torstai 19. toukokuuta 2016

Tiina Raevaara - Korppinaiset

Luin viime syksynä Raevaaran kirjan Yö ei saa tulla, joka oli hyytävä urbaanikauhutarina. Raevaara julkaisikin nyt keväällä kirjalle itsenäisen jatko-osan, jonka ostin aikalailla samantien. Halusin tietää miten tarina jatkuu.

Tiina Raevaara, 2016, Like, oma ostos

Johannes palaa maalle, isovanhempiensa kotitaloon, jonka hän aikoo kunnostaa kodiksi hänelle ja  Aalolle, kadotetulle mielitietylleen. Ränsistynyt ja naakkojen valtaama talo palauttaa Johanneksen mieleen menneisyyden, josta hänen äitinsä ei halua puhua: isän oudon kuoleman ja isoisän ja isoäidin pakonomaisen kiintymyksen taloon.

Johannes ryhtyy tutkimaan menneisyyttä yhdessä talossa asuvan vuokralaisen, Jaakon, kanssa. Lukittujen ovien takaa löytyy lisää kysymyksiä. Aalollakin on Johannekselle vielä muutama yllätys luvassa ja ullakon naakkat tuntuvat muuttuvan aina vain levottomammiksi.

Minun Johannekseni. Riippakiveni. Taakkani. Uskon, että hänen sydämensä pysähtyy. Veri seisahtuu suoniin, kun hän viimein näkee kasvoni. 
Tätä hän on odottanut kuusi vuotta.
"Hei Johannes!" sanon. Hän ei kykene vastaamaan. Sekunnit kuluvat. 
"Aalo", hän huokaisee lopulta. Olen vähällä nauraa. Haluan koskea häneen - ehkä hän ei todella ole siinä, minun ovellani, toisella mantereella, toisessa ajassa. Vuodet ovat kuluneet, mantereet vaihtuneet. En olisi uskonut, että näin kävisi. Vuosia sitten en olisi halunnut näin käyvän. 

Korppinaiset on itsenäinen jatko-osa, jopa niin itsenäinen, että edellisen osan tapahtumiin viitataan hyvin vähän. Tämä kenties siksi, että kirjat ovat ilmestyneet eri kustantamoilta. Myös kirjojen tunnelmassa on selvä ero: edellisen kirjan väkivaltainen painajaismaisuus on muuttunut pölyiseksi unenomaisuudeksi. Siinä missä Yö ei saa tulla haki inspiraatiota E.T.A. Hoffmanilta, löytää Korppinaiset esikuvansa Edgar Allan Poesta.

Kirja alkaa hitaasti, kun Johannes saapuu lapsuutensa maisemiin ja viettää paljon aikaa yksin talolla. Etenin itsekin ensimmäiset sata sivua selvästi hitaammin, kunnes Aalo tulee tarinaan ja tuo kiehtovalla kertojanäkökulmallaan tarinaan taas virtaa. Kerronnan pahaenteinen pysähtyneisyys mukailee esikuvana käytettyä Poeta ja luo uhan tuntua.

Minun oli vaikea suhteuttaa tämän kirjan Johannesta edellisen osan Johannekseen. Johanneksen henkilöhistoria on aika inhottava, ja hän tuntuu kernaasti unohtaneen kaiken tässä osassa, jotta voisi aloittaa Aalon kanssa alusta. Luen mielelläni inhottaviakin hahmoja, mutta Johannes ei yksinkertaisesti ole kauhean mielenkiintoinen hahmo. Hänen hajoava todellisuutensa loi hyvää jännitettä edellisessä osassa, mutta tämän kirjan kohdalla hahmolla ei ole varsinaista hätää oikein missään vaiheessa. Minun oli vaikea välittää siitä, mitä hänelle tapahtuu, kun hahmo pääsee niin vähällä aiempien tekojensa kanssa.

Ymmärsin, mikä minua valvotti: Pelkäsin, ettei Aalo riittäisi valaisemaan taloa. Ettei meidän rakkautemme olisi mitään sen pimeyden rinnalla, mitä taloon oli varastoitu. Talossa oli kuoltu, siellä olivat kuolleet niin isäni kuin isoisäni. Isoäitini oli sairastanut siellä iäisyyden. Nyt talon ullakolla eli valtava määrä naakkoja. 
Talo, jossa kuoltiin ja jossa oli pikimustia lintuja, ei ollut mikään kepeänkaunis ja romanttinen lemmenpesä. Sellainen talo oli kuoleman ja unohduksen talo, ja silti minä kuvittelin voivani tuoda Aalon sinne. Aalo saisi nauraa ja hymyillä koko loppuelämänsä, jotta varjot pysyisivät loitolla. 
Avasin turhautuneena silmäni, ja juuri silloin jokin välähti ikkunassa. Varjo peitti hetkeksi ulkoa tulevan valon ja katosi sitten. Tuijotin ikkunaa silmää räpäyttämättä. Ikkuna tuntui katsovan takaisin. Mutta mitään ei enää tapahtunut. Nousin hitaasti istumaan, pelko jyskytti ohimoillani. Painoin sormet korvilleni, mutta jyskytys ei vaiennut. Yritin puhua itselleni järkeä. Lintu oli lentänyt ikkunan ohi, varjo oli varmasti ollut lintu. Pelkkä lintu. Yksi niistä. Ullakon seinänvierustoille pakkautuneet naakat, niiden sinisinä hohtavat silmät. Ne olisi pakko saada lähtemään. 

Oli vaikea saada otetta myöskään Aalon ja Johanneksen suhteesta, joka esitettiin hyvin erilaisessa valossa edellisessä kirjassa. Aalokin myöntää, ettei heidän tarinassaan ole ulkopuoliselle logiikkaa, vaan heidän tarinansa on "ainoa mahdollinen tarina". Logiikka ei tietenkään ole tarinalle pakollista, mutta jos sitä ei ole, tulisi sen puute paikata voimakkaalla tunteella. En vain saanut näihin hahmoihin myöskään tunnepohjaa. Johanneksen pakkomielle on olemassa, Aalo palaa hänen luokseen. Nämä asiat vain ovat, ne tapahtuvat kuin lintujen muutto, väistämättöminä.

Mikä on aika ikävää, sillä suurin osa edellisestä kirjasta pohjautui näiden hahmojen väliseen ristiriitaan. Tuntuu, että aiempi konflikti on vain lakaistu maton alle selittämättä miksi.

Aalo on kuitenkin kertojana raikas tuulenvire Johanneksen rinnalla. On kuin Raevaara saisi Aalon kautta irrotella kielellä, kiusata lukijaa, houkutella. Harmi, että Aalon lukuja on niin vähän. Suurin osa kerronnasta keskittyy Johannekseen ja hänen sukunsa salaisuuksien selvittämiseen.

Sivuhahmoihin ei saa kauheasti kontaktia, he ovat olemassa lähinnä vain antaakseen Johannekselle lisätietoa. Tarinan jännite on selvästi levollisempi kuin aiemman osan, mutta salaisuus sai minut lukemaan kirjan loppuun. Varsinaisia kauhuelementtejä kyllä on, mutta ne tuntuvat kosmeettisemmilta. Tämä ei ole niinkään kauhutarina kuin goottilaista draamaa. Kirjaa ei siis kannata lähestyä hengästyttävien kauhukuvien toivossa, ellei sitten pelkää lintuja kuollakseen.

Olen varma, että sisälläni on lintu. Siksi hengittäminen on vaikeaa. Kun vedän ilmaa sisään, lintu nostaa siipensä ylös ja ne osuvat kurkunpäähäni saakka. Henkitorvi tukkeutuu ja sulat kutittavat kitalakea. Uloshengittäminen on helpompaa, silloin lintu taittaa siipensä kiinni. Lintu on suuri; se täyttää minut kokonaan.
Olen yrittänyt kertoa Eevalle, mutta hän ei ymmärrä sanojani. Jättää ehkä tarkoituksella ymmärtämättä. Yskin ja osoitan rintakehääni. Hän puhuu vain sydämestä.
Aivan kuin tässä olisi kyse sydämestä, vaikka kyse on linnuista.

Olen Poe-fani, joten ilahduin siitä, että Raevaara käyttää kirjailijan tuotantoa intertekstuaalisissa viitteissään. Kirjassa käydään Poen kotitalolla, lausutaan Korppia ja luetaan novelleja Ligeia ja Totuus M. Valdemarin tapauksesta. Kenties lukija, joka ei niin tunne Poeta, innostuisi näistä kuitenkin enemmän. Minusta viittaukset tuntuivat loppua kohti aika irrallisilta. En tiedä, pidin enemmän edellisen kirjan minimalistisesta intertekstuaalisuudesta kuin siitä, että Poeta lainattiin sivutolkulla. 

Kirja ei tunnu huipentuvan oikein missään vaiheessa kunnon kliimaksiin. Menneisyyden salaisuudet ovat lopun perin aika yksinkertaisia selityksiltään, eikä niihin liity voimakasta tunnelatausta. Osa loppuratkaisusta jäi oudosti avonaiseksi. Minulle tuli olo, että näiden hahmojen tarina jatkuisi kenties vielä kolmanteen kirjaan, mikä on harmi, sillä olisin toivonut konkreettisempia ratkaisuja jo tässä kirjassa. Viihdyin kuitenkin kirjan parissa, vaikka se ei ihan täyttänyt odotuksiani.

Kaikenkaikkiaan Korppinaiset on tyylikäs ja hyvin kirjoitettu tarina Edgar Allan Poen hengessä, joka  jäi minulle hieman etäiseksi kertojaratkaisun ja henkilökemioiden vuoksi. Kirja löytää varmasti lukijansa, mutta minulle salaperäisempi ja hyytävämpi Yö ei saa tulla jäi mielekkäämmäksi lukukokemukseksi.

4 kommenttia:

  1. Annoin sinulle haasteen: http://todellavaiheessa.blogspot.fi/2016/05/haaste-unpopular-bookish-opinions.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Reagoin hieman viiveellä. XD

      Poista
  2. Yö ei saa tulla ihastutti minua. En ollut varautunut sen jatkumiseen. Tämän loppu olisi voinut olla erilainen, mutta pidin näinkin. Pidän tunnelmasta, joka Raevaara saa kirjoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnelmoijana Raevaara on kyllä erittäin taitava. Kenties kokemani irrallisuus ratkeaa mahdollisella kolmannella osalla?

      Poista