tiistai 22. elokuuta 2017

Worldcon 75 - Kiehtova Keskikohta (Torstai, 2/2)

Torstai jatkui vielä kahden paneelin merkeissä. Olin tauon jälkeen selvästi virkistäytyneempi ja huomasin, että neljän ruuhka oli järjestäjillä torstaina paremmin hallinnassa kuin keskiviikkona, sillä ihmisiä ohjattiin ajoissa jonoihin ja käytävillä pystyi oikeasti kulkemaankin. Voinkin vain antaa kiitosta tilanteen nopeasta haltuunottosta järjestäjille. :)

torstai:

11:00 - 12:00 Non-binary Representation in Fiction (täällä)
12:00 - 13:00 Editor's Dream (täällä)
15:00 - 16:00 Writing Characters with Disabilities
17:00 - 18:00 European Myths and History in Science Fiction and Fantasy

(vas.) Karen Babcock, Marieke Nijkamp, Ren Warom, Leon Adams.

15:00 - 16:00 Writing Characters with Disabilities

Kuten Nonbinary-paneelissakin, oli Disabilities-paneelissa puhumassa vain vammaisia tai pitkäaikaissairaita henkilöitä. Leon Adams kehotti kirjoittajia unohtamaan kaiken tietämänsä ja suuntaamaan vammaisten tai pitkäaikaissairaiden blogeihin. Tärkeimpänä hän piti kirjoittajan asennetta jatkuvaan oppimiseen. Ren Warom kertoo kuinka Mad Max: Fury Road-elokuva inspiroi häntä. Furiosan hahmon vammaisuus oli läsnä, mutta se ei ole hahmon tarinan keskipiste.

Marieke Nijkamp kannattaa vammaisten koelukijoiden (sensitivity reader) etsimistä netistä, vaikka kirjoittaja olisikin varma kyvystään kirjoittaa vammaisia hahmoja. Leon Adams kuitenkin muistuttaa, että vammaiset eivät ole velvollisia lukemaan tekstejä, eikä niin saisi missään nimessä olettaa. Halukkaita lukijoita varmasti löytyy ja kirjoittajan kannattaakin haalia useampi koelukija, sillä vammaisten ja pitkäaikaissairaiden kokemukset eivät ole universaaleja. Ren Warom tähdentää, että ongelmat ovat usein yksityiskohdissa, joita kirjoittaja ei osaa ajatella, mutta jotka vammainen elää.

Leon Adams kehottaa kirjoittajia kuuntelemaan vammaisia ja selvittämään millaista representaatiota he haluavat. Liian moni kirjoittaja nojaa lääketieteen ammattilaisten näkemyksiin ja sivuuttaa vammaisten kokemusten yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Ren Warom muistuttaa, että on olemassa näkymätöntä vammaisuutta, joka ei näy ihmisestä päälle päin. "We're not sick or ill, we just see things in a different way".  Hän ei halua ajatella itseään sairaana, sillä ajattelumalli on myrkyllinen. Etenkin kun diagnoosi on uusi, tuppaavat ihmiset ajattelemaan, että vammaisuus määrittelee heidät kokonaan. Että he eivät voi olla mitään muuta.

Leon Adams pyytää kirjoittajia välttämään sanaa rampa (cripple), oli tarinan asetelma mikä tahansa. Koska vammaisista kirjoittavat pääasiassa ei-vammaiset kirjoittajat, on heidän lähestymistapansa luonut standardin vammaisuudesta kirjoittamiselle, eikä ole hyvä mittapuu onnistuneelle representaatiolle. Marieke Nijkamp puolestaan muistuttaa, että osa vammaisista identifioituu nimenomaan rammoiksi, eli sanaa yritetään myös lunastaa, eikä sen käyttöä tulisi valvoa. Monella sanalla on pitkät juuret ableismissa, mutta sanojen luonnetta on mahdollista muuttaa. Hän identifioituu vammaiseksi ja sairaaksi (sick, ill). Ren Warom kertoo surullisen esimerkin omasta pojastaan, joka haukkuu itseään kehariksi (retard) kiusaamisen vuoksi.

Leon Adams muistuttaa, että on monta tapaa olla vammainen ja tätä monimuotoisuutta harvemmin näkee fiktiossa, joka keskittyy vammaisuuden salonkikelpoisimpiin muotoihin. Vammaiset lukevat heistä kertovaa fiktiota innokkaasti, sillä hyvää (ja huonoa) representaatiota on niin vähän.

Marieke Nijkamp uskoo, että fiktio muokkaa ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä vammaisuudesta. Esimerkiksi Rainman-elokuvan problemaattinen ja liioiteltu narratiivi erityislahjakkaasti autistista on jäänyt elämään ihmisten mieliin. Ren Warom on huomannut, että autismista kertova fiktio on hyvin sukupuolittunutta ja keskittyy lähinnä miehiin, joka saa ihmiset uskomaan, että autistit ovat pääasiassa miehiä. Tosiasiassa naisia ei vain diagnosoida autisteiksi yhtä helposti. Samanlainen ongelma on tarkkaavaisuushäiriön kanssa (ADD).

Leon Adams mainitsee Mishell Bakerin kirjan "Borderline" esimerkkinä positiivisesta representaatiosta stigmatisoidusta sairaudesta (BPD, epävakaa persoonallisuushäiriö). Hänelle jäi kirjasta erityisesti mieleen kohtaus, jossa amputaation kokenut päähenkilö kuvittelee itsensä harrastamaan seksiä uuden kehonsa kanssa ensimmäistä kertaa amputoinnin jälkeen. Kirjoittajan ei tulisi vältellä hankalia tai haastavia aiheita.

Kuten aina, Sir Roin pöydässä oli hurjasti ihasteltavaa ♥  

Marieke Nijkamp kehottaa kirjoittajia huomioimaan intersektionaalisuuden. Vähemmistöt eivät usein ole yhtä laajasti lääkäripalveluiden piirissä, eikä heidän oireitaan huomioida samalla tavalla. Näin olleen diagnoosikin jää usein uupumaan.

Leon Adams kehottaa kirjoittamaan vammaisia ohikulkijoita ja sivuhahmoja. "A lot of white guys are writing white guy stories, which doesn't reflect the world we live in." On tärkeää, että vammaiset hahmot ovat ylipäätään olemassa. Liian usein vammaisuudesta tehdään vammaiselle hahmolle koko hänen olemassaolonsa pääpointti ja juoni pyörii sen ympärillä. Marieke Nijkamp komppaa Adamsin kommentteja. Tarinoissa saisi olla vammaisia päähenkilöitä ja ohikulkijoita. Vammaisilla on omat yhteisönsä ja he viettävät aikaa yhdessä.

Panelistit kehottivat kirjoittajia maksamaan vammaisille koelukijoille tai tekemään heille jonkinlaisen vastapalveluksen, sillä kritiikki ja etenkin tietämättömän kirjoittajan sivistäminen on rankkaa puuhaa! Ren Warom neuvoo kirjoittajia suuntaamaan YouTubeen löytääkseen lisätietoa vammaisten kokemuksista. Marieke Nijkamp muistuttaa, että YouTuben v-bloggaajia voi myös tukea Patreonin tai kahvilahjoitusten (coffee button) kautta. Myös vammaisten kirjoittamia kirjoja kannattaa lukea.

Leon Adams kehottaa suhtautumaan traumanjälkeiseen stressihäiriöön (PTSD) vakavasti ja kunnioittamaan lukijoita sisältövaroituksilla (trigger warning). Hän kuitenkin muistuttaa, että PTSD:n laukaisijat voivat olla hyvin erikoisia, eikä kaikkiin voi mitenkään varautua. Adamsin laukaisija esimerkiksi on kondensoitu maito.

Ren Waromilla on myös PTSD, jonka laukaisijoita ei voi ennustaa. Hän kuitenkin tukee sisältövaroituksia fiktiossa ja kehottaa yleisöä suhtautumaan vakavasti PTSD:n oireisiin. Jos jokin sisältö laukaisee kohtauksen, tulisi aina pyytää anteeksi, eikä syyllistää. Leon Adams sijoittaisi sisältövaroitukset kirjoissa aina luvun alkuun. Ren Warom haaveilee kirjan alkuun sijoitettavasta puhelimella luettavasta koodista, joka avaisi sisältövaroitukset erilliseen nettiselaimeen.

Yleisössä istui vammainen kirjoittaja, joka kertoi saavansa koelukijoiltaan jatkuvasti palautetta, jossa koelukijat pitivät kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuvia kuvauksia vammaisuudesta liioiteltuina. Marieke Nijkamp kehotti kirjoittajaa kirjoittamaan oman totuutensa, sillä on aina lukijoita, jotka pitävät tapahtumia liian uskomattomina oman elämänkokemuksensa perusteella. Vammaisen kirjoittajan ei tulisi minimoida omia kokemuksiaan tämän vuoksi. Karen Babcock muistutti, että hahmon kärsimykselle ja syrjinnän kokemuksille on oltava syy, muuten lukija ei hyväksy sitä (fiktion säännöt).

Lopuksi Ren Warom kehotti kirjoittajia: "Write about not being seen." , josta Leon Adams kuittasi heti, että hänen ongelmansa on päinvastainen. Hänet nähdään liiaksi vain vammaisena (Adams istui pyörätuolissa).

Marieke Nijkamp pyysi kirjoittajia miettimään miksi juuri he ovat oikeita henkilöitä kirjoittamaan vammaisista ja pitkäaikaissairaista hahmoista. Hän myös teki eron vammaisista hahmoista ja marginalisaatiosta kirjoittamisen välille. "Some stories are best written by the people who've experienced it."

Omia ajatuksia: Todella antoisa paneeli! Esimerkiksi trigger warning-kulttuuri on pitkään mietityttänyt minua, koska toisaalta uskon, että on sisältöä joka kaipaa varoituksia, ja toisaalta sisältövaroitusten varjolla on myös pyritty sensuroimaan tekstejä. Paneeli sai minut myös tajuamaan, että tässä on aihe, johon kannattaisi perehtyä paremmin, sillä termistö oli minulla ihan hukassa.


(vas.) Saara Henriksson, Hal Duncan, Teodor Reljic, Karolina Fedyk, Mari Ness.

17:00 - 18:00 European Myths and History in Science Fiction and Fantasy

Saara Henriksson polkaisee paneeliin käyntiin toteamalla, että suomalaiset eivät pidä itseään eurooppalaisina. Hal Duncan tunnustaa, että skotit tuntuvat olevan samaa mieltä tällä hetkellä. Teodor Reljic kokee, että maltalaiset olisivat mielellään eurooppalaisia ja unohtaisivat afrikkalaiset juurensa kokonaan. Karolina Fedyk on puolalainen ja näkee, että Puola haluaisi eroon leimastaan entisenä itäblokin maana ja mieltää itsensä hyvin eurooppalaiseksi. Mari Ness on huomannut, että pohjois-Italia on eurooppalainen, kun taas etelä-Italia on lähempänä Maltaa.

Mari Ness jatkaa kertomalla amerikkalaisen mytologian kolmijakoisuudesta: on alkuperäisamerikkalaisten mytologia, jota ei opeteta kouluissa, Euroopasta lainatut sadut ja myytit sekä roomalainen ja kreikkalainen arkkitehtuuri ja viimeisenä itsekeksitty mytologia. Karolina Fedyk on sitä mieltä, että kaikki kulttuurit luovat mytologiaa muilta lainattujen tarinoiden perusteella. Krakovin kaupungin paikalliset myytit ovat lainanneet materiaaliaan Aleksanteri Suuren tarinoista. Teodor Reljic on huomannut, että Maltalla on viime aikoina innostuttu uudelleen omasta mytologiasta, kun suosittu musikaali hyödynsi sitä.

Hal Duncan kertoo, että skottien mytologia on kelttiläisiä jumalia, walesilaista ja irlantilaista perimätietoa ja kansantarinoita suurien eeposten sijaan. Heti perään hän kuitenkin muistaa Arthurin legendan, joka on eepos. Kristinusko yhdisti eurooppalaisia uskomuksia pitkän aikaa. Kreikkalainen mytologia on toinen tukipuu eurooppalaisille mytologioille.

Teodor Reljic kannattaa mytologioiden adaptoimista säästellen. Hän adaptoi tarinoita löyhästi, pieninä paloina ja tyyliinsä sopien. Moni mytologia on myös luotu poliittisten syiden vuoksi ja niitä tulisikin tarkastella kriittisesti. Karolina Fedykin mukaan Puolassa on kiinnostuttu käyttämään nimenomaan puolalaista mytologiaa viime aikoina.

Mari Ness kehottaa kirjoittajia tutustumaan nimenomaan tarinoiden vähemmän tunnettuihin versioihin. Hän itse työskentelee paljon uudelleentulkintojen parissa, sillä kaikki tarinat eivät ole säilyneet kokonaisina, jolloin kirjoittajan on täydennettävä oma osansa, jotta myytti saa uuden elämän. Karolina Fedyk mainitsee merenneitotarinan, jossa kaksi miestä rakastuvat. Kansanperinne on täynnä salaisia aarteita!

Kuhinaa Trade Hallissa; tiivis ihmismassa vasemmassa yläkulmassa 
jonottaa George R.R. Martinin nimmareita.

Teodor Reljic on kiinnostunut kansanperinteen ja mytologian ohella myös siitä, miten niihin liittyviä uskomuksia harjoitetaan. Käytännön elämään valuneet uskomukset ja tavat ovat tislattua tarinankerrontaa. Hän pitää erityisesti vanhojen tarinoiden löyhästä rakenteesta ja kertojaratkaisuista, joissa tarina nimenomaan kerrotaan eteenpäin. Vanhojen tarinoiden fragmentaarisuus on osa niiden viehätystä modernien täydellisesti yhteensopivien narratiivien rinnalla (1001 yötä vs Marvel).

Hal Duncan on myös kiinnostunut myyttien vaihtoehtoisista versioista ja kehityksestä vuosien varrella. Esimerkiksi Lucifer ei ollut alun perin yhtenäinen hahmo, vaan käärme ja enkeli olivat erillään. Ajan mittaan tulkinnat ovat yhdistäneet kaksi hahmoa ja Luciferista on tullut jopa oman tarinansa sankari. Hyvä kirjoittaja saa kuluneenkin mytologian tuntumaan taas tuoreelta!

Teodor Reljic näkee, että mytologioiden kuluminen johtuu oikeastaan elokuva-ja kirjateollisuudesta. Mari Ness komppaa tätä ajatusta. Etenkin Hollywood on jumittunut ajatukseen, että elokuvia kannattaa tehdä tutuista ja turvallisista aiheista, mikä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi uusi kuningas Arthur leffa floppasi. Kuluttajien pitäisikin näyttää päättäjille, että tuoreet ideat ja näkökulmat voivat tuottaa rahaa.

Mari Ness haluaisi nähdä Italian ja Espanjan kulttuuria ja historiaa enemmän fantasiakirjallisuudessa, joka keskittyy nyt pitkälti keskiaikaiseen Ranskaan ja Englantiin. Karolina Fedyk haluaisi myös lisää uusia aikakausia, ilmastoja ja kulttuureja. Teodor Reljic muistaa yleisön reagoineen BBC:n Roma-sarjaan yllättyneinä, kun sarjassa näkyi monikulttuurinen Rooma. Ihmiset ovat tottuneet näkemään vain valkoisia protagonisteja ja ohikulkijoita, jolloin ihmisten käsitys historiasta on myös vääristynyt.

Hal Duncan haluaisi nähdä 1920-luvun sosialisteja käsittelevää kirjallisuutta, sillä lähes kaikki 1900-luvun historiallinen fantasia keskittyy Toiseen Maailmansotaan. Hän kuvaili, miten historiasta tulee kansanperinnettä suullisen perimätiedon ja kertomusten myötä. Saara Henriksson pohti kuinka, kuinka tieteisfiktiossa on usein maapallonlaajuinen monokulttuuri ja vain yksi hallitus. Tämä vaikuttaa nykytilanteessa hyvin epätodennäköiseltä.

Omia ajatuksia: Paneelissa oli hiukan liikaa porukkaa. Nyt yhteenvetoa kirjoittaessani pidän paneelin antia paljon parempana kuin paikan päällä. Hal Duncanin aksentti tuotti myös ongelmia, joten missasin jonkin verran hänen juttujaan. Odotin ehkä eksaktimpaa näkökulmaa tähän paneeliin.

Ja siinä olikin torstai. Seuraavaksi reportaasi jatkuu lauantailla. :)

Worldcon 75 - Kiehtova Keskikohta (Torstai, 1/2)

Keskiviikosta viisastuneena yritin saada unta pataan ja lähteä seuraavana päivänä Messukeskukseen virkistyneenä ja realistisin odotuksen. Latasin itselleni Event Guide appin, tein aikataulun ja tarkistin sen useaan otteeseen huonemuutosten takia. Varauduin siihen, että pääsen paneeliin joka toinen tunti jonojen vuoksi.

Minulla oli torstaina vapaapäivä, joten pääsin paikalle heti aamusta. Aamulla olikin mukavan rauhallista. Oloni oli torstaina parempi kuin keskiviikkona, mutta näin jälkikäteen huomasin, että kuvat ovat kyllä auttamatta surkeita tältäkin päivältä. :'(

torstai:

11:00 - 12:00 Non-binary Representation in Fiction
12:00 - 13:00 Editor's Dream
15:00 - 16:00 Writing Characters with Disabilities (täällä)
17:00 - 18:00 European Myths and History in Science Fiction and Fantasy (täällä)

Paneelivalintani keskittyivät pääasiassa HLBTIQ-teemoihin, sillä totesin aika varhaisessa vaiheessa, että Worldconin panelistit todennäköisesti edustavat kyseisiä vähemmistöjä laajemmin kuin kotimaisissa coneissa, joten priorisoin nämä.

Tässä postauksessa ovat torstain kaksi ensimmäistä paneelia.

(vas) Nino Cipri, D Franklin, Nick Hubble.

11:00 - 12:00 Non-binary Representation in Fiction

(Alkuun haluan huomattaa, että vaikka olen perehtynyt näihin asioihin jonkin verran, on termien kääntäminen haastavaa, koska virallisia käännöksiä ei kaikille termeille ole. Jos joku asia tai termi kuulostaakin hassulta, saa aina kommentoida ja ehdottaa parempaa käännöstä. Olen jättänyt sulkeisiin alkuperäisiä termejä väärinymmärysten varalta.)

Aluksi panelistit esittäytyivät ja kertoivat olevansa kaikki muunsukupuolisia (non-binary). D Franklin kertoi, että muunsukupuoliset hahmot ovat todella heikosti edustettuja fiktiossa ja uskookin osaavansa nimetä kaikki fiktiiviset muunsukupuoliset hahmot viimeisen vuosikymmenen ajalta. Nino Cipri uskoo, että tämä johtuu muunsukupuolisten kirjoittajien vähäisestä määrästä. Cis-kirjoittajille kun muunsukupuolisuus on yleensä jonkinasteinen ajatusleikki tai haaste ja heidän suhtautumisensa muunsukupuolisiin hahmoihin on lähtökohtaisesti erilainen.

D Franklin on huomannut, että muunsukupuoliset niputetaan herkästi osaksi binaarisiä sukupuolikokemuksia. Onkin turhauttavaa lukea kirjoja, joissa yhteiskunnissa on useampia sukupuolia, sillä ne nojaavat edelleen tiukkaan jaotteluun. Hänelle 5 sukupuolen järjestelmässä on vain 5 vaihtoehtoa lisää, joihin hän ei kertakaikkiaan sovi.

Nino Cipri kuvailee lukupettymyksiään sanoilla "getting punched in the face". Kirja saattaa usein alkaa hyvin, mutta jossain vaiheessa muunsukupuolinen hahmo kuolee tai kärsii kertakaikkisen huonosta kirjoittamisesta. Tämä on niin yleistä, etteivät huonot kokemukset enää erotu toisistaan tai synnytä muistikuvaa. Cipri kuitenkin kehuu Stephen Universe-sarjaa ("I felt recognized"), vaikka onkin yleensä varautunut, kun sukupuolta käsitellään metaforien kautta. Hän uskoo, että sarja antaa lapsille kielen puhua sukupuoli-ja seksuaalivähemmistöistä.

D Franklinin mukaan on monia tapoja olla muunsukupuolinen. Fiktio tuppaakin esittämään muunsukupuoliset ihmiset yhdenlaisina, jolloin representaatioksi mukamas riittää yksi muunsukupuolinen hahmo, eikä muita tarvitse näyttää. Nino Ciprin mukaan osa ihmisistä kokee, että on olemassa yhtenäinen kokemus miehuudelle ja naiseudelle samalla tavalla kuin vaikkapa amerikkalaisilla olisi vain yksi yhteinen kokemus amerikkalaisuudesta. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa ajatuksen absurdiuuden. Totta kai muunsukupuolisen kokemus on erilainen Amerikassa kuin vaikkapa Intiassa ja köyhällä kuin varakkaalla ihmisellä.

Nick Hubble kehottaa kirjoittajia miettimään, miksi he haluavat kirjoittaa muunsukupuolisen hahmon. Pelkkä representaatio ei riitä, varsinkaan jos hahmo tuodaan tarinaan vain tapettavaksi. Nino Cipri kertoo, että moni ihminen uskoo trans- ja muunsukupuolisten ihmisten elämän olevan automaattisesti traagista, sillä fiktio esittää hahmojen elämän sellaisena. Kuolema on liian usein näiden hahmojen tarinan päätepiste.

(vas.) Näistä avaimenperistä tuli kieltämättä hyvä mieli!
(oik.) Kauppakujilla oli myös mahdollisuuksia kaunistautua.

D Franklinin mielestä muunsukupuolisuus pakottaa ihmiset miettimään sukupuolen merkitystä yhteiskunnalle ja yksilöille paljon enemmän. Onkin helpompaa jättää muunsukupuolisuus huomioimatta. Muunsukupuoliset haastavat laatikoitaan rakastavien ihmisten maailmankuvan. Miksi muunsukupuolisilla olisi jonkinlainen yhteinen ideologia - eihän muillakaan ole. Nino Cipri uskoo, että kirjoittajat pelkäävät epäonnistumista ja muunsukupuolisten loukkaamista liikaa. Tämä riski on kuitenkin osa kaikkea kirjoittamista. D Franklin kertoo, että myös muunsukupuoliset kirjoittajat saavat kritiikkiä muunsukupuolisista hahmoistaan, vaikka he kirjoittaisivat suoraan omasta kokemuksestaan. Yhden ihmisen kokemus ei voi koskaan olla universaalinen.

Nino Cipri on kohdannut myös arvostelijoita, jotka lukevat tekstiä väärin, eli päätyvät omituisiin tulkintoihin ja saattavat ymmärtää hahmojen sukupuolen väärin. Cipri onkin lopettanut tekstiensä arvioiden lukemisen kokonaan. Hänestä on erikoista, että spefin lukijat ymmärtävät monimutkaisia taikajärjestelmiä ja yhteiskuntia vaivatta, mutta lopettavat ajattelun, kun kyse on sukupuolipronomineista.

D Franklin kertoo, että muunsukupuolisuuden edustus on vielä heikompaa realistisessa fiktiossa. Nino Cipri puolestaan on kuullut, että erotiikan ja runouden genret ovat avoimempia muunsukupuolisuuden suhteen. Hän lukee myös fanifiktiota ja kertookin, että se oli ensimmäinen genre, jossa hän kohtasi kaltaisiaan hahmoja.

D Franklin on sitä mieltä, että muunsukupuoliset hahmot pelkistetään yhä vain sukupuolensa edustajiksi. Nino Cipriä häiritsee se, miten muunsukupuolinen hahmo on tyypillisesti maan ulkopuolelta tuleva muukalainen joukossa, jossa ihmiset ovat cissukupuolisia. Muunsukupuolisuudesta tehdäänkin outoa ja ihmeteltävää, ja muunsukupuoliset ihmiset rinnastuvat suoraan avaruusolentoihin - kuin muunsukupuolisuus ei voisi olla normaalia maapallolla.

Panelistit miettivät lopuksi tarkoituksellista harhaanjohtamista hahmojen sukupuolen suhteen (misgender =/= misgenderöidä =/= sukupuolittaa väärin). D Franklin ei kannata tällaista lähestymistapaa cis-lukijoiden opettamismielessä, sillä ei-cissukupuolisille tilanteet, joissa heidän sukupuolensa tulkitaan väärin tai se kieltäydytään tulkitsemasta oikein, ovat usein todella epämukavia ja loukkaavia. Misgenderöinnin seuraukset tulisi näyttää lukijalle sellaisina kuin ne ovat. Muunsukupuoliset joutuvat näihin tilanteisiin jatkuvasti! Nino Cipri ei vaivaudu pitämään yllä ystävyyksiä, joissa toinen osapuoli ei edes yritä käyttää oikeita pronomineja tai termejä.

Yleisöstä mainittiin, että muunsukupuoliset hahmot ovat lähes poikkeuksetta nuoria ihmisiä. Panelistit olivat samaa mieltä ja kehottivatkin kirjoittajia kirjoittamaan myös vanhempia muunsukupuolisia hahmoja.

Lopuksi puhuttiin myös siitä, kuinka hlbtiq-liittolaisilla saattaa olla aivan erilainen kuva hyvästä representaatiosta kuin hlbtiq-ihmisillä itsellään. Nino Cipri kehottaa kirjoittajia lukemaan kaiken mahdollisen, googlettamaan ja ennen kaikkea puhumaan muunsukupuolisille ihmisille. D Franklin kehottaa hankkimaan muunsukupuolisia koelukijoita (sensitivity readers) fiktiota ja arvosteluita varten, sillä arvosteluissakin näkee jatkuvasti vääriä termejä ja muuta loukkaavaa.

Omia ajatuksia: Todella hyvä paneeli. Tässä näkee heti pienen panelistiryhmän synergian ja sen, miten eri tavalla muunsukupuoliset kertovat muunsukupuolisten representaatiosta kuin vaikkapa cis-kirjoittajat. Ote oli selvästi perehtyneempi ja paneelissa käsiteltiin asioita konkreettisemmin.

(vas) Masumi Washington, Robert S. Malan, Thoraiya Dyer, Katrina Archer

12:00 - 13:00 Editor's Dream

Jäin kuuntelemaan Editor's Dream-paneelia, sillä se oli samassa salissa edellisen paneelin kanssa. Muuten olisin tuskin ehtinyt heti seuraavaan paneeliin. Toki olin aiheesta kiinnostunut, vaikka julkaisuprosessi onkin ulkomailla aika erilainen kuin Suomessa.

Pienkustantamossa työskentelevä Robert S. Malan kertoo aluksi mitä tapahtuu, kun tarina on myyty kustantajalle. Hänen mukaansa kaikissa tarinoissa on parannettavaa, ainakin pikkuvirheet on korjattava. Kirjoittajien tulisi aina seurata kustantamon ohjeita tarinoiden lähettämisen suhteen, sillä säännöt ovat olemassa syystä. Julkaisuprosessi itsessään on pitkä ja vaatii kirjoittajalta kärsivällisyyttä. Kirjoittajien on kuitenkin mahdollista neuvotella omat sopimuksensa, ainakin pienessä kustantamossa. Hyvä esimerkki sopimusasioiden neuvottelusta ovat tekstien oikeudet muissa medioissa. Kustantaja haluaa nimenomaan pitää huolta kirjailijoistaan, ei varastaa heiltä.

Masumi Washington on toiminut kääntäjänä Japanissa ja osallistunut käsittääkseni jonkin verran myös julkaisuprosessiin. Hän kehottaa kirjoittajia miettimään mitä heidän tarinansa tuo antologiaan, johon tekstiä tarjotaan. Kirjottajien tulisi miettiä tätä yhteensopivuutta aihetta syvällisemmin aina teeman tasolla. Mitä juuri sinä voit tarjota?

Thoraiya Dyer on joukon ainoa kirjailija. Hänen kokemuksensa on ollut vaihtelevaa. Välillä kustantaja ei tarvitse kuin hyvin kosmeettisia muutoksia, välillä tarjottu tarina on liian samanlainen toisen potentiaalisen tarinan kanssa ja muutokset ovat suurempia, sillä niillä pyritään erottamaan kahta tarinaa toisistaan. Voidaan esimerkiksi pyytää, että tarinasta editoidaan hauskempi tai surullisempi.

Katrina Archer on copyeditor, eli kielenhuollon ammattilainen, joka tulee mukaan vasta prosessin loppuvaiheilla. Archerin työssä vallitsee kolmen C:n periaate: selkeys, koossapysyminen ja oikeellisuus (clarity, cohesiveness, correctness). Archer myös varmistaa, että tarinan kieli, juoni ja faktat pysyvät yhdenmukaisina. Koska työ on yleensä pilkunviilaamista, ei sitä kannata tehdä kuin vasta aivan loppumetreillä, kun juonellisia muutoksia ole enää odotettavissa.

Robert S. Malanin mukaan kustannustoimittajan saaminen on arpapeliä ja aina välillä kirjoittaja saa itselleen sopimattoman kustannustoimittajan. Tietenkin kaikkien osapuolien etu on löytää hyvä kirjoittaja-kustannustoimittajatiimi, mutta se on pikemminkin etuoikeus kuin oletus.

Katrina Archerin mielestä viimeistelty lopputulos on aina tiimityötä, jolloin myös ristiriitojen mahdollisuus on olemassa. Thoraiya Dyer kehottaakin kirjoittajia odottamaan, kun he saavat palautetta, sillä kirjoittajan ensimmäinen reaktio on usein tunnepitoinen. Tyypillisesti kirjoittaja huomaa rauhoittuessaan, ettei hän ole kirjoittanut niin selkeää tai hyvää tekstiä kuin olisi halunnut. Välillä kustannustoimittajan ja kirjoittajan välillä on kuitenkin selvä mieltymysten kuilu - jos kustannustoimittaja vaikka haluaa tarinasta romanssipitoisemman, vaikka kirjoittaja ei halua lisätä siihen romanssia. Tällaisissa tilanteissa kirjoittajan tulisi olla yhteydessä agenttiinsa.

Masumi Washington kertoo mielenkiintoisen tilanteen, joka liittyy novellien kääntämiseen. Tarinoita ei vain käännetä, vaan ne myös toimitetaan kääntämisen jälkeen. Aina välillä käännöksen toimittajalla voi olla muutosehdotuksia tarinaan. Tällaiset tilanteet johtuvat yleensä kulttuurieroista. Toimittajien on ajateltava oman kielialueensa markkinoita ja sitä millaiset tarinat myyvät missäkin. Washington on muun muassa ollut välikätenä tilanteessa, jossa tarinan loppu haluttiin muuttaa. Lopulta kirjoittaja kirjoitti tarinalle uuden lopun, jonka Washington käänsi englanninkieliseen antologiaan.

Kävin kiertelemässä monipuolisen kirjakirppiksen pöydillä moneen otteeseen.

Robert S. Malan kehottaa kirjoittajia muistamaan, ettei kritiikin antaminenkaan ole helppoa. Sen vuoksi kirjoittajan olisi hyvä ymmärtää, että kritiikkiä annetaan usein hyvästä syystä. Myös hän neuvoo odottamaan kritiikkiin vastaamisen kanssa muutaman päivän, sillä tunteet kuumenevat herkästi. Hänen kokemuksensa mukaan kritiikistä ja muutospyynnöistä voidaan aina keskustella. Jos kirjoittajalla on hyvä syy kieltäytyä muutoksista, se voi riittää kustannustoimittajalle. Välillä kustannustoimittajan tehtävä onkin saada kirjoittaja katsomaan tekstiään uusin silmin.

Hän jatkaa vielä, että umpikujia tulee myös vastaan. Näissä tapauksissa kustantaja voi irtisanoa kustannussopimuksen. Tekstistä tappeleminen on raskasta ja syö vain aikaa ja rahaa, johon pienillä kustantajilla ei ole varaa. Thoraiya Dyerilla on kokemusta siitä, että hänen tarinoitaan on hyväksytty antologioihin tai muihin julkaisuihin, mutta kustantajista ei olekaan koskaan kuulunut takaisin. Hän on myös kerran saanut kustannustoimittajalta takaisin 1 500 sanaisen tarinansa niin, että kustannustoimittaja oli ikään kuin kirjoittanut oman tarinansa sen sisälle. Yhteistyö kaatui tähän.

Katrina Archerin työskentelytapaan kuuluu kiinteästi style sheetin eli sanalistan kokoaminen tarinoista, joita hän editoi. Näin hän pitää olla tarinan kielellisen koostumuksen. Jos jokin sana ei hänen mielestään toimi tarinassa, hän kysyy aina sen muuttamisesta kirjoittajalta. Usein hänellä on sanalistaan nojaava ehdotus jo valmiina mielessään. Archer toimii freelancerina, joten hän saa olla suoraan yhteydessä kirjoittajiin.

Thoraiya Dyer puolestaan ei koskaan edes kuullut oman kirjansa copyeditorin nimeä. Hänen kirjalleen ehdotettiin vakavampaa loppua Yhdysvaltojen julkaisua varten, mutta hän päätti pitää alkuperäisen lopun ja kustantaja suostui tähän. Robert S. Malan kertoo, että pienet kustantamot voivat ottaa enemmän riskejä. Esimerkiksi elokuva District 9 oli selvästi kulttuuri-identiteetiltään eteläafrikkalainen ja se menestyi siitä huolimatta. Hänestä tarinoita ei tulisi muokata muille markkinoille vain myynnin vuoksi. On myös mietittävä, paraneeko tarina muutosten ansiosta.

Masumi Washington ei kohtele vanhoja konkareita ja uusia kirjailijoita eri tavoin. Hänestä hyvän kustannustoimittajan merkki on nimenomaan kaikkien kirjoittajien yhdenvertainen kohtelu. Robert S. Malan on huomannut, että uudet kirjailijat ovat innostuneempia ja ottavat muutokset vastaan helpommin. He yleensä suostuvat melkein kaikkeen. Vanhat konkarit eivät ole yhtä innostuneita, sillä heillä on jo odotuksia prosessista. Thoraiya Dyer uskoo, että kustannustoimittajat antavat uusille kirjailijoille enemmän kehuja kuin kokeneille.

Robert S. Malan toivoo uusilta kirjailijoilta nimenomaan kunnioitusta yhteistyökumppaneitaan ja taidettaan kohtaan. Katrina Archer puolestaan toivoo, että hänelle maksetaan ajallaan.

Omia ajatuksia: Paneeli oli mielenkiintoisempi kuin luulin. Olin kuitenkin aika huonovointinen tämän aikana ja etenkin Washintongin paksua aksenttia oli hankala seurata, joten luulen misanneeni jonkin verran sisältöä tästä, mikä vähän harmittaa. Niin ja Suomessa kun ei ole agentteja, olisi hauskaa kuulla, miten suomalaiset kirjailijat käsittelevät ristiriitoja kustannustoimittajan kanssa.

Seuraavassa postauksessa lisää torstaita.

Worldcon 75 - Ankea aloitus (Keskiviikko)

Osallistuin coniin kolmena päivänä hiukan puolikuntoisena ja olin seuraavankin viikon vielä sairaana, joten raportit on täytynyt kyllä pakottaa valmiiksi. Halusin kuitenkin kirjoittaa tapahtumasta, Worldcon kun ei osu Eurooppaan (saati Suomeen) turhan usein. Joten toivottavasti näistä on lukijoilleni iloa!

Työpaikan vaihtaminen pyyhki jo sovitut lomani pois elokuulta, joten minun tarvitsi kinuta saldovapaata, vaikka saldoja ei ollut kertynyt juuri lainkaan. Tämän seurauksena missasin ensikertalaisjäsenyyden alennushinnan ja päädyin ostamaan päiväliput kalliimmalla hinnalla. Ohjelma olikin selattava tarkasti etukäteen, jotta pääsin haluamiini paneeleihin.

Worldconia edeltävänä viikonloppuna minulle iski lamaannuttava asentohuimaus, joten olin alkuviikosta saikulla (ja missasin myös Hel-YA tapahtuman). Lopulta osallistuin coniin päänsäryn, lievän keinunnan ja väsymyksen uuvuttamana. Asentohuimaukseenhan ei varsinaisesti ole lääkettä, tasapainohäiriö vaan korjaantuu itsekseen ajan kanssa, eli sietämättömän huono olo jatkui koko conin yli.

Joo... tämä ei ihan mennyt putkeen. Nyt kokemus jo hieman naurattaa, mutta olin kyllä ihan uuvuksissa Worldconin päätteeksi!

(vas.) sain roppakaupalla rannekkeita, (oik.) siistit jonot ovat oikeasti vasta lauantailta

Pahoittelen jo etukäteen sitä, että kuvia on aika vähän ja suurin osa niistä on tärähtäneitä (O.o'). En yksinkertaisesti pystynyt keskittymään kuvaamiseen huonolta ololtani ja minusta tuntui useaan otteeseen, että käteni tärisevät. 

keskiviikko:

16:00 - 17:00 Minorities for Minorities
17:00 - 18:00 Pronouns, Who needs Gender Pronouns?
18:00 - 19:00 Coffee, Pie and Murder: 25 Years Later

Heti paikalle päästyäni kävi selväksi, että järjestelyissä on haasteita. Ihmisiä oli joka puolella, paneeleihin vievät käytävät olivat tukossa, eikä huoneisiin liikkuvia tai niistä poistuvia ihmisiä erottanut toisistaan lainkaan. Ovissa ei lukenut mikä paneeli on tulossa tai mikä on mennyt, mikä olisi ollut hyödyllistä, sillä paneelit myös vaihtoivat huoneita jonkin verran. 

Ei-jäsenille ei jaettu printtiohjelmaa lainkaan, mikä oli tällaiselle teknologisesti taantuneelle kirjoittajalle ongelma. Myöhemmin tajusin ladata sovelluksen, jolla sain katsottua ohjelmaa ja josta löytyi Messukeskuksen pohjakartta, mutta ekana päivänä olin auttamatta pihalla, koska kuvittelin katsovani nämä asiat printatusta ohjelmasta. 

Kävikin niin, että saavuin Messukeskukseen noin puoli neljältä, sain haettua lippuni nopeasti, mutta minulla ei ollut toivoakaan päästä haluamaani paneeliin, sillä käytävien ihmiskaaos todella ahdistavaa. Ihmistungokset ovat välillä aiheuttaneet minulle ihan paniikkikohtauksenkin, joten pakenin paikalta nopeasti kauppahalliin ja tutkin myyjien pöytiä, kunnes lähdin ajoissa jonottamaan seuraavaan paneeliin. 



17:00 - 18:00 Pronouns, Who needs Gender Pronouns?

Huone oli niin täynnä, että en saanut jonottamisesta huolimatta paikkaa, josta olisin nähnyt panelistit hyvin. Paikalla olivat kuitenkin puhumassa Johanna Sinisalo, Kelvin Jackson, John Chu, Catherine Lundoff ja puheenjohtajana Cenk Gokne. 

Kelvin Jackson kertoi, että eläisi mielellään yhteiskunnassa, jossa kieli ei ole sukupuolittunutta. John Chun mielestä persoonapronominit ovat epäolennainen yksityiskohta, johon takerrutaan aivan liikaa. Suomen ohella myöskään kiinan kielessä ei ole sukupuolipronomineja, joten englantia opettelevat kiinalaiset eivät ole tottuneet ajattelemaan ihmisten sukupuolta niin selvästi ja tekevät puheessaan juuri tähän liittyviä virheitä selvästi enemmän. Catherine Lundoff näkee, että tieteisfiktiossa on paljon sukupuoletonta maailmanrakennusta. Yleinen ilmiö on myös se, että minäkertojat eivät kerro omaa sukupuoltaan tarinan aikana. Englannin kieli on hänen mielestään kehittymässä siihen suuntaan, että he/she-sanoja korvataan ahkerasti their-sanalla.

Cenk Gokne luki paneelia varten Ursula Le Guinin kirjan "Pimeyden Vasen Käsi" englanniksi ja turkiksi ja huomasi, että kirjaa toimii paremmin käännöksenä juuri pronominien vuoksi. Hän huomasi, että sukupuolittuneita pronomineja seliteltiin paljon. Gokne kokee, että kieli muokkaa ihmisen ajattelua hyvin voimakkaasti ja miettikin, käytämmekö puheessamme vanhentuneita termejä kuvaamaan sukupuolta ja ihmisiä.

Kelvin Jacksonin mielestä pronominien merkitys katoaa jossain vaiheessa, eikä lukija ajattele aktiivisesti sukupuolta. Johanna Sinisalo huomautti, että suomenkielessä on täysin normaalia kutsua ihmistä sanalla se/it ja mietti, miksei sama toimi englannin kielessä. Gokne huomautti, että englanninkielessä it-sana viittaa nimenomaan elottomiin asioihin, eikä sitä ole siksi sopivaa käyttää ihmisistä. Jackson jatkaa ajatusta muistuttamalla, että lemmikkejä kutsutaan sanalla "it", koska ne eivät ole henkilöitä. 

Catherine Lundoff pitää sci-fi kirjoittajia ja kustantamoita hyvin varovaisina kielen uudistamisen ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvän pohdinnan suhteen. Jos jokin elementti tarinassa on liian vieras, se pudottaa lukijan tarinasta. Tämän vuoksi esimerkiksi pronomineja kokeillaan säästeliäästi. Transkirjoittajat ovat vapaamielisempiä pronominikokeilujen suhteen, mutta kokeilut julkaistaan pääasiassa pienissä kustantamoissa ja novellimuodossa. 

Kelvin Jackson muistuttaa, että monissa kielissä substantiivitkin on sukupuolitettu. Sanoja voi kuitenkin kategorisoida muillakin tavoilla, esimerkiksi japanissa substantiiveja luokitellaan niiden muodon suhteen. Kielellisen luokittelun ei siis tarvitse perustua sukupuolelle. 

Johanna Sinisalolla on jänniä kokemuksia hänen kirjojensa kääntämisestä. Kääntäjät haluavat usein tietää satunnaisten ohikulkijoidenkin sukupuolen, koska suomenkielessä sitä ei tarvitse paljastaa. Suomalaiset kirjoittajat harvemmin ovat kiinnostuneita muutamassa lauseessa näkyvän hahmon sukupuolesta, joten kyselyt huvittavat. John Chu mainitsee, että myös kiinan kielessä on mahdollista puhua henkilöstä paljastamatta tämän sukupuolta. Hänkin on joutunut kyselemään kirjailijoilta hahmojen sukupuolta, sillä ei voi kääntää kirjaa oikein sukupuolittuneelle kielelle ilman tätä tietoa.

Worldcon Book Babies pöydän kirjoja oli piilotettu pitkin Messukeskusta kirjakeijun toimesta.

Kelvin Jackson kertoo kokeesta, jossa sukupuolittuneiden kielten puhujia pyydettiin kuvailemaan asioita adjektiiveilla. Maskuliinista sukua olevat substantiivit kuvattiin pääasiassa sellaisilla adjektiiveilla, jotka on mielletty maskuliiniksi, kuten voimakas, vankka, ylevä, kun taas feminiisen suvun substantiivit saivat feminiisiksi miellettyjä adjektiiveja, kuten elegantti, kaunis, siro. Kieli todellakin jäsentelee ihmisen ajattelua.

Catherine Lundoff muistuttaa, että suhteemme sukupuoleen ja kieleen on ollut erilaista esimerkiksi keskiaikana. Tuolloin käytettiin sanaa "they" automaattisesti, jos henkilön sukupuolta ei tiedetty. Hänestä väitteet, että ihmisten puhuttelun miettiminen ja oikeiden pronominien käyttö on liian hankalaa, ovatkin pelkkää laiskuutta. Queer-yhteisöissä on otettu käyttöön uusia yleispronomineja, kuten zir, jotka voivat yleistyä tulevaisuudessa.

John Chu on huomannut kiinan kielessä päinvastaisen ilmiön: kiinan puhujat nimenomaan haluaisivat sukupuolittaa kielensä. Cenk Gokne kertoo, ettei jumalalla ole sukupuolta turkin kielessä, vaikka monissa muissa kielissä jumalasta puhutaan automaattisesti miehenä.

Gokne myös kokee väärän sukupuolipronominien käytön hermostuttavana, sillä hän ei halua loukata muita ihmisiä. John Chu on huomannut englantia puhuvien maiden vähemmistöissä uuden etiketin: ihmiset vaihtavat nimiensä lisäksi puhuttelupronominejaan. Catherine Lundoff pitää tätä positiivisena ilmiönä, sillä se vähentää väärinymmärryksiä.

Omia ajatuksia: Paneeli oli mielenkiintoinen, mutta kauhean syvälle asiassa ei minusta päästy, mikä on aika yleistä, kun puhujia on enemmän kuin kolme. Keskustelua syntyy vähemmän, kun kaikki haluavat kertoa sen oman juttunsa. Luulen että odotukseni olivat erilaiset paneelin fokuksen suhteen, mikä sitten aiheutti lievän pettymyksen.

(oik.) Tarroja @lamppuart & @sanelmatuominen
(vas.) Kortteja ja tarroja @broci.art

18:00 - 19:00 Coffee, Pie and Murder: 25 Years Later

En edes muista mihin paneeliin minun oli tarkoitus mennä seuraavaksi, mutta päädyin Twin Peaksia käsittelevään paneeliin lähinnä siksi, että siellä oli tilaa. Istuin takarivissä, enkä tehnyt muistiinpanoja, joten tämä on aika lyhyt yhteenveto. Twin Peaksista olivat puhumassa Eeson Rajendra, Tiina Raevaara, Mats Strandberg, Elisa Wiik ja Maura McHugh. 

Suurimman osan ajasta paneelissa muisteltiin vanhaa Twin Peaks-sarjaa ja Fire Walk With Me-elokuvaa. Panelistit olivat sarjan kakkoskauden suhteen aika positiivisia ja taisivat kaikki pitää myös elokuvasta, jonka suosio on lisääntynyt viime vuosina. Fire Walk With Me oli ilmestyessään aika rankka kokemus sarjan kotoisaa tunnelmaa kaipaaville faneille ja se lytättiin kriitikoidenkin toimesta. Paneelista mieleeni jäi erityisesti Mats Strandbergin luonnehdinta Laura Palmerin viehätyksestä ja siitä, miten Lauraan tiivistyvät nuoriin naisiin liitettävät odotukset ja halut. Strandberg fanittaa Twin Peaksia niin paljon, että on ottanut jopa Fire Walk With Me-tatuoinnin. Piirini lukeneena Strandbergin fanitus kävi täydellisesti järkeen. 

Vanhasta sarjasta siirryttiin lopuksi vielä kolmoskaudelle eli Twin Peaks: The Returnin pariin. Yllätyksekseni kaikki panelistit olivat hyvin positiivisia sarjan suhteen ja kokivat, että "Lynch tekee jotain uutta ja ennennäkemätöntä, eikä harrasta fanserviceä". Uuden sarjan sävy, fokus ja hahmot eivät pääasiassa keränneet kritiikkiä panelisteilta. Kaikkia seurasivat sarjaa viikottain, moni katsoi jaksoja jopa uudelleen ja uudelleen. Odotetusti uuden kauden suurin "mitä helvettiä" eli jakso 8 keräsi kaikilta kiitosta ("Got a light?" kuului jo yleisöstäkin).  

Oikeastaan ainoa kritiikki kohdistui uuden sarjan naishahmojen kohteluun ja Lynchin oman hahmon, Gordonin, suureen rooliin. Tammyn hahmo erityisesti koettiin turhauttavaksi, kun Lynch on aiemmin kirjoittanut monimuotoisia naishahmoja. Miksi FBI-agentti sitten on ruudulla vain silmänruokana ja kahvinhakijana? 

Kaiken kaikkiaan paneeli oli mielenkiintoinen, mutta ehdin toivoa, että uutta sarjaa olisi käsitelty syvällisemmin. Tuoreen materiaalin analysointi kun tuppaa olemaan muistelua mielenkiintoisempaa. 

Paneelin jälkeen suunnistin jo kotiin lepäämään seuraavaa päivää varten. X-X