sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Johanna Venho - Syntysanat

Edellisestä kirjabloggauksestani onkin aikaa! Olen kyllä lukenut mielenkiintoisia kirjoja, mutta aika on ollut hukassa niistä bloggaamiseen. Mikä siis parempi tapa käyttää toipilaspäivä kuin laittaa ylös pari ajatusta?

Johanna Venho, 2011, WSOY, oma ostos

Leskeksi jäänyt Mesi on aina asunut Kourankorvella ja elänyt odotuksien mukaisesti: perustanut perheen, hoitanut lapset, huolehtinut sairastelevasta äidistään, tehnyt osa-aikatyötä vanhainkodissa ja pitänyt huolta vielä naapurin tyhjentyneestä pappilastakin. Mesin elämä on askaretta askareen perään, kunnes hän lukee Hanna Zuleiman Venetsiaan sijoittuvan kirjan, jossa tapahtuu omituisia asioita. Äkkiä Mesi tunteekin taas elävänsä, tai ainakin janoaa taas mahdollisuutta elää.

Mesi kutsuu ajatuksissaan Hannan naapurin pappilaan asumaan ja Hanna ilmestyy paikalle suorastaan maagisesti. Naiset tarkkailevat ensin toisiaan etäältä, kunnes alkavat ystävystyä eroavaisuuksistaan huolimatta. Lapseton ja juureton Hanna on elänyt suhteesta toiseen ja kiertänyt maailmaa, kun Mesi on juurtunut Kourankorvelle. Hanna kiinnostuu pappilan menneisyydestä ja Mesin nuoruudenrakkaudesta Aarnista, joka piirsi Mesille siivet.

Alkuun on annettava iso plussa kirjan kansitaiteesta, joka heijastaa tarinan toismaailmallista tunnelmaa. Ikävä kyllä kirjasta ei selviä kuka kannen on tehnyt.

Kun tyttöjen unista tulee totta, ne kuolevat. 
Mesi eli nuoruutensa unissa. Pumpulipalloissa. Hattaroissa. Istui kuin joku Niiskuneiti vaaleanpunaisen pilven päällä ja kiillotteli nilkkarengastaan. Sellaisia unia Mesi näki, koska oli tyttö, tyttöjen tyttö.
Hanna on aina ollut valveilla! 
Lauri olisi nauranut Hannalle, se on varmaa. Hullu se on, Lauri olisi sanonut, kiskaissut Mesin syliin. Lauri tahtoi että Mesi oli kevyt nostaa ja siirtää. Ja sitten Lauri tahtoi-tahdon-tahtoi kodin, muutti tähän taloon, rakensi äidille lisäsiiven metsän puolelle, Lauri katsoi Mesiä silmät sinisinä ja jalat maassa, täynnä luottamusta. 
Jos Mesi olisi kuin Hanna, kuka häntä rakastaisi?

Niin iso. Nauraa niin kovaa, kulkee missä kulkee. 

Johanna Venho on minulle tuttu runoistaan, joissa arkiset maisemat ja naiskuvat elävöityvät myyttien ja kansanuskon elementtien avulla. Tässä kirjassa on jotain samaa, mutta erilaisessa mittakaavassa. Venhon luomat muotokuvat Hannasta ja Mesistä ovat tarkkanäköisiä ja syviä. Hän luotaa heidän menneisyyttään, nykyisyyttään ja mahdollista tulevaisuuttaan instrospektion kautta. Mesi tarkkailee Hannaa kauan ennen kuin edes puhuu tälle, katselee, miettii näkemäänsä ja uneksii. Hanna kirjoittaa Muutoksen päiväkirjaa.

Syntysanat etenee hitaasti, sitä ei oikein voi pitää perinteisenä juonikirjana. Kohtaukset ovat lyhyitä ja niissä on harvemmin dialogia. Suurin osa ajatusta ollaan jomman kumman päähenkilön näkökulmassa, syvissä mietteissä tai arkiaskareiden keskellä. Venhon kaunis ja rytmikäs kieli pitää pauloissaan ja luo jännitteitä.

Myönnän että kirjan lukeminen oli turhauttavaa ja palkitsevaa. Välillä toivoin että juoni olisi liikkunut johonkin suuntaan nopeammin, että hahmot olisivat puhuneet enemmän toisilleen tai kenelle vain, varsinkin kirjan alkupuolella. Sitten jo olinkin koukussa ja minun oli pakko lukea kirjaa eteenpäin, vaikka perusasetelma ei ollut muuttunut. Kirjan viimeiset sivut vilahtivat ohitseni nopeasti ja lukukokemus jäi kummittelemaan mieleeni.

Mesi ei kertonut edes Laurille Aarnista. Kaikesta siitä, mitä Aarni oli hänestä sanonut. Miten Aarni piirsi hänen kuvaansa. Mitä he olivat tehneet yhdessä. Ehkä salaisuus piti Mesiä hengissä. Salaisuus, hän ajatteli sitä raakana päärynänä, viileänä pappilan kamarina kesähelteellä, siinä oli vaaleanvihreiksi maalatut lautalattiat. Aarnin kädet hänen valkoisilla rinnoillaan, kapea poika ja sileä tyttö. 
Talviöinä Mesi heräsi usein Laurin kuorsaukseen. Pihalamppu heitti hangelle valorenkaan, kuusimetsän yllä taivaassa oli vaaleanpunainen raita. Lauri kuorsasi tasaisesti, talon seinät naksuivat pakkasessa, talo suojasi perhettä, vaikka lehti kannettiin postilaatikkoon joka aamu ja Lauri avasi aamuisin television katsoakseen aamu-uutiset maailmalta. He olivat syrjässä, turvassa.
Mihin hän salaisuutta tarvitsi. Ilman sitä olisi ollut liian ahdasta. Mesi, Laurin pikku vaimo. Valkoinen iho, punaiset posket, tumma tukka, mitä ne sanat edes sanoivat, niin yleiset sanat. 
Salaisuus: Aarnin katse. Rosoa ja liikettä. Viileää jokivettä. Pitkin poikin Mesiä ja sisään ja ulos. Aarni on nähnyt Mesin ja Mesi Antin, ja Aarni oli halunnut maalata hänestä kuvan.

Syntysanat on kahden naisen tarina, pieni meille muille, mutta suuri heille itselleen. Hanna on katalyytti Mesin hitaalle muutokselle. Ensin on puhdistauduttava menneestä ja ymmärrettävä sitä. Miten Mesi asettui polulle, josta ei enää uskalla poiketa, ja miten Hanna on aina vältellyt polkuja. Lopulta Hanna saa Mesin puhumaan ja antaa tälle luvan poiketa polulta.

Kirjan tarina on aika yksinkertainen ja ennustettava. Syntysanojen voima on sen intensiivisessä tunnelmassa, jossa on ripaus maagisuutta, vaikka kyseessä onkin realistinen tarina. Olen proosaa lukiessani tottunut nopeasti etenevään juoniformaattiin, jota ei Syntysanoista löydy. Samalla tavalla kuin runo on muotokuva, jossa on vain vähän liikettä, tuntuu kirja sarjalta muotokuvia, jossa kuvan kohde liikahtaa hieman kuvasta toiseen, kunnes on lopuksi eri asennossa kuin aloitettaessa. Kerronnassa on pinnallista pysähtyneisyyttä, vaikka pinnan alla tapahtuu koko ajan.

Siksi onkin hankalaa sanoa toimiiko ratkaisu lopun perin. Joillekin lukijoille varmasti, toisille ei. Vaikka nautinkin kirjan lukemisesta ja olen selaillut sitä paljon jälkikäteenkin, en voi sanoa että se olisi vienyt minut täysin mukanaan. Minusta näiden naisten voimakas sisäinen elämä olisi kaivannut enemmän ulkoista toimintaa rytmittämään tarinaa. Venhon kieli ja henkilökuvat saivat minut pauloihinsa, mutta kaipaan proosaltani enemmän liikettä.

Syntysanat ei voittanut minua täysin puolelleen, mutta odotan mielenkiinnolla Venhon seuraavaa romaania.

2 kommenttia:

  1. Tykkäsin kirjasta ja tietysti kansikuvasta. Uusin kirja on nimeltään Kaukana jossain onnenmaa (2015).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, pitääkin tutustua Venhon seuraavaan kirjaan. :)

      Poista