tiistai 16. helmikuuta 2016

Sari Peltoniemi - Haltijan poika

Sain tämän kirjan yllätyslahjaksi vastikään. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin ollut kuuntelemassa Peltoniemen esitystä ohimennen 2013 kirjamessuilla, ja olen usein miettinyt, että tämä olisi kiva lukea. Nyt siihen tarjoutui tilaisuus. :)

Sari Peltoniemi, 2013, Tammi, lahja

Jounin lukiosyksy alkaa epätavallisesti, kun hän ei yhtäkkiä enää tarvitsekaan unta öisin vaan pysyy koko ajan hereillä. Yöajasta tulee nopeasti vaeltelun aikaa ja Jouni tutkii kotikaupunkiaan uusin silmin. Hautausmaan portilla odottaa salaperäinen Kride, jonka tehtävä on pitää vahtia, mutta Kriden lisäksi yössä liikkuu myös muita, pahantahtoisia olentoja.

Jounin päiväelämäkin on sekaisin, kun vasta perustettu bändi saa buukattua ensimmäisen keikkansa, isosisko Saara salailee jotakin ja tyttöystävä Matleena muuttuu etäiseksi. Samalla pitäisi etsiä sisarusten maagisesti kadonnutta äitiä, joka "ei ollut ihan tavallinen taapertaja".

Haltijan poika on jatko-osa Peltoniemen 2011 julkaisemalle Kuulen kutsun metsänpeittoon kirjalle. En ole lukenut ensimmäistä osaa, mutta tarinaan pääsee yllättävän helposti sisään, vaikka aloitinkin kakkososasta. 

Peltoniemi ammentaa kotimaisesta mytologiasta tuoreella tavalla ja tuo mukaan myös kauhuelementtejä. Tarinassa matkataan aliseen, soitetaan noitarumpuja ja kohdataan eahpar - aivan loistavaa! Haltijan poika on napakka kokonaisuus, vain 180 sivua. Luvut ovat lyhyitä, mikä on kieltämättä petollista, kun tapahtumat etenevät rivakasti. Peltoniemi kertoo vain oleellisen, eikä pysähdy selittelemään liikaa. Hotkaisinkin kirjan muutamassa illassa. 

Otin askeleen lasta kohti. Silloin hän nosti kasvonsa ja huusi niin vihlovan ilkeästi, että minäkin parahdin. Ei lapsi huuda sillä tavalla. Eikä lapsen suu ole veressä poskia myöten eikä hän revi hampaillaan rusakon kurkkua auki.

Aloin perääntyä selkä edellä.

Olento oli samantien jalkeilla. Se pudotti velton rusakon maahan ja tuijotti minua kiiltävin silmin.

Minun täytyisi kiertää risukko ja paeta rannan kautta. Yritin kaartaa vasemmalle ja pitää koko ajan silmäni ulisijassa. Se alkoi lähestyä. Askeleet olivat pieniä ja varovaisia, sen kokoon sopivia, mutta oli ilmiselvää, että se pystyisi muuhunkin.

Mitä se minusta halusi?

Hahmona Jouni on hyvin nuortenkirjamainen poika: sympaattinen, kiltti ja samaistuttava. Hänen matkassaan kulkee mielellään. Isosisko Saara on tiukka kasvissyöjä ja heidän isänsä huolestunut yksinhuoltaja. Nuorten äiti on kadonnut vuosia sitten ja kirjassa etsitään tätä. Lyhyet vilaukset äidin persoonaan luovat kiehtovia mielikuvia, mutta äidin etsintä ei ole niin angstista kuin nuorten kirjoissa yleensä. Sisarukset ovat ehkä enemmän sinut puuttuvan äidin kanssa. 

Sivuhahmoja kirjassa on paljon. On Jounin bändikavereita, paras kaveri, tyttökaveri, Kride ja Jounin samaanimentori Romppainen. Muut hahmot jäävät pakostakin pinnallisemmiksi ja osa sivujuonista tuntui hieman alikehitetyiltä, mutta kirjan kohderyhmää se tuskin haittaa. Ihmissuhdedraamojen pääasiallinen mutkattomuus viehätti minuakin. Toki Jounin elämässä riittää pohdiskeltavaa, mutta tässä on tietynlainen peruspositiivisuus, josta pidin. Iso plussa siitä, miten arkista nuorten seksuaalisuus oli tässä. 

Juonen pääpaino on Jounin öisillä seikkailuilla, jotka yltyvät aika jännittäviksi. Kirja tuntuukin hyvällä tavalla episodimaiselta "monster of the week" tyyppiseltä tv-sarjalta. Kauhuelementeillä ei mässäillä, vaan tämä on sellaista palleassa tuntuvaa veretöntä kauhua, joka sopii nuorille lukijoille. Välillä mietin, että tarinan huippuhetket olisivat voineet olla hieman pidempiä, mutta olen varmaan tottunut hieman paksumpiin kirjoihin. 

Aikuislukijalle tässä on tiettyä kaavamaisuutta, joka kuitenkin katoaa kirjan lopussa. Kirjan viimeiset sivut olivat hyytäviä! Ja lopun jälkeen haluaisin lukea seuraavankin osan. Kokonaisuudessaan Haltijan poika onkin jännää ja toiminallista lanua, jonka pariin sopii unohtua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti