keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Kerrostumia

Luulen että tämä vuosi tulee olemaan tärkeä käännekohta monessakin mielessä. Taloprojekti on tietenkin tärkeä osa elämääni, mutta hiljaisuudessa tapahtuu kaikenlaista muutakin tänä keväänä. Pientä kasvua, jonkinlaista aikuistumista, syvää ajattelua.

Kirjoittaminen on hidastunut valtavasti. Tämä ei ole blokki, vaan ajankäyttö-ja priorisointikysymys. Ensimmäistä kertaa vuosiin elämässäni on asioita, jotka minun on asetettava kirjoittamisen edelle. Olen myös huomannut, että kun aika on rajattua, se tulee käytettyä ehkä laadukkaammin.

En kirjoita tällä hetkellä romaanikäsiksiä ja epäilen, että en pääse niiden kanssa oikeasti vauhtiin kuin vasta kesällä. Ikävää, mutta pakollista. Suuret elämänmuutokset vievät energiaa, mutta myös antavat sitä. Onkin aika erikoista, että vaikka kirjoitan huomattavasti vähemmän kuin aiemmin, tunnen siitä myös vähemmän syyllisyyttä ja ahdistusta.

Daniel Butler - Puun istuttamisen taito

Ehkä levollisuuteni liittyy jollain tavalla siihen, että alan sisäistää kerrostumien merkityksen kirjoittamisessani. Tyypillisestihän ajatellaan, että tekstit syntyvät, ne muokataan loogisesti palautteen perusteella kuntoon ja laitetaan eteenpäin. Tekstit rinnastuvat liukuhahnalla koottaviin koneisiin, sillä liukuhihnan suunta on aina eteenpäin.

Tämä uusi hitaampi kirjoittamistahti on kuitenkin tehnyt minulle hyvää. Tuntuu että tekstit saavat itää rauhassa, että niiden juuret pujottautuvat maakerrosten läpi aina vain syvemmälle ja syvemmälle, kun en katso niitä. Tekstin näkyvä osa jää pienemmäksi kuin sen näkymätön olemus, jolloin kirjoittaminen on helpompaa.

On tärkeää, että työlle on aikarajoja, sillä ne motivoivat tekemistä. Sanataimia on hoidettava, jotta ne kukoistavat. Olen kuitenkin todennut, että lyhytkin teksti vaatii loppujen lopuksi yllättävän paljon taukoja, ajattelua ja kypsyttelyä.

Muistan joskus ajatelleeni, että novelleja on helppo kirjoittaa, sillä ne voi koota kasaan kuukaudessa niiden lyhykäisyyden vuoksi. Voi mikä harha!

Varhaiset novelleni kirjoitettiin aina lyhyen ajan sisään, editoitiin ja lähetettiin eteenpäin nopeasti. Kerrostumat jäivät muodostumatta, novellien kuvat jäivät latteiksi ja yksiulotteisiksi. Liian nopea editointiprosessi yleensä aiheuttaa kirjoittajalleen näköharhoja, kun tekstissä takerrutaan kohtiin, joista voidaan luopua vasta myöhemmin, tai poistetaan kohtia, jotka sisältävätkin olennaista tietoa.

Näköharhat katoavat, kun tarina ehtii unohtua ja kypsyä mielessä. Tällöin syntyy kaksoiskuva: mitä kirjoitin ja mitä halusin kirjoittaa. Kuvien sovittaminen yhteen on helpompaa ajan kanssa.

Puun istuttamisen taito - Taimet

Olen kirjoittanut alkuvuodesta vain novelleja. Aloitin oksennuspallonovellin, johon olen hyvin kiintynyt, ja totesin yrittäväni kirjoittaa sitä liian nopeasti. Puolikin vuotta on vielä lyhyt aika novellille. Kerrostumat jäävät syntymättä. Tämä novelli onkin jäänyt nyt työjononi pohjalle. Annan alitajuntani työstää sitä rauhassa.

Aloitin goottinovellin viime vuoden toukokuussa ja sain siitä nopeasti kasaan ykkösversion. Sain siitä palautteen heinäkuussa ja lähdin editoimaan tarinaa syys-lokakuussa, kunhan sain sisäistettyä palautteen tärkeimmät pointit ja omat tavoitteeni. Pyysin lisää palautteita, tein niiden pohjalta vain pakolliset muokkaukset ja lähetin novellin kisaan.

Ilokseni tarina menestyi. Minulla oli taas monta kuukautta aikaa sulatella aiempia palautteita ja miettiä tarinaa ennen kuin lähdin lukemaan ja editoimaan sitä jälleen. Seuraavaksi sain kustannustoimittajan kommentit, jotka laitoin taas mietintään. Ne ovat asettuneet mielessäni paikoilleen aiempien huomioiden kanssa ja tiedän viimein mitä muutan ja miksi. Tarkoitus olisi tehdä muutokset tällä viikolla, pitää novellia taas levossa ja lukea se ennen kuin palautan sen.

Huomaatte, että tarinaan on syntynyt jo aika paljon erilaisia kerrostumia ja olen saanut siitä kahdeksan mielipidettä. Tarina on ollut olemassa kahdeksan kuukautta. Tämäkin aikataulu tuntuu aika nopealta.

Olen myös alkanut työstää jälleen urbaaninovelliani. Tämä novelli on riivattu tapaus, joka on varmasti kerrostunut. Novelli lähti itämään keväällä 2015 Viidassa tehdystä kirjoittamisharjoituksesta. Idea kypsytteli itseään kesäkuuhun, jolloin aloitin kirjoittamisen. Tavoitteena oli lähettää novelli urbaanin fantasian antologiaan. Kirjoittaminen jatkui syksyyn. Sain palautetta, totesin että tarina tarvitsee valtavia rakennemuutoksia ja hylkäsin ajatuksen osallistumisesta kisaan.

Tuli ensimmäinen taukovaihe, jonka jälkeen jatkoin työstämistä 2016 alkupuolella. Editoin novellia raivokkaasti sillä välin kun TH oli luettavana. Pyysin taas palautetta, totesin taas ettei novelli vieläkään oikein toimi ja laitoin sen keväällä taas tauolle. Mietin kirjoitaisinko siitä romaanin. Päätin kirjoittaa romaanin. Luovuin ajatuksesta, kun en saanut aivojani tuottamaan novellista romaaniaihiota. Editoin novellia ja laitoin sen tauolle ja nyt kirjoitan sitä taas. Novelli on siis ollut työn alla jo muutaman vuoden.

Alkaa olla mahdotonta sanoa, mitkä sanat olen kirjoittanut milloinkin. Hahmojen sävy on muuttunut, tapahtumapaikkoja on vaihdettu, kertojia poistettu ja lisätty. Nykyinen versio taitaa olla kuudes, tai ainakin tämä on kuudes tiedosto kyseisestä novellista. Olen päässyt aika kauas alkuperäisestä, moni kömpelyys on siloiteltu ja kunhan editoin novellin viimeisen kohtauksen, taitaa se olla taas valmis luettavaksi. En oikein tiedä miksi palaan tämän novellin ääreen vuosi toisensa jälkeen. Ehkä sen hahmot, kieli ja mytologia ovat alkaneet jo elää omaa elämäänsä minussa.

Puun istuttamisen taito - hedelmöitys

Novellitkin vaativat sitkeyttä ja oman muotonsa löytämistä. Nekin vaativat paneutumista ja niiden emotionaalisen ytimen, oman totuuden, paljastamista. Kaksi vuotta sitten minulla ei ollut välineitä kirjoittaa tällaista tarinaa, mutta olen oppinut todella paljon kuluneiden vuosien aikana.

Ehkä se muutoksista suurin ja pelottavin onkin Viita-akatemian loppuminen. Enää kolme tapaamiskertaa on jäljellä ja niiden lisäksi henkilökohtainen palaute. Mitä sitten? Jatkanko opiskelua, pärjäänkö jatkossa yksin, olenko nyt jotenkin valmis? En tiedä.

Jokin kyyninen ääni takaraivossa pohtii onko kirjoittamisen opiskelu liittänyt minut osaksi kirjallista jatkumoa, jossa tyylini on sopeutunut nykyisiin tyylivaatimuksiin? Vai olenko aina halunnut kirjoittaa juuri tällä tavalla, mutta en ole vain tiennyt miten?

Vaikka raakatekstissäni olisikin patetiaa, taideproosaa, tyylikikkailuja, teennäistä asettelua ja purppuraproosaa, en usko että kirjoitan lainaäänellä. Tämä ääni tuntuu omaltani. Menee varmasti vielä oma aikansa, että hyväksyn sen täysin. Kirjoitan runollista proosaa, sillä minusta ei koskaan tule runoilijaa. Runo on täydellisyyteen hiottu ajatus, yritys sanallistaa sanatonta. Kirjoitan ehkä samoista asioista, kurkotan ehkä samaan paikkaan, mutta minun on verhottava runoni syvälle sanojen vilttiin, jossa on varjoisa turvapaikka. Minun sanani eivät kestäisi suoraa auringonvaloa.

Ehkä novellitkin tuntuvat siksi niin tärkeiltä juuri nyt? Etsin omaa tapaani kirjoittaa romaania tajuttuani, ettei ensimmäinen TH heijastunut sitä. Etsin omaa tapaani novellien kautta, teen kokeiluja, haen vastakaikuja lukijoilta ja editoin. Novelli on sopivasti runon ja romaanin välissä. Tarina jota veistoksellinen kieli ei vielä uuvuta.

6 kommenttia:

  1. Sinulla on kaikenlaista meneillään! Ja taitavasti osaat purkaa kirjoittamistasi. Viidan loppuminen on varmasti iso muutos. Uskon, että hyvässä kirjoittajakoulussa kannustetaan ja opastetaan löytämään omaa ääntä, ei pusertamaan tiettyyn tyyliin. Jos sinä pidät äänestäsi ja koet sen omaksesi, se on tärkeintä.

    Ps. Mikä ihana puukirja sinulla on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin minäkin tahtoisin ajatella, välillä ajatuksiin tietenkin eksyy lähinnä kirjoituskouluja käymättömien ihmisten kommentteja. Täysin irrallisia emme ole oman kirjoittajaryhmämme aiheuttamasta ristipölytyksestä, se taitaa olla toistuva ilmiö kaikkialla. Minä en tahtoisi nähdä huonona asiana, vaikka välillä jäänkin miettimään.

      Puukirja on tosiaan ihana, sellainen pieni taskukirja. Tarkoitus oli lukea se ajatuksella läpi heti kun ehdin. Ostin omani Kirjapörssin alennushyllystä, vain 5 euroa. :)

      Poista
    2. Joo, ei varmastikaan kukaan ole vaikutuksille immuuni. Ja ei se minustakaan huono tai kamala asia, jos jotain vaikutuksia saakin, jos itse pitää niistä, ei niin että tekee jotain, koska uskoo, että niin kuuluu tehdä.

      Ehkä voit joskus lainata sitä minulle, jos raskit? Tai ehkä etsin kirjastosta, näyttää ihastuttavalta.

      Poista
  2. Nyt kun novelleista oli sopivasti tässäkin entryssä puhe, pyytäisin sinua mieluusti tätä kautta koelukijakseni keskustelemaamme novelliin liittyen. :) Mihin osoitteeseen voisin laittaa viestiä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämähän mukava yllätys. Minulle voi laittaa sähköpostia osoitteeseen salainenelama(a)hotmail.com.

      Laitathan viestiin myös millaista koelukua kaipaat ja missä ajassa. :)

      Poista