lauantai 2. syyskuuta 2017

Worldcon 75 - Liikuttava Lopetus (Lauantai)

Koska vapaiden puute pakotti minut valikoimaan Worldcon-päiviä, päätin pitää perjantaina vapaata tapahtumasta ja tulla paikalle taas lauantaina. Lauantai olikin selvästi vilkkaampi päivä keskiviikkoon ja torstaihin verrattuna. Jonotuskäytäntöjä oli päivitetty entisestään ja Messukeskuksesta oli ilmeisesti saatu suurempia tiloja paneeleille. Olokin oli onneksi hieman kohentunut lepopäivän aikana. :)

Suurin pettymys päivälle oli kyllä varmasti IKEA larpin siirtyminen perjantaille. Olisin halunnut nähdä millaisen kokonaisuuden aiheesta saa aikaiseksi! Lauantaille jäi kuitenkin sopivasti ohjelmaa:

11:00 - 12:00 Gender and "Realistic History"
13:00 - 14:00 Trans Characters in YA
15:00 - 16:00 Nordic Horror in Nordic Settings - What Scares Us?

(vas) Thomas Årnfelt, Cheryl Morgan, Gillian Pollack, Jo Walton & Scott Lynch 

11:00 - 12:00 Gender and "Realistic History"

Cheryl Morganin oli tarkoitus vain moderoida paneelia, mutta hän oli sopinut Scott Lynchin kanssa roolinvaihdosta, joten Lynch toimikin puheenjohtajana ja Morgan osallistui aktiivisemmin keskusteluun. Lynch pyysikin panelisteja kertomaan tavoista, joilla naiset ja vähemmistöt on historiallisesti sivuutettu (erasure).

Cheryl Morgan kertoo, että olemme riippuvaisia kirjallisista lähteistä, joista kaikki eivät ole selviytyneet nykypäivään tai ovat joutuneet sensuurin kohteiksi. Etenkin kääntäjät ovat sensuroineet teksteistä viittauksia sukupuolivähemmistöihin, koska niistä puhuminen koettiin sopimattomaksi. Thomas Årnfelt kommentoi, että meidän historiamme on suodatettu muistiinkirjoittajien, kopioijien ja kirjojen painajien mielipiteiden läpi. Joku päättää mitkä tekstit selviävät, mitkä nostetaan esille ja kenen tarina on paperin arvioista. Historiallisesti valta-asemaa eivät ole pitäneet naiset tai vähemmistöt, jolloin heidän tarinansa on ollut helpompi sivuuttaa. Gillian Pollackin mielestä historia itsessään on narratiivi, joka kerrotaan jonkun näkökulmasta. Tarinoilla on aina sankarit ja viholliset. Vähemmistöjä ei pidetty tärkeinä.

Jo Walton näkee, että naisten tarinat ovat olemassa heidän elinaikanaan ja sivuuttaminen tapahtuu, kun sukupolvet vaihtuvat ja tarinoita lähdetään arvottamaan. Gillian Pollack on huomannut, että naiset jäävät usein best of-listojen hännille ja hän kehottaa naisia luomaan oman narratiivinsa. Scott Lynch uskoo, että erilaisuutta suvaitaan helpommin, kun henkilö elossa ja ihmisten muistissa ja suojeluksessa. Kuolema antaakin lopulta tilaisuuden unohtaa henkilön saavutukset.

Gillian Pollack sanoo, että sivuuttamista tapahtuu myös silloin, kun olemme kaikki samassa huoneessa. Tarvitsee vain kuunnella keskusteluja: vastataanko kaikkien kysymyksiin yhtäläisesti, keskeytetäänkö toisia puhujia innokkaammin tai työnnetäänkö heidät keskustelun ulkopuolelle kokonaan?

Cheryl Morgan on huomannut, että yhteiskunta suvaitsee transsukupuoliset herkemmin, kun he eivät kerro olevansa trans. Kun henkilön transsukupuolisuus selviää, on aika kadota. Hän kertoo myös muutaman surullisen faktan transsukupuolisista. Roomassa vain miehet ja naiset saivat periä rahaa, jolloin transsukupuoliset menettivät usein kaiken heidän puolisoidensa tai vanhempiensa kuollessa. Vielä tänä päivänäkin raiskauslait Intiassa koskevat vain miehiä, naisia ja eläimiä. Näin ollen hijrat eivät ole lain suojeluksessa ja eräs raiskattu hjira hävisikin raiskausoikeudenkäyntinsä tästä syystä.

Thomas Årnfelt ihmettelee ihmisten sukupuolittuneita käsityksiä perinteisistä ammateista. Esimerkiksi 1300-luvun Ranskassa oli tyypillistä, että naiset tekivät osa-aikatyötä esimerkiksi ruoan ja tekstiilien parissa. Muita naisten ammatteja olivat parturit, yövahdit ja sepät. Årnfelt on tutkinut ko. ajankohdan verotietoja. Hän kannustaakin historiallisten romaanien ja high fantasian kirjoittajia tutkimaan historiaa enemmän ja kyseenalaistamaan omat mielikuvansa.

Taitelija Maja Winnicka poseeraa upeiden maalaustensa kanssa Trade Hallissa.

Jo Walton kuuli eräältä lukijaltaan ihmettelyä naispuolisesta maanviljelijästä: "What do men do if women are farmers? Are they farmer's wives?" Hän kertoo myös, että 1427 n. 8% miespopulaatiosta osasi lukea, kun taas naisilla luku oli 50-60% (en kirjoittanut ylös missä päin maailmaa). Walton on lukenut paljon vanhoja kirjeitä ja todennut kirjoittajien käsittelevän saman sukupuolen välistä seksiä aivan arkipäiväisesti kirjeissään. Hän muistaa lukeneensa jatkuvasti ihmisistä, jotka toimivat nykylukijoiden odotusten vastaisesti, kuten vaikkapa vangitun palkkasotilaan sisar, joka pelasti veljensä.

Cheryl Morgan kertoo feministisestä teoriasta, jonka mukaan sukupuoli rakentuu sosiaalisesti. Näin ollen käsitys miesten ja naisten töistä on myös sosiaalinen. Kaljan paneminen oli historiallisesti naisten työtä. Kuningas oli aikanaan sukupuolineutraali termi. Sotilaiden täytyi osata neuloa Nelsonin laivastossa, jotta he osasivat korjata itse vaatteensa ja purjeet. Heteroseksuaalisuus ajatuksena on lähtöisin 1900-luvun lääketieteestä, jossa asioita alettiin luokitella entistä voimakkaammin. Tämä on muokannut kulttuuriamme ja ajatteluamme voimakkaasti.

Toisaalta Jo Walton huomannut, että haluamme myös tulkita historiaa uudella tavalla, esimerkiksi päättämällä, että moni historiallinen henkilö on homo, koska todisteita heidän heteroseksuaalisuudestaan ei ole. Tällä tavoin sivuutetaan aseksuaalisuus, biseksuaalisuus sekä selibaatissa eläneet. Taustalla on varmasti halu osoittaa, että homoseksuaaleja on aina ollut myös merkittävien historiallisten henkilöiden joukossa ja että homoutta ei ole keksitty 1900-luvulla.

Cheryl Morgan on törmännyt myös sellaiseen ajatteluun feministien keskellä, että transsukupuolisia ei ole voinut olla olemassa ennen 1900-lukua, sillä transsukupuolisuus on modernin lääketieteen ja leikkausten tulosta. Historiallisista henkilöistä esimerkiksi Herodes kohtasi transsukupuolisia amatsoneita. Historiallisesti hevosen virtsaa on käytetty sukupuolihormonien korvikkeena, sillä se sisältää estrogeeniä.

Gillian Pollack tietää, että naisilla oli ehkäisykeinoja, mm. yrttejä myös keskiajalla. Tämä selviää lääketieteellisistä dokumenteista. Cheryl Morgan kertoo hauskan faktan sodomia-sanan historiasta. Sana tarkoitti ennen sperman haaskaamista, jolloin myös oraaliseksi ja seksi raskaana olevan vaimon kanssa olivat sodomiaa, ei vain anaaliseksi. Pollack on myös sitä mieltä, että fantasiassa on aivan liian vähän leskiä suhteessa siihen, miten suuri kuolleisuus keskiajalla oli.

Lopuksi Pollack kehotti kuuntelijoita miettimään: "We need to question ourselves. What prejudice and baggage are we carrying?"

Cheryl Morganilla oli vielä suorempi kehoitus: "If your history isn't queer, it isn't realistic."

(vas) Keffy R.M Kaherli, Nino Cipri, Leon Adams, Nick Falkner

13:00 - 14:00 Trans Characters in YA

Seuraava paneeli oli harmittavan tyhjä, ilmeisesti viereisen huoneen Star Wars-keskustelu kiinnosti conittajia enemmän. Keskustelu oli kuitenkin hyvin antoisa!

Leon Adams kokee, että YA (Young Adult) on genrenä avoimempi transsukupuolisille hahmoille. Nuoret lukijat ovat avoimempia lukemaan transkokemuksista. Aikuisille suunnattu realistinen fiktio taas haluaa usein olla "ajattomampaa". Keffy Kaherlin mielestä YA ei varsinaisesti ole avoimempaa. Sen lukijat ovat, mutta päättäjät ovat yhä konservatiivisia ja heidän päätöksiään sanelee raha. Nino Cipri pitää YA-lukijoita avoimempina oppimaan ja löytämään uusia asioita, johon julkaisijat ovat reagoineet hitaasti. Kustantamoita kiinnostavatkin hyvin rajatut transtarinat. Mitä jos näihin lokeroihin ei sovi?

Leon Adams pitää YA:n fokusta binäärisiin transidentiteetteihin huonona, koska lopputulos on usein "James wants to be a girl!". Monet muunsukupuoliset (non-binary) eivät myöskään identifioidu transsukupuolisiksi. Keffer Kaherlin on huomannut, että YA:n kirjoittajat tuppaavat olemaan reilusti lukijoita vanhempia. Näin ollen he ovat myös kasvaneet hyvin erilaisessa ympäristössä, ainakin transsukupuolisten representaation suhteen. Koska kirjoja halutaan myydä suurelle yleisölle, päädytään asioita usein yksinkertaistamaan, mikä johtaa juuri tarinoiden skaalan kaventumiseen. Hän kokeekin, että YA:ssa rummutetaan yhdenlaista transnarratiivia, sillä lukijoiden ei koeta hyväksyvän edes tätä "perustarinaa".

Leon Adams näkee YA:n transnarratiivin hyvin keskiluokkaisena ja valkoisena. Narratiivi menee usein näin: hahmo kertoo olevansa trans → häntä ei hyväksytä  → hän ansaitsee hyväksynnän. Adams uskoo tämän narratiivin yleistyneen sen takia, että transsukupuolisten on aiemmin ollut vaikea saada diagnoosia ja edelleen leikkausta, ellei heidän tarinansa "saa tarpeeksi rasteja ruutuun". Adams kehottaakin huomioimaan, että panelistit ovat itsekin kaikki valkoisia, eikä paneelissa ole lainkaan transnaisia.

On olemassa transsukupuolisia, joiden sukupuoli-identiteetti on binäärinen, ja jotka eivät halua eivät halua sukupuolenvaihdosleikkausta, vaan ovat tyytyväisiä omassa kehossaan. Kehodysforia ei kuulu jokaisen transsukupuolisen kokemusmaailmaan, mutta lääketieteellinen yhteisö pitää sitä transsukupuolisuuden olennaisena "oireena". Nino Cipri haluaisi nähdä YA:ssa muutakin kuin valkoista keskiluokkaa, muissa kulttuureissa kun on mielenkiintoisia ajatuksia sukupuolirooleista ja sukupuolista.

(vas.) Haamu-kustannuksen myyntipöydältä löytyi myös @broci.art
(oik.) Worldconia varten julkaistiin myös Never Stop-antologia suomalaista spefiä!

Keffy Kaherli muistuttaa, että suuri osa harvinaisemmista transnarratiiveista on myös intersektionaalisia narratiiveja. 40% transnuorista (Amerikassa) on kodittomia. Pat Schmatzin kirja Lizard Radio kertoo yhteiskunnasta, jossa transsukupuolisuus on hyväksytty täysin, mutta tämän johdosta muunsukupuolisia ja muita ei-binäärisiä sukupuolia ei tunnusteta lainkaan ja transsukupuolisten on aina käytävä läpi sukupuolenvaihdos. Sota on voitettu, mutta millä hinnalla?

Yleisöstä kysyttiin, haluaisivatko panelistit mieluummin huonoa transrepresentaatiota vai ei ollenkaan transrepresentaatiota. Nino Cipri vastasi tähän osuvasti: "Bad representation vs no representation is a shitty binary and I don't like it."

Keffy Kaherli uskoo, että huonokin representaatio on parempi kuin transnarratiivien täysi puuttuminen. Suurin osa transrepresentaatiosta on cis-kirjoittajien, mutta ainakin siitä saa kosketuksen aiheeseen. Leon Adams kertoo kokemuksestaan nuorempana ("when I was a baby transling..."). Hänellä oli pitkät hiukset ja hän piti glitteristä ja vaaleanpunaisesta. Olemassaolevat transnarratiivit olivat täysin tämän vastaisia ja tuntuivat sanovan, ettei Adams voisi mitenkään olla transmies. Esimerkit olivat vahingollisia, mutta ne saivat hänet ajattelemaan.

Keffy Kaherli kertoo olleensa liian hiljainen poikatytöksi, mutta odotukset antoivat hänelle kapinoinnin kohteen. Osa transsukupuolisista osaa haastaa median tarjoamat mallit, osa sisäistää vahingolliset ajatukset. Hänestä cissukupuolisten on myös tärkeää nähdä transhahmoja. YA:ta markkinoidaan pääasiassa cis-lukijoille ajatuksella "See, you can actually treat them as people!".

Hän mainitsee paljastumisen (the reveal trope) sellaisena asiana, jonka esiintyminen kirjassa voi opettaa cis-lukijoita reagoimaan tilanteeseen oikeassakin elämässä. Cissukupuoliset kun usein reagoivat transsukupuolisen henkilön sukupuoleen tahdittomasti. Leon Adams komppaa edellistä ajatusta. Cissukupuoliset käyttäytyvät usein huonosti transsukupuolisia kohtaan. Kirjat voivat osoittaa miksi joku käytös on huonoa ja satuttaa toista osapuolta.

Nino Cipri kehottaa cis-kirjoittajia kirjoittamaan transhahmoja. Leon Adamsin mielestä on tärkeää, että kirjoittajat tekevät taustatutkimusta perusteellisesti ja panostavat yksityiskohtiin, sillä YA:n lukijat takertuvat yksityiskohtiin intohimoisesti. Transsukupuoliset lukevat kirjat, joissa on transrepresentaatiota, sillä sitä on niin vähän. Tämä kannattaa pitää mielessä! Nino Cipriä ärsyttävät yksittäiset transhahmot (kaikki muut hahmot ovat valkoisia cishahmoja) ja transhahmot, joiden ainoa rooli on kuolla traagisesti toisen hahmon tarinassa.

Liityin myös H. P. Lovecraft-seuraan, sillä pidän kaikesta lovecraftmaisesta,
vaikka en varsinaisesti Lovecraftin teoksista välitä.

Keffy Kaherli toivoisi kirjoihin enemmän intersektionaalisuutta: eri kulttuureja, eri värejä, muunsukupuolisuutta, eri yhteiskuntaluokkia. Transitionarratiivi on jo kerrottu tuhanteen otteeseen! Tarina kannattaakin sijoittaa transition jälkeen, millaista transhahmon elämä on silloin? Entä millainen olisi kahden transtytön rakkaustarina? Tai muunsukupuolisten hahmojen avaruusseikkailu? Hän toivoisi ylipäätään enemmän kirjoja transkirjoittajilta.

Leon Adams ei jaksa kasvutarinoissa korostuvaa kiusaamista. Hän kehottaa cis-kirjoittajia miettimään, onko heidän tehtävänsä kirjoittaa transhahmon tarina. "Realize your power, when you're representing others."

