sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Marko Hautala - Torajyvät

Edellisestä Hautalastani on kulunut aikaa yli vuosi, joten uskalsin taas ottaa häneltä kirjan lukuun, vaikka alkaakin näyttää epäilyttävästi siltä, että pian minulta loppuvat luettavat Hautalat. Kyllä, tämä on ongelma. Olen yrittänyt säästää suosikkikirjailijoideni kirjoja viimeiseen asti. Kauheinta on odottaa vuosia uutta kirjaa, joka onkin sitten luettu muutamassa päivässä.

Marko Hautala, 2011, Tammi, oma ostos

Jenni matkustaa Spegelön saarelle miehensä Aaron ja poikansa Miron kanssa tapaamaan Markusta, Jennin entistä miesystävää, joka sai vuosia sitten kolarissa aivovaurion. Jennin sisar Iina huolehtii nyt Markuksesta. Jenni oli Markuksen kanssa, kun suhde Aaroon, Markukseen isään alkoi, ja hän haluaa sovittaa menneisyyden synnit.

Vierailu ei tunni sujuvan kuten pitäisi. Myös Markuksen äiti, Liisa, on kutsuttu, eikä hän ole toipunut avioerosta ja nöyryytyksestä. Jenni puolestaan ei tunne oloaan kotoiseksi oudolla saarella, jonka vesissä hohtavat öisin punaiset kalat. Ja mikä on noituudesta syytetyn Jakob Mörtin tarina? Hänen joka haaksirikkoutui saarelle 1600-luvulla ja toi mukanaan torajyvät.

Torajyvät on Marko Hautalan neljäs kirja. Se odottanut lukemista aika kauan hyllyssäni, mutta odotus palkittiin! Tämä oli oikea ajankohta tarinan lukemiseen, samalla tavoin kuin syyskuu oli oikea aika Itsevalaiseville ja marraskuu Kuokkamumolle. Torajyvät sekoittaa historiallista fiktiota ja perinteistä kauhutarinaa. Saaristomiljöö sopii tällaiseen tarinaan erinomaisesti, ja Hautala maalaa Spegelöstä elävän kuvan.

Aika katosi. Ei yhtäkään muotoa, ei varjoja. Taivaan ja merivirtausten rauha. Markuksesta tuntui, ettei hän ollut ihminen ollenkaan, vaan ahvenenruohoa, ahdinpartaa, laivanhylky. Kirkkaassa, loputtomassa vedessä.

Vaikka elämä oli sen jälkeen tuonut tuhansia kasvoja, ääniä, unelmia ja pettymyksiä, kaiken taustalla oli aina säilynyt sen hetken muisto, kuin kuulorajan alapuolella soiva ikuinen nuotti. Lupaus siitä, että oli olemassa paikka ajan ulkopuolella. Paikka, jonne isän tyhjä katse ei ulottunut ja jossa kissaemot eivät nuolleet murskaantunutta poikastaan.

Ei petoksen siementä Jennin hymyssä. Pelkkää ahvenenruohoa. Pohjaan asettunut laivanhylky.

Hautalan hahmokaarti on jälleen kokoelmia epämiellyttäviä ihmisiä: omaa hyvyyttään todisteleva Jenni, joka takertuu poikaansa ja jumittaa huonossa avioliitossa, uraansa keskittynyt Aaro, joka ei tunnu välittävän uudesta tai vanhasta perheestään, huoritteleva Liisa, hyvän kristityn mielikuvaa ylläpitävä Iina, ja jopa levoton ja kiroileva Miro, jolla taitaa olla jonkin sortin diagnoosi. Huomasin lukevani tarinaa eteenpäin ihan vain siksi, että halusin katsoa kuinka näille ihmisille tapahtuu kamalia asioita. Mikä ei sinänsä ole huono syy lukea kauhutarinaa...

Kauhein hahmoista on kuitenkin maailmanloppua manaava Jakob Mört, jonka nihilismi on syntynyt elämän julmista vastoinkäymisistä. Hän haaksirikkoutuu vangitsijoidensa kanssa autiolle saarelle ja olen valmis kuolemaan. Kun niin ei käy, uskoo Mört että jumalalla on hänelle muita suunnitelmia.

Torajyvissä on upea tunnelma, unenomainen. Tätä lukiessaan saattoi melkein kuulla aaltojen lyövän kallioille. Hautalan kieli on jälleen rytmikästä ja hiottua, luvut juuri niin lyhyitä, että kirjaa tuli aina luettua "vielä yksi luku". Tarinan vauhti hieman hyytyi loppua kohti, kun Jennille selvisi hänen koettelemuksensa todellinen luonne. Kirja kuitenkin loppuu täydellisen hienoon lukuun, joka sai kylmät väreet juoksemaan käsissäni.

En usko, että Torajyvät olisi voinut olla pidempi tarina. Juuri nyt se on sopivan kompakti, hahmoja syvennetään tarpeeksi ja heidän koettelemuksistaan kerrotaan lukijalle vihjaten. Kirjasta jää jonkinverran avoimia kysymyksiä, kuten Hautalan muistakin kirjoista, mutta tarina tuntui minusta eheältä. Nautin Markuksen muisteluista ja selvistä hetkistä huomattavasti enemmän kuin Jennin huolesta, mutta Markuksen kerronta onkin luonteeltaan kelluvaa, sillä "vain muistot saavat hänet havahtumaan ihmiseksi".

Tuntuu että Torajyvät olisi voinut mennä vielä pidemmälle, se jää tietyllä tapaa puolitiehen, eikä aivan lunasta lupaamaansa. On kuin Hautala pidättelisi vielä, kuten Itsevalaisevienkin kanssa. Unikoirassa kliimaksi on jo murskaavampi ja Kuokkamummossa Hautala pääsee lopullisesti irti. Torajyvät on kuitenkin viihdyttävä kirja ja huomattavasti taidokkaampi kuin moni muu kotimainen kauhukirja. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti