sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Pölyä

Onko yhä kirjoittaja jos ei kirjoita?

On jotenkin pölyinen olo, kuin olisin kone, joka vain pysähtyi kuukausi sitten. Oudoin on se tunne, ettei oikeastaan tee mieli kirjoittaa, eikä se ahdista. Sanojen nautinto silloinkin, kun itsensä pakottaa niiden äärelle, on pitänyt minut liikkeessä pitkään. Halu kirjoittaa tuntuu sammuneen.

Kun ajattelenkin käsikirjoitustani ja sitä, että en ole vielä aloittanut editointia, en tunne yhtään mitään. Kun ajattelen tulevia projekteja, en tunne mitään. Poikkeuksena suunnitteluasteella oleva yhteisprojekti toisen kirjoittajan kanssa. Senkään kirjoittamista en halua vielä aloittaa - etten pettyisi.

Tunnistan jotenkin etäisesti, että on tärkeää ryhtyä taas töihin, mutta en ryhdy. En yksinkertaisesti pysty. Olen väsynyt.

Onneksi on yhä proosa ja runot. Voin maistaa niissä kadottamani ilon, saan uppoutua tarinaan ja sanoihin. Lukiessa on kevyt olo, hengitys kulkee. Taitaa tulla pitkä kesä.

17 kommenttia:

  1. Hei! Nyt on kevät, sitä se on. Sitä sen täytyy olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotain kummallista kevätauringossa kyllä on. Samalla tavoin kuin marraspimeydessä. Ehkä on ihan tervettä olla välillä pausella, kirjoittaminen on aika kokonaisvaltainen osa minua noin muuten. :)

      Poista
  2. Etäisesti tunnistan tässä postauksessa jotain, mitä itse käyn läpi juuri nyt. Pääsykoestressi, pettymykset ynnä muut syövät intoa ja oikeastaan - todellakin - väsyttävät. Olen jo tovin puskenut pakolla kivimuurin läpi, lohkareita on irronnut, mutta pää iskeytyy vain kovempaa seinään. Ja väsymys vain pahenee. Jos vaikka kesä antaisi energiaa molemmille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan joskus jonkun kirjailijan sanoneen, että vaikeina aikoina hän kirjoittaa kevyttä ja kevyinä aikoina rankempaa. Minä en oikeastaan osaa kirjoittaa kevyttä, joten kirjoittamisesta ei juuri nyt ole pakopaikaksi ankeudelta. Pakopaikka on siis etsittävä muualta.

      Pääsykokeet ja hylsyt ovat raskaita ja kirjoittaminen vie monilta vuosia elämästä ennen läpimurtoja. Muista että olet kuitenkin pidemmällä kuin useimmat. Hektisessä ristipaineessa on helppo unohtaa, että kirjoittaminen on aika hidasta puuhaa.

      Tsemppiä haasteisiin! :)

      Poista
    2. Kiitos tsempeistä ja samat toki takaisin! Onnistumme vielä :)

      Poista
  3. Toivottavasti saat pian kirjoittamisen ilon takaisin. Mutta ei sitä voi pakottaa. Väsymykselle ei voi mitään, jos se iskee. Sitten on levättävä. Ei se tee sinusta yhtään vähempää kirjoittajaa. Minustakin kevät on rankkaa aikaa, ehkä se on verottanut voimavarojasi? Kaikki tämä valonmäärän vaihtelu ei taida olla ihmiselle sopivaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taidan olla aika valoherkkä, ja siihen kun vielä lisää kuumuuden, menevät iltapäivät herkästi toipumiseen valoisuudesta. Saatat siis olla jäljillä. Onneksi kotona saa telkeytyä pimeään huoneeseen silloin, kun haluaa. Ja saapahan keskittyä ihaniin kirjoihin.

      Poista
  4. Sama juttu täällä. Aikaa olisi, mutta editointi ei vain etene. Kun mietin aloittamista, tulee mieleen yksi jo korjattu kohtaus, joka ei vaan toimi ja sitten katoaakin jotenkin fiilis ja haluaa luovuttaa. Josko sitä huomenna jatkaisi...

    Jännä juttu, että viime keväänä oli sama homma...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiettyyn pisteeseen asti kirjoittamisesta kyllä tarvitsee välillä taukoja, jotta saa mielessään työstettyä ongelmia ja jumituskohtia, jotka eivät pakottamalla etene. Tällä viikolla ajatukset ovat näemmä jo hakeutuneet kohti käsistä.

      Jospa tähän valoisuuteen ja lämpöön vielä tottuisi?

      Poista
  5. Kyllä olet, kirjoitustaukoja tulee toisinaan. Joskus lyhyempiä, joskus pidempiä. Pohdin tuota kysymystä itsekin vähän väliä silloin, kun olen ollut vuosiakin kirjoittamatta muuta kuin joskus rivin sinne ja toisen tänne. Mutta niin ällöromanttiselta kuin se kuulostaakin, niin ihminen sisällään nimeää itsensä ja jos kirjoittajaksi itsesi tunnet, niin silloin myös olet. Eikä ole mikään synti olla välillä olemattakin, eihän? Itse asiassa se on mielestäni jopa lohduttava ajatus. On mukavaa olla välillä ilman määritelmiä. Se poistaa paineet ja antaa olla sellainen kuin on, ilman odotuksia. Ja nimen poisto ei kuitenkaan poista kykyjä, taipumuksia tai viettejä. Eli lomailehan rauhassa, tarinat odottavat kyllä, kun olet siihen valmis - on se sitten tunnin päästä, kuukauden päästä tai ensi vuonna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuo, että nimityksellä on lopun perin aika vähän merkitystä. Kirjoittaminen tapahtuu välillä yhtä paljon ajatuksissa kuin paperilla. Jospa siis työstänkin alitajuntaisesti jotain ongelmaa, jota en vain täysin hahmota?

      Ja on kieltämättä lohduttavaa laittaa kirjoittaminen välillä tauolle, etenkin kun tuppaan määrittelemään itseäni aika paljon sen kautta. Olen kuitenkin paljon muutakin kuin kirjoittaja. :)

      Poista
  6. Moikka! Olen seurannut blogiasi jo pitkän aikaa ja muutamia kertoja olen ajatellut kommentoida, mutta olen aina jättänyt sen kuitenkin tekemättä. Tällä kertaa kolahti vain niin lujaa että nyt tahdoin kirjoittaa vastauksen.

    Kun aloitin blogisi lukemisen (silloin joskus pari vuotta sitten), olin varma että kirjoittaminen tulisi aina olemaan minulle elämässäni yksi tärkeimmistä asioista. Kirjoitin paljon. Halusin kirjoittaa kirjan ja tein töitä sen eteen. Loppuun en päässyt yhdenkään kohdalla. Aloitin aina alusta ja kirjoitin uudestaan. Toista tarinaa, samaa tarinaa, uutta tarinaa. Lopulta yhden kohdalla tunsin osuneeni vihdoin kultasuoneen ja aloin kirjoittaa tarinaa josta ajattelin: tämä se on.

    Minä kirjoitin ja taistelin sen kanssa. Pidin siitä hirveästi ja inhosin sitä. Minulla oli paljon tekstiä kasassa, paljon inspiroivia ja jännittäviä suunnitelmia ja paljon vielä tekemättäkin. Ja sitten puoli vuotta sitten minä en enää halunnut kirjoittaa.

    Halu kijroittaa oli kerta kaikkiaan poissa. Tiesin kyllä että kirjoittamatta ei tarinani koskaan tulisi valmiiksi. Rakastin sitä tarinaa ja rakastin kieltä joka vihdoin kulki juuri niin kuin halusin. Mutta minulla ei ollut enää tarvetta jatkaa eteenpäin. Yritin pakottaa itseni kirjoittamaan, mutten enää tahtonut. Lopulta vain annoin itseni lopettaa. Vaikka olin surullinen, olin myös aivan vapaa.

    On ollut hyvä olla ilman kirjoittamista ja erityisesti ilman sitä tunnetta että jokainen vapaallaolon hetki on tuhlattua aikaa. Minun on kyllä ikävä sitä vahvaa tunnetta kirjoittamisesta, tarinoiden luomisesta ja selkeästä tavoiteltavasta unelmasta, mutta samalla minun on parempi olla. On hyvä olla vapaa.

    Pohdintasi kuulostivat hyvin tutuilta ja tunne pölyyntyvästä koneesta oli täydellisesti sanoitettu ajatus. Samoin minusta tuntuu että tarinani pölyyntyy, vaikka samalla tutut hahmot pyörivät yhä mielessäni. Olen miettinyt paljon myös esittämääsi kysymystä. Olenko minä vielä kirjoittaja? Jos en enää ikinä kirjoita, jos en edes tahdo kirjoittaa, olenko minä ollut sitä ja olenko minä sitä vielä? Hassua miten jokin joka määritti minua niin paljon ja oli niin tärkeää, olikin yhtäkkiä helppo päästää pois.

    Hiljaa mielessäni minä silti vielä odotan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, no nyt tulikin ihan palopuhe kaikkien kommentoimatta jääneiden vuosien edestäkin. :D

      Poista
    2. Kirjoittajilla on varmasti erilaisia tapoja suhtautua omaan kirjoittamiseen. Joillain se on itseä syvästi määrittelevää toimintaa, toisilla se voi olla elämänvaihekin, josta on mahdollista päästää irti. Onnistumisia ja takaiskuja on kaikilla, kuten myös inhon tunnetta ja rakkautta.

      Minä en kuitenkaan ole koskaan ajatellut, että kirjoittaminen olisi tuhlattua aikaa. Vaikka teksti jäisi vain muistikirjaan, vaikka se olisi tasoltaan heikkoa, vaikka kyseessä olisi omaksi iloksi kirjoitettu fanfikki. En yksinkertaisesti voi ajatella noin asiasta, joka tuottaa minulle suurta iloa.

      Minusta tuntuu välillä, että nykyisin arvotetaan asioita liikaa niiden tuottavuuden kannalta. Kirjoittaminen ei sovi sellaiseen ajattelumaailmaan, mikä on osasyy siihen, että se on minulle tärkeää. Lähes kaikki muu tekeminen on helppo laittaa mittariin ja tehdä siitä yksinkertaistettuja johtopäätöksiä. Saatan joskus harmitella sitä, että kirjoittaminen on syönyt aikaa, jota olisin tarvinnut johonkin muuhun, mutta en toivo, että olisin jättänyt kirjoittamatta.

      Oletko miettinyt miksi kirjoittamisen lopettamisesta tuli vapauden tunne? Johtuiko se kirjoittamiselle asettamistasi paineista tai ulkoisista tavoitteista?

      Olen itse pyrkinyt ajattelemaan kirjoittamista laajempana asiana kuin vain julkaisun välineenä, ja olen huomannut olevani tyytyväisempi tekemiseeni näin. Miksi kaiken kirjoittamisen pitäisi olla "hyödyllistä"? Miksi sillä pitäisi saavuttaa jotain? Eikö riitä, että kirjoittaminen tekee onnelliseksi, iloiseksi, uteliaaksi, surulliseksi jne.?

      Olen kohdannut kirjoituskursseilla usein ihmisiä, jotka ovat jättäneet kirjoittamisen vuosikausiksi ja palanneet sitten sen ääreen hiljalleen, opetelleet taas löytämään sanat. Syitä eroon on ollut monia, mutta kirjoittamisen uudelleenlöytämisen riemu on ollut heillä aina sama. Vaikka kirjoitetut sanat olisivat vain omia tuntoja, lepohetkiä arjesta tai päiväkirjamaisia huomioita.

      En jotenkin osaa yhdistää kirjoittamisen merkitystä siihen, että sillä pitäisi tehdä pitkiä fiktiivisiä tarinoita. Ja kun mietin itse esittämääni kysymystä, päädyn aika yksinkertaiseen johtopäätökseen:

      Jos kirjoittaa vaikka ei tarvitse, kirjoittaa edes muutaman lauseen, edes itselleen, silloin on kirjoittaja. Kirjoittaja on minulle ihminen, jolla on tarve sanoittaa tätä maailmaa, ja sillä ei ole mitään tekemistä julkaisun kanssa.

      Pitkä palopuhe tuli siis minullekin. Kiitos kommentistasi, haastoit minut ajattelemaan!

      Minullakin on ollut pitkiä aikoja (lähinnä opiskellessa), kun en kirjoittanut. Blogin alkaessa kielellinen osaamiseni oli pahasti näivettynyt. Kirjoitin siitä huolimatta.

      Ehkä lopettaminen on tässä tilanteessa sinulle oikea ratkaisu, ehkä se jää pysyväksi. Ei kannata katsoa kirjoittamista liiaksi saavutusten valossa, vaan arvostaa niitä ontoiltakin tuntuvia sanoja. Kirjoittamiselle on monta kanavaa ja ilmenemismuotoa, ehkä joku toinen onkin enemmän omasi?

      Poista
    3. Kiitos perinpohjaisesta vastauksesta! :)

      Tarkoitin tuolla ajan tuhlaamisen tunteella sitä, että jos vapaa-ajallani tein jotain muuta kuin kirjoitin, niin tunsin huonoa omaatuntoa siitä että käytin kirjoittamiselle otollista aikaa johonkin turhanpäiväiseen. Itse kirjoittamista en pitänyt ikinä turhana ja olen valtavan iloinen ja kiitollinen että olen aina kirjoittanut lisää ja harjaantunut pikku hiljaa kirjoittajana. Jo pelkästään opiskeluissa se helpottaa elämää kovasti kun tehtäviä tehdessä ei tarvitse keskittyä kuin vastausten löytämiseen, ei niinkään siihen kuinka ne saa muotoiltua.

      Hassua on myös, että itse asiassa julkaisemisellakaan ei ollut minulle niin paljon merkitystä, olennaisempaa tuntui olevan se että saisin kokonaisen tarinan kasaan ihan itselleni. Halusin ehkä todistaa että pystyisin siihen. Totta kai julkaiseminen oli myös yksi ajatuksista kirjoittamisen takana, mutta se tuli aina vasta tarinan kertomisen tarpeen jälkeen.

      Minulle kirjoittaminen itsessään on sekä tärkeää että toissijaista. Kirjoittaessani pelkästä kirjoittamisen ilosta sanat sokkeloivat minne haluavat eikä siinä mitä ne sanovat ole juuri mitään järkeä. Tärkeintä on se miltä sanat kuulostavat ja tuntuvat. Pidän tuosta tavasta ja kirjoitan yhä välillä huvikseni noin, mutta se mitä jotenkin olen oppinut itseni kohdalla kutsumaan "varsinaiseksi" kirjoittamiseksi on nimenomaan tarinoiden kirjoittamista. Ja siinä, niin nurinkurista kuin se onkin, itse kirjoittamisen merkitys hupenee. Tarinoiden kertomisen tarve tuntuu silloin olevan paljon merkityksellisempi kuin se, kuinka tarina tulee kerrotuksi, eli onko se tekstiä vai jotain ihan muuta.

      Pohdin kysymystäsi tuosta miksi lopettaminen sai minut tuntemaan oloni vapaaksi. Kysymys oli hyvä ja sai minut pohtimaan kunnolla.

      En oikein löydä suoraa vastausta. Luulen että osasyynä oli juurikin itselleni asettamat paineet, tavoitteet ja toiveet, jotka eivät sitten toteutuneetkaan. Halusin niin nähdä mihin se tarina jota työstin olisi johtanut, halusin vihdoin nähdä sen valmiina, mutta en saanut sitä etenemään. Kirjoittaminen ei vain tehnyt minua enää onnelliseksi, iloiseksi, uteliaaksi, eikä oikein surulliseksikaan. Olin loppuun asti väsynyt koko puuhaan. Ehkä se johtui pettymyksestä, liian pitkään saman tarinan työstämisestä tai jostain aivan muusta.

      Ehkä olen liikaa niputtanut kirjoittajan ja tarinankertojan saman sanan alle. Tätä kommenttia kirjoittaessani oikeastaan vasta tajusin, että kirjoittaminen ja asioiden kertominen ovat itse asiassa eri asiat. Minulle kirjoittaminen on vain pitkään ollut se ainoa mahdollinen tapa kertoa tarinoita, jolloin käsitteet ovat sulautuneet yhteen. Kirjoittaminen tulee todennäköisesti olemaan minulle aina se tärkeä ja rakkain tapa kertoa tarinoita, mutta tuntuu hyvältä nyt ymmärtää että voin myös kertoa tarinoita muilla keinoin ja voin kirjoittaa kertomatta juuri mitään. Ja sitten toivottavasti voin ehkä joskus taas yhdistää nuo: keinon ja tarkoituksen. Sillä toisaalta minusta yhä tuntuu että kirjoittaminen on juuri se minun tapani kertoa tarinoita kaikista vahvimmin. Ehkä juuri siksi minusta tuntui niin surulliselta päästää irti tarinani kirjoittamisesta, vaikka sainkin samalla vihdoin olla vapaa. Tarinat ja niiden luominen, jotka määrittävät ison osan minua, olivat sulautuneet niin tiiviisti yhteen kirjoittamisen kanssa, että kun päästin irti toisesta, tuntui että menettäisin toisenkin. Loppujen lopuksi en ole varma halusinko menettää kumpaakaan.

      Voi miten hyvä oli pohtia näitä asioita! Joten kiitos vielä vastauksestasi ja kysymyksistäsi joita esitit. Toivottavasti oma kirjoittamisfiiliksesi löytyy taas pian ja sitä odotellessasi sinulla on hauskaa ihan muiden hommien parissa. Ja tosiaan, onneksi lukeminen on edelleen mahdollista ja yhtä ihanaa kuin ennenkin. :)

      Poista
  7. Toivottavasti väsymys alkaa hellittää, sitten voikin miettiä, miten koneen saisi käyntiin. Miten olisi jotain hauskaa ja lyhyttä, ei paineita? Raapale tai pari, tai tämän viikon terribleminds.com flash fiction -haaste? (Se on aika hysteerinen, hahmot saa theyfightcrime.net sivulta, ja sitten kirjoitetaan lyhyt kohtaus.) Esimerkiksi:
    "He's a paraplegic scientist from the land time forgot. She's a disco-crazy unemployed mountaineer just released from court-ordered rehab. Together, they fight crime!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Chuck Wendigin blogi on minulle tuttu paikka, vaikka en oikein innostu noista kirjoitushaasteista. Lyhyt ja hauska on kuitenkin hyvä neuvo. Huomaan, että ruokahaluni on palaamassa, sillä olen saanut taas eräänlaisia välähdyksiä käsikirjoituksesta, sellaisia runomaisia yksityiskohtia.

      Pitkän tauon jälkeen onkin hyvä aloittaa pienestä. :)

      Poista