Nino Cipri on huomannut, että transnarratiivit keskittyvät kärsimykseen ja väkivaltaan kuin transsukupuolisuus olisi lähtökohtaisesti hirveää kärsimystä. "I fucking love being trans!"

Leon Adams haluaa nähdä transhahmoja, jotka hyväksyvät itsensä ja saavat muilta rakkautta takaisin. Keffy Kaherli on nähnyt jonkin verran tulevaisuuteen sijoittuvia tarinoita, joissa transitioon on keksitty jonkinlainen maagisen helppo toteutus. Tämä taas johtaa siihen, ettei transsukupuolisuudessa ole ongelmia. Hän haluaakin korostaa, ettei teknologia yksinkertaisesti kykene muuttamaan transkokemusta. Transsukupuoliset ovat transsukupuolisia transition jälkeenkin. Myöskään vammaisuutta ei pitäisi parantaa maagisilla pikaratkaisuilla ja lakaista maton alle.

Yleisöstä tuli ajatuksia koskien transsukupuolisten apua koelukijoina cis-kirjoittajille. Keffy Kaherli kertoo Write in the Margins-sivustosta, joka auttaa kirjoittajia löytämään koelukijoita, jotka kuuluvat vähemmistöihin. Koelukijoiksi tarjoutuvien kannattaa muistuttaa kirjoittajia, että heidän mielipiteensä on vain yhden ihmisen mielipide. Erilaiset kulttuurit vaikuttavat todella paljon ihmisten kokemuksiin.

Kirjoittaja hyötyy erityisesti siitä, että koelukija osoittaa ja selittää hänelle ilmiöt ja tarinan rakenteet, jotka ovat myrkyllisiä, haitallisia tai ylikorostuneita aihepiirin kirjallisuudessa. Leon Adams muistuttaa, ettei koelukemista kannata tehdä ilman maksua tai vastapalvelusta, sillä siinä on hirveä työ! Asiat pitää usein selittää perusteellisesti, joten koelukeminen vaatii sitoutumista ja kärsivällisyyttä.

(vas) Mats Strandberg, Emil Hjörvar, Tiina Hautala & Kjartan Linde

15:00 - 16:00 Nordic Horror in Nordic Settings - What Scares Us?

Conin viimeiseksi paneeliksi jäi pohjoismaalaisen kauhun paneeli, joka oli kyllä yllättävän hauska tapaus. Hjörvar ja Strandberg eksyivät ja saapuivat paikalle vähän myöhässä ja Tiina Raevaara joutui perumaan osallistumisensa. Aikaiseksi saatiin kuitenkin hyvää keskustelua!

Puheenjohtajana toimiva Kjartan Linde aloitti keskustelun pohtimalla trillereiden ja kauhun eroja. Emil Hjörvarin mielestä jako on aika selkeä. Trillereissä lukijan kiinnostusta pidetään yllä jatkuvalla jännitteellä ja näyttämällä antagonistia ja tämän tekoja, kun taas kauhussa jännite nousee ja laskee nopeasti ja jännite rakennetaan sillä, mikä jätetään näyttämättä. Mats Strandberg jatkaa ajatusta kertomalla, että trillereissä kaikki on lopulta selkeää ja kaikki langat saadaan yhteen. Kauhussa on enemmän avoimia loppuja, selittämättömyyttä ja yliluonnollisia elementtejä.

Tiina Hautala näkee, että trillerin ja kauhun rajat vedetään lukijoiden ja kustantajien mielissä. Kauhussa on usein yliluonnollisia aineksia, mutta sen ei tarvitse säikyttää lukijoita. Kauhu luo intensiivisen ilmapiirin ja jännitteen. Vasta viime aikoina suomalaiset kustantajat ovat rohkaistuneet kutsumaan kauhukirjallisuutta kauhuksi, kun aiemmin sitä on luonnehdittu esimerkiksi intensiiviseksi psykologiseksi trilleriksi.

Myös Emil Hjörvar näkee, että säikähtäminen ja kauhun tunteet ovat eri asioita. Kummallinen fiktio, joka periytyy Lovecraftin teoksista, leikittelee näillä. Kauhu pyrkii pikemminkin luomaan reaktion, jonka ei tarvitse olla pelkoa. Mats Strandberg on myös huomannut, että osa hänen lukijoistaan kaipaa verta, sisälmyksiä ja väkivaltaa kokeakseen pelkoa, kun taas toiset reagoivat enemmän aavemaiseen tunnelmaan. Kirjailija ei hänestä valitse tietoisesti omaa lähestymistapaansa vaan kirjoittaa vaistonvaraisesti itseään pelottavista tai ahdistavista asioista.

Emil Hjörvar on huomannut, että maisemalla on tärkeä merkitys islantilaisessa kauhussa, jopa niin, että ympäristö itsessään on hahmo. Tyypillistä islantilaiselle kauhulle on synkän ja rikkaan kansanperinteen yhdistäminen jylhiin maisemiin: sumuun, kallioihin, mereen, jäätiköihin, hylättyihin maatiloihin. Yksi islantilainen uskomus kertoo hylätyistä vauvoista, joista tulee lapsenkalloisia korppeja. Islantilaiset uskovat näihin tarinoihin vieläkin ja ovat syvällä tarinoiden maailmassa.

Tiina Hautala katsoo ympäristöään "aavelaseilla". Mielenkiintoisilla paikoilla on usein omat tarinansa. Hän kerää kansanperinnettä ja tarinoita, ei kirjoita niitä itse. Onkin tärkeää, että kirjoitettuihin tarinoihin tulee silti tarinankertojan läsnäolo. Hän kertoo myös kotipaikkansa lähellä olevasta uhrikaivosta, jonka nykyiset sukupolvet ovat unohtaneet.

Mats Strandbergin Risteily sijoittuu Ruotsin ja Suomen väliselle risteilyalukselle. Olikin haaste tehdä tällaisesta arkisesta ympäristöstä uhkaava. Kauhu kääntää tutun ahdistavaksi: samanlaiset pitkät käytävät, marmorijäljennös, kiiltävät lasipinnat. Risteilyaluksella ei voi nojata villin luonnon luomaan ilmapiiriin. Strandberg päättikin nojata hahmojensa henkiseen maisemaan.

Emil Hjörvarin uudessa kirjasarjassa seurataan naispuolisen meedion johtamaa murhatutkimusta. Päähenkilöllä on omat henkilökohtaiset demoninsa ja pakkomielteensä, kuten tytär, jonka huoltajuuden hän menetti. Henkilökohtaiset demonit heijastelevat usein työn alla olevan murhatutkimuksen teemoja. Näin murhan ratkaiseminen kertoo lukijalle lisää päähenkilöstä. Tiina Hautalan mukaan hänen keräämänsä tarinat ovat usein symbolistisia kuvauksia hahmojen henkisistä maisemista.

Ihania leivoskoruja ja silmiä Trade Hallissa. 

Mats Strandberg ei halua kuvata hyvän ja pahan taistelua. Vain sitä miten ihmiset suhtautuvat yliluonnolliseen kokemukseen. Risteilyn hirviö on katkeroitunut euroviisutähti! Emil Hjörvarin mielestä islantilainen kansanperinne on hyvin omituista ja rajatonta. Esimerkiksi Nábuxur (corpse pants) ovat kuolleesta ruumiista nyljetet housut, jotka tekevät käyttäjästään rikkaan. Moni islantilainen hirviö kuvataan mahdottoman kauheiksi, melkein lovecraftmaisesti.

Tiina Hautala kirjoittaa kansanperinnettä myös lapsille, jolloin hirveitä elementtejä on hiukan kaunisteltava. Maailmalla satujen ja uskomusten sensurointi on mennyt jo liian pitkälle, sillä siistiminen voi myös riisua tarinan perusluonteen. Mats Strandberg kertoo, että Ruotsissa on myös siivottu satuja ja kansanperinnettä, mutta vanhat versiot ovat alkaneet jälleen kiinnostaa ihmisiä. Hän ei ole itse kauhukomedian ystävä, mutta ymmärtää miksi kauhun absurdiutta usein pehmennetään huumorilla. Nauru ja huuto ovat yllättävän lähellä toisiaan.

