keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Aikaa kirjoittaa

Kävin viikonloppuna kääntymässä Tampereella ja moikkaamassa kirjoittavia tuttavia pitkästä aikaa. Tavallisesti tapaan kirjoituskavereita kyllä säännöllisesti, mutta tänä kesänä olen ollut huomaamattani hiukan pidemmällä sosiaalipaastolla ja kaipasin jo kovasti takaisin ihmisten pariin.

Kävimme Sara Hildénin taidemuseossa kahvilla ja katsomassa Anj Smithin näyttelyä Sea Lily, Feather star (22.9.2018–20.1.2019), joka oli kerrassaan vaikuttava. En ole käynyt museossa pitkään aikaan, vaikka rakastan taidenäyttelyitä! Etäisyyksien valloittaminen ja seuran haaliminen on aina prosessi ja, no, se aikahan on aina pois kirjoittamisesta.

Anj Smith (en muista nimeä kertakaikkiaan)

Minusta tuntuu, että olen törmännyt viime aikoina useasti ajatukseen riittämättömästä ajasta kirjoittamisen suhteen. Tutut ja tuntemattomat kirjottajat ja kirjailijat valittavat usein ajanpuutetta, sitä kuinka arjessa on niin monta liikkuvaa osaa, että kirjoittamista on vaikea mahduttaa osaksi omaa rutiinia.

Pohdin kotimatkalla omaa ajankäyttöni kirjoittamisen suhteen ja tulin siihen lopputulokseen, että olen oikeastaan organisoinut elämäni pitkälti kirjoittamisen ehdoilla.

Minulla on päivätyö, jolla rahoitan kirjoittamisen, ja jossa on kuitenkin liukuva työaika ja siten mahdollisuus saldovapaisiin. Toki päivätyö syö mehuja, mutta se myös antaa päiville rutiinin ja levon kirjoittamisesta. Nautin päivätyöstäni ja olen iloinen, että se mahdollistaa jouston kakkosuran kanssa.

Olen parisuhteessa ekstrovertin kanssa, joka harrastaa paljon ja ajelee sijaintimme vuoksi töihin ja harrastuksiinsa paljon iltaisin. Hän ymmärtää kirjoittamisen merkityksen minulle ja tukee sitä antamalla minulle kirjoitusrauhan. Meidän ei onneksi tarvitse olla aina yhdessä, vaan molemmat viihtyvät erinomaisesti omissa puuhissaan. ♥

Minulla ei ole lapsia eikä lemmikkejä. Ystäväni asuvat etäisyyksien päässä, joten kun käyn kylässä, järjestän sille oikeasti aikaa. En soittele viikottain perheelleni tai tuttavilleni. Käytän whatsappia aktiivisesti, mutta jos whatsapp-ryhmä käy liian äänekkääksi, pystyn hiljentämään sen ilman mitään omantunnontuskia.

En hengaa facebookissa tai twitterissä, niitä ei ole edes puhelimessani. Instagramissa käyn hiukan useammin, mutta seuraan aika vähän ihmisiä, joten feedini on nopeasti koluttu läpi. En jaksa tutkia instagramin tägejä kauheasti, ellen oikeasti etsi jotain tiettyä asiaa. Oman instatilini päivitystahti on myös verkkainen.

Anj Smith - Landscape With Lagerstätte (2017)

Bujoilen jonkin verran, mutta en joka viikko. Kalenterini ei ole tehtäväpainotteinen vaan aika päiväkirjamainen, joka keventää sen ylläpitoa.

Minulla on todella korkea sekasorron sietokyky. En oikeastaan edes näe pyykki- tai astiapinoja! Harmikseni olen alkanut nähdä pölyä, mutta onneksi se ei häiritse minua vielä niin paljon, että minun olisi pakko siivota saman tien. Kuulostaa kamalalta, tiedän, mutta olen usein niin tarinan tai tekstin imussa, että ryhdyn heti hommiin, kun tulen kotiin, ja havahdun vasta joskus illalla.

Käyn salilla ja juoksen, joista kumpikaan ei ole tiettyihin päiviin sidottua tekemistä. Blogiakin pidin suosiolla tauolla, kun meillä oli projekti P:n aktiivisin editointivaihe, sillä halusin karsia häiriötekijät minimiin.

En katso lainkaan perinteisiä tv-kanavia, vaan pidän kirjoitustauoilla pidempiä sarjamaratoneja Netflixin tai HBO:n kautta. Pari-kolme kertaa vuodessa ostan jonkun pelin ja tuhoan sillä aivoni. Tämäkin kirjoitustauolla.

Kirjoja luen tällä hetkellä hävettävän vähän. Lähinnä runokirjoja, koska koeluen pääasiassa proosaa, ja saan näin edes hiukan vaihtelua. Tänä vuonna olen koelukenut 8-9 käsistä (kaikki eivät olleet pitkiä tai valmiita!) ja yhden runokokoelman. Julkaistuja teoksia olen lukenut yhden romaanin, yhden self-help kirjan ja 14 runokirjaa (kuusi lisää odottaa jo lukemista).

Ajattelen kirjoittamista työmatkoillani ja usein sanelen parkkipaikoilla puhelimeen muistiinpanoja tai runoaihioita. Siitä on muodostunut todella hyvä tapa kerätä ideoita ja tuottaa tekstiä, joka jäisi muuten hyödyntämättä.

Anj Smith - Taste (2017)

Kaiken kaikkiaan siis olen karsinut elämästäni lähes kaiken ylimääräisen ja keskityn pääasiassa kirjoittamiseen vapaa-ajallani. On kausia, kun en kirjoita yhtään ja kausia, kun teen kirjoittamista hyvin intensiivisesti. Välikausina tapaan ystäviä ja perhettä useammin, katson tv-sarjoja ja käyn taidenäyttelyissä, mutta romaanin työstövaiheessa suljen muun maailman ulos työhuoneestani.

Riippuu varmasti paljon siitä, mitä elämältään haluaa ja mistä elämässään nauttii, mutta uskon, että kirjoittamiselle on mahdollista järjestää aikaa, kunhan siitä nauttii ja sitä arvostaa. Moni kirjoittaja häpeilee kirjoittamistaan, jolloin sitä myös arvottaa vähemmän tärkeäksi omalla tärkeysasteikollaan. Tai sitten ympärillä on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tai arvosta kirjoittamista.

On tietenkin ruuhkavuosia ja on pölyisiä vuosia, jolloin kaikki maailman aika ei auta, sillä tekstiä ei synny väsyneenä tai sairaana. On siis tilanteita, joissa kirjoittaminen ei ole mahdollista. On myös kirjoittajia, jotka ahertavat sairaudesta tai ruuhkavuosista huolimatta! Uskon itse, että kunhan ulkoiset perusasiat ovat kunnossa, löytyy vapaa-ajalta jokin aikasyöppö, jota voi vähentää kirjoittamisen eduksi.

Minä en koe, että kirjoittaminen olisi pois jostain tärkeästä. Toki haluaisin siivota enemmän ja tehdä avopuolison kanssa kaikkea kivaa. Mutta pääasiassa syyllisyys ei kaiherra minua, vaan saan kirjoittamisesta valtavasti iloa ja energiaa!

Rakkaat asiat vaativat uhrauksia. Minä olen luopunut pääasiassa sellaisista asioista, joita en alun perinkään pitänyt niin tärkeinä (pelaaminen, tv, some jne.). Aina priorisointi ei onnistu ja välillä tulee olo, että on sulkenut itsensä yksin kaivoon, mutta tälläisinä iltoina olen onnellinen, että järjestän kirjoittamiselle aikaa.

Onko teillä haasteita kirjoittamisajan löytämisessä?

