sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Stephen King - Christine

Minulla on kummallinen suhde Kingiin. Lähennymme välillä ja saatan lukea häneltä monta kirjaa putkeen lyhyen ajan sisään, kunnes eteen tulee taas sellainen kirja, jonka lukeminen kestää kuukausia tai vuosia. Christine osui ikävä kyllä jälkimmäiseen kastiin.

Stephen King, 1984, Tammi, oma ostos

Arnie Cunningham on koulunsa epäsuosittu hylkiö, jolla on vain yksi ystävä, urheilullinen Dennis. Pojat ovat ajelulla, kun Arnie huomaa rapistuneen Plymoth Furyn myytävänä. Autoa myy katkeroitunut veteraani Roland LeBay, joka kutsuu sitä Christineksi. Dennis ei saa ystäväänsä päätä käännettyä, vaan Arnie ostaa auton sen surkeasta kunnosta huolimatta. Christinesta tulee Arnielle saman tien pakkomielle ja hän käyttää kaiken aikansa ja rahansa sen kunnostamiseen.

Arniesta tulee auton myötä itsevarmempi ja hän löytää tyttöystävän, kauniin Leigh'n. Mutta kun Arnien kiusaajat pistävät Christinen romutuskuntoon, auto tulee suorastaan yliluonnollisen nopeasti taas kuntoon. Autoa sabotoineet nuoret joutuvat yksitellen yliajetuiksi tai outoihin onnettomuuksiin, kun taas Arnieta riivaa suorastaan demoninen raivo kaikkia kohtaan, jotka satuttavat häntä tai vastustavat Christenea. 

Christine on Stephen Kingin tunnetuimpia kirjoja. John Carpenter on myös tehnyt kirjan pohjalta elokuvan, josta olen nähnyt useamman kerran. Ikävä kyllä tällä kertaa elokuva oli kirjaa parempi, vaikka niissä on jonkin verran juonellisia eroja. 

— Paskantajat! Arnie huusi, eikä ääni ollut hänen omansa. Se oli viiltävä ja kimeä ja särähteli raivosta.

Leigh kääntyi selin ja oksensi tarrautuen hädissään autoon, joka oli Christinen vieressä; hänen silmiensä edessä oli pieniä valkoisia pilkkuja, jotka pullistuivat kuin paahtuvat riisinjyvät. Hämärästi hän muisti piirikunnan markkinoita — joka vuosi siellä kiskottiin vanha romuauto lankkukorokkeelle ja viereen pantiin leka ja kolme heilautusta maksoi neljännesdollarin. Tarkoituksena oli auton hajottaminen. Mutta ei... ei sentään...

— Te saatanan paskantajat! Arnie kirkui. — Minä jyrään teidät! Minä jyrään teidät vaikka se olisi viimeinen tekoseni! Minä jyrään teidät vaikka se olisi
elämäni viimeinen teko.

Leigh oksensi jälleen ja yhden kauhistuttavan hetken hän tajusi toivovansa ettei olisi koskaan tavannutkaan Arnie Cunninghamia.


Kirjan suurin ongelma on sen pituus. Luin ensimmäiset parisataa sivua vielä vauhdikkaasti, mutta sen jälkeen juonen etenemättömyys alkoi takkuilla. Sivut 200-500 olivat yksinkertaisesti pitkitettyjä. Joissain Kingin romaaneissa jaksan lukea sivutolkulla asian vierestä, tässä en jaksanut. Ongelma oli kenties päähenkilöissä: pääkertoja Dennis on tylsä, riivattu Arnie etova ja poikien rakkaudenkohde Leigh on paperinohut. Tavallisesti pidän Kingin antagonistikuvauksesta, mutta tällä kertaa hän loi niin kauhean antagonistin, ettei tästä voinut oikein nauttiakaan. 

Kirjan sivujuoni Arnien yhteydestä Darnelliin, joka laittaa Arnien salakuljettamaan tupakkaa, ilotulitteita ja huumeita, tuntui pääasiassa ylimääräiseltä. Tuntui että Arnien personaanmuutoksia pedattiin yksinkertaisesti liikaa ja Christinella oli liian monta uhria. Kirjaan mahtui toki jännittäviä kohtauksia, kuten kirjan alkupään vihjailut Christinen menneisyydestä ja entisestä omistajasta Roland Le Baysta, Buddy Reppertonin kuolema, Leigh'n tukehtumiskohtaus ja kirjan loppukliimaksi. Näiden välissä oli vain paljon sellaista tavaraa, joka ei niinkään lisännyt jännitystä kuin toisti jo selitettyjä asioita. 

