tiistai 31. toukokuuta 2016

Haaste: Unpopular Bookish Opinions

Sain Retalta Todella vaiheessa -blogista oheisen haasteen. :)

Säännöt:
1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi.


1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Harry Potter. Ja ennen kuin joudun kivitetyksi, haluan tarkentaa, että en mitenkään vihaa tätä kirjasarjaa, se ei vaan herätä minussa sellaista maagista ihastusta kuin se tuntuu tekevän muille. Olen tainnut lukea 4 Potteria, jonka jälkeen totesin, että on turha kahlata eteenpäin jos lukeminen ei herätä intohimoa. Etenkin kun kirjat menivät koko ajan vaan paksummiksi.

Tässä on ihan kivoja hahmoja, jees juoni, siitä vaan puuttuu "se jokin", joka tekee tarinasta erinomaisen minulle. Objektiivisesti katsottuna ymmärrän, miksi Potter on suuri ilmiö, se vaan ei sovi omaan makuun.  ¯\_(ツ)_/¯


2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Goodreadsin mukaan heikoiten arvioitu suosikkikirjani on Marko Hautalan Torajyvät, josta kyllä olen kuullut useampaan otteeseen "et kai sä siitä tykännyt" kommentteja, joten ehkä se?

Anne Ricelta voisin mainita Kadotettujen kuningattaren, joka teki minuun syvän vaikutuksen aikoinaan. Sittemmin olen huomannut, ettei tästä pidetä yhtä paljon kuin sarjan kahdesta ensimmäisestä kirjasta.

Sitten in Thomas Harrisin Hannibal, johon lähes kaikki sarjan aiempien osien fanit ovat pettyneet. Minusta tämä oli kaikessa hulluudessaan ja pimeydessään todella kiehtova kirja (ostan jopa pahennusta herättäneen loppuratkaisun).


3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

En taida lukea tällä hetkellä kauheasti kolmiodraamoja. Minulla on kuitenkin ikivanha trauma tämän suhteen, nimittäin Anu Holopaisen Kristallien valtakunta. Siinä päähenkilö Sonja tapaa ensin nuoren miehen nimeltä Chai (en muista välttämättä nimeä oikein) ja povasin hahmojen välille romanssia aivan onnessani. 

Ei, tämä sivuhahmo katoaa tarinasta ja Sonja rakastuu ah-niin-ihanaan pahikseen Zadariin ja nämä jatkavat romanssiaan lopputrilogian (muistaakseni Zadar vielä liittyi jotenkin tähän Chain kohtaloon, oliko peräti siihen syypää?).  

No, nuori Vaarna flippasi tästä ihan totaalisesti ja kirjoitti sivutolkulla päiväkirjaraivoa. Ja muistan tämän vielä vuosienkin päästä, vaikka moni muu asia on unohtunut (luin kyllä trilogian loppuun). Onneksi olin liian nuori fanfikeille. O.O'

Taipumus fanittaa epäolennaisia suhteita, jotka eivät koskaan toteudu on lähtöisin siis jo lapsuudestani!


4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Historialliset sotakirjat. Avaan mieltäni pikku hiljaa rankalle realismille, mutta tämä on yhä  tiskirättirealismin ohella minulle hankala paikka, vaikka genren sisällä on varmasti aivan loistavia kirjoja.  


5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Fandom on pilannut monta hahmoa minulle tehokkaasti, kun fanit lähtevät selittämään kaikki hahmon rosot ja väärät valinnat oikeiksi, koska "oikeastihan tää tyyppi on vaan väärinymmärretty!". Tämä tuntuu pätevän etenkin ihkuihin mieshahmoihin, jotka saavat lukijoiden polvet tutisemaan. 

Näitä hahmoja esiintyy kai pääasiassa paranormaalissa fantasiassa, näin nopeasti tulee mieleen vaikkapa Rachel Vincentin Kissojen kesken-sarjan Marc, Annukka Salaman Faunoidi-kirjojen Rufus tai Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse-kirjojen Bill, Julie Kagawan Rautakuninkaan Ash ja tietenkin Suzanne Collinsin Nälkäpelin Gale. 

Yritän kuitenkin päästä eroon tehdasasetuksistani ja antaa hahmoille aina mahdollisuuden todistaa, että he eivät ole sitä alfaurosporukkaa, jonka kaikki temput tulisi sietää vain siksi, että he ovat rikkaita, komeita, pitkiä ja ihania.


6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

Douglas Adams. Brittihuumori ei noin yleisestikään pure minuun ja Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille oli jotenkin vaan... no se vaan oli. En tiedä, pyörittelin lähinnä silmiäni sen hauskoille kohdille. Ikävä tehdä yhden kirjan pohjalta näin suuri johtopäätös, mutta en ole ajatellut lukea Adamsia enempää. 

Alexandre Dumasin Kolme muskettisoturia oli myös kirjamuodossa jotenkin... kauhea? En tiedä, kuuntelin sitä äänikirjana ja halusin viskata kaikki hahmot alas parvekkeelta. O.O'

Timo K. Mukalta olen joskus lukenut Maa on syntinen laulu ja inhosin kirjaa todella paljon, mutta hänen kohdallaan luulen yrittäväni vielä uudelleen. Saan todennäköisesti kirjailijan kielestä ja tematiikasta enemmän irti hieman vanhempana. 


7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu, jota olen joskus aloittanut, mutta todennut sen muistuttavan proosaltaan liiaksi Sormusten Herraa. Minua vaivasi tässä monen hahmon nuori ikä, esim. Danyn pakkoavioliitto Khal Drogon kanssa. Olen katsonut TV-sarjaa muutaman kauden, mutta lopetin senkin, kun kyllästyin shokkikuolemiin, seksuaaliseen väkivaltaan ja "hei minne me voitais laittaa tissit!" alastomuuteen. 

Tässä on vähän sama kuin Potterin kanssa: kokeilin ja tajusin, että sarja ei ole makuuni. Ymmärrän kuitenkin, miksi se kiinnostaa muita ja miksi se on niin suuri ilmiö. 


8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Taru Sormusten Herrasta on hieno tarina ja Tolkien on luonut hienon maailman, mutta trilogia on kuolettavan hidas, eikä Tolkienin proosa ole mitenkään erikoista. Saattaa toki olla, että minulla on  tästä niin vahva lapsuustrauma, että en vain sen yli aikuisiälläkään. Siskoni nimittäin luki näitä minulle, kun olin lapsi. Koko perheeni fanittaa sarjaa. Minä pidän elokuvista, kirjoja en halua lukea uudelleen (luin ne viimeksi teini-ikäisenä). 

Haluaisin myös vastata tähän Dyyni, sillä fanitan David Lynchin omituista ja keskeneräistä elokuvaa, joka floppasi ilmestyessään. Kirjatrilogia on kirjoitettu aika kuivasti, vaikka siinäkin on hyvä juoni ja upea maailma, joten saan leffasta yksinkertaisesti enemmän irti emotionaalisesti. En kuitenkaan tiedä voinko sanoa leffaa hyvällä omallatunnolla hyväksi elokuvaksi. Tämä on sellainen selittämätön kiintymissuhde asiaan, jonka tajuaa epätäydelliseksi. XD


Välitän haasteen edelleen Beelle, huhtikuulle ja Afenille

torstai 19. toukokuuta 2016

Tiina Raevaara - Korppinaiset

Luin viime syksynä Raevaaran kirjan Yö ei saa tulla, joka oli hyytävä urbaanikauhutarina. Raevaara julkaisikin nyt keväällä kirjalle itsenäisen jatko-osan, jonka ostin aikalailla samantien. Halusin tietää miten tarina jatkuu.

Tiina Raevaara, 2016, Like, oma ostos

Johannes palaa maalle, isovanhempiensa kotitaloon, jonka hän aikoo kunnostaa kodiksi hänelle ja  Aalolle, kadotetulle mielitietylleen. Ränsistynyt ja naakkojen valtaama talo palauttaa Johanneksen mieleen menneisyyden, josta hänen äitinsä ei halua puhua: isän oudon kuoleman ja isoisän ja isoäidin pakonomaisen kiintymyksen taloon.

Johannes ryhtyy tutkimaan menneisyyttä yhdessä talossa asuvan vuokralaisen, Jaakon, kanssa. Lukittujen ovien takaa löytyy lisää kysymyksiä. Aalollakin on Johannekselle vielä muutama yllätys luvassa ja ullakon naakkat tuntuvat muuttuvan aina vain levottomammiksi.

Minun Johannekseni. Riippakiveni. Taakkani. Uskon, että hänen sydämensä pysähtyy. Veri seisahtuu suoniin, kun hän viimein näkee kasvoni. 
Tätä hän on odottanut kuusi vuotta.
"Hei Johannes!" sanon. Hän ei kykene vastaamaan. Sekunnit kuluvat. 
"Aalo", hän huokaisee lopulta. Olen vähällä nauraa. Haluan koskea häneen - ehkä hän ei todella ole siinä, minun ovellani, toisella mantereella, toisessa ajassa. Vuodet ovat kuluneet, mantereet vaihtuneet. En olisi uskonut, että näin kävisi. Vuosia sitten en olisi halunnut näin käyvän. 

Korppinaiset on itsenäinen jatko-osa, jopa niin itsenäinen, että edellisen osan tapahtumiin viitataan hyvin vähän. Tämä kenties siksi, että kirjat ovat ilmestyneet eri kustantamoilta. Myös kirjojen tunnelmassa on selvä ero: edellisen kirjan väkivaltainen painajaismaisuus on muuttunut pölyiseksi unenomaisuudeksi. Siinä missä Yö ei saa tulla haki inspiraatiota E.T.A. Hoffmanilta, löytää Korppinaiset esikuvansa Edgar Allan Poesta.

Kirja alkaa hitaasti, kun Johannes saapuu lapsuutensa maisemiin ja viettää paljon aikaa yksin talolla. Etenin itsekin ensimmäiset sata sivua selvästi hitaammin, kunnes Aalo tulee tarinaan ja tuo kiehtovalla kertojanäkökulmallaan tarinaan taas virtaa. Kerronnan pahaenteinen pysähtyneisyys mukailee esikuvana käytettyä Poeta ja luo uhan tuntua.

Minun oli vaikea suhteuttaa tämän kirjan Johannesta edellisen osan Johannekseen. Johanneksen henkilöhistoria on aika inhottava, ja hän tuntuu kernaasti unohtaneen kaiken tässä osassa, jotta voisi aloittaa Aalon kanssa alusta. Luen mielelläni inhottaviakin hahmoja, mutta Johannes ei yksinkertaisesti ole kauhean mielenkiintoinen hahmo. Hänen hajoava todellisuutensa loi hyvää jännitettä edellisessä osassa, mutta tämän kirjan kohdalla hahmolla ei ole varsinaista hätää oikein missään vaiheessa. Minun oli vaikea välittää siitä, mitä hänelle tapahtuu, kun hahmo pääsee niin vähällä aiempien tekojensa kanssa.

Ymmärsin, mikä minua valvotti: Pelkäsin, ettei Aalo riittäisi valaisemaan taloa. Ettei meidän rakkautemme olisi mitään sen pimeyden rinnalla, mitä taloon oli varastoitu. Talossa oli kuoltu, siellä olivat kuolleet niin isäni kuin isoisäni. Isoäitini oli sairastanut siellä iäisyyden. Nyt talon ullakolla eli valtava määrä naakkoja. 
Talo, jossa kuoltiin ja jossa oli pikimustia lintuja, ei ollut mikään kepeänkaunis ja romanttinen lemmenpesä. Sellainen talo oli kuoleman ja unohduksen talo, ja silti minä kuvittelin voivani tuoda Aalon sinne. Aalo saisi nauraa ja hymyillä koko loppuelämänsä, jotta varjot pysyisivät loitolla. 
Avasin turhautuneena silmäni, ja juuri silloin jokin välähti ikkunassa. Varjo peitti hetkeksi ulkoa tulevan valon ja katosi sitten. Tuijotin ikkunaa silmää räpäyttämättä. Ikkuna tuntui katsovan takaisin. Mutta mitään ei enää tapahtunut. Nousin hitaasti istumaan, pelko jyskytti ohimoillani. Painoin sormet korvilleni, mutta jyskytys ei vaiennut. Yritin puhua itselleni järkeä. Lintu oli lentänyt ikkunan ohi, varjo oli varmasti ollut lintu. Pelkkä lintu. Yksi niistä. Ullakon seinänvierustoille pakkautuneet naakat, niiden sinisinä hohtavat silmät. Ne olisi pakko saada lähtemään. 

Oli vaikea saada otetta myöskään Aalon ja Johanneksen suhteesta, joka esitettiin hyvin erilaisessa valossa edellisessä kirjassa. Aalokin myöntää, ettei heidän tarinassaan ole ulkopuoliselle logiikkaa, vaan heidän tarinansa on "ainoa mahdollinen tarina". Logiikka ei tietenkään ole tarinalle pakollista, mutta jos sitä ei ole, tulisi sen puute paikata voimakkaalla tunteella. En vain saanut näihin hahmoihin myöskään tunnepohjaa. Johanneksen pakkomielle on olemassa, Aalo palaa hänen luokseen. Nämä asiat vain ovat, ne tapahtuvat kuin lintujen muutto, väistämättöminä.

Mikä on aika ikävää, sillä suurin osa edellisestä kirjasta pohjautui näiden hahmojen väliseen ristiriitaan. Tuntuu, että aiempi konflikti on vain lakaistu maton alle selittämättä miksi.

Aalo on kuitenkin kertojana raikas tuulenvire Johanneksen rinnalla. On kuin Raevaara saisi Aalon kautta irrotella kielellä, kiusata lukijaa, houkutella. Harmi, että Aalon lukuja on niin vähän. Suurin osa kerronnasta keskittyy Johannekseen ja hänen sukunsa salaisuuksien selvittämiseen.

Sivuhahmoihin ei saa kauheasti kontaktia, he ovat olemassa lähinnä vain antaakseen Johannekselle lisätietoa. Tarinan jännite on selvästi levollisempi kuin aiemman osan, mutta salaisuus sai minut lukemaan kirjan loppuun. Varsinaisia kauhuelementtejä kyllä on, mutta ne tuntuvat kosmeettisemmilta. Tämä ei ole niinkään kauhutarina kuin goottilaista draamaa. Kirjaa ei siis kannata lähestyä hengästyttävien kauhukuvien toivossa, ellei sitten pelkää lintuja kuollakseen.

Olen varma, että sisälläni on lintu. Siksi hengittäminen on vaikeaa. Kun vedän ilmaa sisään, lintu nostaa siipensä ylös ja ne osuvat kurkunpäähäni saakka. Henkitorvi tukkeutuu ja sulat kutittavat kitalakea. Uloshengittäminen on helpompaa, silloin lintu taittaa siipensä kiinni. Lintu on suuri; se täyttää minut kokonaan.
Olen yrittänyt kertoa Eevalle, mutta hän ei ymmärrä sanojani. Jättää ehkä tarkoituksella ymmärtämättä. Yskin ja osoitan rintakehääni. Hän puhuu vain sydämestä.
Aivan kuin tässä olisi kyse sydämestä, vaikka kyse on linnuista.

Olen Poe-fani, joten ilahduin siitä, että Raevaara käyttää kirjailijan tuotantoa intertekstuaalisissa viitteissään. Kirjassa käydään Poen kotitalolla, lausutaan Korppia ja luetaan novelleja Ligeia ja Totuus M. Valdemarin tapauksesta. Kenties lukija, joka ei niin tunne Poeta, innostuisi näistä kuitenkin enemmän. Minusta viittaukset tuntuivat loppua kohti aika irrallisilta. En tiedä, pidin enemmän edellisen kirjan minimalistisesta intertekstuaalisuudesta kuin siitä, että Poeta lainattiin sivutolkulla. 

Kirja ei tunnu huipentuvan oikein missään vaiheessa kunnon kliimaksiin. Menneisyyden salaisuudet ovat lopun perin aika yksinkertaisia selityksiltään, eikä niihin liity voimakasta tunnelatausta. Osa loppuratkaisusta jäi oudosti avonaiseksi. Minulle tuli olo, että näiden hahmojen tarina jatkuisi kenties vielä kolmanteen kirjaan, mikä on harmi, sillä olisin toivonut konkreettisempia ratkaisuja jo tässä kirjassa. Viihdyin kuitenkin kirjan parissa, vaikka se ei ihan täyttänyt odotuksiani.

Kaikenkaikkiaan Korppinaiset on tyylikäs ja hyvin kirjoitettu tarina Edgar Allan Poen hengessä, joka  jäi minulle hieman etäiseksi kertojaratkaisun ja henkilökemioiden vuoksi. Kirja löytää varmasti lukijansa, mutta minulle salaperäisempi ja hyytävämpi Yö ei saa tulla jäi mielekkäämmäksi lukukokemukseksi.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Hanamin pauloissa

Kävin tänään kääntymässä Helsingin Roihuvuoressa, jossa juhlittiin japanilaista hanamia, eli kirsikkakukkajuhlaa. Kirsikkapuut kukkivat vuodessa vain muutaman päivän, joten Japanissa seurataan niiden kukintaa aika läheisesti ja juhlaa vietetään, kun kukinnat on parhaimmillaan.

Suomessa hanamia vietetään ennakkoon päättettynä päivämääränä, joten tänä vuonna kävi niin, että juhlan päätähdet olivat jo kokeneet kukintansa parhaat päivät viikkoa aikaisemmin. Onneksi aurinko kuitenkin paistoi ja tuli hieno päivä.

Roihuvuoren hanamijuhlassa oli ohjelmaa, mm. pukeutumiskilpailuja, kendo- ja musiikkiesityksiä, mutta keskityin itse selvästi enemmän juhlan pääsisältöön, eli kirsikkakukkien katseluun.

Huolestuttava alku, kun eilinen sade oli kurittanut puita.
Yksi puu oli kuitenkin vielä upeassa kukassa! 
 
Kahvilan seiniin oli maalattu kohtauksia Hayo Miyazakin elokuvista.
Hanami-juhla ja Roihuvuoren kaunis vesitorni.
Juhlaväkeä lähempää.
Vesitornillakin oli piknik-henkeä.
Tämä neuvo sopii elämään yleisestikin.


"Kirsikankukat pudonneet
ja ihmissydämessä
on hiljaista."

Koyu-ni Matsumoto
suom. Tuomas Anhava

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Pölyä

Onko yhä kirjoittaja jos ei kirjoita?

On jotenkin pölyinen olo, kuin olisin kone, joka vain pysähtyi kuukausi sitten. Oudoin on se tunne, ettei oikeastaan tee mieli kirjoittaa, eikä se ahdista. Sanojen nautinto silloinkin, kun itsensä pakottaa niiden äärelle, on pitänyt minut liikkeessä pitkään. Halu kirjoittaa tuntuu sammuneen.

Kun ajattelenkin käsikirjoitustani ja sitä, että en ole vielä aloittanut editointia, en tunne yhtään mitään. Kun ajattelen tulevia projekteja, en tunne mitään. Poikkeuksena suunnitteluasteella oleva yhteisprojekti toisen kirjoittajan kanssa. Senkään kirjoittamista en halua vielä aloittaa - etten pettyisi.

Tunnistan jotenkin etäisesti, että on tärkeää ryhtyä taas töihin, mutta en ryhdy. En yksinkertaisesti pysty. Olen väsynyt.

Onneksi on yhä proosa ja runot. Voin maistaa niissä kadottamani ilon, saan uppoutua tarinaan ja sanoihin. Lukiessa on kevyt olo, hengitys kulkee. Taitaa tulla pitkä kesä.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Elina Pitkäkangas - Kuura

Kuura ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä olen ollut kirjan koelukijana jo sen aikaisempien versioiden kohdalla. En siis pysty puhumaan kirjasta täysin objektiivisesti. Toivottavasti mietteistäni on kuitenkin iloa kirjasta kiinnostuneille.

 Elina Pitkäkangas, 2016, Myllylahti, lahja

Inkan pikkuveli joutuu kammottavaan onnettomuuteen. Inkan on päästävä pikkuveljen luo Turkuun täydenkuun yöstä huolimatta, vaikka Turun ja Kuurankeron välissä on kilometreittäin hukkien, ihmissusien, hallitsemaa erämaata. Karkumatkalla on kohtalokkaat seuraamukset, kun Inka kohtaa muurien tuolla puolen Leon, jolla on salaisuus. 

Veljen pelastamisesta tulee Inkalle pakkomielle, ja hän vetää parhaan ystävänsä Aaronin mukaan suunnitelmiinsa. Inkan vuoksi Aaronin on autettava hiljaista ja syrjäänvetäytyvää Matleenaa, johon Aaron ei ole aiemmin kiinnittänyt huomiota. Eikä mene aikaakaan, kun Aaron ei osaa enää olla ajattelematta pedontuoksuista tyttöä. 

Kuura on Elina Pitkäkankaan esikoisteos, joka aloittaa ihmissusiaiheisen trilogian. Genreltään teos on paranormaalia romantiikkaa, jossa on ripaus kauhua. Kirjan upea kansikuva on Karin Niemen käsialaa. Pitkäkangas kuljettaa kahden kertojan tarinaa onnistuneesti ja pääsee hyvin sisälle nuorten maailmaan. Kertojaäänet ovat onnistuneita ja näkökulmat täydentävät toisiaan hyvin. Pidän kirjassa erityisesti siitä, ettei Kuuran maailmassa ole genrelle tyypillisiä pikaratkaisuja, vaan teoilla on seuraamuksensa ja voittamattomia sankareita on turha etsiä, kun ihmissudet pääsevät irti.

"Susihukka, susihukka näytä hampasi. Nosta tassusi. Karjaise, puraise. Susihukka, susihukka, pakoon pinkase. Jahti lähenee. Tähtää, tarkenna. Yks –­­ kaks –­­ PUM!"

Kirjan päähenkilöissä on virkistävää rosoisuutta. Pitkäkangas uskaltaa lähteä pois pararomanssien tutuista kaavoista. Inkan hahmo erityisesti aiheuttanee lukijoissa inhoa, ärtymystä ja jakaa mielipiteitä. Hän on manipuloiva, itsevarma, mustasukkainen ja tasapainottelee protagonistin ja antagonistin rooleissa pitkin kirjaa. Toisaalta Inkassa on myös herkkyyttä ja haavoittuvaisuutta ja hänen rakkautensa pikkuveljeen ja Aaroniin tuntuu hyvin todelliselta. Inkan kertojaääni tuntuu hyvin auttenttiselta. Minusta hän on kauhean mielenkiintoinen päähenkilö, juuri sellainen hahmo, joka jää nuorten kirjoissa turhan usein mustavalkoiseksi statistiksi. 

Inkan näennäistä kylmäkiskoisuutta tasapainottaa suosittu komistus Aaron. Hän pyristelee eroon pelimiehen maineestaan ja joutuu sietämään pettymyksiä ensimmäistä kertaa elämässään. Kirjan alkupäässä Aaronin valintoja ohjailee yllättävän usein muiden käsitys hänen miehuudestaan. Silloin on harrastettava seksiä, vaikka ei tekisi mieli tai puhuttava keveitä, vaikka mieltä painaisi jokin kauhea asia. Matleenan kohtaaminen saa Aaronin pohtimaan omaa elämäänsä ja valintojaan. Kirjan loppua kohti Aaron muuttuukin hahmoista eniten. 

Monipuolisten päähenkilöiden rinnalla on mielenkiintoisten sivuhahmojen kasti: Inkan pelastaja Leo, jonka ajatuksiin ei pääse kovin syvälle, syrjäänvetäytyvä Matleena, jonka ihon alle Aaron pääsee, ja Inkan ja Aaronin kaveriporukka, joka tuntuu hyvin elävältä. Aaronin ja Inkan kaveruus on rakennettu mielenkiintoisesti, Inka jopa uskoo, että Aaronilla on puolet hänen sielustaan. He tietävät toisistaan hyvät ja pahat jutut, osaavat lohduttaa ja loukata. Romanttista virettä en lukenut hahmojen välillä, mikä vain tekee heidän dynamiikastaan mielenkiintoisemman.  

Kirjan romanssit on toteutettu hyvin. Inka painii kerrankin miehen kanssa, joka ei sano hänelle kaikkeen kyllä, eikä heidän suhteensa pysy puhtaana hyväksikäyttökuviona, vaikka Inka sitä kovasti haluaisikin. Aaronin ja Matleenan orastava romanssi kiinnostaa varmasti kohdeyleisöä. Pitkäkangas kirjoittaa seksuaalisen jännitteen ja seksin luontevasti osaksi hahmojen elämää, mikä ei ole aina itsestäänselvyys genren kirjoissa. En varsinaisesti ihastunut näihin pareihin, mutta viihdyin kyllä heidän seurassaan. 

Miinusta kirjalle on pakko antaa sen oikoluvusta ja kielestä. Kirjaan on jäänyt kirjoitus- ja pilkkuvirheitä. Silmiini osui myös jonkin verran kankeahkoja lauserakenteita, anglismeilta tuntuvia ilmaisuja, toistoa, täytesanoja ja lauseenvastikkeita. Pääasiassa kirjan kieli on toiminnallista, dialogi napakkaa ja tarina etenee, mutta kauneusvirheet harmittivat. En usko, että tämä haittaa kirjan kohdeyleisöä, mutta enemmän lukevia ihmisiä varmaan jonkin verran. 

Tarrauduin vesilammikossa lojuvaan taskulamppuun kuin viimeiseen oljenkorteen. Sohaisin sen osoittamaan lähintä olentoa, joka seisoi vain kivenheiton päässä kasvoistani.
Valo sokaisi sen siniset silmät. Irvistävä kita oli niin suuri, etten hetkeen nähnyt muuta kuin pitkät torahampaat, verestävät ikenet ja helakanpunaisen kielen. Eläimen vartalon rakenne oli kuin ihmisellä, mutta kasvot olivat suden. Toisesta käsivarresta oli jäljellä pelkkä tynkä. Valossa peto painoi korvansa luimuun, ärisi ja loikkasi hämärään.
En voinut kuin tuijottaa kohtaa, jossa otus oli hetki sitten seissyt.
Saatoin kuulla kiväärin laukaisun. Kenties kaksi. Sitten vartija tarrasi olkapäihini ja ravisteli minua. 
"Sulje silmät!" hän huusi raivoissaan. Katsoin hänen vauhkoontuneisiin silmiinsä mieli tyhjänä. "SULJE SILMÄT NYT!" 

Eniten pidän Kuurassa sen mytologiasta ja ihmissusista. Lykantropia on virus, joka on levinnyt kaikkialle maailmassa. Kaupunkien ympärille onkin rakennettu muurit ja Jahti-järjestö jahtaa ihmissusia täydenkuun öinä. Hukat ovat osa kirjan ihmisten jokapäiväistä kulttuuria: ne ovat TV:ssä, loruissa, urheilujoukkueiden ja paikkojen nimissä ja ajatuksissa. 

Kirja herättää mielenkiintoisia kysymyksiä hukkametsästyksestä, mutta ei esitä ihmissusia hampaattomina petoina, jotka eivät olisi ansainneet hurjaa mainettaan. Ihmissusifanina on mukava nähdä oikeasti murhanhimoisia ja pelottavia ihmissusia, vaikka tarinan painopiste on romantiikalla. En luonnehtisi Kuuraa varsinaisesti pelottavaksi, mutta siinä on kauhuelementtejä ja etenkin kirjan loppu on aika tiivistunnelmainen. Verenhimoisen luonteensa puolesta Kuuran ihmissudet muistuttavat minua etenkin Ginger Snaps-elokuvasta, jota suosittelen lämpimästi ihmissusista kiinnostuneille.

Kirjan juoni etenee hurjaan kliimaksiin, joka petaa asetelman seuraavalle osalle. Aikamoinen cliffhanger loppu onkin! Päähenkilöiden valinnoilla on kauheita seuraamuksia jo Kuurassa ja on mielenkiintoista nähdä, miten tilanne kehittyy Myrskyssä

Kaiken kaikkeaan Kuura erottuu edukseen genrensä kirjoista vetävällä tarinallaan, uskottavalla nuorisokuvauksellaan ja kauhuelementeillään. 

Arvonnan voittaja

Nonniin, kirja-arvonta on päättynyt. Osallistujiakin saatiin mukavasti. :)

Suoritin arvonnan netissä random.orgin arvontakoneella ja tulos oli oheinen:


Kuura lähtee siis Johannalle. Paljon onnea! Laitan vielä sähköpostia niin saadaan paketti matkaan. 

Kiitos kaikille osallistuneille! Toivottavasti pääsette tutustumaan kirjaan vielä jotain muuta kautta.