maanantai 27. maaliskuuta 2017

Briitta Hepo-oja - Hylättyjen lasten kaupunki

Tämä kirja on minulle tuttu jo vuosien takaa, kun se oli vielä käsikirjoitus, joka haki lopullista muotoaan. Entisenä koelukijana minun onkin aika mahdotonta suhtautua kirjaan täysin objektiivisesti. Halusin kuitenkin kirjoittaa tästä lukukokemuksesta muutaman sanan.

Briitta Hepo-oja, 2017, Myllylahti, oma ostos

Mikon ailahtelevainen äiti on löytänyt uuden miehen ja nyt tarvitsisi päästä painolastista eroon mahdollisimman pian, onhan timanttisormus ja kaunis talo hyvä vaihtokauppa kaksitoistavuotiaasta pojasta, joka ei äidin tempauksista innostu. Onneksi naapuri osaa kertoa paikasta, jonne ei-halutut lapset voi jättää. Sinne Mikkokin päätyy - siis Hylättyjen kaupunkiin, pysähtyneeseen paikkaan jossa ei asu aikuisia, vain lapsia ja karmiva Jättilokku, jonka nimeä ei saa sanoa ääneen. 

Hylätyssä koulussa asusteleva jengi ottaa Mikon huomiinsa ja opettaa hänelle mitä kaupungissa saa ja ei saa tehdä. Nimeään ei kannata kirjoittaa kirjaston kirottuun vieraskirjaan, koulusta saa ottaa itselleen niin monta huonetta kuin haluaa, muita jengeja ei kannata häiritä ja saarelle ei saa mennä. Kun Mikko törmää kaupungin laidalla Olaan, meriotuksiin ihastuneeseen patologiseen valehtelijaan, tulee Olasta Mikon pikkuveli. Lapset kuitenkin tietävät, että joku on heidän perässään, eikä kaupunki voi olla rauhassa loputtomiin.

Jättilokku heräsi.
Se oli suunnattoman suuri, jättimäinen, ruma ja koukkunokkainen — lokki.
Paitsi ettei se oikeastaan ollut lokki. Se oli aivan liian suuri ollakseen lokki. Itse asiassa se oli aivan liian suuri ollakseen lintu laisinkaan, ainakaan sellainen joka nykyisin tunnetaan. Se oli vähän pieleen mennyt suurennos valkoisesta meren rannalla kaartelevasta linnusta. Se oli syntynyt kauan sitten tavallisen näköisestä pilkullisesta munasta, mutta tavallisen lokin sijaan siitä oli kasvanut lokku.
Jättilokku oli sukunsa viimeinen ja se oli ikivanha ja nälkäinen. Nyt se tunsi tuulen mantereelta, nosti nokkansa ylös ja haisteli.
Se tunsi, että kaupunkiin oli tulossa uusi lapsi.

Hylättyjen lasten kaupunki on nopealukuinen fantasiakirja yli 8-vuotiaille lapsille. Luvut ovat lyhyitä ja hahmot sympaattisia. Hepo-oja ei selitä tarinan elementtejä puhki, vaan pitää niistä suurimman osan maagisina ja ennustamattomina. Siksi kirjaa on luonnehdittu takakannessa myös maagiseksi realismiksi.

Pidän tarinan hahmokaartista. Mikon lisäksi mielenkiintoisia persoonia ovat koulujengin dramaattinen haaveilija ja suosikkihahmoni Karpalo, joka pukeutuu huntuu ja uskoo olevansa Drottingholmin prinsessa, johtajaksi haluava Siiri, jolla on eriparisukat ja nopea äly, ilkeä Pekka, joka lämpenee vain Tappajakoiralle ja tietenkin Ola, jonka traaginen menneisyys saa puhumaan villeistä meriseikkailuista.

Niin ja Jättilokku! Voi mikä ihanan karmiva sulkasatoinen lintuotus! ♥

Mystinen Jättilokku asuu saarella

Kirjan kuvitus on kirjailijan itsensä käsialaa. Sekä kansi että kirjan sivuilta löytyvät mustavalkopiirrustukset. Ne sopivat hyvin tarinan vinksahtaneeseen maailmaan. Mietin ainoastaan kuvien sijoittelua suhteessa sisältöön. Sijoittelu tuntui välillä liian satunnaiselta ja pysäytti lukemisen, kun jäin miettimään miksi vaikkapa Mikon äidistä kertovan luvun lopussa on kuva (erittäin söpöstä) sudenkorennosta, joka vilahtaa sivulauseessa.

Lapsihahmot ovat todella sympaattisia, aikuiset eivät niinkään. Siinä suhteessa kirja muistuttaa minua koomisen ankealla tyylillään Lemony Snicketin Surkeiden Sattumusten Sarjasta (taisin verrata kirjailijan edellistäkin kirjaa kyseiseen sarjaan). Pidän hahmojen lakonisista, sisällöltään absurdeista huomautuksista ja siitä miten tarinan maailmasta tulee olo, että kaikessa on järkeä, vaikka lukija ei tiedäkään lopun perin miten maailma toimii.

Vihjailusta tulee kieltämättä tiedonnälkä. Kuka pudottaa kaupunkiin ruokaa? Mistä Jättilokku on tullut? Entä kirottu vieraskirja? Minne kaupungista kadonneet lapset joutuvat? Miten hyvinvointivaltion maineessa olevalla Suomella voi olla näin synkkä salaisuus? ;D

"Minä olen sinun isoveljesi ja sinä olet minun pikkuveljeni, eikö niin?" sanoin.

Pojan käsi oli kylmä ja karhea. Sitten hän hymyili pienesti.

"Niin! Se on totta. Ja kun me oltiin lapsia, me leikittiin omenapuussa, eikö leikittykin?"

"Varmasti", nyökkäsin. "Hyvä, että löysin sinut. Olet ollut hukassa aika kauan."

"Niin, minä olen ollut metsästämässä leijonia", poika sanoi.

Voi hyvänen aika, ajattelin. Hän oli todella erikoinen lapsi. Ja silti olin varma, että pitäisin hänestä. Minä ikään kuin tunsin, että leikit omenapuussa ja metsissä ja kaarnalaivojen uittaminen, että ne kaikki olisivat yhtä hyvin voineet olla totta. Minä tunsin suojeluntarvetta tätä tyhjästä ilmestynyttä lasta kohtaan — vaikka olin itsekin hylätty.

Niin me lähdimme kulkemaan kohti koulua.

"Minun nimeni on siis Mikko. Mikä sinun nimesi on?" kysyin.

"Ola", poika vastasi.

Vaikka kirja käsitteleekin lasten pahoinvointia, tulee tätä lukiessa hyvä olo. Hylätyt ja karanneet lapset muodostuvat oman yhteiskunnan omine sääntöineen ja ovat onnellisia yhdessä. Mikko saa Olasta todellisen veljen ja koululaisista perheen, jota hänellä ei koskaan ollut.

Tarinaa kerrotaan pääasiassa Mikon näkökulmasta, mutta välillä kerronta karkaa myös kaupungin ulkopuolelle varjohallituksen salakokouksiin ja Jättilokun luo tai Mikon äidin kuulumisiin. Tämä piristää kerrontaa ja lisää jännitettä. Pidin myös valtavasti Hepo-ojan käyttämistä alaviitteistä, joissa oli kieltämättä tarinaan kuulumattomia sivuhuomautuksia esimerkiksi pihapuun elämästä, mutta jotka toivat tarinaan oman makunsa. Harmi vain, että alaviitteitä oli ainoastaan kirjan alkupuolella.

Kirjassa kerrotaan myös Mikon pihapuun kohtalo :D

Aika kuuluu kirjan parissa nopeasti ja olisin oikeastaan toivonut tarinaan lisää mittaa. Nykyisellään tapahtuvat vilahtavat ohi todella nopeasti ja loppu tulee liian pian. Olisin halunnut lukea lisää muista jengeistä ja Hylättyjen kaupungin salaisuuksista ja etenkin salaperäisistä hahmoista, jotka haluavat pitää kaupungin salaisuutena hinnalla millä hyvänsä. Tässä suhteessa kirja muistutti minua LOST-sarjasta, joka ei sekään halunnut vastata herättämiinsä kysymyksiin.

Myös kirjan kliimaksi tuntui menevän ohi jotenkin helposti, kun tietylle kohtaamiselle oli rakennettu paljon odotuksia, jotka eivät aivan toteutuneet. Kirjalla on kuitenkin avoin ja optimistinen loppu. Olisin kaivannut tähän ehkä epilogia tai jotain lisää, nyt tarina loppui kesken. Riippuu tietenkin lukijasta jääkö loppu vaivaamaan. Minusta tässä maailmassa olisi ainesta useampaankin tarinaan.

Kaikenkaikkiaan Hylättyjen lasten kaupunki on lumoava seikkailu, joka vilahtaa ohitse aivan liian nopeasti.

2 kommenttia:

  1. Luin myös kirjan ja aivan samaa mieltä olen arviosi kanssa. Minäkin harmittelin alaviitteiden sijaitsemista vain kirjan alussa. Kliimaksia joka vähän lopahti ja loppua joka jätti aavistuksen kylmäksi. Pidin kirjasta siitä huolimatta kovasti. Vähän mietin, että onkohan tarkoitus jatkaa kyseisessä maailmassa sillä niin moni kysymys jäi auki (numerot radiossa, kirottu vieraskirja, mitä kaupungille tapahtui...). Kaikesta huolimatta, mainio kirja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, avoimet kysymykset eivät lähtökohtaisesti häiritse minua, mutta tämän kohdalla niitä oli sen verran, että moni jäi mietityttämään. Toisaalta kirjan maailma tuntuu tällä tavoin lukijasta yhtä suurelta ja selittämättömältä kuin hylätyistä lapsista, mutta ei nyt voi vaan mainita, että kaupunkeihin (missä muualla on hylättyjen lasten kaupunkeja?) liittyy salaisuus ja jokin hämärä tarkoitusperä ja sitten jättää tämä kertomatta! :D

      Ja olisihan lasten kurjuus tasapainottunut mukavasti sellaisella hieman haavemaailmamaisella lopulla, jossa kaikkien kohtalo selviää (henk.koht näen Mikon ja Olan purjehtimassa jossain trooppisessa maisemassa XD).

      Poista