijoita, jotka pitävät tapahtumia liian uskomattomina oman elämänkokemuksensa perusteella. Vammaisen kirjoittajan ei tulisi minimoida omia kokemuksiaan tämän vuoksi. Karen Babcock muistutti, että hahmon kärsimykselle ja syrjinnän kokemuksille on oltava syy, muuten lukija ei hyväksy sitä (fiktion säännöt).
Lopuksi Ren Warom kehotti kirjoittajia: "Write about not being seen." , josta Leon Adams kuittasi heti, että hänen ongelmansa on päinvastainen. Hänet nähdään liiaksi vain vammaisena (Adams istui pyörätuolissa).
Marieke Nijkamp pyysi kirjoittajia miettimään miksi juuri he ovat oikeita henkilöitä kirjoittamaan vammaisista ja pitkäaikaissairaista hahmoista. Hän myös teki eron vammaisista hahmoista ja marginalisaatiosta kirjoittamisen välille. "Some stories are best written by the people who've experienced it."
Omia ajatuksia: Todella antoisa paneeli! Esimerkiksi trigger warning-kulttuuri on pitkään mietityttänyt minua, koska toisaalta uskon, että on sisältöä joka kaipaa varoituksia, ja toisaalta sisältövaroitusten varjolla on myös pyritty sensuroimaan tekstejä. Paneeli sai minut myös tajuamaan, että tässä on aihe, johon kannattaisi perehtyä paremmin, sillä termistö oli minulla ihan hukassa.
(vas.) Saara Henriksson, Hal Duncan, Teodor Reljic, Karolina Fedyk, Mari Ness.
17:00 - 18:00 European Myths and History in Science Fiction and Fantasy
Saara Henriksson polkaisee paneeliin käyntiin toteamalla, että suomalaiset eivät pidä itseään eurooppalaisina. Hal Duncan tunnustaa, että skotit tuntuvat olevan samaa mieltä tällä hetkellä. Teodor Reljic kokee, että maltalaiset olisivat mielellään eurooppalaisia ja unohtaisivat afrikkalaiset juurensa kokonaan. Karolina Fedyk on puolalainen ja näkee, että Puola haluaisi eroon leimastaan entisenä itäblokin maana ja mieltää itsensä hyvin eurooppalaiseksi. Mari Ness on huomannut, että pohjois-Italia on eurooppalainen, kun taas etelä-Italia on lähempänä Maltaa.
Mari Ness jatkaa kertomalla amerikkalaisen mytologian kolmijakoisuudesta: on alkuperäisamerikkalaisten mytologia, jota ei opeteta kouluissa, Euroopasta lainatut sadut ja myytit sekä roomalainen ja kreikkalainen arkkitehtuuri ja viimeisenä itsekeksitty mytologia. Karolina Fedyk on sitä mieltä, että kaikki kulttuurit luovat mytologiaa muilta lainattujen tarinoiden perusteella. Krakovin kaupungin paikalliset myytit ovat lainanneet materiaaliaan Aleksanteri Suuren tarinoista. Teodor Reljic on huomannut, että Maltalla on viime aikoina innostuttu uudelleen omasta mytologiasta, kun suosittu musikaali hyödynsi sitä.
Hal Duncan kertoo, että skottien mytologia on kelttiläisiä jumalia, walesilaista ja irlantilaista perimätietoa ja kansantarinoita suurien eeposten sijaan. Heti perään hän kuitenkin muistaa Arthurin legendan, joka on eepos. Kristinusko yhdisti eurooppalaisia uskomuksia pitkän aikaa. Kreikkalainen mytologia on toinen tukipuu eurooppalaisille mytologioille.
Teodor Reljic kannattaa mytologioiden adaptoimista säästellen. Hän adaptoi tarinoita löyhästi, pieninä paloina ja tyyliinsä sopien. Moni mytologia on myös luotu poliittisten syiden vuoksi ja niitä tulisikin tarkastella kriittisesti. Karolina Fedykin mukaan Puolassa on kiinnostuttu käyttämään nimenomaan puolalaista mytologiaa viime aikoina.
Mari Ness kehottaa kirjoittajia tutustumaan nimenomaan tarinoiden vähemmän tunnettuihin versioihin. Hän itse työskentelee paljon uudelleentulkintojen parissa, sillä kaikki tarinat eivät ole säilyneet kokonaisina, jolloin kirjoittajan on täydennettävä oma osansa, jotta myytti saa uuden elämän. Karolina Fedyk mainitsee merenneitotarinan, jossa kaksi miestä rakastuvat. Kansanperinne on täynnä salaisia aarteita!
Kuhinaa Trade Hallissa; tiivis ihmismassa vasemmassa yläkulmassa
jonottaa George R.R. Martinin nimmareita.
Teodor Reljic on kiinnostunut kansanperinteen ja mytologian ohella myös siitä, miten niihin liittyviä uskomuksia harjoitetaan. Käytännön elämään valuneet uskomukset ja tavat ovat tislattua tarinankerrontaa. Hän pitää erityisesti vanhojen tarinoiden löyhästä rakenteesta ja kertojaratkaisuista, joissa tarina nimenomaan kerrotaan eteenpäin. Vanhojen tarinoiden fragmentaarisuus on osa niiden viehätystä modernien täydellisesti yhteensopivien narratiivien rinnalla (1001 yötä vs Marvel).
Hal Duncan on myös kiinnostunut myyttien vaihtoehtoisista versioista ja kehityksestä vuosien varrella. Esimerkiksi Lucifer ei ollut alun perin yhtenäinen hahmo, vaan käärme ja enkeli olivat erillään. Ajan mittaan tulkinnat ovat yhdistäneet kaksi hahmoa ja Luciferista on tullut jopa oman tarinansa sankari. Hyvä kirjoittaja saa kuluneenkin mytologian tuntumaan taas tuoreelta!
Teodor Reljic näkee, että mytologioiden kuluminen johtuu oikeastaan elokuva-ja kirjateollisuudesta. Mari Ness komppaa tätä ajatusta. Etenkin Hollywood on jumittunut ajatukseen, että elokuvia kannattaa tehdä tutuista ja turvallisista aiheista, mikä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi uusi kuningas Arthur leffa floppasi. Kuluttajien pitäisikin näyttää päättäjille, että tuoreet ideat ja näkökulmat voivat tuottaa rahaa.
Mari Ness haluaisi nähdä Italian ja Espanjan kulttuuria ja historiaa enemmän fantasiakirjallisuudessa, joka keskittyy nyt pitkälti keskiaikaiseen Ranskaan ja Englantiin. Karolina Fedyk haluaisi myös lisää uusia aikakausia, ilmastoja ja kulttuureja. Teodor Reljic muistaa yleisön reagoineen BBC:n Roma-sarjaan yllättyneinä, kun sarjassa näkyi monikulttuurinen Rooma. Ihmiset ovat tottuneet näkemään vain valkoisia protagonisteja ja ohikulkijoita, jolloin ihmisten käsitys historiasta on myös vääristynyt.
Hal Duncan haluaisi nähdä 1920-luvun sosialisteja käsittelevää kirjallisuutta, sillä lähes kaikki 1900-luvun historiallinen fantasia keskittyy Toiseen Maailmansotaan. Hän kuvaili, miten historiasta tulee kansanperinnettä suullisen perimätiedon ja kertomusten myötä. Saara Henriksson pohti kuinka, kuinka tieteisfiktiossa on usein maapallonlaajuinen monokulttuuri ja vain yksi hallitus. Tämä vaikuttaa nykytilanteessa hyvin epätodennäköiseltä.
Omia ajatuksia: Paneelissa oli hiukan liikaa porukkaa. Nyt yhteenvetoa kirjoittaessani pidän paneelin antia paljon parempana kuin paikan päällä. Hal Duncanin aksentti tuotti myös ongelmia, joten missasin jonkin verran hänen juttujaan. Odotin ehkä eksaktimpaa näkökulmaa tähän paneeliin.
Ja siinä olikin torstai. Seuraavaksi reportaasi jatkuu lauantailla. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)