Tiina Hautala on huomannut, että kauhutarinoissa on paljon huumoria. Oikeastaan kauhutarinat ovat usein hyvin melodramaattisia ja saippuasarjamaisia. Hän itse pelkää tarinoiden aaveita, jolloin huumori auttaa häntä pysymään tarinan maailmassa ja säätelemään pelkoaan. Emil Hjorvar kertoo, että huumori ja kyynismi ovat yleistyneet kauhutarinoissa viime vuosikymmeninä. Hän näkeekin niiden käytön narratiivisena työkaluja, jolla kirjailija tekee tarinan maailmasta uskottavamman.

Mats Strandberg arvostaa kaikkia kauhun olomuotoja. Hänen on kuitenkin nykyisin vaikea lukea kauhukirjallisuutta ilman, että työaivot alkavat ylianalysoida ja editoida tekstiä. Tämän vuoksi Strandberg pelaa enemmän kauhupelejä. Risteilystä saisi hyvän kauhupelin. Emil Hjörvar kertoo pelänneensä kauhupeli Amnesiaa niin paljon, että hänen oli kutsuttava kaveri kylään, jotta saisi pelattua sen.

Hjörvarin kirjojen TV-adaptaatioissa on jonkin verran muutoksia, sillä elokuvien on esitettävä kauhu eri tavalla kuin kirjoissa. Kirjojen ahdistavaa tunnelmaa on vaikea välittää TV:ssä. Tiina Hautala on tutustunut kauhuteatteriin Ruotsissa ja haluaisi, että se rantautuu myös Suomeen. Elävää yleisöä voi todella pelotella. Hän nauttii myös kauhutaiteesta.

Mats Strandbergin mielestä ruotsalaiset ovat pakkomielteisen kiinnostuneita rikostarinoista. Hän uskoo, että Olof Palmerin murha on laukaissut rikoskirjallisuuden massakulutuksen. Fiktio on ruotsalaisten tapa käsitellä oikean maailman ongelmia. Emil Hjörvar kertoo, että Islannin kirjallinen yhteisö on pieni ja sulkeutunut. Hänellä oli todella vaikeaa, kun hän kirjoitti ensimmäisen trilogiansa. Hjörvar oli rahavaikeuksissa ja kurja ja hänellä oli vain tarinansa. Hän huomasikin vuodattavasa omaa vihaansa ja kyynisyyttään päähenkilöönsä.

Tiina Hautala kirjoittaa mökillään ja kääntää kauhun positiiviseksi energiaksi. Hän iloinen, että hänen lastenkirjojansa lukeneet vanhemmat ovat pyytäneet lisää kauhukirjoja lapsille. Mats Strandbergin mielestä kauhu on loistava tapa käsitellä omia ongelmia. Kirjoittamisesta tulee eräänlaista psykoanalyysia. Risteilyn katkera euroviisutähti onkin heijastus Strandbergista ja pelosta, että hän jämähtäisi ikuisiksi ajoiksi entiseksi YA-kirjoittajaksi.

Taidekujalla riitti kaunista nähtävää!

Jos jollekin jäi vielä con-nälkä, on tapahtuman Youtube-kanavalla videoita paneeleista. Ikävä kyllä yksikään paneeleista, joissa kävin, ei löydy listalta, mutta muuta mielenkiintoista kylläkin!

Törmäsin conin aikana tuttuihin, mutta kuljin pääasiassa yksin, mikä ei oikeastaan haitannut, sillä jonoissa tuli juteltua paljon tuntemattomien kanssa ja conissa oli todella paljon ihmeteltävää ja nähtävää. Olisin panostanut sosiaalisuuteen varmasti enemmän, ellen olisi kärsinyt vielä huimauksen jälkivaikutuksista, mutta tällä kertaa oli jätettävä väliin moninaiset iltaohjelmat julkkareista naamiaisiin, harmi kyllä.

Kaikenkaikkiaan kokemus oli todella kiva, vaikka en uskokaan matkustavani ulkomaille Worldconiin. Jospa sitten seuraavan kerran 2032 Tampereella? ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti