perjantai 29. huhtikuuta 2016

Arvonta

Blogi on ollut hiukan hiljaisempi viime aikoina. Johtuu pitkälti siitä, että en ole kirjoittanut tai editoinut tässä kuussa lainkaan. Ja nyt olen flunssassa, mikä ei edistä minkäänmallista järjellistä työskentelyä.

Jotain iloa ahdinkoon kuitenkin on. Minulla kävi hassusti ja sain lahjaksi jo ennakkotilaamani kirjan. Koska näitä on nyt kaksi hyllyssä, ajattelin arpoa niistä toisen. Tämä onkin blogini ensimmäinen kirja-arvonta. :)


Arvottavana on Elina Pitkäkankaan uunituore esikoiskirja Kuura, jossa "Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva."

Eli urbaania fantasiaa ihmissusilla, jännitystä ja romantiikkaa unohtamatta. Lisää kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista.

Osallistumisaika on 29.4. - 6.5.2016.

Kommentoi tähän postaukseen oma nimimerkki ja sähköposti ja kerro miksi kirja kiinnostaa.

Osallistuakseen ei tarvitse olla tämän blogin lukija, joten kannattaa vinkata arvonnasta myös kavereille.

Voittaja arvotaan 7.5.2016. Onnea matkaan!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Mia Kankimäki - Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Muistan kiinnostuneeni tästä kirjasta jo kauan sitten. Olen käännellyt sitä monta kertaa käsissäni kaupassa ja pohtinut ostaisinko vai lainaisinko. Kirja on luettu myös ahkerasti blogeissa ja lainaukset vahvistivat kiinnostustani. Jo kirjan nimessä on erikoinen kaiku, lempeys ja pysähtyminen.

Mia Kankimäki, 2013, Otava, oma ostos

Asioita jotka saavat sydämen pysähtymään ei ole perinteistä proosaa. Se on Kankimäen omiin kokemuksiin perustuva matkakirja ja tutkimustarina Japanissa Heian-kaudella (n. 800-1200 jaa.) eläneen hovinaisen, Sei Shōnagonin, elämään ja kirjoituksiin. Kankimäki on uupunut arkeensa ja etsii uutta sisältöä elämäänsä, kun hän muistaa yliopistossa lukemansa Tyynynaluskirjan. Epäröinnistään huolimatta Kankimäki lähtee vuorotteluvapaalle Japaniin tutkimaan Seitä.

Sein Tyynynaluskirja on varhaisimpia kirjoitettuja tekstejä. Siinä vuorottelevat esseemäiset tarkat hovielämän kuvaukset, päiväkirjamaiset tunnustukset ja Sein lyhyet listat kaikesta mahdollisesta. Kankimäen kirjassa on samanlainen rakenne: matkapäiväkirja, tutkimusta valottavat essee-osiot ja listat. Hän lainaa myös Sein listoja ahkerasti (käännökset ovat Kankimäen omia ja ne on tehty englanninkielisten käännösten pohjalta).

Tiedän, että olen kuljettanut sinua, ajatusta sinusta, mukanani lähes viisitoista vuotta. Olen varjellut sinua omana salaisuutenani, inspiraation lähteenäni, joka vuosisatojen takaa on neuvonut erilaisten tekstien laatimisessa niin työssä kuin vapaa-ajalla. Olen kirjoittanut pöytälaatikkokäsikirjoituksen sinun innoittamasi. Olen laatinut täytettäviä kirjoja listojesi inspiroimana - on hämmästyttävää miten paljon kiinnostavaa tietoa ihmisen persoonallisuudesta on tiivistettävissä listoihin. Olen (jossain toisessa elämässä) suunnitellut käsitetaiteellista post it -lappunäyttelyä kirjoitustesi pohjalta.
Olen aina tiennyt, että vielä jonakin päivänä keksin sinulle käyttöä, ja nyt kun se hetki on tullut, kaikki tuntuu itsestään selvältä: lähteä vuodeksi etsimään sinua, ja kirjoittaa siitä. Kuvittelen matkustavani kotimaahasi Japaniin, pukeutuvani Heian-kauden epäkäytännöllisiin kaapuihin, maalaavani kasvoni valkoisiksi, kirjoittavani runoja kuunvalossa talvipakkasella, löytäväni sinut ja itseni. 

En osannut odottaa, että myötäeläväisin Kankimäen kokemuksia niin voimakkaasti. Hänen turhautumisensa työnsä rutiineihin, sielunsukulaisuus kauan sitten kuolleen Sein kanssa ja Kioton paikkojen, ihmisten ja luonnon ihmettely olivat kaikki minulle mieluisaa luettavaa. Kankimäki puhuttelee usein Seitä suoraan, esittää kysymyksiä, spekulaatiota ja kommentteja. Tämäkään ei tuntunut minusta lainkaan vieraalta, kirja oli virkistävän erilainen formaatiltaan. Kirjat tavoittavat joskus lukijansa vuosisatojenkin takaa ja minä tunnistan tuon tunteen sukulaissieluisuudesta.

Ikävä kyllä Sein elämästä ei ole jäänyt juuri mitään todisteita ja se vähä mikä on löydettävissä on vähintäänkin kyseenalaista. Sei oli oman aikansa moderni nainen, jolla oli rakastajia ja itsenäinen elämä. Häntä luonnehditaan usein kylmäksi, sillä hän ei taipunut tunteidensa vietäväksi, kuten naiselle olisi ilmeisesti soveliasta. Kankimäki maalaa Seistä kiehtovan ristiriitaisen kuvan ja herättää samalla lukijassakin tiedonnälän.

Mitään mullistavaa matkalla ei selviä, miten voisikaan? Kankimäki ei osaa japania, eikä Sein alkuperäistekstiä ole jäljellä. Seistä ei tiedetä juuri mitään historiallisia faktoja, Sei ei ole edes kirjoittajan oikea nimi. Kankimäen on tutkittava paljon Sein ympäriltäkin, omaksuttava ajankuvaa, perehdyttävä Sein "kilpailijan" Murasaki Shikibun Genjin tarinaan, eksyttävä jopa Englantiin Virginia Woolfin perässä. Jotain kiehtovaa tässä etsinnässä kuitenkin on, siinä että Kankimäki kulkee Sein jalanjäljissä tuhat vuotta myöhemmin, näkee saman taivaan ja vuoret, kulkee samoja katuja, kokee Kioton nihkeän kuumuuden ja kokee hanamin.

Olen aina halunnut Japaniin. Kirjaa lukiessani minusta tuntui kuin Kankimäki olisi laittanut minut povitaskuunsa ja vienyt mukanaan rohkeasti kielimuurista ja muista esteistä huolimatta. Aluksi hänkin epäilee matkan onnistumista, pui läpi ne samat epävarmuudet, jotka pidättelevät minua usein. Hän kuitenkin lähtee matkalle, selviää vastoinkäymisistä, jopa 2011 tsunamista ja ydinvoimalaonnettomuuden jälkeisestä sekasorrosta.

[Sei Shōnagon kirjoittaa]
Asioita jotka herättävät mieluisan muiston menneisyydestä
Kun löytää palasen syvän violettia tai viinirypäleen väristä kangasta, joka on talletettu muistikirjan sivujen väliin.
Sataa ja sitä on ikävystynyt. Aikaa kuluttaakseen sitä alkaa käydä läpi vanhoja papereita. Käteen sattuu kirjeitä mieheltä, jota aikoinaan rakasti.
Yöllinen täysikuu. 

Kankimäen kirjoittamisessa on samaa pelkistettyä hienovaraisuutta kuin Sein listoissa. Hänen kauttaan pääsee hengittämään vuoristoilmaa ja kokemaan mono no awaren, joka tarkoittaa kauneuden katoavaisuuden aiheuttamaa pakahduttavaa surua. Se liittyy Heian-ajan hovielämään, jossa runous kukoisti ja kauneutta ihannoitiin yli kaiken. Elämä oli tuolloin hidasta, melkein pysähtynyttä. Kankimäki tekee mielenkiintoisia huomioita nykypäivän ja Heian-ajan samankaltaisuudesta ja rinnastaa esimerkiksi tekstiviestit ja hovimaailmassa kirjoitetut runot.

Kirjoittajan huomiona on lisättävä, että en ole tainnut aiemmin tajuta listojen voimallisuutta. Sein asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, tai asiat jotka menettävät jotain kun maalataan, tai asiat jotka herättävät mieluisan muiston menneisyydestä ovat loistavia esimerkkejä tunnelman herättämisestä autenttisilla yksityiskohdilla. Listojen myötä pääsee itsekin paikalle, kokee saman kuin kertoja. Tätä pitää hyödyntää. Minimalisti minussa löysi taas uuden intohimon.

En tiedä osaanko kuvailla kirjaa mitenkään järkevästi. Se oli inspiroiva levähdyspaikka pitkien ja kiireisten työpäivien keskellä. Tätä lukiessa tuli jotenkin hyvä olo, luin helposti 80 sivua katsomatta sivumääriä kertaakaan (mikä on minulle hyvin harvinaista). Kirja herätti minussa kiinnostuksen Heian-aikaan ja sen kirjallisuuteen, vaikka olenkin ollut Japanin kulttuurista kiinnostunut jo vuosia.

Onkin jännittävää huomata, että Sein Tyynynaluskirjasta ilmestyy tuore suomennos nyt huhtikuussa (Teos, Miika Pölkki). Pitää siis lukea myös tämä.

Minulle Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli kutakuinkin täydellinen lukukokemus.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Tarina neljällä sanalla

Minäkin tartun Lukuhoukan Sanojen voima postaukseen, jossa kehoitettiin kertomaan tarina neljällä sanalla. Ei mikään helppo tehtävä, mutta inspiroiduin kyllä välittömästi. Jopa niin paljon, että tein useamman neljän sanan tarinan käsikirjoitusten ja novellieni perusteella.

Tarkoitus oli tietenkin tehdä lyhennelmiä tarinoiden juonesta, mutta huomasin nopeasti, että lähdin pikemminkin tavoittelemaan tarinan tunnelmaa ja jonkinlaista keskeistä ajatusta. Enkä välttynyt  runotyyliseltä asemoinniltakaan, sillä sanat tuntuivat tunkkaisilta ilman sitä.


TH


(sattuu) 
              "Anna kerron salaisuuteni."



VH


"Lähdetkös suolle?"
                               
                               Lähden, 
                                            vajoan.


HT


rakastimme pimeässä,
                                     paperi palaa



Novelli


Uupumukseni, erehdyin:
                        sinä hohdatkin!


lauantai 9. huhtikuuta 2016

Ristipölytystä

Olin taas Viita-akatemiassa elpymässä, eikä mennyt kauaakaan, että alakulo alkoi väistyä ja sanat lähtivät liikkeelle. Omalla kirjoittajaporukalla on tällainen vaikutus, me innostamme ja kannustamme toisiamme ja opimme toistemme kolhuista.

Tänään saimme iloita jo ties monennesta kustannussopimuksesta. Ryhmä on kovatasoinen, se näkyy teksteissä ja palautteissa. Olen hirveän onnekas, kun olen päässyt tähän seuraan. Opiskelu on avannut minulle ovia, joista en osannut uneksiakaan.

Ryhmällämme on luottamuksellinen ilmapiiri. Siellä voi puhua vapaasti vaikeistakin asioista. Kohtaamisissamme on jotain erikoista, keskustelu avaa tekstejä tavalla, johon en yksin pystyisi. Tapahtuu ristipölytystä, jossa toisen kirjoittajan sanat ruokkivat ajatuksia ja sanoja minussa. Lähden aina tapaamisistamme taidepäissäni ja kirjoitan.

Luen vanhoja muistiinpanojani tapaamisistamme. Opeista on tullut itsestäänselvyyksiä. Olen muuttunut kirjoittajana, noussut itseasettamieni muurien yli. Kun mietin mikä on tärkein oppimani asia, mieleen tulee monta näkökulmaa:

Olen oppinut tekemään havaintoja ilman, että tulkitsen ne lukijalle valmiiksi.

Olen oppinut kokoamaan kollaaseja fragmenteista. Suurimmat onnistumiseni ovat fragmentteja, lauseita joista voi olla ylpeä.

Olen oppinut kaikkiruokaisemmaksi lukijaksi. Mikään kirjallisuuden laji ei ole toista parempaa. Myös haastavat klassikot, kokeelliset tekstit tai asiateksti ovat arvokasta.

Olen oppinut, että kirjoittaessa saa olla visuaalinen ja pyrkiä asettelussa tiettyyn lopputulokseen. Se ei ole lähtökohtaisesti kikkailua tai tekotaiteellista.

Olen oppinut, että epäsuoruus on usein tie totuuteen. Tähän liittyy aavistusten kirjoittaminen, sanomattoman sanoittaminen. Sieltä löytyy tekstin ydin.

Olen oppinut ottamaan sattumat omakseni. Teen niille linnunpönttöjä teksteihini ja toivon, että sattumat asettuvat niihin asumaan. Annan niiden kiskoa minut mukaansa ja näyttää mistä todella kirjoitan tarinaa. Hienointa on se, kun tarina saa minut kirjoittamaan itsensä uudelleen ja uudelleen, kunnes se asettuu aloilleen.

En enää pelkää vaistojani tai kirjoittajan ääntäni, kuten vielä jokunen vuosi sitten. Kirjoittamiseeni on tullut varmuutta. Tiedän mistä minun kuuluu kirjoittaa ja miten.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Terhi Rannela - Läpi yön

Kiinnostuin tästä kirjasta välittömästi. Jo kannessa on vahva tunnelma, ja takakansiteksti lupasi kiehtovan tarinan. Ensin piti kuitenkin hieman pienentää lukemattomien pinoa, että kehtasin ostaa uuden kirjan. Tuntuu, että tämän lukeminen osui jälleen oikeaan saumaan.

Terhi Rannela, 2014, Otava, oma ostos

Jos tahtoo nähdä aamuruskon, on vaellettava läpi yön.

Päiväkirjamerkinnät alkavat 9.3.1996. Maria on yrittänyt itsemurhaa. Syytä ei kerrota. Marian elämä jatkuu Sellunkylässä, pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tietävät toistensa asiat. Kodissa asiat ovat solmussa, isä juo liikaa. Vain unelma kirjailijuudesta pitää Marian pinnalla, kun hän vuodattaa päiväkirjoihinsa ilot ja surut, vihan, ensirakkauden, ystävyyden ja epävarmuuden. 

Tämä tarina on totta. Se oli minulla päällimmäisenä mielessä, kun aloin uppoutua Marian maailmaan. Aluksi epäilin päiväkirjaromaanin formaattia, mutta sekin epäilys katosi, niin hyvin Rannela saa otteen nuoren maailmasta. Hän kertoo tarpeeksi, jotta lukija on mukana kokemuksissa ja ankkuroituu niihin. 

Eikä Marian elämä ole vain harmaata itsemurhan jälkimainingeissa, vaan kirjan sivuille mahtuu hyviäkin päiviä, loistavia päiviä. Juuri sellaistahan masennus voi olla, katoilla ja tulla takaisin yhtä äkisti. Uppoudun kirjaan iltapäiväksi, niin nopeasti sen tempo kulkee. Lyhyissä fragmenteissa kerrotaan vuosien tapahtumat ja tuntemukset. 

90-luvulle sijoittuvan tarinan maailma saattaa olla vieraahko niille nuorille, jotka eivät ole eläneet sitä. Aikuiselle tuosta ajasta lukeminen oli nostalgista. Apulanta, Don Huonot, Skunk Anansie ja Madonna, vaatteiden tilaus postimyynnistä, Twin Peaks ja X-Files, ruokalan seinien maalaamista, viikkoraha markoissa, Lady Dianan kuolema, Pulp Fiction ja Titanicin jättimenestys, Forrest Gumpin soundtrack... olen nuorempi kuin Maria, mutta minulla on hänen ikäisensä isosisko, jonka kautta elin juuri tuota aikaa.

Rakastuin jo ensimmäisellä sivulla sisällysluetteloon.

Siinä missä Maria kirjoitti käsikirjoituksiaan kirjoituskoneella ja käytti rahansa korjausnauhaan, minä tallensin tarinoitani sentään disketeille. Kirjoittaminen pitää Marian liikkeessä, kun kotielämä on niin raskasta, että hän pohtii veitsikätkölleen menemistä. Kirjoittaminen on Marian tapa tehdä itsestään terve. Ja niin hän kirjoittaa vuodesta toiseen, sietää hylsykirjeet, hakee ammattitaitoaan ja etsii tarinaansa, kunnes lopulta löytää sen. 

Luin joku aika sitten teinivuosieni päiväkirjoja. Muistan miten pökertynyt olin siitä, miten paljon olin unohtanut. Miten suuria asioita olin unohtanut! Millaisten asioiden kanssa olin kamppaillut yksin, ne olisivat olleet monelle aikuisellekin kova pala. Ja siellä lehtileikkeiden, parhaat TV-sarjat listausten ja I love Buffy vuodatusten välissä nämä kipeät asiat olivat tallessa. Kirja vangitsi kaiken tämän. 

En oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään objektiivista. En tiedä, miten se vaikuttaa muihin ihmisiin. Minä olin myyty, tunnistin tarpeeksi itsestäni ja rakkaistani tässä kirjassa. Tämä ei ole niinkään juonikirja kuin mosaiikki Marian teinivuosista. Tarinan omakohtaisuutta on varmasti pohdittu enemmänkin, mutta en ole siitä kauhean kiinnostunut. Tärkeintä on, että tarina on tosi lukijalleen. Siinä Rannela on onnistunut erinomaisesti. 

Läpi yön on liikuttava ja raastava kertomus nuoruuden tunnekuohuista, masennuksesta ja siitä mitä kirjoittaminen merkitsee meille.   

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Ikävät asiat kolistelevat

Minulla on ollut viime aikoina hieman vetämätön olo. Mustaan puettu vieras on taas kylässä, se istuu nurkassa tuolilla ja tuijottaa, eikä mikään oikein kiinnosta minua. Nukun huonosti, näen painajaisia. Etsin kirjoista pakopaikkaa, mutta tapani mukaisesti löydän vain tarinoita, jotka saavat ajattelemaan.

Ikävät asiat kolistelevat ihon alla, tunnen niiden liikkeen luiden ja lihasten välissä. Minulla on ollut viime syksystä lähtien haasteita töissä. Nyt alakulo on levinnyt jo vapaa-ajallekin. Se tuntee kirjoitusajatusten väliin. Mietin onko töissä ollut hankalaa, koska olen ollut niin keskittynyt käsikseen ja kirjoittamiseen, mikä puolestaan aiheuttaa syyllisyyden tunnetta, kun yritän kirjoittaa. Syntyy noidankehä, kun yritän töissä olla ajattelematta kirjoittamista ja vapaa-ajalla töitä.

Olisi ehkä korkea aika tehdä jokin päätös tuon työkuvion suhteen. Se vie tällä hetkellä niin paljon energiaa, että työpaikan vaihtamisen on pakko olla yksinkertaisempaa.

Kristiina Wallin, Valon paino s.7

Sain kuitenkin TH:n lähetettyä Maailman laita kisaan ajallaan. Synopsiskin onnistui jotenkuten. Olen tyytyväinen siihen, miten paljon onnistuin tiivistämään ja editoimaan, vaikka keksin kisan viime tingassa. Käsis kutistui parilla tuhannella sanalla ja sain karsittua sellaisia sivuja, joissa oli vain muutaman kappalen verran sanoja.

Kirjoitin myös kokonaan uutta tekstiä ja se tuntui hyvältä. Minulla on aika selkeä kuva jatkon editoinnin suhteen. Luotan koelukijoihin, jotka ovat kertoneet mitä korjata. Luotan vaistooni, joka sanoo miten korjaan. Uskon saavani käsiksen hyvään jamaan, kunhan vain aloitan.

Juuri nyt en vaan halua editoida. Tämä ei ole hyvä mielentila editointiin.

Kristiina Wallin, Valon paino s.44

Taidan lukea runoja. Viikonloppuna jo luinkin Kristiina Wallinin Valon painon, joka on ennen kaikkea kirja surusta. Se on muistelua ja unta, jotenkin maagista ja surrealistista tunnelmaltaan. Wallinin sanat soljuvat yhteen ja muodostavat eläviä kuvia. Kaikista en saa heti kiinni, mutta tarpeeksi, jotta sanat kiinnittävät koukkunsa minuun.

Pidän kovasti Wallinin uusyhdyssanoista. Pimeäntuuli, hiljaisuuskumina, äänisykähtely, läpitiheä... sanat tuntuvat erilaiselta näin. Hyvät runot tuntee ja kokee. Jostain syystä nämä luovat omaa maailmaansa, mennään jo meidän kielemme ohi, ihan muualle.

Näin keväällä valo tuntuu muutenkin painavalta. Erityisen painavaa se on, kun se suunnataan pimeässä pölyttyviin muistoihin. Onneksi Wallin valaisee niitä armollisesti. Tätä lukiessa oli hyvä olla, vaikka odotin surukirjan sattuvan. Hyvä näin.