keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Purkautuminen

Muistan Viika-akatemia vuosista erityisesti runoilijoiden kokemat synnytyskivut. Eräs heistä kuvaili runokokoelman kirjoittamista ahdistavaksi, että runot vain alkoivat yksi päivä purkautua hänestä ulos. Valua ulos sormista, korvista, kainaloista, jalkapohjista ja polvitaipeista. Purkautuminen ei ollut hallittua, se vain tapahtui. Oli aika.

Elän parhaillaan omaa purkautumistani. Se alkoi kesällä, P oli juuri laitettu kustannuskierrokselle ja halusin kirjoittaa pitkästä aikaa omia juttujani. Halusin tehdä uuden romaanin, olin haaveillut siitä useamman vuoden.

Kesälomani ajoittui kesäkuuhun. Tein lomalla aamusta iltaan etupihaa (salaojia, kivetystä, vuosia pihassa nököttäneiden pihakivien siirtelyä, roskien raivaamista, nurmikon kylvämistä) ja karkasin taoilla lukemaan kirjastosta kotiin rahaamani runokirjapinoa.

Kuuntelin hiljaisessa talossa spotifysta ja youtubesta Sylvia Plathin runonlausuntaa ja luin suomennettua Arielia. Luin uudelleen Kristiina Wallinin runokirjat, joita en itse omista, erityisesti Jalankantaman. Luin Wisława Szymborskaa ja Rainer Maria Rilkea kuin vanhojen ystävien kertomuksia. Ostin Marina Tsvetaevan runokokoelman Ylistys, hiljaa! ja luin Anna Ahmatovaa sen rinnalla. Emily Dickensonin Golgatan kuningatar houkutteli minua myös synkkämieliseen tunnelmaansa, mutta vaikuttavin kirjoista lienee Margaret Atwoodin Myös sinun nimesi, joka luin hykerrellen. Sukeltamiseni täydensi Johanna Venhon Saaren runot. 

Tein töitä, luin runoja, tein töitä, luin runoja. Ja jokin minussa lähti purkautumaan. Kirjoitin käsin varmaan 40-50 runoaihiota. Olin syvällä tekstissä, uskoin kirjoittavani romaania, mutta todellisuudessa kirjoitin proosarunoja.

Heinäkuussa sairastelin ja runot purkautuivat yhä, mutta maltillisemmin, ja aloin myös editoida niitä.
Pudotin huonompia runoja pois, vaihtelin runojen paikkaa, ja aloin hahmottaa kokoelman sisällä teemaa, joka yhdistää runoja. Katsoin sitä silmiin ja annoin sille nimen, sillä eläinhahmon se oli ottanut jo aiemmin. Eläinystäväni ei ole silitettävää sorttia, mutta tuomme toisillemme suurta lohtua.

Ja minä
lisäsin runoja,
pudotin pois runoja,
vaihdoin runojen järjestystä.

Vaihdoin fonttia,
vaihdoin typografiaa,
korvasin sanoja,
yhtenäistin kielikuvia
ja symboleita ja vertauksia,
rytmitin, rytmitin, rytmitin!
ja hioin typografiaa.

Muokasin sivuasetuksia Wordissa,
muokkasin rivivälejä, rivitystä, fontteja,
pudotin säkeistöjä,
lisäsin säkeistöjä,
löysin wordista uusia ominaisuuksia,
joilla sain typografiaa entistäkin paremmaksi.

Jaoin runoja osioihin,
nimesin osiot,
lisäsin niille alaotsikot,
siirsin taas runoja,
vaihdoin osioiden paikkaa,
lisäsin runoja,
vähensin runoja,
vaihdoin runojen paikkaa,
editoin runoja.

Luin runot ääneen itselleni,
kuuntelin runonlausuntaani,
tein runoihin muokkauksia,
tulostin runot pdf:ksi,
luin runot ääneen itselleni,
tein runoihin muokkauksia. 


Ja niin on kulunut melkein viisi kuukautta. Saatan viettää runojen parissa tuntikausia huomaamatta ajan kulua. Proosan kanssa tiedän aina edenneeni. Runojen kanssa pyörittely, editointi ja silottelu tapahtuu niin huomaamatta, etten tiedä etenenkö oikeasti vai pyöritänkö samoja aineksia uudelleen ja uudelleen. Kesällä olin hyvin epävarma siitä osaanko oikeasti kirjoittaa runoja ja editoida niitä, enhän ole varsinaisesti opiskellut runoutta. Lopulta lopetin pohdiskelun osaamisestani.

Nautin tästä. Se on täydellistä vastapainoa romaanin työstämiselle. Runot ovat pieniä fragmentteja, tunnelmallisia, ne ovat repliikkejä ja hahmoja ja pieniä tarinoita. Tämä on kahdestoista versio. Siinä on 57 runoa.

Enkä minä kirjoita runoja, kirjoitan mytologiaa. Siltä tämä tuntuu, niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin. Olen päätynyt hyvällä tavalla tuntemattoman armoille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti