sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Tiina Raevaara - Yö ei saa tulla

Ilmoittauduin viime viikolla Orfeuksen kääntöpiiri blogissa pyörivään Hämärän jälkeen lukuhaasteeseen. Tarkoitus olisi lukea vuoden sisään mahdollisimman paljon kauhugenren kirjoja ja blogata niistä. Tämä haaste istuu loistavasti syyspimeisiin ja hyllyssä on paljon mistä valita luettavaksi. Ehkä minäkin ehdin muutaman kirjan lukea vuodessa. ;)

Tiina Raevaara, 2015, Paasilinna, oma ostos

Johannes viettää hiljaista ja pysähtynyttä elämää Helsingissä. Elämän on pysäyttänyt viisi vuotta sitten Johanneksen nuoruuden rakastetun, Aalon, itsemurha. Sitten Aalon kaksoisveli Antti saapuu kaupunkiin. Hänkään ei ole voinut unohtaa Sandvallia, joka ajoi Aalon kohtaloonsa. Johannes ajautuu osaksi Antin kostosuunnitelmaa.  

Samalla Johanneksen rauhallinen todellisuus alkaa murentua. Helsinki itsessään muuttuu ahdistavaksi ja epätodelliseksi, eikä Johannes enää tiedä mikä on totta ja mikä unta. Hän tietää vain, että Nukkumatti odottaa häntä ja kadotettu aika on ottamassa hänet kiinni.  

Aalo kävelee määrätietoisesti olohuoneeseen poninhäntä heiluen. Tumma hahmo seuraa häntä kuin varjo, liukuu huoneen hämärimpään nurkkaan ja pysähtyy siihen. Sen mukana tulee haju, sähkön ja raudan haju. En uskalla liikkua. Huoneen ilma on muuttunut paksuksi ja pisteleväksi. Mihin tahansa koskisin, saisin sähköiskun. Vain Aalo on niin kuin ennenkin, kuin silloin vuosia sitten. Kaikki muu on väärin.

"Voisiko se mennä pois?" sanon lopulta. Mahdollisimman hiljaa. Se ei ole ihminen.

"Ei tietenkään voi", Aalo sanoo ja istahtaa pöydän ääreen. "Ei se enää lähde mihinkään."

Yö ei saa tulla on modernia kauhuromanttiikkaa, jännitystarina joka saa alusta alkaen epäilemään kaikkea ja kaikkia. Raevaara muuttaa tutun vieraaksi ja surrealistiseksi taitavan minimalistisella kielellä ja onnistuu kietomaan lukijan täysin pauloihinsa. 

Tarinan maailma on kylmä ja yksinäinen. Johannes elää kaukana perheestään ja vailla ystäviä. Hänen elämänsä kulta-aika on eletty kahdeksantoistavuotiaana ja nykyisyys on tyhjää muka-elämää. Menneisyyden yksityiskohdat muuttuvat, tarkentuvat ja sumenevat, kunnes Aalo oli onnellinen ja yksinäinen ja peloissaan ennen kuolemaansa, eikä Johannes tiedä itsekään totuutta. Johannes itse on ristiriitaisen kiltti ja tukahtunut persoona, jonka kuvauksessa on uskottavaa psykologista tarkkanäköisyyttä.

Sivuhahmoista jää erityisesti mieleen Sandvallin vaimo, jonka nimeä ei paljasteta, mutta jonka kehon arvet ja saumat Johannes rakastaa perinpohjaisesti. Aalo on eräänlainen Laura Palmer, josta ei tiedä kirjan lopussakaan lopullista totuutta. Antti ja nuorten neljäs kaveri Karoliina jäävät muiden hahmojen varjoon ja ovat oikeastaan mukana kuljettamassa juonta eteenpäin. Pääasiassa hahmoista onkin hankala saada otetta Johanneksen uppovan mielen maisemissa, jolloin lukunautinto painottuu selkeästi kauhukuviin ja niiden herättämiin fiiliksiin.

Helsingin kaduilla vaeltaa öisin silmättömiä hirviöitä, junat kulkevat ylösalaisin ja Nukkumatti saapuu katosta laskeutuen repiäkseen silmät unettomalta. Tämä kauhukuva yksinäisen ihmisen mustasta kaupungista oli todella hyytävä. Toisaalta kirjan epämääräisyys on myös turhauttavaa, kun jokainen hahmo tuntuu puhuvan kryptisiä puolitotuuksia epäuskottavuuteen asti.

Kirjassa on paljon symbolismia: silmät, nuket, unet. Johanneksen unet ovat kauheita, mutta samalla olisin toivonut niihin hieman enemmän unilogiikkaa ja yllättävyyttä. Nyt unet oli selvästi sijoitettu tarinaan antamaan vinkkejä lukijalle.

"Kerro nyt", sanoin hänelle. "Puhu minulle!"

Karoliina uikutti hieman ja käänteli päätään puolelta toiselle. "Se tuli hakemaan minua", hän sanoi lopulta.

"Kuka tuli?"

Siihen hän ei vastannut, haukkoi vain henkeään hetken, kun vesinoro osui hänen suuhunsa. Hain hänelle lasin vettä juotavaksi.

"Minä kuulin sen askeleet portaissa", hän sanoi lopulta. Ääni oli ohut, melkein vinkuva. "Se tuli juuri minua varten. Minä tiesin, etten saa unta, ja lopulta se rikkoisi oven."

"Mikä?" kysyin. Tiesin toki, mistä Karoliina puhui, mutta olisin halunnut hänen sanovan sen. Minä en olisi ollut ainoa. Mutta ehkä hänellä ei ollut nimeä sille.

"Kun se raapi ovea, sen kynnet kuulostivat puukonteriltä."

Raevaaran innoittajana on toiminut E.T.A Hoffmannin kauhukertomus Nukkumatti, johon tarinassa viitataan moneen otteeseen. Toisaalta tästä tuli myös mieleen Edgar Allan Poe. Aalo puolestaan linkittyi mielessäni heti Aino Kallaksen Sudenmorsiammeen. Klassiset kauhuteemat taipuvat hyvin nykypäivän Helsinkiin ja intertekstuaalisuus syventää tarinaa. Demoninen Nukkumatti aiheuttaa kylmänväreitä aina ilmestyessään.

Yö ei saa tulla tasapainottelee realistisen ja yliluonnollisen kauhun välillä. Toisaalta kirjan loihtimat visiot ovat hurjia ja kamalia, toisaalta tarinan maailma on tulkittavissa hyvinkin realistiseksi. Nautin tämän lukemisesta ja innostuin aina vain enemmän, kun lukijan eteen vyörytettiin lisää painajaista.

Kirjan jännite nousee erinomaisesti aina kliimaksiin asti, vaikka epilogiosuus sitookin tarinan lankoja yhteen hieman liian siististi minun makuuni. Kirjan keskivaihe piti minut kuitenkin pihtimäisessä otteessaan, joten loppu ei haitannut niin paljon.

Kokonaisuudessaan Yö ei saa tulla on hyvin nautittava kauhutarina, jota voi suositella lämpimästi tummista mielenmaisemista ja kauhuromantiikasta kiinnostuneille.

6 kommenttia:

  1. Pitänee etsiä toi kirja tassuihin. Huomaan että hermostunut hiki alkaa kihota esiin välittömästi kun kuulee jostain Helsinkiin sijoittuvasta kauhusta. Heti on pakonomaisesti tarkistettava ettei ole mitään päällekkäisyyksiä oman kässärin kanssa : D Kuullostaa toki itsessäänkin mielenkiintoiselta ja Raevaaraa on pitänyt lukea muutenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua, mulla oli kans kylmänhiki tän kanssa. Hetken pelkäsin itse kirjoittavani liian samanlaista tarinaa. Ei niitä päällekkäisyyksiä loppujen lopuksi sitten löytynytkään. Mutta sainpahan lukea hyvän tarinan! ;)

      Poista
  2. Hei Vaarna! Muistatko minua vielä? Olen ollut kauan kirjoittamatta, mutta nyt olen aloittanut kirjoitushommat taas. Uusi käsikirjoitus on nyt aloitettu ja alan kirjoittamaan vähän aktiivisemmin blogiini kirjoituskammio. 2 vuotta mennyt kirjoittamatta, mutta nyt sitä on intoa taas kirjoittaa! Sain inspiraation kirjoittamiseen katsoessani uutta Bond leffaa :D

    Terv. Katsu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Katsu! Hauska kuulla taas sinusta, et ole unohtunut. Kirjoitustauot venyvät aina välillä itse kullakin, mutta tärkeintä on jatkaa jossain vaiheessa. Onnea uudesta kässäristä. :)

      Poista
    2. Kiitos. Ihana kuulla, ettei minua ole unohdettu vaikka pitkä tauko kirjoittamisesta on ollutkin. On ihana jatkaa kirjoittamista taas :)

      Poista
  3. Blogissani on sinulle haaste. :)

    VastaaPoista