torstai 10. maaliskuuta 2016

Luomisen tuskaa

Varsinaisesta kirjoituspäivityksestä onkin jo vierähtänyt tovi. Olen tainnut hieman vältellä avautumista, vaikka asiaakin on. Työstän tällä hetkellä novellia (taas), joka on täydellisen yhteistyöhaluton (taas). En oikein tajua miksi haluan sen just nyt heti kuosiin, mutta olen pakottanut itseäni hommiin. Novelli helvetistä, here I come.

Aale Tynni - Kaipaus (1)

Kyseessä on viime kesän urbaaninovelli, josta kaavailin jossain välissä jo romaania ja nyt olen taas sitä mieltä, että siitä saa vain novellin. Tekstissä on kuitenkin sitkeitä ongelmia. Olisi helpompaa vaan luovuttaa sen kanssa ja antaa olla. Olen kuitenkin käyttänyt siihen niin paljon aikaa, että en pysty enää luovuttamaan. Tämä valmistuu!

Mikä novellissa on vikana? Ehkä se, että siinä on sekaisin kahta erilaista tyyliä, joista toinen on minulle ominainen ja toinen ei. Se alkaa selvästi tiettyyn sävyyn ja muuttuu pikku hiljaa minulle tyypillisemmäksi. Tyyli A toimii, kun en puske juonta kauheasti eteenpäin. Tyyli B on nimenomaan juonelle tärkeää. Juoni (B) on mahtipontinen, miljöö (A) kotoisa. Yritän sitten pitää nämä äänet tasapainossa.

Olen siirtänyt tapahtumien paikkaa jo kolmesti, enkä suostu enää vaihtamaan sitä. Koska tämä projekti häilyy novellin ja pienoisromaanin välillä, voi tästä jo päätellä, ettei se ole juonellisesti tyylipuhdas novelli. Siinä on romaanimaisia elementtejä, joita olen myös karsinut. Olen tappanut darlingseista käteni verisiksi.

Parhaat novellit ovat itsenäisiä, kokonaisia tarinoita. Tämä taitaa jää cliffhangeriin, eräänlaiseksi aloitukseksi (jossa on kyllä näkökulmahahmon kannalta selkeä muutos). Voiko se toimia siitä huolimatta? En tiedä.

Olen heivannut ylimääräisiä hahmoja, poistanut kertojia, olen hylännyt lauseita ja kappaleita, joista pidin aivan valtavasti. Joka ilta, kun työstän tätä, aloitan kiekan lukemalla alusta ja poistamalla tai trimmaamalla kaiken, mikä pistää silmään. Kun pääsen loppuun, kirjoitan taas hieman eteenpäin, työstäminen puskee kiukun pintaan ja lopetan siltä päivältä.

Aale Tynni - Kaipaus (2)

Huvittavinta koko prosessissa on se, että novellin sanamäärä ei ole lisääntynyt viime kesän jälkeen! Trimmaan samaa tahtia kuin kirjoitan uutta, junnaan editoinnissa, vaikka loppukin puuttuu.

Miksi tämä on niin vaikeaa? Selittäisikö joku?

Loppua tarinalla ei ihan vielä ole. Koska kyseessä on novelli, josta on noin 10 erilaista versiota, roikkuu novellin lopussa irrallisia lauseita ja kohtauksia, joita yritän sijoittaa takaisin tekstiin. Välillä se onnistuu, välillä ei.

Juonen ja miljöön ristiriita minua kai tässä riesoo. Pohdin onko tämä kasvanut kieroon alusta lähtien. Kuten Puolan Krzywy Las, metsä jossa on kieroon kasvaneita puita. Voiko tätä korjata? Lakkaako tämä vitutus jos vain saan novellin valmiiksi ja voin sitten unohtaa koskaan edes kirjoittaneeni sen? En tiedä, novelli vaivaa minua työstin sitä tai en!

Siirsin tavarani (järkyttävän kirjanpinon, muistiinpanovälineet runoille ja tietokoneen + johdot tms.) taas työpisteelleni, makuuhuoneen nurkkaan. Se on "voiman paikkani", sinne saan unohtua ja siellä pystyn keskittymään mihin vain. Lähden sieltä aina pitkän työstövaiheen jälkeen, jotta saisin välillä auringonvaloa ja happea, ja palaan, kun tuntuu, ettei mikään onnistu. 

