tiistai 29. joulukuuta 2015

Editointisekoamispostaus #375

Onpas nyt jotenkin hankala valaa itseensä positiivisuutta. Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet aikamoista ylitöiden, stressin ja unettomuuden huumaa. Olen takonut samalla uskollisesti kässäriä, nanoa ja runoja, käynyt Viidassa ja matkallakin.

En vaan ole aikataulussa (kukaan ei yllättynyt). *O*

Jumitan TH:n editoinnissa sivuilla 80-100 (/185). Olen saanut alun ihan hyvään kuosiin ja edistynyt keskivaiheenkin kanssa. Sivut 80-100 vaan ovat yksi tarinallinen musta aukko, johon kärsivällisyyteni ja mielenterveyteni vajoaa! En pääse niistä eteenpäin. :(

Editoinnin ohella olen fiilistellyt sarjismuotoisia Helkavirsiä ♥ 

Vikana on varmaankin se, että tarinassa on iso käänne 80 kohdalla, jonka jälkeen olen kirjoittanut pari lukua filleriä ja nyt nuo filleriluvut tuntuvat kertakaikkisen huonoilta ja typeriltä. Isosta käänteestä ei voi (mielestäni) hypätä suoraan eteenpäin, vaan lukijalle pitäisi antaa suvaintokohta, mutta tarina tuntuu auttamatta venytetyltä. 

Olen miettinyt näiden lukujen leikkaamista. Ongelmana vaan on se, että fillerillä on domino-efekti, joka edistää juonta. Sillä on siis pointti!

Luulen että turhautuminen johtuu osittain siitä, että kässärissä on liian vähän hahmoja. Yksi helmasyntini on kirjoittaa hyvin niukalla hahmogallerialla. Se vaikeuttaa konfliktien keksimistä ja juonen kuljetusta. Etenkin kun kässärissä eletään vahvasti näkökulmahahmon kautta ja sivuilla on vähemmän toimintaa kuin dialogia ja ajattelua.

Huvittavaa sinänsä, minulla oli vielä viitisen vuotta sitten aivan päinvastainen ongelma. Ja kaikissa novelleissani on taas liikaa hahmoja ja uusissa kässäreissä myös liian vähän. Aivoni ovat jotenkin nurinkurin! XD

Kässärin alku-ja loppupäässä teksti tuntuu ilmavammalta, tässä keskivaiheella se tuntuu tervalta. Editointi on kyisen pellon kyntämistä. Teksti tuntuu niin ontuvalta, että harkitsen jopa sen heivaamista ja kokonaan uuden kirjoittamista (enkä jaksaisi tehdä sitä...). O.O'

Nämä on kuitenkin aika isoja päätöksiä. Leikkaamisessa on aina se vaara, että kadotan jotain olennaista juonesta, eikä se virtaa enää loogisesti.

Näkkien ajattelu tekee minut myös onnelliseksi. XD

Onneksi loppu on helpompi editoida. Teksti on rytmillisesti ja tarinallisesti jotenkin nopeampitempoista ja miellyttävämpi lukea. En usko, että sinne tarvitaan näin valtavia muutoksia. 

Muuten minulla on ihan hyvä fiilis editoinnista. Tuntuu että saan asioita aikaan ja olen saanut muut suuret muutokset tehtyä ongelmitta. Olen alkanut taas uskoa tähän, yhdessä vaiheessa yhden hahmon luonne oli hakusessa ja nyt taas sain siitä otteen. 

Vuoden loppuun aikatauluni ei nyt kyllä pidä. Kirottu elämä - aina kirjoittamisen tiellä!!!

(Vapaa-aikaanihan en ole käyttänyt ääliömäisesti esimerkiksi animemaratooneihin, jotta voisin katsoa uudelleen Hellsingiä, Berserkiä, Claymorea, GTO:ta, Utenaa jne. Eeeeehei!) O.o

Suosta ylös tammikuun loppuun mennessä? Tarvitsen personal trainerin, joka kahlitsee minut tietokonetuoliin editoimaan!

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Mahdoton joululahjatoivelista

Sain Kirjainunelmia blogista hauskan haasteen, jossa listataan 3-5 älytöntä joululahjatoivetta. Siis sellaista, jota ei tosielämässä voi saada (tai ainakaan ilman miljoonia).


1. Kissatorni

Olen ollut lapsesta saakka mieletön kissafani. Allergiat, huonot elämäntilanteet jne. ovat kuitenkin estäneet kissojen hommaamisen. Tämän vuoksi unelmoin kissatornista, vähän samaanmalliin kuin Gormenghastin kreivitär Gertrudella on palatsissaan kissahuone. Kissatornissa kissat saisivat olla omissa oloissaan, mutta tulisivat tietenkin tervehtimään vierailijoita karvattomalle sohvalle.

(Tiedän jo tulevien kissojeni nimetkin... sitä ihmettä odotellessa!)


2. Kirjasto 

Uneksin myös omasta kirjastosta. Sellaisesta Kaunotar ja Hirviö-tyylisestä kirjastosalista, jossa on korkeat hyllyt ja siirreltävät portaikot. Pelkään tosin, että tekisin kirjastolle The Mummyn Eviet. O.o'

Mutta ainakin olisi tekemistä, kun voisin järjestellä kauniita kirjoja, eikä tarvitsisi pinota niitä sinne sun tänne ja aina olisi tilaa uusille kirjoille ja kaikki voisi olla tallessa omassa hyllyssä.


3. Ammattimainen Editoija

Välillä tuntuu, että olen oikeasti unohtunut asumaan laavatunneliin, sillä tämä editointi ei koskaan lopu! Ammattimainen Editoija voisi hoitaa homman puolestani. Lueskella kässäriä ja kääntyä aina välillä puoleeni, katsoa säälivästi ja sanoa, "Ei kai me tätä jätetä tänne? Mitä sä oikein ajattelit?"

Ja vastaisin huokaisten, "Joo ei, poista poista poista. Olin heikko!"

Tai

"En nyt oikein tiedä tästä sun päähenkilöstä. Ja mikä tää sun puupakkomielle on? Voisitko kirjoittaa välillä selkokielellä? Kuule, ehkä tää kirjoittamishomma ei oikein suju sulta. Mitä jos mää kirjoitan ja laitetaan sitten vaan sun nimi alle? Tulee vähemmän huonoa pseudofanfikkiä."

O.O'

Koska ollaan niin lähellä joulua, en haasta muita. ;)

(Tämä on kuulemman ainoa huonekasvi, joka selviää käsissäni. O.O)

Hauskaa joulua kaikille lukijoille!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Twitterin vaarat

En ole aloittanut editointia. Tai siis editoin kyllä, mutta en kässäriä vaan urbaaninovellia. Koska jostain syystä en nyt jaksa teinejäni ja tämä täysin hyllylle jäänyt novelli luistaa nyt erinomaisesti.

Tärkeämpää kai, että teen jotain hyödyllistä? En ole oikein lanutuulella tällä hetkellä. Plus, olen pyöritellyt TH:ta yli vuoden päivät aika yhtäjaksoisesti. Pari päivää tuskin tuhoaa minua tai käsistä (joo, elän valheessa).

Asiaa ei oikein auta se, että eksyin YA-sankarin Twitteriin, jossa tämän koko luomakunnan ihanin, komein ja vahvin nuorukainen kertoo mitä todella ajattelee YA-romansseista ja niissä esiintyvistä klisheistä.

Oma kässärinihän ei ole mikään YA-romanssi - tai no, on siinä romanssi, mutta se ei ole pääasia, okei? Kässärissäni on JUONI. Upea, yllättyksellinen ja omaperäinen. Romanttiset kuviot ovat sen rinnalla pientä.

Ja käsishän on täysin klisheevapaa, tyttöjä voimauttava coming of age-tarina, joka on kirjallisesti kunnianhimoinen (ihan totaalisesti olen Finlandia Junior ehdokkaana, katsokaa vaan)!


(TH:ssa juodaan hirveästi kahvia, kuunnellaan musiikkia - onneksi uutta - ja kirjoittaviakin teinejä löytyy. Hups.)


(Pitää varmaan lukea kässäri vielä n-kertaa... O.o')


(Vielä ehtii kadottaa lyriikat helvettiin... mutta onko pakko deletoida runotkin? @.@)


(Totaalirepes XD XD ...Tämä ei tietenkään liittynyt kässäriini millään tavalla!)



(Miksei musiikkimaku muka ole hyvä yhteensopivuusindikaattori???)


(Pakko.Lopettaa.Lukeminen. O.O' O.O')


(Suuteleminen on rankkaa puuhaa!!)


(HAHAA! Poistin ylitsevuotavat ulkonäkökuvaukset jo viime keväänä - jostain syystä niitä on aina raakaversiossa - eikä kenenkään silmänväriä kuvata! VICTORY!!!)


(...kosahdin heti takaisin klisheepaskalistalle! XD)


(APUA!! TÄÄLTÄ ON PÄÄSTÄVÄ POIS!!!)


(Tiedänkö minä? Tietääkö lukija? Apua, saan kässäripsykoosin...)


(Ei ole käsikirjoitusta. Se oli vain unta. Pitkää, kamalaa unta. O.O)


(Päähenkilö katsoi hänen upeisiin, tummiin silmiinsä. Oi, hän oli upota tuohon katseeseen. Se nuoli hänet kauttaaltaan pitkin limaisin vedoin, sai ihokarvat pystyyn-

Hetkinen, rupesinko kirjoittamaan Hevoshoukutuksen jatko-osaa vai mitä? O.o')

[kirjoittajan mielenterveyden turvaamiseksi Twitter on toistaiseksi käyttökiellossa]

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Stephen King - Hohto

Koska Irene on pitänyt lomaa King-postauksistaan, joudun jotenkin paikkaamaan tätä puutostilaa. Ja olihan minulla teemaan liittyvä lukuhaastekin työn alla. ;)

Kyseessä on sen verran vanha ja tunnettu teos, että en välttele spoilereita, vaikka en kyllä koko juonta paljastakaan. Ei liene salaisuus, että kauhutarina huipentuu kamalaan kliimaksiin?

Stephen King, 1977 (suom. 2013), WSOY, oma ostos

Jack Torrancelle tarjotaan työpaikkaa Overlook-hotellin talonvahtina. Jack on toipuva alkoholisti, jolle humalainen raivonpuuska maksoi opetustyön ja sai tönimään omaa poikaakin. Hänen vaimonsa Wendy uskoo, että Jack on kääntänyt elämässään uuden lehden, ja yrittää pitää yllä perheen kulissia. Heidän viisivuotias poikansa Danny kuitenkin aistii pinnan alla muhivat kriisit.

Aikuiset uskovat, että talonvahtikeikka syrjäseudulla voi palauttaa perheen elämän takaisin raiteilleen. Se on Jackin viimeinen tilaisuus, viimeinkin hän voi kirjoittaa näytelmänsä valmiiksi, ja aluksi elämä hotellilla tuntuu sujuvan. Mutta hotellin historiasta muodostuu Jackille pakkomielle, ja Danny löytää Overlookin tyhjistä huoneista kaikuja menneistä ajoista ja niiden tragedioista. Ne tuntuvat imevän voimansa Dannyn erityislaatuisesta kyvystä, hohtamisesta, jota poika ei vielä täysin hallitse. Kun talvi saartaa perheen hotellille, on enää vain ajan kysymys milloin Dannyn enneunet muuttuvat todeksi.

Hohto lienee yksi Stephen Kingin tunnetuimmista teoksista. Yhtä tunnettu on varmasti Stanley  Kubrickin elokuvaversio kirjasta, joka on ainakin itselleni yksi kaikkien aikojen hienoimpia kauhuelokuvia (katson sen vähintään kerran vuodessa). En siis voinut välttyä ennakko-odotuksilta tarinan suhteen.

Aloitin viimeksi Kingiltä Christinen, joka jäi kesken. Siispä otin Hohdon mukaani lentokoneeseen, jossa sain lukea rauhassa monta tuntia putkeen. Suljetussa tilassa lukeminen auttoikin pääsemään helpommin tarinaan, joka käynnistyy hyvin hitaasti. Ensimmäisessä sadassa sivussa ei päästy vielä hotellille. Seuraavat sata kuvasivat saapumista. Seuraavat pari sataa alkuongelmia. Vasta viimeiset parisataa sivua tuntuivat nykivän juonta kunnolla käyntiin.

Jyskis... jyskis... jyskisjyskisJYSKISJYSKIS -
Hän pakeni raskaita, räiskiviä, kajahtelevia ääniä mutkittelevissa, labyrinttimaisissa käytävissä paljaat jalat paksunukkaisessa sinimustassa viidakossa suhisten. Joka kerta kun rocque-nuija rysähti seinään jossain hänen takanaan, häntä halutti kiljaista ääneen. Mutta hän ei saanut. Ei saanut. Kirkaisu paljastaisi hänet ja sitten
(sitten AHRUM)
(Tule tänne ottamaan lääkkeesi, vitun nyyhkyvauva!)
Niin ja hän kuuli, miten noiden äänten päästelijä läheni, läheni häntä, syöksyi pitkin käytävää kuin tiikeri vihamielisessä sinimustassa viidakossa. Ihmissyöjä.
(Tule tänne, helvetin äpärä!)
Jos hän ehtisi portaisiin, jos hän pääsisi pois kolmannesta kerroksesta, hän ehkä selviytyisi. Olihan hissikin. Kunpa hän muistaisi, mikä se unohtunut asia oli. Mutta oli hämärää ja kauhu oli vienyt häneltä suuntavaiston. Hän oli kääntynyt yhdestä kulmasta, juossut käytävää, kääntynyt toiseen, ja sydän oli hypännyt kurkkuun polttavana jääkokkareena, ja hän oli pelännyt, että seuraavassa käänteessä hän saa vastaansa sen riehuvan ihmistiikerin.
Kumahteleva jyske oli nyt aivan hänen takanaan, käheä ääni karjui.
Nuijan pää leikkasi viheltäen ilmaa
(roque... heilaus... roque... teilaus... AHRUM)
ennen kuin räiskähti seinään. Jalkojen pehmeää kahinaa viidakkomatolla. Pakokauhu purskui hänen suussaan kuin karvas mehu.
(Sinä muistat kyllä sen, mikä oli unohtunut... mutta muistaako tuo? Mitä se oli?)

On vaikea olla vertaamatta kirjaa leffaan, josta on karsittu taustajuoni melkein kokonaan ja jonka tapahtumat kasaantuvat hotellin saartavan lumen tavoin. Kirjassa puolestaan kerrotaan aika paljon Wendyn suhteesta tämän äitiin, Jackin lapsuudesta, Jackin alkoholismista, Dannyn kokemuksista hohtamisen kanssa, hotellin lukuisista omistajista ja vieraista...

Toisaalta runsas taustatarina kuuluu vahvasti Kingin tyyliin. Tämän kirjan kohdalla vain tuntui usein, että vähempikin olisi riittänyt. Hahmovat puivat paljon menneitä sen sijaan, että olisivat eläneet nykyisyydessä. Kun kirjassa alettiin kuvailla yksityiskohtaisesti Dick Halloranin, Dannyn "mentorin", paluuta hotellille hädän hetkellä, huomasin skippaavani kappaleita suosiolla, mikä on minulle aika harvinaista.

Hohto on siis hidas kirja. Siitä olisi voinut leikata parisataa sivua. Ymmärrän kyllä miksi Jack ja Wendy uskovat, etteivät voi lähteä hotellilta, vaikka siellä tapahtuu outoja ja kamalia asioita. Vaihtoehtoja ei ole, raha on tiukassa ja perheen yhtenäisyys rakoilee. Häviön tunnustaminen tarkoittaisi myös avioeroa. Se ei kuitenkaan estä turhautumistani Wendyn rationalisoinneille, kun hotelli on jo kerran käynyt poikaan käsiksi. Kirja tuntui etenkin keskivaiheilla venytetyltä.

King viittaa kirjassa moneen otteeseen Edgar Allan Poen novelliin Punaisen surman naamio, jossa riisutaan keskiyöllä naamiot kamalassa kliimaksissa. Overlookin kuvailusta tuli myös mieleen Poen tapa tehdä Usherin talosta oma hahmonsa Usherin talon häviö novellissa. Intertekstuaalisia viittauksia on aina kiva bongailla.

Kingin kirjoittaa uskottavasti viisivuotiaan, hiukan ikäistään kypsemmän lapsen sielunmaailmasta. Wendy on myös huomattavasti aktiivisempi hahmo kirjassa kuin elokuvassa, vaikka aika stereotyyppinen äitihahmo. Jack on vihattava ja säälittävä tyyppi, todentuntuinen ja ahdistava. King on onnistunut erityisen hyvin hänen kanssaan, siinä miten Jack rationalisoi sairaassa mielessään kamalat tekonsa, unohtaa ja sopii totuuden mieluisekseen, ulkoistaa omien tekojensa syyt muille. Hänen sortumisensa hotellin manipulaatioon on kiehtovaa ja kamalaa luettavaa.

Parasta Hohdossa on ehdottomasti tarinan muhiminen, se miten hotellin kiroutunut todellisuus kuoriutuu hiljalleen esiin, kunnes kliimaksi käy aivan sietämättömäksi. King kuvailee hienosti hitaasti hiipivää pelkoa, joka tekee tavallisista asioista, vesiletkusta tai puutarhaeläimistä, uhkaavia. Dannyn näkökulmassa on kauhistuttavaa olla, eihän noin pieni lapsi voi puolustautua kunnolla. Kauhu linkittyy oikeaan elämään, se ei synny yliluonnollisesta, vaan siitä minkä yliluonnollinen nostattaa Jackin ja muiden hahmojen sisimmässä.

 Annoitteko heidän lukita teidät itsenne sinne? Gradyn äänessä oli hillittyä ihmettelyä.  — Voi sentään. Naisen, jolla on kokoa vain puolet teistä ja pienen pojan? Se tuskin todistaa, että teissä on ainesta huippujohtajaksi, vai mitä arvelette?
Suoni alkoi tykkiä Jackin oikean ohimon vieteristössä.  Päästäkää minut ulos Grady. Minä hoidan ne.
— Todellako herra Torrance? jopas jotain. Hillityn ihmettelyn tilalle tuli hillitty säälittely. — Valitan, minun on sanottava, että en oikein usko sitä.  Minä  ja muut  —  me olemme alkaneet epäillä, että te ette oikein paneudu tähän sydämestänne, herra Torrance. Että teillä ei ole... vatsaa tehdä sitä. 
— Minulla on! Jack huusi.  Minulla on! Vannon sen!
— Että toimitatte poikanne meille? 
— Kyllä! Kyllä!
— Vaimonne asettuu vastustamaan moista hyvin päättäväisesti, herra Torrance. Ja hän näyttää olevan... melkoisesti vahvempi kuin mitä olemme kuvitelleet. Melkoisesti kekseliäämpi. Tuntuu ilmeiseltä, että hän on päässyt voitolle ainakin teistä.
Grady hihitti.
— Kuka ties meidän olisi pitänyt käydä neuvotteluja hänen kanssaan kaiken aikaa, herra Torrance.
— Minä toimitan pojan, vannon sen, Jack sanoi. Hänen kasvonsa olivat nyt ovea vasten. Hän hikoili. — Vaimo ei asetu tielle. Vannon ettei asetu. Ei hän pysty.
— Pelkäänpä, että teidän on tapettava hänet, Grady sanoi kylmästi.
— Minä teen mitä minun on pakko. Mutta päästäkää minut ulos.
— Annatte sananne siitä, herra Torrance? Grady penäsi.
— Annan sanani, lupaan, vannon pyhän valan, mitä helvettiä ikinä te haluatte. Jos te-
Kuului ontto naksaus, kun salpa vedettiin syrjään. Ovi nytkähti auki puolisen senttiä. Jackin sanatulva ja hengitys katkesivat. Hetken hänestä tuntui, että itse kuolema oli oven takana.

Luin kirjan jälkimmäistä puoliskoa, kun olin reissussa ja poissa kotoa. Nukuin vieraassa sängyssä, varpaat kylminä peiton sisässä, kuuntelin vieraan kadun ääniä ja yritin olla häiritsemättä kämppistäni. Viimeisen parin sadan sivun kohdalla iltalukeminen alkoi olla niin ahdistavaa, että jouduin laittamaan kirjan sivuun ja ajattelemaan iloisia asioita ennen kuin sammutin valot. Kirjan kliimaksi oli pakko lukea kerralla, koska pelkäsin saavani muuten painajaisia.

Reaktioni kirjan loppuun on hullu. Tiesin mitä oli tulossa, muistan leffan ulkoa. Ja silti koin aitoa kauhua ja ahdistusta, kun hotelli saa Jackin valtaansa. Hänen muodonmuutoksensa tuntui niin aidolta, se ruma otus, joka hänestä tuli alkoholin vaikutuksen alaisena, ja se kauhu, jota lapsi tuntee isänsä edessä. Tunsin ahdistuksen kehossani fyysisenä, kuinka lihakset jännittyivät ja otsa oli kireä. Viimeisen luvun suoma helpotus oli valtava.

Hirveintä oli, kun kirjan luettuani lähdin vielä keskellä yötä vessaan. Ovi oli raollaan ja huone pimeänä. Ja siellä seisoi kämppikseni, minua reilusti vanhempi nainen. Säikähdin todenteolla, sillä uuden painoksen lopussa on Tohtori Unen näytesivuja, joissa Dannya yhä vainoaa yksi Overlookin asukkaista, kylpyammeeseen hukkunut vanha nainen. Missäs muualla kuin kylpyhuoneessa...

Ymmärrän hyvin Hohdon suosion. Olen ehkä liian moderni lukija ja kaipaan nopeampaa juonenkuljetusta nauttiakseni siitä varauksetta. Kirjan juoni ei ole erityisen yllättävä, mutta tieto tulevasta pikemminkin lisää kauhua kuin tappaa sen. Pidän selvästi enemmän Kingin uran keskivaiheen tuotannosta kuin aivan varhaisesta, mutta tämä oli positiivinen yllätys. Hohto onnistui säikyttämään tämän lukijan hitaasta startista huolimatta.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ateenassa muusien kanssa

Katosin taas hetkeksi blogimaailmasta, kun jätin Suomen pimeyden ja läksin viikoksi Ateenaan runo-, mytologia- ja filosofiakurssille. Oli muuten ihana viikko! Kreikan aurinko oli täydellinen lääke pahimpaan kaamosahdistukseen, joka minulla on ollut vuosikausiin. Lisäksi sain ajatukset irti kässäristä ja proosasta.

Aamuisin ja iltaisin opiskelimme Kreikan filosofiaa ja mytologiaa. Jälkimmäisen olen aina kokenut läheiseksi, vaikka en olekaan tainnut sitä suoraan käyttää fantasiateksteissäni (tuttuja elementtejä kyllä, esim. Kronoksen kaltainen lapsiaan hotkiva/murhaava isähahmo löytyy). Sen tunteminen myös avaa modernia ja klassista kirjallisuutta, joka vilisee viittauksia kreikkalaisiin myytteihin.

Päivisin teimme pitkiä kävelyretkiä museoihin, paikallisiin nähtävyyksiin, ostoksille jne. On aivan mahtavaa tuntea aurinko ihollaan, juoda vuoriteetä hunajalla ja syödä tuore, kostea mandariini. Meillä oli myös jonkin verran toistemme tekstien käsittelyä, kirjoitustehtäviä ja Kreikasta vaikutteita ottaneiden runojen lukemista. Jaoin muutaman mytologisen runon ja sain hirveästi palautetta. Runous on minulla yksi iso sokea piste, joten palaute on erityisen tärkeää.

Kirjoitin joitain runoja myös paikan päällä, mutta selvästi vähemmän kuin luulin etukäteen. Aikataulu oli aika tiukka, yhtenäkin iltana puimme tekstejä vielä kymmeneltä illalla. Onneksi porukka oli todella motivoitunut ja muutenkin aivan huippu. :)

Kotikatumme. Kreikkalainen talvi ei paljoa palella!

Sfinksi Arkeologisessa museossa.

Minotauros ja Theseus Arkelogisessa museossa.

Arkeologisen museon Jockey of Artemision.

Lysikrateen muistomerkki, joka pystytettiin säilyttämään hänen johtamansa 
kuoron voittamaa palkintoa (omaa palkintotornia odotellessa!)

Paikallisen gallerian ihania Minotauros-veistoksia (toin yhden kotiinkin).

Piraeuksen ranta.

Akropolis häämöttää kaukaisuudessa.

Herodes Atticuksen odeion

Pathenonin temppeli Athenalle.

Ateenassa oli hirveästi kulkukissoja, sääli kävi pikkuisia. 

Hydrat löytyivät jo kahvikupeistakin.

Bysantin museon koptilainen hautapatsas.  

Keskiviikkoisin on katutori, jossa myydään tuoreita hedelmiä, mausteita,
pähkinöitä jne. todella huokeaan hintaan.

Näkymä asuntolamme kattoterassilta.

Lykeionin gymnasion, jossa Aristoteles opetti.

Nyt palattuani on ollut hiukan sellainen olo, että astuin lämpimältä Olympos-vuorelta suoraan sinisävyiseen Manalaan. Koti-ikävä kyllä oli, niin kivaa kuin matkustaminen onkin. 

Ja minut valtasi mitä omituisin tunne kävellessäni Bysantin museossa. Hetken näin mielessäni mytologisen runokokoelman, runot maalauksina minua koskettaneista myyteistä ja tarinoista. Muistan miettineeni minne sijoitan Jormungandrin, La Loban, Daphnen ja Apollon, minne Kipu-tytön ja Ofelian. Ajatus oli niin visuaalinen, näin runokuvien sävyt ja valaistuksen, maalaukset, patsaat ja vanhat käyttöesineet viileässä ja hiljaisessa holvissa. Mikä lie muusa kävi kylässä... 

Nyt pitäisi palata kuitenkin kässärin äärelle. Edessä on hirveästi työtä ennen joulua. Loppukiri tälle versiolle. Kokonaisuus on melkein kasassa. Ehkä sain Kreikan auringosta jonkun puuttuvan palan ja en vain tiedä sitä vielä.