7 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoinen postaus. Tuo on kyllä tärkeää, että osaa olla erillään ja nauttia omasta ajasta vaikka on parisuhtessa. Meillä samanlaista, vaikka kumpikin on introverttejä. Mies puuhastelee omiaan työhuoneessa ja minä muualla asunnossa.

    Paljon löysin yhtymäkohtia tästä kirjoituksesta omaan elämään. En harrasta somea enkä televisiota. En myöskaan harrasta kavereita. Yhden kanssa olen päivittäin yhteydessä whatsupin kautta, mutta kun saavun kotiin niin puhelin jää minne sattuu. Aikaa siis on, mutta itselläni ongelma on energia. Töiden jälkeen sitä ei vain ole. Ei ainakaan tähän editointivaiheeseen mitä nyt teen. Jossa hinkkaan samoja lauseita ja yritän saada ne jotenkin toimimaan.

    Kesällä kun editoin E:tä niin sitä jaksoin tehdä töidenkin jälkeen. En tiedä oliko kyse siitä, että oli ulkopuolisen asettama deadline vai siitä, että editointi oli erillaista. Se oli kokonaisuuden muokkaamisa lausetason sijaan. Mutta silloin jäi pelaaminen, lukeminenkin melkein ja elämä oli pelkkää tekstiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsisvaiheet vaikuttavat kyllä todella paljon energiatasoon. Minä en tykkää raakatekstin tuottamisesta, joten välttelen sitä. Myös lausetason hinkkaaminen on pitkässä tekstissä uuvuttavaa, joten minulla auttoi siinä todella tiukka deadline. Printtasin käsiksen, luin sen ja merkkasin korjattavat ja tein sitten lopuksi korjaukset itse tiedostoon. En usko, että homma olisi sujunut niin sutjakasti ilman tiukkaa aikataulua ja työsuunnitelmaa.

      Aikatauluilla on paljon merkitystä. Lisäksi minulla oli työparin aiheuttama "paine", joka laittoi vauhtia tekemiseen, kun se olisi hidastunut yksin. Itselleen on kummasti aina anteeksiantavaisempi!

      Jos rivieditointi puuduttaa, kannattaa varmaan miettiä mitä tekstiltä hakee. Työparini ilmaisi tämän hyvin: "Mä oon työnarkomaani siihen pisteeseen asti, että siitä on hyötyä. Kun tekstinhinkkaamisesta ei saa merkittävää lisähyötyä, se loppuu. Riittävän hyvä pitää järjissään."

      Minulla ainakin on ikävää taipumista perfektionismiin, jolloin ajatus monivaiheisesta kirjoittamisesta lohduttaa. Käsis voidaan kirjoittaa uusiksi monta kertaa, mutta harvoin kerralla. :D

      Poista
  2. Minäkin samaistuin kirjoitukseesi ja olen pohtinut näitä asioita jo tuskastuttavan kauan.

    Minullakin on kyse energiasta, kuten E.K. mainitsi yllä - ja siitä, että jos olen jo töiden puitteissa kirjoittanut tuhansia, joskus jopa +10k sanaa päivän aikana, ajatus kirjoittamisesta vapaa-ajalla on tuntunut jopa vastenmieliseltä. :( Mikä on hurja sääli, koska inhottaa rojahtaa vain sohvalle illan tunneiksi, kun voisi tehdä muutakin, mutta nykyään tuntuu todella vaikealta tarttua mihinkään aivoja vaativaan illalla työpäivän jälkeen. Kieltämättä vähän pelottaa, milloin sitä energiaa olisi tarpeeksi...

    Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että priorisoinnistahan kirjoitusaika on kiinni. Minullakin esimerkiksi on aamuisin aikaa sen verran paljon, että olisi helppoa järjestää ainakin 10 min kirjoittamiselle, jos en viime aikoina olisi priorisoinut hitaampaa heräämistä. :) Mutta uuden kässärille asettamani deadlinen valossa toivon, että juuri nämä aamut tulevat parempaan hyötykäyttöön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Työ + kirjoittaminen kombosi kuulostaa rankalta! Mutta ehkä rutiinia muuttamalla olisi mahdollista saada aivot ohjelmoitua heräämään? Juurikin se, että kirjoittaisi hiukan eri aikaan, tai tekisi kirjoittamisesta eri tavalla ohjelmanumeron, esim. menemällä tiettyinä aikoina pois kotoa kirjoittamaan, saattaa auttaa.

      Tai välineiden vaihto tietokoneesta muistivihkoon raakatekstin kanssa ja mahdollisuuksien mukaisesti printtiin. Oletko kuullut, että editoidessa kannattaa vaihtaa fonttia, jotta aivot näkevät tekstin eri tavalla?

      Tai sitten työn alla on vääränlainen projekti? Jokin lyhyempi, hauskempi kokeilu voi olla välillä tarpeen, jotta saa tekemiseen taas hauskuutta. Eihän julkaisuun tähtäävä kirjoittaminen ole nimittäin pidemmällä tähtäimellä kauhean nautinnollista.

      Olen huomannut, että novellien ja runojen (ja miksei vaikka fanfikkien) kirjoittaminen aina välillä antaa uutta kirjoitusenergiaa, mutta ei vie liikaa aikaa päätöiltä. Kun saman kiukuttelevan käsiksen kanssa hengaa yksin pitkän aikaa, alkaa kaikista ihaninkin idea ja päähenkilö tökkiä.

      Sori, tämä lähti hiukan lapasesta, mutta tiedän kyllä kyllästymisen tunteen aivan liian hyvin, vaikka teksti olisikin aivan helmi! :D

      Poista
  3. Minun ratkaisuni on tehdä päivätyössäni kolmepäiväistä viikkoa (joo, tiedän kyllä olevani onnekas, koska se on minulle taloudellisesti mahdollista). Minulla ei juurikaan riitä energiaa kirjoittaa työpäivien jälkeen, koska päivätyöhöni sisältyy paljon (dokumentoivaa) kirjoittamista ja kaikenlaista papereiden pyörittelyä, ja työpäivät ovat usein kiireisiä. Tarvitsen suht. hyvän vireystilan pystyäkseni kirjoittamaan, ja töiden jälkeen harvemmin olen tarpeeksi virkeä. Olen myös aamu-uninen, joten aamukirjoittaminen tai ylipäänsä mikään ylimääräinen toiminta aamulla ennen töihin lähtöä ei onnistu. Joten päivätyöpäivät ja kirjoituspäivät ovat minulla yleensä erillään.

    Tää on just hyvä näin, koska tykkään myös päivätyöstäni ja haluan tehdä sitäkin. Jos olisin ns. kokopäivätyökseni kirjailija, en välttämättä saisi kirjoitettua sen enempää kuin nyt. Sillä olen huomannut lomilla ja työttömänä ollessani, että en kuitenkaan jaksa kirjoittaa joka päivä, ja tarvitsen aina välillä tuumaustaukoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on varmasti erinomainen järjestely, vaikka onkin monelle luksusta. Hienoa että pystyt ja uskallat tehdä tällaisen ratkaisun! Se vaatii rohkeutta ja voi tuntua itsestäkin itsekkäältä, vaikka tärkeille asioille on nimenomaan annettava paljon, jotta omia unelmiaan voi toteutta.

      Minulla on aika samankaltaiset ajatukset täysipäiväisestä kirjoittamisesta, tosin aika näyttää muuttuvatko ne joskus tulevaisuudessa. Nyt olen vielä jaksanut tehdä ns. kahta työtä, mutta ovathan ne intensiivisimmät kirjoitusjaksot aika kuluttavia. Osa-aikatyössä kuitenkin voisi olla ajatusta! Kiitos tästä. :)

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista