lauantai 9. huhtikuuta 2016

Ristipölytystä

Olin taas Viita-akatemiassa elpymässä, eikä mennyt kauaakaan, että alakulo alkoi väistyä ja sanat lähtivät liikkeelle. Omalla kirjoittajaporukalla on tällainen vaikutus, me innostamme ja kannustamme toisiamme ja opimme toistemme kolhuista.

Tänään saimme iloita jo ties monennesta kustannussopimuksesta. Ryhmä on kovatasoinen, se näkyy teksteissä ja palautteissa. Olen hirveän onnekas, kun olen päässyt tähän seuraan. Opiskelu on avannut minulle ovia, joista en osannut uneksiakaan.

Ryhmällämme on luottamuksellinen ilmapiiri. Siellä voi puhua vapaasti vaikeistakin asioista. Kohtaamisissamme on jotain erikoista, keskustelu avaa tekstejä tavalla, johon en yksin pystyisi. Tapahtuu ristipölytystä, jossa toisen kirjoittajan sanat ruokkivat ajatuksia ja sanoja minussa. Lähden aina tapaamisistamme taidepäissäni ja kirjoitan.

Luen vanhoja muistiinpanojani tapaamisistamme. Opeista on tullut itsestäänselvyyksiä. Olen muuttunut kirjoittajana, noussut itseasettamieni muurien yli. Kun mietin mikä on tärkein oppimani asia, mieleen tulee monta näkökulmaa:

Olen oppinut tekemään havaintoja ilman, että tulkitsen ne lukijalle valmiiksi.

Olen oppinut kokoamaan kollaaseja fragmenteista. Suurimmat onnistumiseni ovat fragmentteja, lauseita joista voi olla ylpeä.

Olen oppinut kaikkiruokaisemmaksi lukijaksi. Mikään kirjallisuuden laji ei ole toista parempaa. Myös haastavat klassikot, kokeelliset tekstit tai asiateksti ovat arvokasta.

Olen oppinut, että kirjoittaessa saa olla visuaalinen ja pyrkiä asettelussa tiettyyn lopputulokseen. Se ei ole lähtökohtaisesti kikkailua tai tekotaiteellista.

Olen oppinut, että epäsuoruus on usein tie totuuteen. Tähän liittyy aavistusten kirjoittaminen, sanomattoman sanoittaminen. Sieltä löytyy tekstin ydin.

Olen oppinut ottamaan sattumat omakseni. Teen niille linnunpönttöjä teksteihini ja toivon, että sattumat asettuvat niihin asumaan. Annan niiden kiskoa minut mukaansa ja näyttää mistä todella kirjoitan tarinaa. Hienointa on se, kun tarina saa minut kirjoittamaan itsensä uudelleen ja uudelleen, kunnes se asettuu aloilleen.

En enää pelkää vaistojani tai kirjoittajan ääntäni, kuten vielä jokunen vuosi sitten. Kirjoittamiseeni on tullut varmuutta. Tiedän mistä minun kuuluu kirjoittaa ja miten.