Aale Tynni - Meri (katkelma)

Pääsiäisen jälkeen olisi tarkoitus taas työstää TH:ta. Olen sitoutunut sen editointiin, mutta eräänlainen työn riemu on siitäkin kadoksissa. Ehkä tunnistan sen, että tarina ei ole enää vain itseäni varten. Kirjoitan sitä nyt lukijaa varten. Siihen on jotenkin hankalampi löytää sisäistä paloa.

Aion saada käsiksen valmiiksi ja matkaan, se riivaisi minua muuten. TH on monella tapaa sellainen tarina, että minun oli pakko kirjoittaa se. Odotan jo vapautumista sen vallasta. Seuraava käsis on varmasti helpompi, sen on pakko olla.

Seuraavahan on aivan selvästi VH. Sille on tapahtunut jotain kummallista, se on alkanut elää omaa elämäänsä alitajunnassani. Se on ainoa kirjoitustyö, jota haluaisin kirjoittaa tällä hetkellä! Se tunkeutuu uniini, tai uneni kietoutuvat siihen. Löysin siihen aivan uuden lähestymiskulman, joka tekee aiemmin kirjoittamastani Nanosta käyttökelvottoman, mutta sekään ei haittaa. Tuntuu että oivalsin vasta nyt miten tarina kannattaa kertoa. En aloita sitä nyt, koska TH on tehtävä ensin tai en tee sitä koskaan.

VH on ehkä eniten sitä mitä haluan kirjoittaa. Tuntuu ettei siihen kohdistu mitään rajoituksia. Se saa olla juuri sellainen kun on. TH puolestaan on... tietyllä tapaa "tilaustyö". Se on aina lähtenyt minun ulkopuoleltani, kirjoitan sitä eri syistä kuin muita tarinoitani. Siksi siihen liittyy enemmän odotuksia ja paineita. VH saa rauhassa olla vaikka roskaa. Se on puhdas guilty pleasure tarina.

Sellaisia tunnelmia täällä. Luomisen tuskaa.

Olen sentään päässyt taas lukemaan kirjoja! Ette tiedä miten olen kaivannut sitä! Ja ajattelin myös blogata niistä. Kirjablogia tästä ei varmaan saa tekemälläkään, mutta olen kyllä taas innostuneempi bloggaamaan kirjoista kuin aiemmin. Ja vältelläkseni kirjoittamista aktoivoidun mielelläni tässä puuhassa.

3 kommenttia:

  1. Onpa vaikea synnytystarina.

    Pakko vastata tähä twiittiin:
    @Afeni84 Pelata saa vain silloin, kun toinen on töissä/poissa kotoa/kirjoittaa/toisessa huoneessa? Näin meillä. XD

    Osaan pelata vain viikonloppuisin tai jos olen lomalla. Edes viikkovapailla en saa pelikonetta auki, koska kun toinen on töissä, tulee olo että pitää olla tehokas. Joten siivoan ja kirjoitan ja hoidan asioita. Miehellä ei ole mitään tällaisia henkisiä esteitä. Se pelaa sujuvasti joka päivä, jopa ne viikonloput kun itse olen töissä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä näitäkin synnytystarinoita.

      Olen karsinut pelaamista aikalailla sen jälkeen, kun aloin kirjoittaa. Pelaan yleensä parin viikon ajan intensiivisesti ja sitten se taas jää, kun kirjoittaminen alkaa riivata. Olemme usein eriaikaisesti kotona tai teemme hommia eri huoneissa avopuolison kanssa, joten peliajasta ei tarvitse tapella, onneksi. :)

      Poista
  2. Mitä olisi luominen ilman pientä tuskaa ja sydänverellä kirjoitettuja tarinoita... Äh no ei, kirjoittamisen ei täydy olla tuskaa, että teksti voisi olla hyvä, mutta joskus taas yksikin sana on työn ja tuskan takana. Itsekin editoin parhaillaan novellia. Tsemiä! Ja minusta novelli voi hyvin päättyä cliffhangeriin. Sitten se ainakin jää raastamaan lukijan hermoja. ;)

    VastaaPoista