tiistai 21. maaliskuuta 2017

Yhdessä


Ghost - Cirice

Yllä tunnelmia soittolistaltani. Juuri nyt työstetään projekti P:ta, yhteiskäsistä. On kulunut melkein vuosi siitä, kun tämä käsis syntyi krapula-aamuna täysin hypoteettisesta ajatuksesta, että millaista olisi kirjoittaa yhdessä kaverin kanssa (neljästä keskustelijasta kaksi muuta olivat skeptisiä yhteistyön onnistumisesta).

Kesällä P vain tulvahti maailmaan, syksyllä sitä oli kasassa jo 75 000 sanaa, josta on sittemmin editoitu ja uudelleenkirjoitettu ja deletoitu suuri osa. En tiedä nykyisiä sanamääriä, koska tekstiä on useammassa tiedostossa. Eipä sillä niin väliäkään, koska editoitavaa vielä riittää. Tulevaisuus vain näyttää aika valoisalta juuri nyt.

Minulla on ollut vuosien aikana jos jonkinmoisia yhteisprojekteja. On ollut tarinavihkoja, joissa jatkotarinoita. On ollut netissä kirjoitettuja yhteiseepoksia. On ollut kirjoittajaporukoiden yhteisiä maailmoja, joihin on tehty samaa mytologiaa ja historiaa hyödyntäviä tarinoita. On ollut yhteisiä käsiksiä. On ollut fiktiivinen maailma, jossa kaksi kirjoittaa ja kolmas kääntää sarjakuvaksi. On ollut yhteisiä antologiahaaveita sun muita.

Olen huomannut useaan otteeseen, että yhteistyö ei ole ihan yksinkertaista. Pitää olla samat päämäärät, sama sitoutuminen, sama usko projektiin. Pitää tulla toimeen, pitää olla samoja kiinnostuksenkohteita. Pitää pystyä kompromisseihin, pitää osata laittaa hanttiin. Pitää nauraa ja itkeä ja olla vittuuntunut yhdessä. Pitää olla tietyltä osin yhtenäinen maailmankuva tai ainakin arvostaa samoja asioita (koska muuten editoit sisältöä, joka on toiselle tärkeää).

Toimivan kirjoitusyhteistyön löytäminen on todella vaikeaa.

Siksi kai olenkin ollut peruspessimisti projekti P:n suhteen. Toki olen ollut siitä hyvin innostunut, mutta en ole hehkuttanut sitä kauheasti blogissa tai muuallakaan. Olen halunnut katsoa miten kirjoittaminen ja editointi ja tauot sujuvat. Saammeko sovittua asioista, pystymmekö jatkamaan vaikka tulee erimielisyyksiä, vaikka minä rakennan taloa ja kirjoitusaika on kokoajan kortilla.

On aika uskomatonta, että tämä on varmaan onnistuin kirjoitusyhteistyö, jossa olen ollut mukana.

P etenee huimaa vauhtia. Molemmat ovat sitoutuneita, innostuneita. Pinterestiimme on luotu kokonainen maailma. Salablogissa on hirveästi taustatyötä ja suunnitelmia. Meillä on hyvä setti hahmoja, hyvä runko käsiksessä. Lähdimme kirjoittamaan aika monimutkaista urbaania fantasiaa, mutta mopo ei ole karannut käsistä. Molemmilla on jotain, joka tekee käsiksestä merkityksellisen.

Tällä hetkellä editoimme käsiksen ensimmäistä osaa (1/3). Kirjoitusvuoroista, eli siitä kuka kirjoittaa raakatekstin ja minkä hahmon näkökulmasta, ei tarvitse tapella. Juttelimme WhatsAppissa ennen, kesken kirjoittamisen ja sen jälkeen kyseistä luvusta. Editoimme toistemme lukuja mutkattomasti. Tekstikin näyttää tällä rundilla jo enemmän jonkinlaiselta hybridiltä.

Juoni levisi alun perin hiukan käsiin, mutta korjauskierros sujuu. Hahmot ovat nyt niin tuttuja, että juoni nousee orgaanisemmin esiin. Heikot ratkaisut poistuvat. Kerronnasta tulee rikkaampaa.

En tiedä, tykkään tästä käsiksestä ihan valtavasti. Minua lähinnä harmittaa, että ei ole aikaa eikä jaksamista tehdä tätä nopeammin.

Tämä on niin erityylinen muihin teksteihini verrattuna. Tietty synkkyys on must, mutta kyllä tämä on myös toisen äitinsä lapsi. Teksti iskee kaikessa kauheudessaan myös silmää lukijalle. ;)

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kaksi johtopäätöstä

Olen miettinyt tällä viikolla kahta asiaa:

Että minulle Kirjoita mitä tiedät onkin taipunut muotoon Kirjoita mitä tunnet.

Että jokaisella käsisraakileellani on jokin tärkeä elementti, joka symboloi tarinaa ja tulee esiin tekstissä monella tasolla..

Että tekstiini on uinut runovaikutteista typografista asettelua entistä enemmän, että se miten teksti asettuu sivulle on muodostunut minulle tärkeäksi ja olennaiseksi osaksi tyyliäni.

Sanoinkin kolme asiaa. Ehkä siinäkin on johtopäätös: että en osaa pysyä asetetuissa rajoissa, vaan lähden värittämään viivojen yli entistä rohkeammin. Antaudun hallitulle kaaokselle ja sanon, tässä saat tehdä kuten haluat, saat kokeilla ja katsoa ja nauttia, saat antaa periksi hetken mielijohteille ilman pelkoa naurunalaisuudesta tai häpeästä, tässä on turvallista. 

Edellä kuvattuun ajatukseen liittyy varmasti se, että kirjoitan yhä harvemmin valmiista lähtökohdista. En lähde kirjoittamaan nuorten romaania tai novellia johonkin tiettyyn kisaan. En säikähdä jos idea riistäytyy irti ja poikkeaa sille viitoittamaltani polulta, en edes silloin, kun lopputulos muuttuu radikaalisti. Minulle on tärkeämpää tuottaa tekstiä, joka herättää minussa vahvan vastakaiun, kuin saada teksti heti nyt jonnekin julkaistavaksi.

Ulkoa asetetut vaatimukset sisällön suhteen rajaavat ajattelua ja niistä luopuminen todennäköisesti vaikeuttaa tekstien julkaisua. En oikein tiedä miten selittäisin tätä, mutta olen todennut rajaavani liikaa ja luopuessani rajoitteista en kuitenkaan tee mitään niin rajua, etteikö teksti muuttuisi tyystin julkaisukelvottomaksi. Kyse on siis ehkä enemmän siitä, miten tietoinen mieli käsittää asiat ja asettaa rajat liian liki. Kun tietoiselle ei anna rajoja, rajoittaa tiedostamaton yhä jonkinverran, mutta tämä ero mahdollistaa loikkia, joihin en uskonut pystyvänikään. Se on hieno tunne.


Kirjoita mitä tunnet

Minun kohdallani tämä on tarkoittanut siirtymistä pois aihekohtaisesta kirjoittamisesta. Olen lähtenyt kirjoittamaan enemmän kollaasitekniikalla. Uusien ideoiden kanssa ikään kuin kerään minua puhuttelevia asioita runsaudensarveen ja hypistelen niitä. Luen artikkelin ja poimin siitä sanan, joka herättää minussa tuntemuksia. Lähden kirjaamaan niitä ylös ja linkittämään muihin ankkurisanoihini.

Ankkurisanoja tulee kerättyä paljon ennen kuin ne alkavat muodostaa yhteistä kuvaa. Alussa on siis lähinnä mielikuvia ja tuntemuksia. Haluan kirjoittaa asioista, jotka herättävät minussa vaistonvaraisesti reaktion, sillä tälläinen intuitiivinen tunneside kantaa myös tekstiin. Alitajuntani punoo avainsanat ja lauseet aina tarinaksi, kunnes kollaasi on täysi.


Tarinan elementit

Elementit ovat hiipineet luokseni pikkuhiljaa. TH oli ensimmäinen käsis, jossa tunnistin useamman keskeisen elementin ja tiesin mitä ne symboloivat. Elementit näkyvät yleensä tarinan miljöössä, hahmojen ajatuksissa (unissa, pakkomielteissä tms.), tekstin asettelussa, dialogissa (kirjoitan niille olemassaolevia myyttejä/tarinoita tai keksin omiani) ja asioiden nimissä. Elementit ovat minulle tarinan konkreettisia ja alitajuisia rakennusaineita.

TH:n keskeisiä elementtejä ovat Kuu, Puut ja Vesi.
VH:n keskeisiä elementtejä ovat Puut ja Linnut.
HT:n keskeinen elementti on Hiekka.
Goottinovellin keskeisiä elementtejä ovat on Vesi ja Muisti.
Oksennuspallonovellin keskeisiä elementtejä ovat Linnut ja Muisti.
P:n keskeinen elementti on Neonvalo.
Urbaaninovellin keskeisiä elementtejä ovat Veri ja Meri.

Tämä ei kenties kuulosta kauhean järkevältä näin kontekstistaan irrottuneena, mutta esimerkiksi juuri P:ssä mielikuvani tarinasta linkittyvät aina neonvaloon: keinotekoiseen, uhkaavaan ja jännittävään. Huomaako, että P on käsiksistä ainoa, jonka elementti ei tule luonnosta? Se on myös ainoa yhteisproggikseni.


Runomainen typografia

Tämä on varmasti näkynyt jo bloggaamisessakin, vaikkapa 4-sanan tarinatiivistelmissä ja muutenkin. Kokeilut sanojen asettelun kanssa alkoivat, kun kirjoitin runoja. Olen toki aina ollut estetiikko ja sanojen asettelu kuvien lomaan oli fikkausaikoina suuressa roolissa (pidin silloin myös grafiikkablogia). Ja ehkä nykyisenkin blogin ulkoasusta näkee, että olen käyttänyt aikaa asioiden sijoitteluun.

Kirjoittamisessa typografian korostuneisuus tulvahti tietoisuuteeni, kun huomasin että TH:sta löytyi kaksi visuaalista kuvarunoa (jotka myös ilmensivät keskeistä elementtiä). Runoushan on siis pilannut minut uskottelemalla, että on ihan hyväksyttyä rikkoa oikeinkirjoitussääntöjä käyttämällä välimerkkejä tms. väärin. Sallin visuaalisuus edellä-periaatteen aina tietyissä kohdissa novellia tai käsistä, jolloin ne jäävät kauniiksi poikkeuksiksi.

Goottinovellissa alkoi olla jo todellista yritystä runomaisuuden kanssa, sillä siinä on sulkeisiin sidottuja runomaisia syväajatuksia ja ihoon kirjoitettuja viestejä kursiivilla ja kirjain kerrallaan. Oksennuspallonovelliin tulee eläinten puhetta haastavalla rivityksellä ja eri fontilla. P:ssä on kaksikielisiä päivämerkintöjä, Urbaaninovellissa unipäiväkirjoja.

Jokaiseen erikoiseen ratkaisuun olen miettinyt tarkkaan millä tavoin typografia saa ilmentää tavallisesta kerronnasta poikkeavia ääniä. Visuaalisuus tuntuu oikealta tavalta erotella tekstityyppejä ja epätavallisia kertojaääniä. Haasteena on säilyttää tekstin luettavuus ja pitää poikkeukset poikkeuksina, sillä visuaalisuus ei saisi ylikuormittaa lukijaa.    


Sellaisia ajatuksia tällä kertaa. Ja johtopäätöksiäkin taisi tulla enemmän kuin kaksi. :)