Kirjan ja elokuvan välillä on myös yksi merkittävä juonellinen ero: kirjassa Christine on entisen omistajansa Le Bayn riivaama, kun taas elokuvassa se on itsetietoinen olento, joka tuhoaa omistajiensa elämän. Elokuvan ratkaisu oli minusta yksinkertaisesti tyylikkäämpi kuin kirjan. Kirjassa LeBayn menneisyyttä puidaan aivan liikaa, ja vaikka riivaustarina on kammottava, on elokuvan vähäeleinen lähestymistapa huomattavasti toimivampi. 

Kauhukirjaksi Christinessa on kyllä potkua. Unet ja kuolinkohtaukset ovat pääasiassa jännittäviä, mitä nyt kirjan loppua kohden tuntuu, että ne toistavat liikaa itseään. King on rakentanut hahmonsa huolella (paitsi Leigh'n). Autoja tuntemattomalle lukijalle tässä ei edes ollut liikaa autojuttuja. Christine jäi kuitenkin kokonaisuutena tasapaksuksi. 

4 kommenttia:

  1. Hauskaa, minä luin tämän ihan vasta! =D Muutama viikko sitten lopettelin kirjan parissa. Eikä minulla mennyt tämän kirjan parissa sen kauempaa kuin muidenkaan kirjojen parissa. Minulla oli tietty ennakkoluulo kirjaa kohtaan - ajattelin nimittäin että Christine olisi sieltä heikoimmasta päästä (minulle) ja olinkin kirjaa hivenen vältellyt sen takia. Elokuvan olen nähnyt joskus miljoona vuotta sitten, ja muistelen sen olleen melko kökkö, joten kai pelkäsin että kirjakin olisi tosi kökkö. Mutta yllätyin positiivisesti! Hyvin viihdyin Christinen parissa, paljon paremmin kuin esimerkiksi Hohdon kanssa (jota niin monet ylistävät.)Toki Christinessä hahmot eivät ole parhaimmasta päästä, mutta jotenkin tarina onnistui silti pitämään minut hyvin otteessaan. Luen tälläkin hetkellä Kingiä (tsiisus sentään!)ja kai minulla ja Kingillä vain noin yleisesti hitsaa hyvin yhteen. Meillä on mm. samankaltainen (älytön) huumorintaju. =D Kiva oli lukea ajatuksiasi tästä kirjasta, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua, ajattelin juuri sinua! Selailin jopa blogiasi, kun mietin olitkohan blogannut Christinesta. Mut joo, vaikeahan sitä on etukäteen ennustaa mistä pitää ja mistä ei. Useampi ns. "huonompi King" on ollutkin minun suosikkini ja toisinpäin.

      Christinen kohdalla painaa varmasti se, että pidän valtavasti John Carpenterin "halvoista" kauhuleffoista. Ne ovat eräänlainen guilty pleasure. Niissä on aina hyvä jännite, vaikka juoni olisi miten pöljä vain.

      Kirjassa minua vaivasi muuten sekin, että kirja alkaa Dennisin näkökulmasta. Hän kertoo tarinaa neljän vuoden päästä tulevaisuudesta. Sitten hänet työnnetään sivuun puolessa välissä kirjaa ennen kuin hän taas palaa kertojaksi lopussa. En pitänyt keskivaiheen kaikkitietävästä kertojaratkaisusta yhtä paljon kuin minä-kertojasta.

      Ja minullahan oli super-King viikonloppu! Luin myös Eksyneiden jumalan, josta ajattelin myös blogata tällä viikolla. Jostain syystä se oli enemmän mieleeni. :D

      Poista
  2. Minusta tämä on yksi kamalimpia King-kokemuksiani. Eksyneiden jumalasta pidin paljon! Kiinnostaa kuulla, mitä bloggaat siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eksyneiden jumala oli selvästi sellainen helpompi King-kirja, ei niinkään kauhua kuin psykologinen selviytymistarina. Pidin todella paljon! Ajattelin kyllä blogata siitäkin. :)

      Poista