keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Annikin runofestivaalit 2016

Kävin tänäkin vuonna kääntymässä Tampereella Annikin puutalokorttelissa runofestivaaleilla. Tänä vuonna reissu jäi valitettavan lyhyeksi monestakin syystä, mutta reissusta jäi  hyvä mieli joka tapauksessa. Edes orastava flunssa, sateen ja auringonpaisteen vuorottelu, akkunsa hetkessä tyhjentänyt kamera tai väsymys eivät onnistuneet latistaneet tunnelmaa.

Outi Jokinen esiintyy Sampolan kirjastossa

Reissuni alkoi jo torstaina, kun kävin katsomassa Annikki OFF:ssa esikoisrunoilija Outi Jokista. Ihana "tuijotteluystäväni" Viita-akatemiasta on juuri julkaissut runoteoksensa Poltettu Manner, jota hän luki ammattilaisen ottein kuulijoille. 

Kirjan punaisena lankana kulkee Jokisen kotiin muuttanut Eeva-Liisa Manner, joka tulee runoilijan kotiin "tekemään ihmeitä". Ohessa ote kirjan viimeisestä Manner-runosta:

Manner ei kuule, ei kuuntele
hän on kirjoittanut minulle kirjeen, kuun valolla:
tänään on se huomen
yhtään sanaa ei enää tarvita
minun on kuunneltava sadetta, katsottava aamun uurtoihin
yritettävä paikantaa olematon tähti taivaalta

Manner on mennyt sinisenturkoosiin soodalasipulloon,
lukee hopeajuovaisia kirjojaan,
ne hän on vaivihkaa kuskannut asuntooni
yhteisten vuosiemme aikana

avainta etsin kauan,
löydän sen kädestäni

Raisa Jäntin vedenläheinen runous aiheutti kylmiä väreitä

Lauantaina kävin piipahtamassa varsinaisilla festareilla, vaikka olin aika uupunut kauhean työviikon jäljiltä. Ei mennyt aikaakaan, kun olin jo aivan runofiiliksissä. 

Erityisesti minuun iski Tanssi kolmella kielellä, eli Kári Tuliniuksen, Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Tuittilan yhteisperformanssi, joka koostui runoimprovisoinnista ja tanssista. Kuvia minulla ei tästä ikävä kyllä ole, mutta meininki oli aika hurja ja esiintymisessä oli valtava läsnäolo ja tunteen palo. Improvisaatiossa oltiin erityisesti loma-angstin tunnelmissa, jota levoton liikehdintä, äänenpainot, toistot, rytmi ja kiihtyvä epätoivo ruokkivat. 

Siis vau. Onnistunut improvisaatio vaatii hirveästi heittäytymistä ja rohkeutta, joten nostan totisesti tälle hattua. Ja mikä porukka! Tuliniuksen äidinkieli on islanti, mutta jotenkin hänenkin esiintymisensä sopi kahden muun tekemiseen täydellisesti. Jälkihaastattelussa taisi vielä tulla ilmi, että vaikka Huotarinen ja Tuittila ovat tehneet yhteistyötä pitkään, on Tulinius uudempi tuttavuus.   

Seuraavana oli esikoisrunoilijoista Raisa Jäntti, joka vei kuulijat vesimaisemiin. Jäntti voitti 2015 Runo-Kaarina kilpailun teoksellaan Läpilyöntikipu. Runoteos ammentaa Atlantin valtamerelle kadonneesta performanssitaiteilijasta, Bas Jan Aderista. Kirjan nimi tuntui osuvalta, kuunnellessa ainakin minulle välittyi voimakkaasti kipu ja kylmyys. Esitys oli sen verran mielenkiintoinen, että ajattelin varata tämän runokirjan lähikirjastooni jossain vaiheessa. 

Mikko Mankisen intensiivinen esiintyminen

Esikoisrunoilijoista oli seuraavana vuorossa Mikko Mankinen, jonka esikoisrunoteos Katoa oli intensiivistä kuunneltavaa. Katoa tuntui tietyllä tapaa edellistä esitystä hajanaisemmalta, en ollut ihan niin vahvasti kiinni runojen sisällössä. Toisaalta luulen tämän johtuvan siitä, että runot tuntuivat aiheidensakin puolesta hakevan enemmän vauhtia ja vimmaa nopeista leikkauksista ja assosiaatioryöpyistä. Tähän kun yhdistetään tunteikas lausunta, oli esitys aika maagista kuunneltavaa. 

Sen verran sain kiinni, että Katoa liikkui teknisessä maailmassa, jossa koneet ja ihmiset elävät toistensa kanssa, ympärillä, sisässä ja ulkopuolella. Mankinen heitti ilmaan hurjia visioita, jotenkin groteskeja ja kauhunomaisia. Ravistelevaa runoutta, aika erityyppistä kuin luen yleensä. Jostain syystä kuunnellessa kuitenkin myös hymyilytti ja teksti tuntui oivaltavalta. 

Laura Lindstedt proosatauko Oneironin parissa

Laura Lindstedt nousi parvekkeelle pitämään proosataukoa sateen keskellä. Hän luki otteen kirjastaan Oneironista, joka on 2015 Finlandia-voittaja. Oneiron ei ole minulle tuttu kirja, mutta Lindstedt on hyvä lukemaan ja tarina tempaisi mukaansa, vaikka sitä voikin pitää hiukan spoilaavana.

Toisaalta katkelma oli sen verran herkullinen, että se herätti nälän tunteen ja uteliaisuuden. Oneironhan on tarina tuonpuoleiseen joutuneista naisista, jotka keskustelevat keskenään ja yrittävät tehdä selkoa elämästään ja kuolemistaan. Viime vuonnahan minulle kävi samoin Marisha Rasi-Koskisen esiintymisen kanssa, eli ostin luetun kirjan muutama kuukausi myöhemmin.

Lindstedtin jälkeen olin jotenkin niin uuvuksissa, että lähdin jo kotiin päin. Ratkaisu oli ihan oikea, sillä loppuilta meni aika sumussa. Sitäpaitsi olin niin hyvän kirjan pauloissa, että tarvitsin hiljaista lukuaikaa sille. Kyseinen hyvä kirja oli Kotiopettajattaren romaani, josta varmaan bloggaankin joku hetki.

Mutta siinä oli Annikin runofestivaali minun osaltani. Jospa ensi vuonna pääsisin taas paikalle!

2 kommenttia:

  1. Tämä oli viime vuonna oikein sympaattinen tapahtuma, kun siellä ekaa kertaa kävin. Vaikuttaa nytkin olleen kiva. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olisin ollut mielelläni kauemminkin. Pidän siitä, että tapahtuma on ulkotiloissa eikä siellä ole kuin yksi esiintyminen kerrallaan. Vähemmän hälyä, vähemmän kaupallisuutta ja jotenkin sopii hyvin runojen luonteeseen, että vuroin sataa ja vuoroin paistaa, ihan kuin vuoroin hymyilyttää ja vuoroin tekee pahaa. :)

      Poista