keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani

Kesäkuu on ollut minulle kauhuromantiikan kuukausi. Erityisessä mielessä on ollut tämä genren klasikkoteos, joka oli kyllä minulle ennakkoon tuttu, vaikka luin kirjan nyt ensimmäistä kertaa. Porttihuumeeni Jane Eyren maailmaan on Cary Fukunagan elokuvaversio vuodelta 2011, joka tavoittaa romaanin maailman hienosti.

Huomatkaa että oheinen postaus sisältää spoilereita. ;)

Charlotte Brontë, 1847, Karisto (2015), oma ostos
käännös Kaariina Ruohtula

Orpo Jane Eyre on ulkopuolinen enonsa lesken, rouva Reedin talossa. Kun ahtaalle ajettu tyttö käy hemmotellun John Reedin kimppuun, saa rouva Reed tästä tekosyyn lähettää tytön Lowoodin kouluun, jossa oppilaita kasvatetaan kammottavalla kurilla. Jane kuitenkin selviää Lowoodin kauhuista: kylmyydestä, nälästä, kohtuuttomista rangaistuksista ja koulussa riehuvasta lavantautiepidemiasta.

Kahdeksantoistavuotiaana Jane palkataan Thornfieldiin kotiopettajattareksi herra Rochesterin suojatille, Adelelle. Thornfield on yksinäinen talo, joka kätkee sisäänsä synkän salaisuuden. Myös talon isäntä kiehtoo Janea ja heidän välilleen muodostuu syvä yhteys ja luottamus. Jane joutuu kuitenkin hautaamaan toiveensa, kun Rochester alkaa liehitellä yläsäätyistä Ingram Blanchea, vaikka Jane näkee, ettei parin välillä ole rakkautta.

Luin Kotiopettajattaren romaanin yhden viikonlopun aikana. Katsoin samaan aikaan myös muutaman tarinasta tehdyn sovituksen. 2011 vuoden elokuva on visuaalista runoutta, 2006 BBC:n minisarja yllätti lämminhenkisyydellään ja 1996 elokuva on hieman epävireinen sovitus, joka kärsii erityisesti siitä, että Janen itsenäistyminen on leikattu juonesta lähes kokonaan (pohdin myös William Hurtia Rochesterina, mitä ihmettä roolittaja on ajatellut?).

Päällimmäiseksi tästä maratoonista jäi mieleen euforinen fiilis. Minähän taidan ihan fanittaa tätä! Onkin pitkä aika siitä, kun jokin kirja on pitänyt tällä tavoin otteessaan.

"Minä tiesin", hän jatkoi, "että tulisitte tekemään minulle hyvää joskus jollain tavoin. Näin sen silmistänne tavatessamme ensimmäisen kerran. Niiden ilme ja hymyily eivät — (hän vaikeni jälleen)  eivät (hän jatkoi kiireesti) sykähdyttäneet turhaan sydäntäni. Puhutaan synnynnäisestä yhteisymmärryksestä; olen kuullut puhuttavan hengettäristä; mielikuvituksellisimmissakin saduissa piilee totuuden siemen. Rakas suojelushengettäreni, hyvää yötä!" 

Olin hyvin yllättynyt siitä, miten hyvin kirjan juoni vetää. Yleensä vanhojen kirjojen tyyli on huomattavasti laveampi ja pitkäveteisempi, mutta Brontën proosa on intensiivistä ja tapahtumat etenevät suhteellisen nopeasti - mitä nyt välillä unohdutaan pitkiin puheisiin.

540 sivuun mahtuu paljon vieraan ajan tarkkaa kuvailua ja etenkin uskonnon rooli kirjan hahmojen elämässä on mielenkiintoista. Jane Eyre on ajalleen epätyypillinen sankaritar: itsenäinen, mielikuvituksekas ja intohimoinen, mutta kuitenkin tunteidensa valtiatar. Toisaalta Janen kaiut näkyvät voimakkasti nykykirjallisuudessa.

Suosikkihahmokseni nousi myös Helen Burns, Janen lapsuudenystävä, joka menehtyy lapsena keuhkotautiin. Helenillä on Janeen perustavanlaatuinen vaikutus, sillä Helen suhtautuu vastoinkäymisiinsä kristillisellä laupeudella vihan ja katkeruuden sijasta. Jane passitetaan kirjan alussa kouluun juuri siksi, ettei rouva Reed voi käsittää Janen tunnekuohuja, kiihkeyttä ja lapselle epätyypillistä rohkeutta sanoa ajatuksensa ääneen.

Minulle jäi sellainen tunne, että Helen edustaa kristinuskon Uuden Testamentin oppeja ja Lowoodin tiukka patriarkka, herra Brocklehurst, on Vanhan Testamentin toimeenpanija, joka uskoo kasvattavansa köyhistä tytöistä kunnollisia rankaisemalla ja lannistamalla. Helen kääntää rangaistuksilleen toisen posken, nousee ikään kuin niiden yläpuolelle. Kenties tämä esimerkki saa Janenkin kasvattamaan itselleen paksun kuoren, joka on pinnalta säyseä ja hyväkäytöksinen, mutta kätkee sisälleen intensiivisen ja elävän nuoren naisen.

"Minulla on joskus kummallinen tunne", hän jatkoi, "varsinkin silloin, kun olette näin lähellä minua kuin nyt. Tuntuu kuin vasemman puoleisten kylkiluideni alta lähtisi jokin näkymätön säie, joka on lujasti ja kiinteästi solmittu vastaavasta kohdasta teidän pikku ruumiistanne lähtevään säikeeseen. Mutta jos väliimme tulee tuo myrskyinen salmi ja vähintään sadan mailin pituinen maamatka, pelkään yhdistävän säikeen katkeavan ja minulla on sellainen kauhea aavistus, että siitä on seurauksena sisäinen verenvuoto. Te sitä vastoin  unohdatte minut."
"Sitä en tee koskaan, sir, tiedättehän —" oli mahdotonta jatkaa.  

Tuntuu että Kotiopettajattaren romaanista kirjoitetaan lähinnä romanssi edellä. Kuinka ihana onkaan herra Rochester, tuo tuskainen, synkkä mies, jolle kohtalo on tehnyt vääryyttä! Kieltämättä hahmossa on vetovoimaa, se herkkä tasapaino monisyisen hahmon ja kusipään välillä, joka vetoaa lukijoihin. Kahdesta päähenkilöstä Rochester on selvästi lähempänä fantasiaa monimutkaisen henkilöhistoriansa ja sokeristen rakkaudenosoituksiensa kanssa (hän mm. kiusaa Adelea kertomalla, että vie Janen kuuhun, jossa he elävät kaksin). Jane sitten tasapainottaa tarinan ja kytkee sen kiinni aikaan ja paikkaan.

Kahden hahmon kissa-hiirileikki, jossa Rochester yrittää houkutella kokematonta Janea luokseen huonolla menestyksellä, on hauskaa luettavaa, etenkin kun osaa lukijana päätellä miehen motivaation tempuilleen. Viktoriaanisen ajan pidättäytyväisyys antaa pienille eleille suuremman merkityksen ja luo odotuksia tehokkaasti. Kaksikolla on todella mielenkiintoisia keskusteluita, joista nostetut repliikit ovat kyllä ansainneet paikkansa kirjallisuuden kaanonissa.

Rochester valehtelee Janelle aivan kamalalla tavalla, mutta samaan aikaan hänen tekojaan ajava epätoivo on ymmärrettävää. Tuntuu, että monessa muussa tarinassa sankaritar olisi vain antanut anteeksi ja luopunut hyveydestään rakkauden tähden. Romantiikan sokaisemat nykylukijat eivät välttämättä käsitä miten suuren karhunpalveluksen Jane olisi tässä itselleen tehnyt ja kuinka hän olisi jäänyt täysin Rochesterin armoille jos olisi suostunut tämän rakastajattareksi. Jos Rochester valehteli vaimostaan, miksi Janen pitäisi luottaa hänen käsiinsä koko elämänsä?

Janen vaikea valinta mahdottomissa olosuhteissa on sellainen harvinainen hetki, jolloin on lukijana yhtä aikaa sydän rikki ja täynnä iloa ja helpotusta. Jane ottaa elämänsä omiin käsiinsä ja pakenee Thornfieldistä, sillä hän tietää, että on liian heikko vastustamaan herra Rochesteria loputtomiin. Jane lähtee, vaikka ei tiedä minne menee eikä hänellä ole juurikaan varoja. Hän joutuu kerjäämään ruokaa, kokemaan nälkää ja miltei kuolee ennen kuin löytää turvapaikan.

En nähnyt mitään, mutta kuulin äänen huutavan jossain:
"Jane! Jane! Jane!" ei muuta.
"Jumalani! Mitä se oli?" huohotin. Olisin voinut vielä kysyä: "Mistä se kuului?" sillä ääni ei kuulunut huoneesta — ei talosta — ei puutarhasta, se ei tullut ilmasta — ei maan alta — eikä sen päältä. Kuitenkin kuulin sen, mahdotonta sanoa mistä ja miten. Ja ääni oli ihmisen ääni — tuttu, rakas, hyvässä muistossa oleva ääni — se oli Edward Fairfax Rochesterin ääni ja se kuulosti tuskaiselta, kiihkeältä, hätääntyneeltä.
"Minä tulen!" huusin. "Odota! Oh, minä tulen!" Ryntäsin ovelle ja katsoin käytävään; se oli pimeä. Juoksin puutarhaan; se oli tyhjä.
"Missä olet?" huudahdin.
Marsh Endin takana olevilta kukkuloilta kertasi kaiku heikosti "missä olet?" Tuuli tohahti hiljaa männyn latvoissa, joka puolella vallitsi nummiseudun autius ja sydänyön hiljaisuus. 

Vaikka kirjan viimeinen kolmannes onkin ainoa osa, jossa pituus tuntuu, pidän siitä miten Brontë ei anna Janen määrittyä vain suhteessa Rochesteriin. Jane menestyy pikkukylän opettajattarena, saa käsiinsä toisen enonsa perinnön ja löytää serkkuja. St. John Rivers antaa Rochesterille tarpeellisen vertailukohdan, rakkaudettoman avioliiton, joka tarkoittaisi omistautumisen yhteisölle Janen itsensä sijasta. On mielenkiintoista, miten itsenäinen Jane taantuu St. Johnin seurassa ja ikään kuin kutistuu miehen toiveita täyttäväksi palvelijaksi.

Jälleen Jane osoittaa tärkeällä hetkellä valtavaa luonteen lujuutta ja torjuu avioliiton, joka olisi hänelle epäsopiva. Hän ei suostu elämään vain työtä varten. On mielenkiintoista, miten Jane kuulee äitinsä äänen taivaasta, kun hän pakenee Thornfieldistä, ja miten Rochesterin ääni puolestaan kutsuu Janea, kun St. John vaatii kuuntelemaan Jumalan neuvoa.

Jane ei palaa Rochesterin luo siksi, että olisi muuttanut mielensä tulevaisuuden suhteen, vaan saadakseen jonkinlaisen ratkaisun tilanteeseen, josta aiemmin pakeni. Jane pystyy kohtamaan miehen tasa-arvoisemmin kirjan lopussa, kun hän ei ole enää riippuvainen isännästään, vaan voi turvata tulevaisuutensa perinnöllään. En usko, että Jane olisi palannut Rochesterin luo pysyvästi, mikäli Bertha olisi yhä hengissä. Tämä on toki omaa tulkintaani.

Lopussa Rochester on maksanut velkansa. Hän on yrittänyt pelastaa Berthan tulipalosta ja sokeutunut ja menettänyt toisen kätensä tämän seurauksena. Pidän siitä, miten heidän roolinsa vaihtuvat, kun Jane saa kiusata Rochesteria kertomalla tälle St. Johnista ja omasta perinnöstään. Rochester tunnustaa tehneensä väärin ja saaneensa tekojensa mukaisen rangaistuksen, jonka tunnustaminen sai Janen kuulemaan hänen kutsunsa etäisyydenkin päästä. Ja tietenkin Janen tunteet miestä kohtaan ovat pysyneet muuttumattomina.

Lukijani, menin naimisiin hänen kanssaan.

Kaiken kaikkiaan tämä on sellainen klassikko, josta tunnistan miksi se tavoittaa uusia sukupolvia vieläkin. Brontë kuvaa monia asioita ihanan vähäeleisesti mutta osuvasti. Kirjanikin näkee, että sitä on luettu; olen käännellyt suosikkikohtieni sivuja hiirenkorville pitkin kirjaa. Suosikkikohtien merkitseminen ja niihin palaaminen on melkeinpä aina suurin kunnianosoitus, jonka lukija voi kirjalle antaa.

8 kommenttia:

  1. Kotiopettajattaren romaani on yksi lempikirjoistani. Luetko englanniksi kanssa? K. M. Weiland on tehnyt tästä mielenkiintoisen Jane Eyre:Writer's Digest Annotated Classics -version, josta saa uusia näkökulmia teokseen ja samalla oppitunnin kirjan rakenteesta ja kirjoittamisesta yleensä. Siinä on koko teksti ja Weilandin huomioita rakenteesta, teemasta, toistuvista vertauksista yms.

    Emily Bronten Humisevaa harjua inhosin. Minusta tuntuu, että nämä kaksi kirjaa erottelevat romantikot kyynikoista:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä luen itseasiassa suomeksi. Tarkoitus olisi kirjoittaa genreä, joten yritän saada samalla tuntumaa sanastoon ja kuvastoon, joka onnistuisi huonommin englanniksi.

      Kiitti lukuvinkistä! Weilandin versio kuulostaa mielenkiintoiselta. :)

      En ole lukenut Humisevaa harjua vielä, tosin olen muutaman elokuvaversion nähnyt. Se on hyvin synkkä, omalla tavallaan varmasti tämän tarinan vastapari. Tarkoitus olisi kyllä tutustua piakoin!

      Poista
    2. Puuhaatko sinäkin siihen goottiantologiaan novellia, vai onko sattumaa? Minulla on se seuraavaksi ohjelmassa, kun saan nykyisen englanninkielisen jutun valmiiksi:)

      Poista
    3. Sitä juuri puuhaan! Novellin ensimmäinen versio on jo kuosissa ja minulla on siitä hyvä fiilis. Tämän takia saa lukea gotiikkakirjani nyt luvan kanssa "taustatutkimuksena". ;)

      Onnea novellin kanssa! Tässä on vielä koko kesä aikaa. :)

      Poista
  2. Kotiopettajattaren romaani on kyllä hieno. Tosin pidän myös Humisevasta harjusta, ehkä se viehättää ahdistunutta, kyynistä ja angstista puoltani kun taas Kotiopettajattaren romaani on selkeästi toiveikas, valoisa.

    Samaan sarjaan kahden edellisen kanssa laittaisin Daphne du Maurierin Rebekan. Se on vähän ahdistavampi kuin Kotiopettajattaren romaani, mutta ei yhtään niin sekopäinen kuin Humiseva harju ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tyypillisesti pitänyt enemmän juuri angstista ja synkkyydestä, joten saakin nähdä millaisia fiiliksiä Humiseva harju lopun perin herättää.

      Rebekka voisi myös olla mielenkiintoinen lukukokemus. Du Maurier on kiinnostanut minua kirjailijana jo pidemmän aikaa, mutta olen ollut aika keskittynyt kotimaiseen tuotantoon viime aikoina, joten en ole vielä ehtinyt sen pariin. :)

      Poista
  3. Onpa kattava teksti hienosta romaanista! Kiitos tästä. Itsekin luin Kotiopettajattaren alkuvuodesta ja pidin kyllä, hurmaava romaani. (Onko se todella kauhuromantiikkaa??!! My god, en taida olla ihan kartalla näissä määritelmissä. =D ) Jotenkin minulle tuli hiukan Tuulen viemään tyyli mieleen, vaikka kirjat ovatkin toisaalta aivan erilaisia, ja Tuulen viemää on yksi minun lempikirjoistani ever. Ei tämä suinkaan Tuulen viemään tasolle noussut, mutta erittäin hyvä kirja silti. Humisevan harjun luin viime kesänä, ja täytyy sanoa, että Charlotte vetää pidemmän korren siskoksista, Humiseva harju vaikutti loppujen lopuksi hieman... raakileelta. Siskonikin luki Kotiopettajattaren ihan vasta ja hänkin piti kovasti kirjasta! =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauhuromantiikassa ei painotu kauhu ihan samalla tavalla kuin nykykauhussa. Kyse on enemmän tietynlaisesta ilmapiiristä, jännitteestä ja estetiikasta. Siihen jatkumoon tämä sopii sivujuonensa kautta, jossa Bertha sytyttää tulipaloja, repii Janen häähunnun jne.

      Tuulen Viemää on minulta lukematta kirjana, leffaa olen fanittanut vuosikausia. Jospa pääsen vielä sen joskus lukemaan!

      Minua kiinnostaa kyllä nähdä millaista Emilyn proosa on Charlotteen verrattuna. Kotiopettajattaren romaani oli jotenkin niin hiottu ja hyvin kirjoitettu, että kiinnostaa onko Humiseva harju intohimoisempi ja säröisempi kerronnaltaan. Jokinhan siinäkin vetää yleisöä puoleensa vuodesta toiseen. ;)

      Poista